Hän oli hyvin ruma vanha vaimo, jonka silmät olivat punaiset ja jonka
suu mutisi ja höpisi itsekseen, vaikka hän ei puhunutkaan. Hän oli
puettu risaisiin vaatteisiin ja kantoi käsivarrellaan paria nahkaa.
Joka tapauksessa hän näytti seuranneen Florencea jonkun matkaa, sillä
hän oli hengästynyt, ja hän kävi entistäkin rumemmaksi koettaessaan
vetää henkeään syvään, jolloin hänen ryppyiset keltaiset kasvonsa ja
kurkkunsa vääntelehtivät moneen suuntaan.
Florence pelkäsi häntä ja katseli epäröiden pitkin katua, jonka päähän
he melkein olivat tulleet. Se oli yksinäinen paikka — paremminkin
takakuja kuin katu — eikä siellä näkynyt ketään muita kuin he kaksi.
"Ei sinun tarvitse enää pelätä", sanoi eukko pitäen yhä lujasti kiinni
hänen kädestään. "Tule minun kanssani."
"Minä — minä en tunne teitä. Mikä on nimenne?" kysyi Florence.
"Rouva Brown", vastasi eukko. "Kiltti rouva Brown."
"Ovatko he täällä lähellä?" kysyi Florence, alkaen jo antaa perään.
"Susan on ihan lähellä", vastasi kiltti rouva Brown, "eivätkä
toisetkaan ole kaukana."
"Onko joku vahingoittunut?"
"Ei rahtustakaan."
Lapsi vuodatti ilon kyyneleitä kuullessaan tämän ja seurasi eukkoa
vastustelematta, vaikka ei voinutkaan olla välillä luomatta salavihkaa
katsetta seuralaisensa kasvoihin — etenkin hänen levottomaan suuhunsa
— ja ihmettelemättä itsekseen, olisiko paha rouva Brown, jos sellainen
olisi olemassa, vähääkään tämän kiltin näköinen.
He eivät olleet kävelleet kauas, mutta kuitenkin jo useiden hyvin
hankalien paikkojen kuten tiili- ja sorakenttien poikki, kun eukko
kääntyi ilkeälle syrjäkujalle, jossa liejua oli syvinä mustina urina
keskellä tietä. Hän pysähtyi kurjan pikku hökkelin eteen, joka oli
suljettu niin hyvin kuin oli mahdollista sulkea tuollainen talo, jonka
seinät olivat täynnä halkeamia ja rakoja. Avattuaan oven myssystään
ottamallaan avaimella hän työnsi lapsen edellään pimeään huoneeseen,
jonka lattialla oli suuri kasa erivärisiä vaateriekaleita, mutta mitään
huonekaluja ei ollut, ja seinät ja katto olivat ihan mustat.
Lapsi kauhistui niin, että kerrassaan mykistyi ja näytti olevan
pyörtymäisillään.
"Älä nyt ole tyhmä", virkkoi kiltti rouva Brown ja ravisti lasta
saadakseen sen taas täysin tuntoihinsa. "En minä tee sinulle pahaa.
Istu tuolle vaatekasalle."
Florence totteli häntä, ojentaen ristissä olevat kätensä kuin rukoillen
eukkoa kohti.
"En minä pidä sinua tuntia kauemmin", jatkoi rouva Brown. "Ymmärrätkö,
mitä sanon?"