UUDISTALO

Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan

poikki, jonka puoliwälissä sanottiin olewan erään uudistalon. Talwi

oli. Kun lähtöni kylän wiimeisestä talosta oli jokseenkin iltapäiwällä,

neuwottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän

yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja

halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroiwat sinne tänne ja oliwat

hywin eksyttäwiä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja

lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan wielä tullut. Edessäni olewa

taiwal oli melkein yhtä aawaa, osaksi jonkuu tiellä wastaan tulewan

pienen järwen ja isojen newojen tähden, osaksi senwuoksi, kun

metsämaatkin aina oliwat jonkun ajan takaa poltetut monelta

peninkulmalta aiwan putipuhtaaksi, niin että metsää ei näkynyt muuta

kuin mitätöntä koiwun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden

alinomaiseen palamiseen oli se, että ne oliwat kruunun metsämaita,

jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata,

poltteliwat niitä mieliwaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa

laitumia ja kruunun maiden keskellä olewia niittu=kurujansa. Niistä

syistä oli mainittu taiwal niin aukea, että se näytti silmissäni

jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä

aikoja, jolloin matkani sattui, oli ohut suwi=ilma, jonkatähden koko

aukea oli aiwan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei

reki tahtonut pysyä kohtisuorassa hewosen perästä, waan se kääntyi aina

poikinpuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä.

Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lunta

aikoi tulla myrskyn seassa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä

suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään

semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en

osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unohuttanut saadut neuwoni

ja joutunut wäärälle suunnalle, jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin

jäädä wihdoin wäsyneenä--uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle,

hewosineni hirmuisen myrskyn käsiin--kuolemaan. En kumminkaan antanut

epätoiwon itseäni woittaa, waan ponnistelin kaikin woimin sitä suuntaa

kohden, jonka pidin mahdollisimmasti oikeana, sillä tietä ei enään

ollut. Wihdoin wiimeinkin rupesi kaukaa taiwaan rannalta häämöittämään

korkeampaa metsää, joka jo wiitatessa oli minulle ilmoitettu olewan

uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön hawaitsemisen luulen olleen

saman minulle, kuin Saharan erämaan aawoilla hietikoilla

matkustawaisille karawaneille on kaukaa hawaittu kosteikko. "Tuollahan

se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, enkä tarwitse

jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin

ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta aikoi nyt tulla niin rajusti,

ett'ei sylen päähän eroittanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi

metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin

tuulesta waaria pitämällä. Hetken aikaa wielä näin taisteltuani,

ilmestyi eteeni nuorta männikkö=metsää, mutta tietä en löytänyt, josta

olisi päässyt ajamaan sen läwitse eteenpäin; täytyi sitoa hewonen

puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka wihdoin

wiimeinkin löysin; ja pian oli hewosenikin sinne wiety. Wähän aikaa

männikköä ajettuani, rupesi walkea pilkoittamaan edestäpäin.

"Tuollahan se on tawoittamani uudistalo", ajattelin itsekseni

iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen

akkunoista loisti kartanolle iloinen walkea ja melkeinpä kadehdin niitä

onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä oliwat ulkona raiwoawalta

myrskyltä suojassa. Kun sain hewosen riisutuksi, astuin kursailematta

sisälle, toiwotin hywää iltaa ja pyysin hewoselleni suojaa. Mutta sitä

ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hewosensakin oli ladon

nurkassa eri hökkelissä, johon ei suinkaan wieraita mahtunut. Eräs

pieni wanha huone=kömmänä olisi tosin ollut tyhjä, waan sen owi oli

niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hewonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kowin tunnoton

olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hewosensa jättää suojatta

myrskyn käsiin; pyysin siis talon wäeltä, saisinko hakata mainitun

kömmänän owen reijän isommaksi, että hewoseni siitä sisään pääsisi. Se

luwattiinkin tehdä ja kirwes annettiin minulle sitä warten. Kun olin

pari hirttä saanut owen reijän päältä hakatuksi poikki, niin hewonen ja

reki mahtuiwat sisälle. Nyt toimitin hewoselleni wielä ruokaa ja juomaa

yöksi eteen, ja sillä kerralla oli näin elämän surut poistetut ja minä

pääsin taas tupaan, tutustumaan perheen kanssa.

Tällä kertaa, kun omat huoleni eiwät enään olleet hämmentämässä

huomiotani, näin heti tupaan tultuani, että siellä walitsi

perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat oliwat niin hatarat, että

tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssiwat

lumi=hiutaleet kilwan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä

akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia

lumi=kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuu=waatteilla

warustettu wuode; owen pielessä oli toinen wuode, jossa oli kehnoihin

ryyjyihin kääritty, noin seitsen=wuotinen poika; se oli sinne wilua

paloon kiiwennyt.

Emäntä näkyi olewan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selwästi huomasi

huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset oliwat ennen aikojaan

kyntäneet wakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kaswoihinsa. Likellä

takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olewan kowin kipeä;

luultawasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että

walkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä

wilulta. Asujamina huoneessa näkyi wielä olewan: ijäkäs, harmaapäinen

ukko ja wanha mummo, jotka näyttiwät olewan pariskunta ja samassa

perheen wanhimpina jäseninä. Wiime=mainitut eiwät näkyneet pitäwän

mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olewan sama, oli asiat

miten hywänsä. Hywästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittiwät

asian siltä kannalta, että se pitää wälttämättömästi niin olla, eikä

sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi.

Tämän heidän mielipiteensä huomasin selwemmin heitä jäljestäpäin

puhuteltuani;--ja kukaties se onkin ainoa kelwollinen luonne uudistaloa

perustaissa, sillä semmoinen ei woi surra niitä waiwoja ja wastuksia,

jotka wälttämättömästi uudistalon alkajia kohtaawat. Mutta emäntä ei

näkynyt enään olewan sitä luonnetta, sillä selwästi näki hänen osaawan

surra ja kärsiä.

Kun talonwäki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkoituksen ja

määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

--"Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa mieswäkeä?" kysyin minä.

--"On minulla mies" wastasi waimo.

--"Missä se on kulkemassa, koska ei häntä kotona näy?" kysäisin taas.

--"Kyllä hän kotoisalla on, waan se on wielä terwa=haudalla terwaksia

särkemässä," wastasi waimo.

--"Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään!

Ettekö pelkää, että hänelle on joku wahinko tapahtunut?"

--"Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä

myöhäisistä ajoista: hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta,

tawallisesti niin kauan kuin woimansa riittäwät, ja kun ne rupeawat

uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin," sanoi waimo innokkaasti,

jota tehdessään hän nähtäwästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olewat

surut ja huolet.

--"Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo,

jos se sinne uumertuisi?" arwelin minä taas.

--"Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta

on myrskyllä hywä suoja: kyllä hän tulee, kun joutuu, soattepa nähdä,"

lausui waimo luottawasti.

--"Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin

kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

--"Minähän tään aloitin," sanoi wanha waari huolettomasti.

--"Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin minä.

--"Eikö mitä; olin jo kohta wiidenkymmenen, kun se asia päähäni

pöllähti, että pitäisi ruweta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa

olisikin se mieli ollut päässä," arweli ukko huolimattomasti, ja

samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

Silloin huomasin minä, ettei ukolla ollut toista korwa=lehteä.

Heidän mentyä jatkoin minä taas puhettani emännän kanssa.

--"Kumpika teistä on noiden wanhusten lapsi; tekö wai miehenne?"

tiedustelin häneltä.

--"Minähän tuota olen heidän lapsensa, Heikki on tähän muualta tullut,"

wastasi waimo.

--"Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"

--"On meitä ollut kymmenen kaikestansa, waan yhdeksän on kuollut,"

sanoi waimo.

--"Joko te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin

taaskin.

--"Kuusi wuotta," oli wastaus.

--"Onko ollut muita lapsia kuin nuot kaksi, jotka ma näen?"

--"On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, waan kaksi on kuollut," sanoi

waimo surullisesti.

--"Teidän nuorin lapsenne on kowin sairas," huomautin waimolle.

--"Niin, pikku Heikki=raukkani on kowin kipeä; pelkään hänenkin

kuolewan," lausui waimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin

welwollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa

ennen=aikuiseen kuolemaan; sillä en wieläkään tuntenut tarkoin

ajatusten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ett'ei tällä kerralla

suinkaan sopinut lisätä "kiwiä kuorman päälle," sanoin waimolle hywin

warowasti: "ettekö olisi woineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hywin käsittäneen mitä sillä kysymykselläni tarkoitin; hän

näytti oikein säpsähtäwän ja loi läpitunkewan silmäyksen minuun ja

sanoi: "woi hywä wieras! Te ette tunne wielä meidän sisällisiä

olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee

työtä yöt ja päiwät, kun waan woimat wähänkin riittäwät; muita työhön

kykenewä ei ole kuin hän, sillä wanhempani owat jo wanhat ja

woimattomat; ainoastaan minä kesä=aikana woin häntä työssä auttaa.

Heikin tähän tultua ei tässä ollut paljon mitään wiljeltyä maata, sillä

wanhempani oliwat jo wanhalla puolen ikäänsä, kun tuliwat tähän ja

alkoiwat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden wuoden kuluessa

on Heikki ahkeralla työnteollansa raiwannut korpeen paljon uudismaata,

ja toissa kesänä saimme jo niin paljon wuoden=tulosta, että Heikki

rohkeni ruweta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona wuonna

saimmekin tämän tähän määrään.

Aikomuksemme oli wiime syksynä saada kamaritkin walmiiksi ja tuwan

parempaan woimaan, mutta "ihminen päättää, Jumala säätää", sanoo

sananlasku, ja niinpä käwi meidänkin.--Wiime=kesänä tuli kowa

katowuosi, joka wei kaiken toiwomme ja--elon elämämme; tilamme puoliin

ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki mitä hengeltä irti oli.

[Uudistalo eli wielä puolella werolla.]

Nyt kokee Heikki, yöt päiwät, wetää terwaksia haudalle ja särkeä niitä,

että saataisiin surwon ja petäjäisen sekaan selwää wiljaa koko wuoden

ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei woi olla puhettakaan."

Tämä waimon surullisesti sointuwa, wiaton ja mielestäni totuuteen

perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Koko keskustelun ajan waimo usein hoiteli ja hellästi waali kipeää

lastansa.

Waikka mitä wielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan

pelkoni haihtunut isännän poissa=olon tähden. Nyt warsinkin, kun puheen

aineet tuntuiwat olewan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää

yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle waimon

hywälle miehelle on tapahtunut joku wahinko. Mutta huoltani en

kumminkaan hennonut uudestaan ilmoittaa lisäsuruksi ilmankin jo niin

paljon kärsiwälle waimolle. Waan kun pelkoni oli korkeimmallaan,

rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen

mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirweensä

laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olewan

kätkyen ja waimonsa luo--hän ei näyttänyt huomaawan minua, kun istuin

warjopuolessa.--"Kuinka pikku Heikki woipi?" kysyi hän hiljaisesti

waimoltansa.

--"Pikku Heikki=raukka on kowin kipeä, luulen että se kohta kuolee",

wastasi waimo.

--"Jumala warjelkoon!" sanoi huolestunut ja waiwoiltansa wäsynyt isä,

astui pienokaisen kätkyen luo, kopotti sen silmiwaatetta, kyyristyi

kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa--suuteli lapsensa

kuolonkalpeilta kaswoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen

ja säälimätön käsi oli niihin nostanut.--Silloin en ollut kyllin

woimakas estämään karkaamasta silmistäni parwea kirkkaita kyyneleitä.

Mies nousi siitä ylös, ja waimo sanoi hänelle--luultawasti siten

ilmoittaaksensa että täällä on wieras--"Miksi sinä olit näin pahalla

ilmalla niin kauan? Wieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissa

oloasi." Isäntä näytti säpsähtäwän wiimeistä osaa waimonsa lauseesta,

ja sanoi: "kuka wieras täällä sitten on ollut?" Waimo wiittasi minua

kohden ja sanoi: "tuossahan wieras on wielä nytkin." Nyt wasta isäntä

hawaitsi minun ja aikoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten

olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä wälttäwät tiedot

saatuansa, näytti hän olewan tyytywäinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän

tuolla ulkona on oikein paha ilma, waan kuitenkin täyden kuun aika,

että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä kuin terwaksien särkeminen

on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän

kowan ajan yli." Sen tehtyä rupesi mies wasta lämmittelemään

kohmettuneita käsiään takka=walkealla, jolla ajalla waimo laittoi

hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn

kupin, jonka hän toi pöydälle, ja wielä lisäksi tuli karhea seka=leipä,

toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suola=ruuhi; näin oli

illallinen walmis. Minä rupesin syömään ewästäni ja isäntä

illallistansa.--Muu wäki oli tietysti syöneet illallisensa ennen minun

tuloani. Silmäilin silloin mitä kupissa oli, jonka waimo uuninsuusta

toi pöydälle: se oli pettu=puuroa, höystettyä wähillä suuruksilla.

Mies, syömään ruwetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä

ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä

suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi owen pielessä

makaawa poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä

kapsahutti wuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä luo ja hoki:

"isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti wuoteesta waate=riepuja,

kääri ne pojan ympärille ja niin he meniwät yksistä neuwoin jatkamaan

illallista. Minun käwi poika=raiska kowin säälikseni: otin siis

ewäästäni puolen leipää, johon panin woita päälle ja palasen lihaa, ja

wein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään

wastaan, waikka kuinka olisin häntä siihen kehoittanut. Hän näkyi

pitäwän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä

muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanowan äidillensä

hiljaisesti: "Heikillekin".--"Ei Heikki=raukka saata nyt syödä mitään,

se on kowin sairas: syö nyt waan itse!" sanoi äitinsä.--"Hywä Jumala

minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen weljeensä, waikka ei

suinkaan oma nälkänsäkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani.

Äitinsä wiimeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti

loppuun.

Tähän asti oli takkawalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin

wälttäwästi, mutta nyt loppui walkea ja samassa kylmyys tuntui

walloittawan koko huoneen. Waimo rupesi minulle esittelemään, että

menisin waarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka waari oli jo

ilta=päiwästä lämmittänyt. Sillä tämän tuwan sanoi hän olewan niin

kylmän, etten minä täällä tarkenisi, semminkään kun wuoteita ei ollut.

Esitys tuntui warsin hywältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekin

aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin

wuoteesensa maata; waimo nosti sairaan lapsensa kätkyeineen takan

liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse wiereen walwomaan ja

hoitamaan sairasta lastansa; mies wäsynynnä waiwoistansa wääntyi,

waimonsa kehoituksesta, pehkuwuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani

päällyswaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kowa tuuli käwi ja lunta tuli niin

sakeasti, että oli mahdoton eroittaa minkäänlaista esinettä. Ennenkuin

menin saunaan, täytyi käydä ensin hewostani waalimassa ja hoitamassa,

joka kumminkin oli nyt hywässä suojassa, kun kerran olin saanut sen

huoneesen.

Saunan luo tultuani huomasin, että sen owi oli tuuleen päin; owi oli

hywin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin wetää sitä

auki, waan sepä ei auwennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää

kowasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi

aika käydä ikäwäksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kahden

käden, woimieni takaa, repimään owea auki. Nyt rupesi se wiimein

heltimään ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa

kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?"--

"Awatkaa wieraalle owi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä

ulkoa.

--"Älkää wielä, kun minä saan owen auki", kuului wanhusten ääni

saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja

näpräämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko owen awaamisesta tullut

mitään.

--"Minä palellun tänne, awatkaa owi!", huusin minä tuskissani ulkona.

--"Eihän tuota saa auki", wastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain

woimilla repimään ja riuhtomaan, ja wihdoin wiimeinkin owi aukesi.

Minulle tuli jo niin wilu ulkona, pitkällisen owen aukaisemisen aikana,

että hampaat suussani kalisiwat.

Kun ma pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni

tuolla owen takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku

ihminen ryskytti owea, waan oli luullut tuulen sitä rämyyttäwän,

niinkuin se tekikin sille myötäänsä ilman ihmisen auttamatta. Kun owi

oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettawia

kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää

pitkin raketulla lawalla olewaan reen jalasten paininpuuhun

joillakuitta witsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin

sompelomaisesti, ja koneellisesti, ett'ei itsekään saanut sitä auki

muutoin kuin wäkirynnäköllä. Sauna oli hywin pieni: kun waari

muorinensa makasi mainitulla perässä olewalla lawalla, ja kun siinä oli

wielä joitakuita astiain kimpilautoja kuiwamassa ja wielä päälliseksi

mainittu paininpuu jalaksinensa aiwan seinän wieressä kynsillään, niin

lawalle ei ollut ajatustakaan päästä maata; penkkinä, siwuseinällä, oli

waan yksi pieni hirren kapula, jossa ei ensinkään sopinut makaamaan ja

lattia oli sekä siiwotoin että kylmä, jotka syyt tekiwät sen

kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuwoa ei ollut, täytyi ruweta

tuolla penkin tapaisella, lawaa wasten nojallaan, istua kykkimällä

yötänsä wiettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei

tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

--"Onko pitkästi tätä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäsin ukolta.

--"Puolitoista peninkulmaa", wastasi hän.

--"Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi

turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

--"Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", wastasi ukko

tyytywäisesti.

--"Te olette kaiketi saaneet monta kowaa kokea elämässänne?" kysyin

taasen.

--"Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.

--"Teiltä on kuollut paljon lapsia?"

--"Yhdeksän kappaletta."

--"Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"

--"Jo kaksi, kaikki seitsemän owat täällä kuolleet."

--"Mutta jos otaksumme, että lapsenne owat kuolleet sentähden, kun

heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin

minä warowasti.

--"Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi

toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsi=kakarat eläwät kaikki

terweinä, ja owat punaposkisia ja pulleroisia kuin hylkeet.--Semmoiset

mielipiteet owat aiwan joutawia--kuka kuolemasta estää? Syy lastemme

kuolemaan on waan se, ett'eiwät ne--eläneet", lausui ukko huolettomasti

ja wähän närkästyksissään.

Kun ma huomasin, ett'ei senlaatuiset puheet huwittaneet ukkoa, käänsin

puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpika teistä on wanhempi, tekö

wai muorinne?" (--muori oli aikoja nukkunut--).

--"Ämmähän tuo on pian kymmentä wuotta nuorempi minua."

--"Onko talon emäntä wanhin lapsistanne?"

--"Wanhin; ja onpa siinäkin ollut wastusta meidän osaksemme,

saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas

uusisin sen ikäwän lasten kuolemajutun.

--"Wäwynne näyttää kelpo=mieheltä?"

--"Onhan se; tawallinen työmies se on."

--"Minusta näyttää siltä, että hän on parempi kuin tawallinen", wäitin

ukkoa wastaan.

--"Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arweli ukko, ikäänkuin

ilmoittaakseen, että kaikkein täytyy tehdä woimiensa takaa työtä, jotka

waan uudistalosta tahtoiwat oman ja perheensä hengen elättää.

--"Missä olette toisen korwanne menettäneet?" kysyin.

--"Tään mökin metsää kulowalkealta warjellessanihan tuon menetin.--

Mitäs, eihän tässä eläisi ensinkään, ellen olisi suojellut metsää

noilta alinomaisilta metsäpaloilta", selitti ukko.

--"Kuinka se käwi?"

--"Kuinkahan tämän toki käwikään. Rynnistin kaikin woimin wastaan,

ettei kulowalkea pääsisi häwittämään mökin metsää, jota olin niin

kauwan kokenut suojella ja kaswattaa. Silloin kaatui palawa puu

päälleni, löi korwan päästäni pois ja siinä se sitten oli", tuumaili

ukko yhtäkaikkisesti.

--"Minä pelkään että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.

--"Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei woi elää, se kuolee", lausui

ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulewan itsellenikin, waan sitä ei

tullut. Ukon wälinpitämätön luonnonlaki kangasteli waan alati

mielessäni. Tuwassa olewat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa

ja siellä tanssiwat lumi=hiutaleet oliwat eläwinä kuwina mielessäni.

Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa

ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut,

ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka

kelwottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kowaan kouluun;

mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset

ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento,

waan hywänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kaswojen

juonteilla warustettu. Hänen poskissaan näkyi wielä jälkeä nuoruuden

ruusuista, waikka selwästi näki, että waiwoista waluwa hiki oli kokenut

niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin ett'ei hänen sydämensäkään

ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta wailla, waimonsa miehenä ja

lastensa ja perheensä isänä, koska hän--niinkuin ennen olen kertonut--

suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka

tauti oli siihen saattanut--sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää

waikka minkälaiseen howiin. Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei

mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kowaan kotihin,

elämän waiwoja kärsimään, waan että siihen oli ollut wäkewämpi

sisällinen syy--rakkaus waimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti wastaan

tuon sisällisen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka

sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyöriwät sekaisin

ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tuli=tikulla waikean ja katsoin

kelloani, se oli puoliwälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin,

näkyykö sieltä walkea, waan sillä puolella ei saunassa ollut

minkäänlaista akkunaa ja owi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että

minun oli mahdotoin sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis

taas istuallani nojalleen lawaa wasten ja wihdoin wiimeinkin tapasi

minut uni.

Minä uneksuin ja olin olewinani tuolla tuwassa isän ja äidin ja heidän

sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli

ollut ja kahta ankarammin tanssiwat lumi=hiutaleet tuwassa. Lapsi oli

kowin sairaana, ja isä sekä äiti istuiwat murheellisen näköisinä

kätkyen wieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin owen seinään ja

parwi isoja lumi=hattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa

tanssissa kiitiwät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja

siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen wiereen polwillensa, kuurottui sen

yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kaswoille. Nyt

tuli owesta walkoinen, läpi=kuultawa, liehuwa haamu, jolla oli kauniit

siiwet hartioilla. Hän oli niin keweän näköinen, että hän ei näyttänyt

käywän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen

yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä,

että hän oli sairaan lapsen sowitellut kauniisti siipeinsä alle.

Murheellinen äiti hawaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni

wiette?" sanoi hän haamulle.--"Sinne, jossa ei enää lumi=hiutaleet

tanssi, ja jossa ei isän tarwitse koskaan enään suutelolla kuiwata

hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilewälle äidille; äiti

hymyili surullisesti. Sen tehtyä lähti haamu lapsen ja tanssiwien

lumi=parwien kanssa ulos semmoista wauhtia, että owi meni siitä

liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan mihinkä

he meniwät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa

lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäs ja ylemmäs; minä seurasin

heitä silmilläni niin kauas kuin näin waan wiimein he katosiwat

näköpiiristäni. Tuuli winkui ja kiljui puiden latwoissa ja huoneitten

seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa weisattawan: "Kunnia, kiitos ja

ylistys olkoon Herralle, meidän Jumalallemme ijankaikkisesta

ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli waari noussut ylös ja kiskoi päreitä

päre=walkean walossa; muori oli myös jo ylähällä ja kutoi sukkaa.

Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuaallista unta, waan se

ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt walweellani. Minulla pysyi

uni mielessäni, ja rupesin aawistamaan, että lapsi on--kuollut.

--"Oletteko jo käyneet tuwassa?" kysyin ukolta.

--"Eikö mitä; mitä minä siellä olisin kännyt", wastasi ukko

huolimattomasti.

--"Katsomassa wieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

--"Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin",

sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon wastaus tuntui hywin taas yhtäkaikkiselta ja huwittomalta;

siwalsin siis waatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo

lakannut; päiwä koitti. Kun olin hewostani käynyt katsomassa, astuin

tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla

nostettiin ja pärewalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso

koko korsia. Isä ja äiti istuiwat kätkyen wieressä ja katsoa

tuijottiwat kätkyeesen; he näyttiwät olewan melkein kiwettyneet.

Selwään näki, että runsas kyyneltulwa oli walunut alas kummankin

kaswoja myöten, mutta kyynelten lähteet oliwat nyt kuiwuneet.

--"Pikku Heikki ei ole enään eläwien joukossa", sanoi äiti

surullisesti.

Waimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kaswoihin:

suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä

kaswoissaan; suuri kyynel=parwi nyt walahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkoitus oli mennä aina eteenpäin, panin hewoseni aisoihin

ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikäwän taipaleen pyöri

uudistalon kuwa kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan

kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraawa ajatus; kun

maita ja waltakuntia walloitetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman

paljon ihmiswerta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä

lienee myös maksanut Suomen walloittaminen wiljelykselle ja

yhteiskunnallisille ihmis=asumuksille? Tätä taipaleella sielussani

syntynyttä kysymystä ei woi mitkään tilastolliset tiedot wastata,

sillä:

"Ken taistelut ne kaikki woi

Kertoilla kansan tään,

Kun sota laaksoisamme soi

Ja halla näljän tuskat toi?

Sen wert' ei mittaa yksikään,

Ei kärsimystäkään."