"Minä tahtoisin kovin mielelläni kuulla, että hänellä on ystäviä, jotka
ovat huomaavaisia häntä kohtaan, ja etteivät he hylkää häntä — sillä
hän elää nykyään hyvin yksinäisenä, miesparka vaan että he pitävät
hänestä ja hänen sisarenpojastaan, joka on lähtenyt kauas ulkomaille.
Mahdollisesti käy eräs hyvin nuori neiti häntä tervehtimässä. Tahtoisin
erittäinkin tietää kaikki, mikä koskee sitä neitiä."
"Kyllä minä pidän huolta, herra", vakuutti poika.
"Ja varo, ettet puhele minun asioistani kenellekään muulle kuin
minulle", muistutti hänen herransa kumartuen eteenpäin ja lähentäen
kasvonsa, joissa hampaat taas loistivat näkyvissä, pojan kasvojen
viereen, samalla taputtaen häntä olkapäälle ratsupiiskansa varrella.
"En kenellekään koko maailmassa, herra", sanoi Rob pudistaen päätään.
"Et tuolla", virkkoi Carker viitaten sinne, mistä he juuri olivat
lähteneet, "etkä missään muuallakaan. Minä otan selon siitä,
kuinka luotettava ja kiitollinen sinä voit olla. Minä panen sinut
koetukselle!" Samalla hän taas näytti hampaansa, nyökäytti päätään
yhtä paljon uhkaukseksi kuin lupaukseksi ja käänsi selkänsä Robille,
jonka silmät olivat naulitut häneen kuin hän olisi lumonnut pojan
ruumiin ja sielun taikavoimallaan. Sitten Carker ratsasti pois. Mutta
ratsastettuaan jonkun matkaa hän huomasi nöyrän saattajansa juoksevan
rinnallaan samoin kuin aikaisemminkin monien katselijain suureksi
iloksi. Silloin hän pysähdytti hevosensa ja käski Robin lähteä pois.
Ollakseen varma siitä, että poika totteli, hän kääntyi satulassaan ja
katseli kuinka hän poistui. Omituista oli nähdä, ettei Rob silloinkaan
voinut irroittaa silmiään kokonaan herransa kasvoista, vaan kääntyi
tuon tuostakin katsomaan jälkeensä, joutuen siten lakkaamatta
tuuppimaan ja kolhimaan toisia kulkijoita, mikä oli hänestä tietysti
yhdentekevää, kun tuo yksi ajatus oli täydelleen vallannut hänen
mielensä.
Carker ratsasti eteenpäin käymäjalkaa huolettoman näköisenä
niinkuin ainakin mies, joka oli suorittanut kaikki päivän tehtävät
tyydyttävästi, ja hyräili samalla hiljalleen. Kuuluipa melkein kuin hän
olisi kehrännyt kissan tavalla: niin iloinen hän oli.
Mielikuvituksessaan Carker asettui kuin lämmittelemään lieden
ääreen. Keräksi kääriytyneenä muutamien jalkojen päähän hän oli
valmis hyökkäämään tai repimään tai raappimaan tai silittämään
sametinpehmeästi käpälällään aina sen mukaan kuin hänen mielensä teki
tai kuinka tilaisuus vaati. Olikohan nyt missään häkkilintua, johon
hänen katseensa voisi ulottua?
"Hyvin nuori neitonen!" ajatteli Carker hyräillessään. "Niin, kun näin
hänet viimeksi, oli hän vielä pieni lapsi. Muistaakseni tummasilmäinen
ja mustatukkainen ja sieväkasvoinen, hyvin sieväkasvoinen. Varmaan hän
nyt on oikein viehättävä."
Entistä ystävällisemmän ja säyseämmän näköisenä ja yhä hyräillen,
niin että hänen hampaansakin värisivät, Carker ratsasti edelleen ja
kääntyi lopulta sille varjoisalle kadulle, jonka varrella Dombeyn talo
sijaitsi. Hän oli niin innokkaasti punonut verkkoja hauskannäköisten
kasvojen ympärille, että tuskin arvasikaan olevansa näin pitkällä,
kunnes hän luoden katseensa pitkin korkeiden talojen koleaa riviä
pysähdytti hevosensa muutamien askelien päähän ulko-ovesta. Mutta
välttämätöntä on selittää muutamilla pääasiasta poikkeavilla sanoilla,
miksi Carker pysähdytti hevosensa äkkiä ja mikä häntä tällöin
melkoisesti hämmästytti.
Toots oli vapauduttuaan Blimberin perheen orjuudesta ja saatuaan
haltuunsa osan maallista omaisuuttaan, "jota jälkisäädöksen hoitajat
eivät voineet pidättää häneltä", niinkuin hän oli tottunut kouluaikansa
viimeisen puolen vuoden kuluessa sanomaan Feederille joka ilta kuin
uutena keksintönä, antautunut innokkaasti tutkimaan elämää. Täynnä
jaloa intoa luoda loistava ja mainio elämänura itselleen hän oli
vuokrannut hienon huoneiston, järjestänyt sinne urheilusalin, jonka
seiniä kaunistivat etevien kilpa-ajohevosten valokuvat, vaikkei
hän itse niistä vähääkään välittänyt, ja hankkinut tupakkasohvan,
jolla istuessaan hän aina tunsi voivansa pahoin. Tässä viehättävässä
asunnossa Toots antautui harrastamaan niitä kaunotaiteita, jotka
jalostavat elämää. Hänen tärkein ohjaajansa tässä pyrkimyksessä oli
eräs mielenkiintoinen henkilö, jota sanottiin Kukonpojaksi. Tämä oli
aina tavattavissa "Mustan Mäyrän" kapakassa, käytti lämpimimmälläkin
ilmalla pörröistä valkeaa päällystakkia ja koputteli Tootsin päätä
kolmasti viikossa kymmenen ja puolen shillingin vaatimattomasta
korvauksesta kerralta.
Kukonpoika, tavallaan Tootsin Pantheonin Apollo, oli tutustuttanut
hänet erääseen vahtimestariin, joka opetti biljardia, erääseen
kaartilaiseen, joka opetti miekkailua, erääseen hevoshuijariin,
joka opetti ratsastusta, erääseen cornwallilaiseen herrasmieheen,
joka harjoitti kaikkia painijan temppuja, ja pariin kolmeen muuhun
ystäväänsä, jotka olivat yhtä perehtyneet kaunotaiteisiin. Heidän
johtamanaan Toots ei voinut olla edistymättä, ja hän ryhtyikin
todenteolla opintoihin.
Mutta kuinka olikaan, jo silloin kun näillä herroilla oli vielä
uutuuden viehätys, tunsi Toots itsensä selittämättömän levottomaksi ja
kiusaantuneeksi. Hänen jyvissään oli akanoita, joita ei Kukonpoikakaan
osannut noukkia eroon. Mikään ei näyttänyt tuottavan Tootsille niin
suurta iloa kuin alituinen käyntikorttien jättäminen Dombeyn taloon.
Ainoakaan veronkantaja Britannian alueilla — laajalla maapallon osalla,
missä aurinko ei koskaan laske ja missä veronkantaja ei koskaan nuku —
ei ole ollut säännöllisempi ja itsepintaisempi käynneissään kuin Toots.
Hän ei koskaan mennyt sisälle, vaan suoritti asiansa eteisen ovella
parhaimpiinsa pukeutuneena.
"Hyvää huomenta!" sanoi Toots aina ensin palvelijalle. "Herra
Dombeylle", virkkoi hän sitten ojentaen kortin. "Neiti Dombeylle",
lisäsi hän ojentaen toisen.
Sitten Toots kääntyi kuin lähteäkseen pois, mutta palvelija tunsi hänet
ja tiesi, että niin ei kävisi.
"Oi, suokaa anteeksi", virkkoi sitten Toots kuin jokin ajatus olisi
äkkiä välähtänyt hänen mieleensä, "onko kamaripalvelijatar kotona?"
Palvelija arveli hänen olevan, mutta ei ollut oikein varma. Sitten
hän soitti yläkerran kelloa, katseli portaita ylös ja sanoi, että
kamarineitsyt oli kotona ja tuli juuri alas. Pian neiti Nipper
ilmestyikin näkyviin, ja miespalvelija vetäytyi pois.
"Mitä kuuluu?" kysyi Toots hihittäen ja punastuen.
Susan kiitti häntä ja sanoi voivansa hyvin.
"Kuinka Diogenes voi?" kysyi Toots sitten.
"Oikein hyvin. Florence-neiti kiintyy siihen päivä päivältä yhä
enemmän." Toots vastasi tähän puhkeamalla hihitykseen, niinkuin kuohuva
juoma alkaa pihistä, kun pullo avataan.
"Neiti Florence voi oikein hyvin, herra Toots", lisäsi Susan.
"Vai niin, kiitos", kuului Tootsin vastaus aina. Ja sen sanottuaan hän
lähti hyvin nopeasti astelemaan tiehensä.
Tootsilla oli varmasti mielessään epäselvä käsitys, että jos
hän saattoi toivoa joskus tulevaisuudessa onnekkaasti kosivansa
Florencea, hän olisi kerrassaan autuas. Varmasti Toots oli jotakin
kaukaista kiertotietä joutunut näin pitkälle ja pysähtynyt siihen.
Hänen sydämensä oli haavoittunut; hän oli rakastunut. Eräänä iltana
hän oli ryhtynyt epätoivoiseen yritykseen ja istunut ylhäällä koko
yön kirjoittaakseen Florencelle runon, jossa säkeitten alku- ja
loppukirjaimista tulisi lemmityn nimi ja jonka pelkkä ajatteleminen
liikutti hänet kyyneliin asti. Mutta hänen oli mahdoton päästä
alkusanoja pitemmälle, sillä hänen runosuonensa tyrehtyi.
Lukuunottamatta sitä ovelaa ja taitavaa toimenpidettä, että hän joka
päivä jätti käyntikorttinsa annettavaksi Dombeylle, eivät Tootsin aivot
olleet saaneet aikaan muuta tässä asiassa, joka piti hänen tunteitaan
kahleissa. Mutta tarkan harkinnan jälkeen hän vihdoin päätteli, että
suuri askel eteenpäin olisi voittaa neiti Susan Nipper puolelleen,
ennenkuin vihjailisi hänelle mielentilastaan.
Tuntui siltä, että tämän nuoren naisen saisi parhaiten ystäväkseen
tuhlaamalla hänelle joitakin pikku kohteliaisuuksia. Kun hän ei omin
neuvoin päässyt täydellisesti selville asiasta, kysyi hän neuvoa
Kukonpojalta — ottamatta häntä kuitenkaan uskotukseen. Hän vain kertoi
ystävälleen, että eräs yorkshirelainen tuttava oli kirjoittanut hänelle
(Tootsille) ja kysynyt hänen mielipidettään sellaisessa asiassa. Kun
Kukonpoika vastasi, että hänen ajatuksensa tuollaisissa asioissa aina
oli "Suoraan kiinni, niin voitto on varma" ja "Kun kerran tietää
tilansa, pitää käydä käsiksi asiaan", piti Toots tätä oman käsityksensä
tukemisena ja päätti sankarillisesti suudella neiti Nipperiä seuraavana
päivänä.
Seuraavana päivänä siis, pukeuduttuaan Burgess ja Kumppanin parhaimpiin
ihmevalmisteihin, Toots lähti Dombeyn talolle tässä tarkoituksessa.
Mutta hänen lähestyessään toimintapaikkaa hänen rohkeutensa petti, ja
niinpä tapahtuikin, että vaikka hän saapuikin määränpäähän kello kolme,
löi kello jo kuusi, ennenkuin hän koputti ovelle.
Kaikki kävi entiseen tapaan siihen asti, kunnes Susan sanoi nuoren
emäntänsä voivan hyvin ja Toots huomautti: "Vai niin, kiitos". Susanin
suureksi ihmeeksi Toots ei sitten lähtenytkään pois kuin raketti, vaan
viipyi paikallaan hihittäen.
"Ehkä haluaisitte tulla sisälle, herra Toots?" kysyi Susan.
"Niin, tulisinpa mielelläni", virkkoi Toots.
Mutta sensijaan että olisi lähtenyt yläkertaan hyökkäsi rohkea Toots
kömpelösti käsiksi Susaniin oven sulkeuduttua ja syleili häntä
suudellen poskelle.
"Menkää tiehenne!" huusi Susan, "tai revin silmät päästänne".
"Vielä yksi!" sanoi Toots.
"Tiehenne!" toisti Susan sysäten häntä. "Että tuollainen viaton
yrittääkin! Kukahan vielä aikoo? Tiehenne, herra!" Susan ei ollut
todenperään suuttunut, sillä hän voi tuskin puhua naurulta, mutta kun
portailla lojuva Diogenes kuuli kahinaa seinää vasten ja jalkojen
kompuroimista ja näki käsipuiden lävitse, että alhaalla oli kahakka
käynnissä ja vieras tunkeutunut taloon, oli se toista mieltä asiasta,
syöksyi apuun ja iski heti hampaansa Tootsin sääreen.
Susan kirkaisi, purskahti nauruun, avasi ulko-oven ja juoksi portaita
alas. Rohkea Tootskin kompuroi kadulle Diogeneen pitäessä kiinni hänen
toisesta housunlahkeestaan, ikäänkuin Burgess ja Kumpp. olisivat
valmistaneet tuon herkkupalan juhla-ateriaksi. Mutta Diogenes
ravistettiin irti, ja se kieri ympäri pölyssä, nousi taas pystyyn,
hyppeli hätääntyneen Tootsin ympärillä ja haukkui vimmatusti. Kaiken
tämän metelin näki Carker hämmästyksekseen purkautuvan Dombeyn komeasta
talosta istuessaan hevosensa selässä vähän matkan päässä.
Carker katseli sittenkin vielä nolostunutta Tootsia, kun Diogenes oli
kutsuttu sisään ja ovi suljettu. Sitten hän näki vielä, kuinka Toots
vetäytyi läheiseen porttikäytävään ja sitoi silkkisellä nenäliinalla
revityn housunlahkeensa, joka oli ollut tärkeänä osana hänen
kallisarvoisessa vaatetuksessaan tällä seikkailumatkalla.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi Carker ratsastaen lähemmäksi ja
hymyillen kaikkein armollisimmin. "Toivoakseni ette loukkaantunut
pahasti?"
"Kiitoksia kysymästänne, en lainkaan", vastasi Toots nostaen
punastuneet kasvonsa. Oikeastaan hän tahtoi vihjata, että se miellytti
häntä kovasti.
"Jos koiran hampaat ovat ulottuneet sääreen asti", jatkoi Carker
näyttäen omat hampaansa.
"Ei, kiitos", sanoi Toots, "mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki
on kunnossa, kiitos."
"Minulla on ilo tuntea herra Dombey", huomautti Carker.
"Tosiaanko?" virkkoi punastuva Toots.
"Sallinette minun hänen poissaollessaan pyytää anteeksi sellaista
onnettomuutta ja lausua ihmetykseni siitä, että se ollenkaan oli
mahdollista", virkkoi Carker ottaen hatun päästään.
Toots oli niin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta ja siitä
onnellisesta sattumasta, joka tutustutti hänet Dombeyn tuttavaan,
että hän veti esiin käyntikorttirasiansa ja ojensi nimensä ja
osoitteensa Carkerille, joka vastasi kohteliaisuuteen antamalla oman
käyntikorttinsa, ja niin he erosivat.
Kun Carker ratsasti hiljalleen talon ohitse ja katsahti akkunoihin,
nähdäkseen Florencen, joka verhojen takana miettiväisenä tuijotti kadun
toisella puolella asuviin lapsiin, ilmestyi siihen Diogeneen pörröinen
pää, ja kaikista tyynnyttelyistä välittämättä koira alkoi haukkua ja
murista ja irvistellä hänelle ylhäältä sennäköisenä kuin tahtoisi
syöksyä alas ja repiä hänestä raajat irti.
Se on oikeaa kieltä, Diogenes, niin lähellä emäntääsi! Vielä kerran
hänen kimppuunsa pää ojennettuna, silmäin leimutessa ja kidan
muristessa, kun et voi päästä häneen käsiksi! Vielä kerran hänen
ratsastaessaan eteenpäin! Sinulla on hyvä vainu, Di, — ota kiinni
kissa, Diogenes, kiinni!