"Ehkä ymmärrät", jatkoi johtaja, "että jos joskus petät minua tai
muuten vehkeilet, olisi tosiaankin ollut parasta, että olisit kerta
kaikkiaan hypännyt jokeen, ennenkuin tulit tänne".
Rob näytti käsittävän sen paremmin kuin minkään muun asian koko
inhimillisen tietämyksen alalla.
"Jos olet valehdellut minulle jotakin", lisäsi Carker, "niin älä
koskaan enää tule näkyviini. Jollet, niin odota minua jossakin lähellä
äitisi asuntoa tänä iltapäivänä. Minä lähden täältä kello viisi ja
ratsastan sieltä ohitse. Annappa nyt minulle osoite."
Rob saneli sen hitaasti, ja Carker merkitsi muistiin. Rob tavasi sen
vielä toiseenkin kertaan kirjain kirjaimelta, ikäänkuin olisi hänen
mielestään yhdenkin pisteen tai poikkiviivan laiminlyönti vienyt hänet
perikatoon. Sitten Carker työnsi hänet ulos huoneesta, ja Rob, joka
tuijotti häneen viimeiseen silmänräpäykseen asti, katosi toistaiseksi.
Carker hoiteli monenlaisia asioita sen päivän kuluessa ja näytteli
hampaitaan monille ihmisille. Liikkeessä, pihalla, kadulla ja pörssissä
ne loistivat ja välkkyivät kaikkein julkeimmalla tavalla. Kellon
lyödessä viittä Carkerin ruskea hevonen tuotiin oven eteen, hän nousi
sen selkään hampaineen ja ratsasti Cheapsidea pitkin.
Koska ei ole helppoa siihen aikaan päivästä kulkea nopeasti, vaikka
haluaisikin, Cityn vilinän ja tungoksen lävitse ja koska Carker ei
halunnutkaan kiiruhtaa, ratsasti hän vitkalleen eteenpäin, etsien
tiensä rattaiden ja vaunujen välitse, välttäen parhaimpansa mukaan
märempiä ja likaisempia paikkoja likomärällä kadulla ja koettaen
säilyttää itsensä ja ratsunsa puhtaana. Katsellessaan ohikulkijoita
hän kohtasi äkkiä sileäpäisen Robin pyöreät silmät, jotka olivat
niin hellittämättä kiintyneet hänen kasvoihinsa kuin eivät olisi
hetkeksikään kääntyneet niistä pois. Poika itse, joka oli käärinyt
nenäliinan vyötäisilleen, niin että hän muistutti täplikästä
ankeriasta, oli selvästi sennäköinen, että hän oli valmis seuraamaan
Carkeria millaista vauhtia tahansa.
Vaikka tämä huomaavaisuus olikin imarteleva, oli se kuitenkin
harvinainen laadultaan ja herätti jonkin verran ohikulkijainkin
huomiota, ja siksi Carker käytti hyväkseen vähäliikenteisempää katua
ja antoi hevosensa juosta hölkyttää. Rob teki heti samoin. Sitten
Carker koetti lyhyttä laukkaa; Rob pysyi hänen rinnallaan. Senjälkeen
hän lasketti täyttä neliä, mikä oli pojasta yhdentekevää. Milloin
tahansa Carker käänsi katseensa sille puolelle tietä, näki hän yhä
Toodle nuoremman pysyvän vierellään, ilmeisesti ihan vaivatta ja
raivaten itselleen tietä kyynärpäillään ammattimiesten parhaimmaksi
tunnustamalla tavalla.
Niin naurettavalta kuin tämä saattomies näyttikin, oli hänen
käytöksensä kuitenkin Carkerille merkkinä vaikutusvallasta, joka oli
tehonnut, ja hän ratsasti siis eteenpäin eikä ollut panevinaan siihen
sen enempää huomiota. Niin saavuttiin vihdoin Toodlen asunnon lähelle.
Carkerin hiljentäessä siellä vauhtiaan ilmestyi Rob hänen eteensä
näyttämään tietä, ja kun hän kutsui erästä viereisessä porttikäytävässä
seisoskelevaa miestä pitelemään hänen hevostaan, kunnes hän palaisi
käynniltään Toodlen luona, piteli Rob tottelevaisena jalustinta hänen
laskeutuessaan maahan.
"Nyt eteenpäin, poika", virkkoi Carker tarttuen Robin hartioihin.
Tuhlaajapojasta tuntui ilmeisesti kiusalliselta käydä vanhempainsa
majassa, mutta kun Carker työnsi häntä edellään, ei hänellä ollut muuta
neuvoa kuin avata oikea ovi ja sallia sysätä itsensä keskelle veljiään
ja sisariaan, jotka olivat kokoontuneet täysilukuisina perhepöytään
teetä juomaan. Nähdessään tuhlaajapojan saapuvan vieraan työntämänä
nämä hellämieliset sukulaiset päästivät yhteisen ulvonnan, mikä koski
tuhlaajapoikaan niin kovasti — hän kun lisäksi näki äitinsä seisovan
heidän keskellään kalpeana ja vapisevana rintalapsi sylissään, — että
hän yhtyi vielä omalla äänelläänkin kuoroon.
Epäilemättä vähintäkään, että vieras, jollei hän ollut juuri pyöveli
itse, oli kuitenkin joku hänen seuralaisistaan, ulvoivat sisarukset
entistä kovemmin samalla kun perheen kaikkein pienimmät jäsenet,
jotka eivät kyenneet hillitsemään tunteitaan ja vastustamaan sille
iälle sopivaa ilmaisukeinoa, heittäytyivät selälleen kuin haukan
kauhistuttamat pikku linnut ja potkivat hurjasti. Vihdoin Polly sai
äänensä kuuluviin ja virkkoi värisevin huulin: "Voi, Rob, poikaparkani,
mitä sinä olet taas tehnyt?"
"En mitään, äiti", huusi Rob surkealla äänellä. "Kysy herralta!"
"Rauhoittukaa", virkkoi Carker, "minä tahdon tehdä hänelle vain hyvää".
Tämän selityksen kuultuaan Polly, joka ei ollut vielä itkenyt,
alkoi nyyhkyttää. Vanhemmat Toodlet, jotka näyttivät suunnitelleen
vapauttamisyritystä, avasivat nyrkkinsä. Nuoremmat Toodlet kokoontuivat
äitinsä hameen ympärille ja kurkistelivat omien palleroisten
käsivarsiensa alitse hurjaa veljeään ja hänen tuntematonta ystäväänsä.
Kaikki siunasivat kaunishampaista herraa, joka tahtoi tehdä vain hyvää.
"Tämä nuorukainen siis on poikanne, rouva?" kysyi Carker Pollyltä
samalla kun pudisti Robia.
"Kyllä, herra", nyyhkytti Polly niiaten, "hän on poikani".
"Ja paha poika, luullakseni?" jatkoi Carker.
"Ei minua kohtaan, herra", vastasi Polly.
"Ketä kohtaan sitten?" kysyi Carker.
"Hän on ollut vähän hurja", sanoi Polly koettaen tyynnyttää nuorinta
lasta, joka teki suonenvedontapaisia ponnistuksia käsivarsillaan ja
säärillään heittäytyäkseen ilman lävitse Robin syliin, "ja joutunut
huonoon seuraan, mutta minä toivon hänen jo ymmärtäneen, ettei
sellaisesta tule mitään hyvää ja että hän tekee parannuksen".
Carker katseli Pollya ja puhdasta huonetta ja puhtaita lapsia ja isän
ja äidin kasvoista yhdistettyjä yksinkertaisia Toodlen kasvoja, jotka
heijastuivat ja toistuivat joka puolella hänen ympärillään. Hän näytti
saavuttaneen käyntinsä todellisen tarkoituksen.
"Miehenne luultavasti ei ale kotona?" virkkoi hän.
"Ei, herra", vastasi Polly. "Hän on nyt matkalla."
Tuhlaajapoika Rob näytti kuin huojentuneelta tämän kuullessaan, vaikka
yhä suuntasi kaikki henkensä voimat suojelijaansa, tuskin irroittaen
silmiään Carkerista muuten kuin silmänräpäykseksi luodakseen salavihkaa
surullisen katseen äitiinsä.
"Minä siis kerron teille", virkkoi Carker, "kuinka olen tutustunut
poikaanne, kuka olen ja miten aion menetellä hänen hyväkseen".
Niin Carker tekikin omalla tavallaan sanomalla, että hän oli
ensiksi aikonut koota nimettömiä kauhuja pojan julkean pään päälle,
rangaistukseksi tunkeutumisesta Dombey ja Pojan alueelle. Että hänen
mielensä oli lauhtunut, kun hän oli ajatellut pojan nuoruutta, hänen
ilmaisemaansa katumusta ja hänen ystäviään. Että hän pelkäsi astuvansa
varomattoman askelen tehdessään jotakin pojan hyväksi ja siten
joutuvansa viisasten ihmisten moitittavaksi, mutta että hän teki sen
omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan kaikista seurauksista. Että
pojan äidin entinen suhde herra Dombeyn perheeseen ei tässä vaikuttanut
mitään ja ettei herra Dombeylla ollut mitään tekemistä koko jutun
kanssa, vaan että hän itse oli kaiken ainoana toteuttajana. Antaen
suuren arvon omalle hyvyydelleen ja saaden sitä myöskin täysin mitoin
koko ympäröivältä Toodlen perheeltä Carker ilmaisi epäsuorasti, mutta
kuitenkin hyvin ymmärrettävästi, että hän oli ansainnut ikuisiksi
ajoiksi Robin ehdottoman uskollisuuden, kiintymyksen ja alttiuden,
mikä olisi kaikkein pienin kiitollisuuden osoitus... Tämä suuri totuus
näytti olevan Robille itselleenkin niin ilmeinen, että tuijottaessaan
herraansa kyynelten vieriessä pitkin poskia hän nyökäytteli pyöreää
päätään niin, että se näytti olevan melkein yhtä irrallaan hänen
hartioillaan kuin aamulla saman suosijan sitä ravistellessa.
Polly, joka oli viettänyt taivas tietää kuinka monta unetonta yötä
hunningolle joutuneen esikoisensa vuoksi eikä ollut nähnyt häntä
viikkokausiin, olisi melkein voinut polvistua Carkerin jalkain juureen
kuin jonkin hyvän hengen eteen — hänen hampaistaan huolimatta. Mutta
kun Carker nousi lähteäkseen, kiitti hän vain äidin rukouksilla ja
siunauksilla — niin runsaalla kiitoksella, se kun maksettiin sydämen
rahalla, että Carker olisi saanut tehdä paljon suuremmankin palveluksen
ja sittenkin saanut siitä liiaksi korvausta.
Kun hän tunkeutui lapsijoukon lävitse ovelle, palasi Rob äitinsä luokse
ja syleili katuvasti häntä ja nuorinta lasta samalla kertaa.
"Nyt minä koetan kovasti, äiti kulta. Totta vie, minä koetan."
"Tee se, rakas poikani. Varmasti uskonkin sinun koettavan meidän
ja itsesi vuoksi!" huudahti Polly suudellen häntä. "Mutta tulethan
takaisin puhelemaan kanssani, kun olet saattanut herran pois?"
"En tiedä, äiti." Rob epäröi ja loi katseensa alas. "Isä — milloin hän
tulee kotiin?"
"Ei ennen kuin kello kaksi huomisaamuna."
"Minä tulen takaisin, äiti kulta!" huudahti Rob. Sitten hän sivuutti
sisarensa ja veljensä, jotka päästelivät kimeitä ilonhuudahduksia
kuullessaan tämän lupauksen, ja meni Carkerin jäljessä ulos.
"Mitä!" virkkoi Carker, joka oli kuullut kaikki. "Onko sinulla paha
isä?"
"Ei, herra", vastasi Rob hämmästyneenä. "Ei ole sen parempaa ja
lempeämpää isää kuin minun on."
"Miksi et sitten tahdo tavata häntä?" kysyi hänen herransa.
"On niin suuri ero isän ja äidin välillä", selitti Rob vähän aikaa
epäröityään. "Hän tuskin uskoisi vieläkään, että minä teen parannuksen
— vaikka tiedän, että hän koettaisi uskoa — mutta äiti — hän aina
uskoo hyvää. Ainakin tiedän, että minun äitini uskoo, Jumala häntä
siunatkoon!"
Carkerin suu levisi, mutta hän ei sanonut mitään, ennenkuin oli noussut
hevosen selkään ja päästänyt sitä pitelevän miehen menemään. Sitten
hän satulassaan istuen katsahti tiukasti alas pojan tarkkaavaisiin
kasvoihin ja virkkoi:
"Sinä tulet luokseni huomisaamuna, jolloin sinulle näytetään, missä
vanha herra asuu, se herra, joka oli luonani tänä aamuna ja jonka luo
joudut, niinkuin kuulit minun sanovan."
"Kyllä, herra", vastasi Rob.
"Minä pidän erittäin paljon siitä herrasta. Palvellessasi häntä
palvelet minua, poika, ymmärrätkö? No niin", lisäsi hän keskeyttäen
pojan, jonka pyöreät kasvot kirkastuivat, "huomaan sinun ymmärtävän.
Tahdon tietää kaikki, mikä koskee tuota vanhaa herraa — mitä hän tekee
päivästä toiseen — sillä minä haluaisin hartaasti auttaa häntä jotenkin
— ja varsinkin, keitä hänen luonaan käy. Ymmärrätkö?"