Konttoripäällikkö Carker istui kirjoituspöytänsä ääressä sileänä ja
sulavana kuten ainakin, lukien kirjeitä, jotka oli jätetty hänen
avattavikseen, ja merkitsi niihin tavantakaa muistiinpanoja ja
huomautuksia, joita niiden sisällys vaati.
Sitten hän kokosi ne pikku ryhmiin jaettaviksi kauppaliikkeen eri
osastoihin. Posti oli ollut hyvin runsas sinä aamuna, ja Carkerilla oli
paljon työtä.
Sellaisessa puuhassa olevan miehen menettely — hän kun pysähtyi
katselemaan kädessään olevaa paperinippua, jakoi sen — eri ryhmiin,
otti toisen nipun ja tutki sen sisältöä kulmakarvat rypyssä ja huulet
tiukalla, vuoroin jakaen ja lajitellen ja miettien — muistutti
omituisesti kortinpeluuta. Carkerin ilme sopi hyvinkin tähän
mielikuvaan. Hän näytti huolellisesti miettivän peliään, tajuavan
täydellisesti sen vahvat ja heikot kohdat, järjestelevän mielessään
kortit sitä mukaa kuin ne tulivat hänen eteensä, tuntevan tarkoin,
mitä hyötyä niistä oli, mitä niiltä puuttui ja mihin ne pystyivät. Hän
huomasi tarkasti, mitä toisilla pelaajilla oli käsissään, mutta ei
koskaan ilmaissut, mitä hänellä itsellään oli.
Kirjeet olivat erikielisiä, mutta Carker luki ne kaikki. Jos Dombey ja
Pojan kirje vaihdossa olisi ollut jotakin, mitä hän ei olisi osannut
lukea, olisi pakasta puuttunut kortti. Hän luki melkein yhdellä
katseella ja vertasi kirjeitä ja asioita toisiinsa jatkaessaan työtään,
pannen kirjeet perätysten kunkin omaan ryhmäänsä — samoin kuin pelaaja
katselee pöydälle heitettyä korttia ja pitää mielessään sen merkitystä
senkin jälkeen kun se on hävinnyt näkyvistä. Vähän liian viisaana
pelitoveriksi ja kerrassaan liian viisaana vastustajaksi Carker istui
siinä, kattoakkunan lävitse tulevien auringonsäteitten langetessa
häneen vinosti, ja pelasi yksin.
Ja vaikkei kissansukuisten eläinten, villien paremmin kuin
kesyjenkään, vaistoihin kuulu pelata kortteja, teki johtaja Carker
kiireestä kantapäähän asti kissamaisen vaikutuksen istuessaan siinä
kesäisen valon ja lämmön kaistaleessa, joka paistoi hänen pöydälleen
ja lattialle, ikäänkuin ne olisivat koukerteleva aurinkokello ja
hän itse sen ainoa numero. Hänen tukkansa ja poskipartansa, jotka
tavallisestikin olivat laimean väriset, näyttivät nyt entistäkin
haalistuneemmilta voimakkaassa auringonvalossa ja muistuttivat
kilpikonnan väristä kissankarvaa. Hänen kyntensä olivat pitkät
ja sirosti leikatut ja teroitetut. Hän tunsi vaistomaista
vastenmielisyyttä jokaista likatahraa kohtaan, mikä sai hänet toisinaan
katselemaan putoavia pölyhiukkasia ja pyyhkimään ne pois sileältä
valkealta kädeltään ja kiiltävältä paidanrinnaltaan. Sellaisena
istui johtaja Carker, ovelana, terävähampaisena, pehmeäjalkaisena,
tarkkasilmäisenä, sulavakielisenä, julmasydämisenä, siistinä
ulkomuodoltaan, lujana ja kärsivällisenä työssään kuin hiirenkolossa
odottaen.
Vihdoin olivat kirjeet järjestyksessä lukuunottamatta yhtä, jonka hän
säästi erikoiseen tarkoitukseen. Lukittuaan yksityisluontoisemmat
kirjeet pöytälaatikkoon hän soitti kelloa.
"Miksi _sinä_ tulet?" kysyi hän veljeltään, joka ilmestyi huoneeseen.
"Lähetti on asioilla, ja minä olen häntä lähin", kuului nöyrä vastaus.
"Jaha, sinä olet lähin?" mutisi johtaja. "Niin. Kerrassaan suuri kunnia
minulle!"
Osoittaen pöydälle ryhmitettyjä avattuja kirjeitä hän kääntyi
halveksivasti nojatuolissaan ja mursi kädessään olevan kirjeen sinetin.
"Minusta tuntuu ikävältä häiritä sinua, James", sanoi veli ottaen
kirjeet käteensä, "mutta —"
"Vai niin, onko sinulla jotakin sanottavaa? Arvasinhan sen. No niin?"
Konttoripäällikkö ei nostanut silmiään eikä luonut niitä veljeensä,
vaan katseli yhä kirjettään, vaikkei avannutkaan sitä.
"No niin?" toisti hän kärsimättömästi.
"Olen levoton Harrietin vuoksi."
"Harrietin. Minkä Harrietin? En tunne sennimistä."
"Hän ei ole terve, ja hän on kovasti muuttunut viime aikoina."
"Hän muuttui kovasti monta vuotta sitten", vastasi johtaja, "eikä
minulla ole muuta sanottavaa".
"Jospa tahtoisit kuulla minua —"
"Miksi minä kuulisin sinua, veli John?" vastasi johtaja, pannen
ivallisen painon kahteen viimeiseen sanaan, ja kohotti päänsä luomatta
kuitenkaan katsetta veljeensä. "Minä sanon sinulle, että Harriet Carker
ratkaisi monta vuotta sitten vaalin molempien veljiensä välillä.
Mahdollisesti hän katuu sitä, mutta hänen täytyy pysyä siinä."
"Älä käsitä minua väärin. Minä en sano, että hän katuu. Menettelisin
kovin kiittämättömästi vihjatessani siihen suuntaan", vastasi toinen.
"Mutta, usko minua, James, minä olen hänen uhrauksestaan yhtä
pahoillani kuin sinäkin."
"Kuin minäkö?" huudahti johtaja. "Minäkö?"
"Yhtä pahoillaan hänen vaalistaan — siitä, mitä sanot vaaliksi — kuin
sinä olet siitä vihainen", virkkoi toinen.
"Vihainen?" toisti johtaja näyttäen hammasrivinsä.
"Tai tyytymätön. Mikä sana sinua vain enimmin miellyttää. Tiedäthän
tarkoitukseni. Minä en aio loukata."
"Sinä loukkaat kaikella mitä teet", vastasi hänen veljensä katsahtaen
häneen äkkiä hyvin tuimasti. Samassa tämä ilme kuitenkin väistyi
entistä leveämmän hymyn tieltä. "Vie nuo paperit pois, ole niin hyvä.
Minulla on työtä."
Hänen kohteliaisuutensa oli niin paljon loukkaavampi kuin hänen
kiukkunsa, että veli lähti ovelle. Mutta siinä hän pysähtyi ja taakseen
katsoen virkkoi:
"Kun Harriet turhaan koetti rukoilla sinua minun puolestani ensimmäisen
harha-askeleeni ja ensimmäisen oikeutetun vihanpuuskasi sattuessa ja
kun hän luopui sinusta, James, seuratakseen minua onnettomuuteen ja
uhrautuakseen harhaan osuvassa rakkaudessaan perikatoon joutuneelle
veljelleen, jolla ei ilman häntä ollut ketään koko maailmassa, silloin
hän oli nuori ja kaunis. Minä luulen, että jos voisit nähdä hänet nyt
— jos menisit häntä tervehtimään — niin hän herättäisi ihailuasi ja
sääliäsi."
Johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi vastaukseksi
johonkin mitättömään pikku juttuun huomauttaa: "Hyväinen aika! Niinkö
on asian laita?" Mutta hän ei lausunut sanaakaan.
"Me ajattelimme silloin — me veljet — että hän menisi nuorena naimisiin
ja viettäisi onnellista ja rauhallista elämää", jatkoi John Carker.
"Jospa tietäisit, kuinka kevyesti hän hylkäsi nuo toiveet, kuinka
iloisesti hän on vaeltanut sitä tietä, jolle kerran astui, koskaan
katsahtamatta taakseen, niin et enää voisi sanoa, että hänen nimensä on
vieras korvillesi. Et suinkaan!"
Taas johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi sanoa:
"Kerrassaan ihmeellistä! Olenpa peräti hämmästynyt!" Mutta nytkään hän
ei puhunut mitään.
"Saanko jatkaa?" kysyi John Carker lempeästi.
"Jatkaa matkaasi pois täältä?" vastasi veli hymyillen. "Ole niin hyvä."
Huoahtaen John Carker kääntyi astumaan ulos ovesta, kun samassa hänen
veljensä ääni pysähdytti hänet hetkiseksi kynnykselle.
"Jos Harriet yhä vaeltaa mielellään samaa tietä eteenpäin", virkkoi
johtaja heittäen vielä avaamattoman kirjeen pöydälle ja pistäen kädet
syvälle taskuihin, "niin voit sanoa hänelle, että minä kuljen yhtä
mielelläni omaani. Jollei hän kertaakaan ole katsahtanut taakseen, niin
voit sanoa hänelle, että minä olen joskus niin tehnyt palauttaakseni
mieleeni, kuinka hän asettui sinun puolellesi, ja että minun päätökseni
on järkkymätön." Viimeiset sanat hän virkkoi ystävällisesti hymyillen.
"Minä en puhu hänelle mitään sinusta. Me emme koskaan puhele sinusta.
Kerran vuodessa, syntymäpäivänäsi, Harriet virkkaa: 'Muistelkaamme
Jamesia nimeltä ja toivokaamme hänelle onnea', mutta muuta emme puhu."
"Ole niin hyvä ja sano se siis itsellesi", vastasi toinen. "Et voi
toistaa sitä liian usein painaaksesi mieleesi, että sinun on varottava
puhumasta siitä asiasta minulle. Minä en tunne ketään Harriet Carkeria.
Sellaista henkilöä ei ole olemassa. _Sinulla_ mahdollisesti on sisar;
pidä hänestä niin paljon kuin tahdot. Minulla ei ole sisarta."
Johtaja Carker otti taas kirjeen käteensä ja viittasi sillä pilkallisen
kohteliaasti ovelle. Hän avasi sen veljensä mennessä ulos ja katseli
synkästi hänen jälkeensä hänen poistuttuaan näkyvistä. Sitten hän taas
kääntyi nojatuolissaan ja alkoi huolellisesti lukea kirjettä.
Se oli hänen mahtavalta isännältään Dombeylta ja päivätty
Leamingtonissa. Vaikka Carker luki kaikki muut kirjeet nopeasti,
käsitteli hän tätä hitaasti ja harkitsi eri sanoja, paljastaen samalla
kaikki hampaansa. Silmäiltyään sen yhteen kertaan lävitse hän käänsi
sen taas toisin päin ja poimi sieltä muutamia lauseita. "Vaihtelu
on ollut minulle hyvin terveellinen, enkä tunne vielä halua määrätä
paluupäivääni." "Minä toivon, Carker, että tulette kerran tänne
tervehtimään minua ja ilmoitatte minulle henkilökohtaisesti, kuinka
asiat luistavat." "Unohdin puhua teille nuoresta Gaysta. Jollei hän ole
lähtenyt _Pojalla ja Perillisellä_ tai jos _Poika ja Perillinen_ vielä
on satamassa, niin määrätkää jokin toinen nuorukainen ja pidättäkää Gay
toistaiseksi Cityssä. En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä."
"Sepä sattui pahasti!" virkkoi johtaja Carker, levittäen suunsa, "sillä
hän on nyt jo kaukana".
Yhä kiinnitti tuo lause, joka oli jälkikirjoituksessa, hänen huomiotaan
ja sai hänen hampaansa pysymään näkyvissä.
"Muistaakseni mainitsi hyvä ystäväni kapteeni Cuttle jotakin
kehumisesta tuon päivän vanavedessä. Vahinko, että poika on niin
kaukana!"
Hän taivutti kirjeen jälleen kokoon ja hypisteli sitä, sovitellen
sitä pitkittäin ja poikittain pöydälle seisomaan ja käännellen sitä
joka puolelle — käsitellen ehkä ajatuksissaan samoin sen sisällystä
— kun lähetti Perch koputti hiljaa ovelle, tuli sisään varpaillaan,
kumarrellen joka askelella, ikäänkuin hänen elämänsä ilona olisi
kumarrella, ja laski muutamia papereita pöydälle.
"Haluaisitteko ehkä jatkaa työtänne?" kysyi Perch hieroen käsiään ja
taivuttaen päänsä nöyrästi toiselle puolelle kuin tuntien olevansa
henkilö, joka ei saanut pitää sitä pystyssä sellaisen miehen
läsnäollessa, vaan tahtoisi pitää päätänsä mahdollisimman vähän tiellä.
"Kuka kysyy minua?"
"No niin, tällä hetkellä ei oikeastaan kukaan", vastasi Perch
hiljaisella äänellä. "Laivakojeiden kauppias Gills sanoo poikenneensa
sisään jonkin maksusuorituksen vuoksi, mutta minä sanoin hänelle, että
teillä on paljon työtä, oikein paljon työtä."
Perch yskähti kerran kouraansa ja odotti lisämääräyksiä. "Onko joku muu
vielä odottamassa?"
"Niin, herra Carker", sanoi Perch, "en olisi omasta aloitteestani
uskaltanut mainita, että kukaan muu odottaa, mutta sama nuorukainen,
joka oli täällä eilen ja viime viikolla, on yhä roikkunut täällä ja
näyttää hirveän vetelältä, kun hän viheltelee varpusille alhaalla
pihalla ja saa ne viheltämään vastaukseksi."
"Sanoitteko hänen haluavan jotakin työtä, Perch?" kysyi Carker
nojautuen taaksepäin tuolissaan ja katsellen lähettiä.
"No niin, herra Carker", vastasi Perch yskähtäen taas kouraansa, "hän
sanoi nimenomaan tarvitsevansa jotakin tointa ja olevansa sitä mieltä,
että häntä voisi käyttää johonkin satamassa, koska hän on tottunut
onkimaan, mutta —" Perch pudisti päätänsä epäilevän näköisenä.
"Mitä hän sitten sanoo tullessaan?" kysyi Carker.
Perch yskähti jälleen, mitä keinoa hän aina käytti alamaisuuttaan
ilmaistakseen, kun ei mitään muuta sopivaa juolahtanut hänen
mieleensä. "Hän sanoo pyytävänsä nöyrästi tavata jotakuta herroista ja
haluavansa ansiotyötä. Mutta nähkääs", lisäsi Perch alentaen äänensä
kuiskaukseksi ja iski kerrottavansa salaisuuden suuren tärkeyden vuoksi
ovea kädellään ja polvellaan kuin olisi tahtonut sulkea sen vieläkin
lujemmin, "kerrassaan sietämätöntä on, että tuollainen joutava poika
maleksii täällä ja juttelee, että hänen äitinsä on imettänyt meidän
liikkeemme nuorta herraa ja että hän siitä toivoo itselleen jotakin
etua. Olen varma siitä", huomautti Perch, "että vaikka vaimoni samoihin
aikoihin imetti terveintä tyttöstä, millä konsanaan olemme rohjenneet
lisätä perhettämme, en olisi uskaltanut vihjatakaan siihen, että hän
olisi kyennyt imettämään herra Dombeyn lasta!"
Carker hymyili hänelle kuin haikala, mutta hajamielisellä,
mietteisiinsä vaipuneen tavalla.
"Eiköhän minun olisi parasta", esitti Perch lyhyen vaitiolon jälkeen ja
uudelleen yskäisten, "ilmoittaa hänelle, että jos hän taas näyttäytyy
täällä, hänet jätetään poliisin liuostaan. Katsokaas, herra Carker",
lisäsi Perch, "minä olen luonnostani niin arka ja hermoni ovat vaimoni
tilan vuoksi niin kiihdyksissä, että helposti voisin vannoa tuon pojan
olevan vaarallisen."
"Tahtoisin nähdä hänet, Perch", virkkoi Carker. "Tuokaa hänet sisään!"
"Heti, herra Carker. Mutta suokaa anteeksi, hänen ulkomuotonsa on kovin
raaka."
"Ei se haittaa. Jos hän on siellä, tuokaa hänet sisään. Puhuttelen
kohta herra Gillsiä. Pyytäkää häntä odottamaan."
Perch kumarsi ja sulkien oven niin tarkoin ja huolellisesti kuin
aikoisi olla palaamatta viikkokauteen meni pihalle varpusten joukkoon.
Hänen lähdettyään Carker asettui, mieliasentoonsa tulisijan eteen ja
jäi siihen seisomaan, katsellen ovelle. Siinä hän muistutti erikoisesti
väijyksissä olevaa kissaa, hymyillessään niin, että hammasten koko
ylärivi loisti näkyvissä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Perch palasi takanaan pari raskaita
saappaita, jotka kolistelivat pitkin käytävää. Tokaisten kursailematta:
"Marssi eteenpäin!" — mikä oli perin harvinainen esittelytapa Perchin
suussa — hän työnsi ovesta sisään vahvarakenteisen, viisitoistavuotiaan
pojan, jolla oli pyöreät punaiset posket, pyöreä sileä pää, pyöreät
mustat silmät, pyöreät raajat ja pyöreä ruumis ja koko olemuksensa
yleisen pyöreyden mukaisesti kädessä pyöreä hattu ilman lieriä.
Totellen Carkerin viittausta Perch vetäytyi pois tuotuaan tämän vieraan
näkyviin. Silloin Carker heti tarttui sanaakaan virkkamatta pojan
kurkkuun ja ravisti häntä niin kauan, että hänen päänsä näytti heiluvan
irrallaan olkapäillä.
Poika ei näin yllätettynäkään voinut olla hurjasti tuijottamatta
herraan, joka näytteli valkeita hampaita ja oli tukehduttaa hänet, ja
konttorihuoneen seiniin kuin päättäen, että jos hänet kuristettaisiin,
hänen viimeinen katseensa saisi osua kaikkeen salaperäiseen, minkä
läheisyyteen tunkeutuminen oli tuottanut hänelle niin ankaran
rangaistuksen. Vihdoin hänen onnistui sopertaa:
"Kuulkaas, herra, päästäkää minut irti!"
"Sinutko irti!" sanoi Carker. "Mitä! Olenko siis vihdoinkin saanut
sinut kiinni?" Siitä ei ollut epäilystä, pitelipä hän poikaa kiinni
hyvinkin lujasti. "Sinä koira", jatkoi Carker yhteenpuristettujen
hampaittensa välistä, "minä kuristan sinut!"
Poika vikisi. Tekisikö hän tosiaankin niin? Ei suinkaan — mutta mitä
hän sitten teki — ja miksei hän kuristanut jotakuta itsensä kokoista?
Tämä eriskummainen vastaanotto oli masentanut poikaparan, ja kun hänen
päänsä taas sai olla rauhassa ja hän tuijotti edessään seisovan herran
kasvoihin tai paremminkin hampaisiin ja näki hänen tuiman ilmeensä,
unohti hän niin miehuutensa, että purskahti itkemään.
"Minä en ole tehnyt teille mitään, herra", puuskutti nuori Rob Toodle.
"Sinä lurjus", vastasi Carker päästäen hänet vähitellen irti ja
peräytyen askelen mielipaikalleen. "Kuinka sinä rohkenet tulla tänne?"
"En tarkoittanut mitään pahaa", uikutti poika pannen toisen kätensä
kurkulleen ja toisen rystyset silmilleen. "Minä en tule koskaan enää.
Halusin vain työtä."
"Työtä, sinä heittiö!" toisti Carker katsellen häntä tiukasti. "Etkö
sinä ole Lontoon laiskin vetelehtijä?"
Tämä syytös loukkasi syvästi Toodle nuorempaa, mutta oli samalla niin
sattuva kuvaus hänen luonteestaan, ettei hän voinut lausua sanaakaan
sitä vastaan. Hän siis seisoi paikallaan tuijottaen herraan pelästyneen
ja katuvan näköisenä. Ylimalkaan saattoi huomata, että häntä lumosi
Carker, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt pyöreitä silmiään.
"Etkö sinä ole varas?" kysyi Carker pitäen käsiään takana takintaskussa.
"En, herra", torjui Rob.
"Oletpa!" sanoi Carker.
"Se on varmaa, etten ole", väitti Rob. "Uskokaa minua, en ole koskaan
eläissäni varastanut. Tiedän kyllä menetelleeni vähän väärin siitä
lähtien, kun innostuin lintujen pyydystämiseen ja kilpakävelyyn.
Mahdollisesti joku voisi ajatella", jatkoi hän katumuksen puuskassa,
"että laululinnut ovat viattomia olentoja, mutta kukaan ei tiedä, mitä
kiusaa niistä on ja mihin ne voivat ihmisen saattaa."
_Hänelle_ ne näyttivät tuottaneen kauhtuneen pumpulisamettisen takin ja
samanlaiset housut, tavattoman pienet punaiset liivit ja yllämainitun
hatun.
"En ole ollut kotona kahtakaankymmentä kertaa senjälkeen kun linnut
saivat minut valtoihinsa", sanoi Rob, "ja siitä on kymmenen kuukautta.
Kuinka voisin mennä kotiin, kun kaikista tuntuu surkealta nähdä minua?
Oikein ihmettelen", lisäsi hän itkeä kollottaen ja tahrien silmiään
takkinsa hihoilla, "etten ole jo monta kertaa hukuttanut itseäni".
Kaiken tämän, myöskin hämmästyksensä siitä, ettei viimeistä hätäkeinoa
ollut käytetty, poika selitti sillä tavalla kuin Carkerin hampaat
olisivat vetäneet sen hänestä esille eikä hän olisi voinut niitä
vastustaa.
"Siisti miehenalku!" huomautti Carker katsellen häntä päätään
pudistaen. "Sinullekin on jo hamppu kylvettynä, tyhjäntoimittaja!"
"Sen uskon", vastasi Rob kohottaen taas ja turvautuen uudelleen
takkinsa hihansuuhun. "Toisinaan en välittäisi siitäkään, vaikka se jo
kasvaisi. Kaikki onnettomuuteni alkoivat laputtamisesta, herra. Mutta
mitä muuta voin tehdä kuin laputtaa?"
"Muuta kuin laputtaa? Mitä se on?"
"Laputtaa pois koulusta."
"Tarkoitatko, että kävit muka koulua etkä mennytkään sinne?" kysyi
Carker.
"Tarkoitan, se juuri on laputtamista", vastasi entinen hioja hyvin
masentuneena. "Minua töykittiin pitkin katuja sinne mennessäni,
ja perille päästyäni minua mukiloitiin. Senvuoksi minä laputin ja
piilouduin, ja siitä se alkoi."
"Ja sittenkin haluat muka tointa", virkkoi Carker tarttuen taas hänen
kurkkuunsa samalla kun piti häntä käsivarren pituuden päässä itsestään
ja tarkasteli häntä joitakin hetkiä mitään sanomatta.
"Olisin kiitollinen siitä, jos koetteeksi käyttäisitte minua johonkin",
vastasi Toodle nuorempi heikolla äänellä.
Johtaja Carker työnsi hänet nurkkaan — mihin poika alittui tyynesti,
tuskin uskaltaen hengittää, eikä edes hellittänyt silmiään hänen
kasvoistaan — ja soitti sitten kelloa.
"Pyytäkää herra Gillsiä sisään."
Perch oli liian nöyrä ilmaistakseen hämmästystään nurkassa seisovan
olennon vuoksi. Sol-ukko tuli samalla näkyviin.
"Herra Gills, istuutukaa", sanoi Carker hymyillen. "Mitä kuuluu?
Toivottavasti olette ollut yhtä terve kuin ennenkin?"
"Kiitos kysymästä", vastasi ukko ottaen esiin taskukirjansa ja ojentaen
Carkerille muutamia seteleitä samalla kun puheli hänelle. "Mikään muu
ei minua ruumiillisesti vaivaa kuin ikä. Kaksikymmentäviisi, herra
Carker."
"Olette yhtä täsmällinen ja tarkka, herra Gills, kuin jokin
ajanmittarinne", vastasi Carker hymyillen, veti eräästä laatikosta
esiin paperin ja merkitsi siihen muutaman sanan, Sol-ukon tarkatessa
hänen olkansa takaa. "Aivan oikein."
"Laivaluettelossa ei puhuta mitään _Pojasta ja Perillisestä_, herra
Carker", virkkoi Sol-ukko samalla kun hänen äänensä värisi vähän
tavallista enemmän.
"_Pojasta ja Perillisestä_ ei puhuta", vastasi Carker. "Näyttää olleen
myrskyisiä ilmoja, herra Gills, ja se on luultavasti ajautunut oikealta
suunnaltaan."
"Luotan Jumalaan, että se on turvassa", sanoi ukko.
"Niin minäkin", vahvisti Carker äänettömällä tavallaan, mikä sai
huomioitaan tekevän nuoren Toodlen taas vapisemaan. "Herra Gills",
lisäsi hän ääneen, nojautuen taaksepäin tuolissaan, "varmaankin
kaipaatte kovasti sisarenpoikaanne?"
Hänen vieressään seisova Sol-ukko pudisti päätään ja huoahti syvään.
"Herra Gills", jatkoi Carker sivellen pehmeällä kädellään leukaansa
ja katsellen laivakojeiden kauppiasta kasvoihin, "teille olisi seuraa
siitä, jos saisitte jonkun nuorukaisen avuksenne myymälään, ja minä
olisin teille kiitollinen, jos nyt majoittaisitte erään luoksenne.
Tiedän kyllä", lisäsi hän nopeasti, aavistaessaan mitä ukko aikoi
huomauttaa, "ettei siellä ole paljon työtä, mutta te voitte panna
hänet puhdistamaan huonetta ja kiilloittamaan kapineitanne, yleensä
aputöihin. Tuossa se poika on!"
Sol Gills työnsi silmälasinsa otsalta silmien kohdalle ja tarkasteli
Toodle nuorempaa, joka seisoi nurkassa. Pojan pää oli samanlainen kuin
ennenkin. Se oli kuin vasta nostettu kylmästä vesisangosta. Hänen
pienet liivinsä nousivat ja laskivat nopeasti mielenliikutuksien
mukaan, ja hänen silmänsä olivat jännittyneinä kiintyneet Carkeriin,
välittämättä rahtustakaan tulevasta isännästä.
"Otatteko hänet luoksenne, herra Gills?"
Innostumatta vähääkään Sol-ukko vastasi olevansa iloinen voidessaan
edes jossakin pikku seikassa noudattaa herra Carkerin mieltä, jonka
toive tällaisessa tapauksessa oli käsky. Sitten hän lisäsi, että puinen
merikadetti tuntisi itsensä onnelliseksi saadessaan vastaanottaa minkä
herra Carkerin valitseman vieraan tahansa.
Carker paljasti hampaansa, vieläpä ikenensäkin, mikä pani
tarkkaavan Toodle nuoremman yhä enemmän värisemään, ja kiitti
kaikkein ystävällisimmällä tavallaan laivakojeiden kauppiasta hänen
kohteliaisuudestaan.
"Minä käytän häntä sitten sillä lailla, herra Gills", virkkoi Carker,
nousten seisomaan ja pudistaen ukon kättä, "kunnes pääsen selville
siitä, miten minun sopii menetellä hänen kanssaan ja mihin hän kelpaa.
Koska nyt otan hänet vastuulleni, herra Gills, olen iloinen, jos
pidätte häntä tarkoin silmällä ja ilmoitatte hänen käytöksestään
minulle. Minä kysyn hänen vanhemmiltaan paria seikkaa ratsastaessani
iltapäivällä kotiin — he ovat kunnollisia ihmisiä — saadakseni hänestä
vähän lähempiä tietoja. Ja kun se on tehty, herra Gills, lähetän hänet
teidän luoksenne huomisaamuna. Hyvästi!"
Hymyillessään jäähyväisiksi hän paljasti hampaansa niin kokonaan, että
Sol-ukko joutui hämilleen. Hän palasi kotiin ajatellen raivoavaa merta,
vajoavia laivoja, uppoavia ihmisiä, vanhaa madeirapulloa, joka ei ehkä
koskaan näkisi päivänvaloa, ja monia muita ikäviä asioita.
"No niin, poika", virkkoi Carker laskien kätensä nuoren Toodlen
olkapäälle ja vetäen hänet keskelle huonetta. "Sinä olet kuullut, mitä
sanoin?"