"Älä siis ärsytä minua", sanoi kiltti rouva Brown istuutuen itse
luukasalle. "Silloin en minäkään tee sinulle mitään pahaa. Mutta jollet
tottele, niin tapan sinut. Voisin tappaa sinut milloin tahansa —
vaikkapa vuoteessasi kotonasi. Annappas nyt kuulua, kuka ja mikä sinä
olet, ja selitä tarkasti!"
Eukon uhkaukset ja lupaukset, pelko loukata häntä ja tottumus, lapselle
harvinainen, mutta Florencelle melkein luonnollinen, olla aina hiljaa
ja hillitä tunteensa, pelkonsa ja toiveensa — kaikki vaikutti, että hän
saattoi täyttää eukon pyynnön ja kertoa hänelle pikku tarinansa tai
mitä hän siitä tiesi. Rouva Brown kuunteli tarkkaavasti loppuun asti.
"Nimesi siis on Dombey, vai mitä?" kysyi hän.
"Niin, rouva."
"Haluan saada tuon sievän puvun, neiti Dombey", virkkoi kiltti rouva
Brown, "ja pikku hatun ja alushameen tai pari ja jotakin muuta, mitä et
välttämättä tarvitse. Heti. Riisu ne."
Florence totteli niin nopeasti kuin vapisevine käsineen ehti, katsellen
koko ajan pelästyneenä rouva Brownia. Kun hän oli riisunut kaikki
mainitut vaatekappaleet, tarkasti eukko niitä ja näytti jokseenkin
tyytyväiseltä tavaroiden laatuun ja arvoon.
"Hm!" sanoi hän lopulta luoden yleissilmäyksen lapsen hentoon
vartaloon. "En näe mitään muuta kuin kengät. Minun täytyy saada kengät,
neiti Dombey."
Pikku Florence-parka riisui ne yhtä nopeasti, vieläpä iloisenakin
siitä, että hänellä oli vielä lisää lepytyskeinoja eukolle annettavana.
Sitten rouva Brown otti esille ryysykasasta, jonka hän käänsi nurin
tätä tarkoitusta varten, joitakin kurjia vaatekappaleita korvaukseksi
anastamistaan ja antoi vielä lisäksi nukkavierun ja hyvin vanhan
pikku viitan ja repaleiset jäännökset myssystä, joka oli luultavasti
korjattu jostakin ojasta tai lantakasasta. Tähän asuun hän käski
Florencen pukeutua, ja koska nämä varustelut näyttivät olevan
alkuna vapautukseen, suostui lapsi niihin — jos mahdollista — vielä
halukkaammin kuin edellisiin määräyksiin.
Kun hän kiireesti sovitti päähänsä myssyä, mikäli sitä voi sanoa
myssyksi, se kun enemmän muistutti jonkinlaista tavarapussia, takertui
se hänen tuuheaan tukkaansa, eikä hän voinut heti irroittaa sitä.
Kiltti rouva Brown veti silloin äkkiä esille suuret sakset ja joutui
selittämättömän kiihtymyksen valtaan.
"Miksi et voinut antaa minun olla rauhassa", virkkoi eukko, "kun olin
tyytyväinen? Sinä pikku tomppeli!"
"Suokaa anteeksi. En tiedä, mitä olen tehnyt", läähätti Florence. "En
voinut sille mitään."
"Et voinut sille mitään!" huudahti rouva Brown. "Luuletko sinä, että
minä voisin sille jotakin? Voi, herra!" jatkoi eukko pöyhien lapsen
hiuksia ahnaasti, "kuka tahansa muu olisi leikannut ne ensimmäiseksi".
Florence tunsi niin suurta huojennusta älytessään rouva Brownin
himoitsevan vain hänen tukkaansa eikä päätään, ettei rimpuillut vastaan
eikä rukoillut, vaan ainoastaan loi lempeät silmänsä hyvän olennon
kasvoihin.
"Jollei minulla olisi kerran ollut omaa tytärtä — hän on nyt kaukana
meren takana — joka oli ylpeä tukastaan", virkkoi rouva Brown,
"ottaisin sinulta joka suortuvan. Hän on nyt kaukana, kaukana. Ohhoi!
Ohhoi!"
Rouva Brownin valitushuuto ei ollut sointuisa, mutta kun hän samalla
epätoivoisesti ojensi laihat kätensä ylös, ilmeni siinä kiihkeä suru,
joka tunkeutui Florencen sydämen läpi ja herätti hänessä entistäkin
voimakkaampaa pelkoa. Mutta sillä oli ehkä oma osuutensa siihen,
että hänen kiharansa säilyivät, sillä kun rouva Brown oli kierrellyt
hetkisen hänen ympärillään kuin jonkinlainen outo perhonen, käski hän
lapsen kätkeä hiuksensa myssyn alle, päästämättä pienintäkään suortuvaa
niistä näkyviin hänen kiusauksekseen! Kun rouva Brown oli saanut tämän
voiton itsestään, istuutui hän taas luukasalle ja rupesi polttamaan
hyvin lyhyttä mustaa piippua, mutisten ja maiskutellen kaiken aikaa
kuin olisi pureskellut piipunvartta.
Kun hän oli polttanut piipullisen loppuun, antoi hän lapsen
kannettavaksi kaniininnahan, että hän näyttäisi enemmän hänen
vakinaiselta seuralaiseltaan, ja sanoi hänelle nyt aikovansa
opastaa hänet isolle kadulle, josta hän voisi kysellä tietä kotiin.
Mutta hän varoitti Florencea, uhaten häntä pikaisella ja kauhealla
kostolla, jollei hän tottelisi, puhuttelemasta matkalla vieraita tai
menemästä suoraan kotiin (joka ehkä oli liian lähellä rouva Brownin
turvallisuuden kannalta). Sensijaan tytön piti pyrkiä Cityyn isänsä
konttoriin ja odottaa siinä kadunnurkassa, jonne hänet jätettäisiin,
kunnes kello löisi kolme. Nämä ohjeet rouva Brown teroitti hänen
mieleensä vakuuttaen vielä, että hänellä oli kaikkialla käytettävänään
vaikutusvaltaisia silmiä ja korvia, jotka havaitsivat kaikki tytön
puuhat. Florence lupasi uskollisesti ja varmasti noudattaa näitä
määräyksiä.
Vihdoin rouva Brown lähti liikkeelle ohjaten muuttunutta ja repaleista
pikku toveriaan sokkeloisten kapeiden katujen, kujien ja käytävien
läpi, kunnes he vihdoin saapuivat tallipihalle, jonka perällä oli
portti, ja sen takaa kuului suuren kulkuväylän hälinää. Osoittaen tätä
porttia ja neuvoen Florencelle, että kun kello löisi kolme, hänen olisi
lähdettävä vasemmalle, rouva Brown vielä kerran vaistomaisesti ja
tahtomattaan koetteli tytön tukkaa ja sanoi hänelle, että nythän hän
tietäisi, kuinka oli meneteltävä, ja kehoitti tarkoin muistamaan, että
häntä pidettiin silmällä.
Kevyemmällä mielellä, mutta yhä vielä kovin peloissaan Florence tunsi
suurta huojennusta ja kiiruhti määrättyyn nurkkaan. Sinne ehdittyään
hän katsahti taakseen ja näki kiltin rouva Brownin kurkistelevan
matalasta puuportista, jonka likellä hän oli antanut eromääräykset.
Niinikään hän näki kiltin rouva Brownin heristelevän nyrkkiään. Mutta
niin usein kuin hän sitten jälleen katsahtikin taakseen — vähintäinkin
kerran minuutissa, sillä niin kovasti vaivasi häntä muisto tuosta
eukosta — ei hän voinut nähdä häntä enää.
Florence jäi katselemaan kadun hälinää, joka saattoi hänet yhä enemmän
ymmälle. Samalla tuntui siltä kuin kellot olisivat päättäneet olla
koskaan enää lyömättä kolmea. Vihdoin kuului kuitenkin lyöntejä
kirkontorneista, joista yksi oli niin lähellä, ettei hän voinut
erehtyä. Kun hän oli monta kertaa vilkaissut taakseen ja astellut
edestakaisin pientä välimatkaa, etteivät rouva Brownin kaikkivaltiaat
vakoojat suuttuisi, kiiruhti hän sitten pois niin nopeasti kuin jaksoi
ja piteli yhä kaniininnahkaa lujasti kädessään.
Isänsä liikehuoneistosta hän ei tiennyt muuta kuin että se kuului
Dombey ja Pojalle ja että se oli hyvin mahtava liike Cityssä. Siksi hän
ei osannut kysellä muuta kuin missä Dombey ja Poika oli Cityssä, ja kun
hän useimmiten tiedusti vain lapsilta, uskaltamatta vaivata aikuisia,
sai hän kerrassaan vähän selville. Mutta jonkin ajan päästä alettuaan
kysellä vain Cityä, jättäen pois toisen puolen kysymyksestään, hän
lähestyi tosiaankin vähitellen sen suuren alueen keskusta, jota
peloittava ylipormestari hallitsee.
Väsyneenä, ohikulkevien tyrkkimänä, melun ja tungoksen huumaamana,
levottomana veljestään ja hoitajattarista, kauhuissaan kokemuksistaan
ja peläten herättävänsä suuttumusta isässään muuttuneen ulkomuotonsa
vuoksi — ihan ymmällään ja peloissaan kaikesta siitä, mitä oli
tapahtunut, mitä paraikaa tapahtui ja mitä vielä tapahtuisi, Florence
kiiruhti vaivaloista tietään pitkin kyynelsilmin eikä voinut olla
kerran pari pysähtymättä huojentaakseen tulvillaan olevaa sydäntään
katkerasti itkemällä. Mutta hänen pukunsa vuoksi harvat huomasivat
häntä silloin, tai jos huomasivat, luulivat he, että hänet oli opetettu
itkemään, jotta voisi herättää sääliä, ja menivät ohi. Florence
koetti myös koota kaiken luonteenlujuuden ja itseluottamuksen, jonka
hänen surulliset kokemuksensa olivat ennenaikaisesti kehittäneet ja
kypsyttäneet, ja niin hän piti hellittämättä mielessään päämäärää,
johon hänen oli pyrittävä.
Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän oli lähtenyt tälle oudolle
retkelleen, hän pääsi erään kapean kadun rattaitten ja vaunujen
tärinästä ja räminästä joen rannalla sijaitsevalle lastaussillalle
tai maihinnousupaikalle, missä oli hajallaan suuret joukot arkkuja,
laatikoita ja lippaita, suuri puuvaaka ja pieni pyörillä liikkuva
puinen talo. Tämän ulkopuolella seisoi tukeva mies katsellen läheisiä
mastoja ja veneitä ja vihellellen kynä korvallisella ja kädet
housuntaskuissa kuin hänen päivätyönsä olisi ollut melkein lopussa.
"No mitä nyt!" sanoi mies, joka sattui kääntymään. "Ei meillä ole
mitään sinulle, tyttönen. Lähde pois!"
"Suokaa anteeksi, onko tämä City?" kysyi Dombeyn tytär vavisten.
"On, kyllä tämä on City. Tiedät kai sinä sen hyvinkin. Lähde pois! Ei
meillä ole mitään sinulle."
"Kiitos, en minä tahdokaan mitään", kuului arka vastaus.
"Tahtoisin vain tietää, missä päin on Dombey ja Poika."
Mies, joka oli huolettomasti lähestynyt häntä, näytti hämmästyvän tästä
vastauksesta ja katsoen tarkkaavasti hänen kasvoihinsa sanoi:
"Mutta mitä asiaa sinulla voi olla Dombey ja Pojalle?",
"Tahtoisin päästä sinne, hyvä herra."
Mies katseli häntä vielä uteliaammin ja hieroi hämmästyksissään niin
kovasti takaraivoaan, että pudotti hatun päästään.
"Joe!" huusi hän eräälle työmiehelle kumartuessaan ottamaan hattunsa
ylös ja pannen sen päähänsä.
"Täällä on Joe", kuului vastaus.
"Missä on se Dombeyn nuori apulainen, joka on valvonut noiden tavarain
lastaamista?"
"Hän lähti juuri toisesta portista", vastasi Joe.
"Kutsu hänet heti takaisin."
Joe juoksi erääseen porttikäytävään kovaa huutaen ja palasi hyvin pian
mukanaan iloisennäköinen poika.
"Tehän olette Dombeyn asiapoika, eikö niin?" kysyi ensimmäinen mies.
"Palvelen Dombey ja Pojan liikkeessä, herra Clark", vastasi poika.
"No, katsokaapas sitten tätä", sanoi Clark.
Seuraten Clarkin viittausta poika lähestyi Florencea ihmetellen,
niinkuin luonnollista olikin, mitä tyttö häneen kuului. Mutta Florence,
joka oli kuunnellut keskustelua ja paitsi sitä, että huojennuksekseen
käsitti äkkiä olevansa matkansa päämäärässä, rauhoittui sanomattomasti
nähdessään pojan vilkkaat nuoret kasvot ja ystävällisen käytöksen,
juoksi innoissaan hänen luokseen, samalla pudottaen toisen
linttakenkänsä, ja tarttui molemmin käsin pojan käteen.
"Minä olen eksynyt, hyvä herra!" huusi hän.
"Eksynyt?"
"Niin, minä eksyin tänä aamuna kaukana täältä — ja minulta on sitten
otettu vaatteeni — enkä ole nyt puettu omiini — ja minun nimeni on
Florence Dombey, pikku veljeni ainoa sisar — ja voi, voi, ottakaa
minut mukaanne, hyvä herra!" nyyhkytti Florence päästäen niin kauan
hillitsemänsä lapsekkaat tunteensa valloilleen ja purskahti itkemään.
Samassa hänen kehno myssynsä putosi maahan, ja hänen tukkansa tulvahti
alas hänen kasvoilleen, saattaen sanattoman ihastuksen ja säälin
valtaan nuoren Walterin, laivakojekauppias Solomon Gillsin sisarenpojan.
Clark seisoi hämmästyneenä ja ajatteli itsekseen, ettei ollut koskaan
ennen nähnyt sellaista kohtausta tällä lastauspaikalla. Walter
otti kengän maasta ja pani sen Florencen pikku jalkaan samoin kuin
sadun prinssi auttoi Tuhkimoa. Hän ripusti kaniininnahan vasemmalle
käsivarrelleen, ojensi oikean Florencelle ja oli mielestään kuin
Englannin Pyhä Yrjö, jonka edessä makaa tapettu lohikäärme.
"Älkää itkekö, neiti Dombey", virkkoi Walter ihastuneena. "Kuinka
ihmeellistä, että satuin olemaan täällä! Nyt olette yhtä hyvässä
turvassa kuin jos olisitte sotalaivan valikoidun miehistön suojelema.
Älkää itkekö."
"En minä enää itke", sanoi Florence. "Itkin vain ilosta." — Ilosta! —
ajatteli Walter, — ja minä olen sen aiheena! "Tulkaa nyt, neiti Dombey.
Nyt on taas toinen kenkä irti. Ottakaa minun kenkäni, neiti Dombey."
"Ei, ei, ei", sanoi Florence, estäen häntä riipaisemasta kenkää
jalastaan, "nämä sopivat paremmin. Ne kelpaavat kyllä."
"Minun kenkäni ovatkin liian isot", myönsi Walter katsahtaen jalkaansa.
"Mitä oikein ajattelinkaan! Te ette mitenkään voisi kävellä minun
kengissäni! Tulkaa nyt, neiti Dombey. Tahtoisinpa nähdä sen lurjuksen,
joka uskaltaisi ahdistaa teitä!"
Sitten Walter hirveän tuiman näköisenä talutti Florencen pois ja näytti
kovin onnelliselta. He kävelivät käsitysten pitkin katuja välittämättä
vähääkään siitä hämmästyksestä, jota herättivät tai saattoivat herättää.
Alkoi olla pimeä ja sumuista ja myöskin sataa, mutta he eivät
välittäneet siitä, sillä molemmat olivat kiintyneet Florencen
äskeisiin seikkailuihin, joita tyttö kertoi hänen ikäiselleen
ominaisen luottavaisesti, Walterin kuunnellessa kuin he olisivat
vaeltaneet kaukana Thames-kadun liejusta ja loasta kahden kesken jonkin
asumattoman troopillisen saaren leveiden lehtien ja korkeiden puiden
varjossa — niinkuin Walter tosiaankin kuvitteli.
"Onko meidän vielä käveltävä kauan?" kysyi Florence vihdoin luoden
silmänsä toverinsa kasvoihin.
"Odottakaapas hetkinen", sanoi Walter pysähtyen, "missä me nyt
olemmekaan? Jaha, nyt tiedän. Mutta liike on nyt suljettu, neiti
Dombey. Siellä ei ole ketään. Herra Dombey on mennyt kotiin jo kauan
sitten. Meidän on kai myöskin mentävä kotiin. Tai malttakaapas!
Mitähän, jos veisin teidät enoni kotiin, jossa asun — se on ihan
lähellä täällä — ja ajaisin sitten teidän kotiinne kertomaan, että
olette turvassa, ja toisin teille sieltä vähän vaatteita. Eiköhän se
olisi parasta?"
"Kyllä kai", vastasi Florence. "Vai kuinka? Mitä te arvelette?"
Kun he seisoivat neuvotellen asiasta, meni ohi eräs mies, joka katsahti
pikaisesti Walteriin kuin tuntien hänet, mutta sitten hyläten ensi
olettamuksensa jatkoi matkaansa pysähtymättä.
"Tosiaankin, siinä kai on Carker", virkkoi Walter. "Meidän liikkeemme
Carker. Ei konttoripäällikkömme Carker, neiti Dombey, vaan toinen
Carker, nuorempi. Halloo, herra Carker!"
"Onko siinä Walter Gay?" kysyi toinen pysähtyen ja tullen takaisin. "En
osannut sitä uskoa niin kummallisessa seurassa."
Kun hän seisoi lampun likellä kuunnellen hämmästyneenä Walterin
pikaista selitystä, oli hän kahden käsi kädessä seisovan nuoren
olennon merkillinen vastakohta. Hän ei ollut vanha, mutta kuitenkin
valkotukkainen; hänen vartalonsa oli kumarassa tai näytti ikäänkuin
taipuneen jonkin suuren surun painosta, ja hänen kuluneissa,
surumielisissä kasvoissaan oli syviä ryppyjä. Hänen katseensa,
hänen piirteittensä ilme, vieläpä hänen äänensäkin tuntuivat
hillityiltä ja tukahdutetuilta kuin hänen henkensä olisi sammunut.
Hän oli puettu siististi, vaikka hyvin yksinkertaisesti, mustiin,
mutta hänen vaatteensa, vaikka ne olikin tehty vartalon mukaan,
näyttivät kutistuvan kokoon hänen yllään ja tuntevan kuin nöyryytystä
verhotessaan häntä ja yhtyvän siihen surumieliseen pyyntöön, joka
ilmeni miehen koko olennossa kiireestä kantapäähän asti, nimittäin
jäädä huomioon ottamatta ja yksin nöyryydessään.
Eikä kuitenkaan hänen mielenkiintonsa nuoruutta ja toivorikkautta
kohtaan ollut sammunut hänen henkensä muiden kipinöiden keralla, sillä
hän katseli pojan innokkaita kasvoja harvinaisen myötätuntoisesti,
mutta hänen koko olennossaan ilmeni selittämätöntä huolta ja sääliä,
mikä pakostakin tuli näkyviin hänen katseestaan, vaikka hän koetti sitä
hillitä. Kun Walter lopuksi kysyi häneltä samaa kuin äsken Florencelta,
katseli hän nuorukaista yhä saman näköisenä kuin olisi lukenut hänen
kasvoistaan hänen kohtalonsa, joka oli surullisena vastakohtana niiden
nykyiselle iloisuudelle.
"Mitä te neuvotte, herra Carker?" kysyi Walter hymyillen. "Tehän aina
annatte minulle hyvän neuvon silloin, kun puhutte minulle. Tosin sitä
ei tapahdu usein."
"Luulen, että teidän suunnitelmanne on paras", vastasi Carker
katsahtaen Florencesta Walteriin ja taas Florenceen.
"Herra Carker", virkkoi Walter, jonka kasvot kirkastuivat
jalomielisestä ajatuksesta. "Kuulkaahan, tämäpä on jotakin teille.
Menkää herra Dombeyn luo viemään tämä hyvä sanoma. Se voisi hyödyttää
teitä. Minä jään kotiin. Teidän pitää mennä."
"Minunko!" vastasi toinen.
"Niin. Miksi ei, herra Carker?" sanoi poika.
Carker vain pudisti hänen kättään vastaukseksi ja näytti melkein
häpeävän ja pelkäävän. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja neuvoen Walteria
kiiruhtamaan lähti pois.
"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi Walter katsahtaen hänen jälkeensä
samalla kun he lähtivät jatkamaan matkaansa, "nyt menemme enoni luo
niin nopeasti kuin pääsemme. Oletteko koskaan kuullut herra Dombeyn
puhuvan nuoremmasta herra Carkerista, neiti Florence?"
"En", vastasi lapsi lempeästi, "en kuule usein isän puhuvan", —
Niin, tosiaankin, sitä suurempi häpeä hänelle, — ajatteli Walter.
Vaiettuaan hetkisen, jonka kestäessä Walter oli katsellut rinnallaan
tepastelevan kärsivällisen pikku olennon ystävällisiin kasvoihin,
hän muutti tavallisessa poikamaisessa innossaan ja levottomuudessaan
puheenaihetta, ja kun taas toinen onnettomista kengistä lipsahti
sopivaan aikaan irti Florencen jalasta, ehdotti hän kantavansa
Florencen enon luo. Vaikka Florence olikin väsynyt, torjui hän nauraen
tämän ehdotuksen ja sanoi, että Walter voisi pudottaa hänet, ja koska
he jo olivat lähellä puista merikadettia ja Walter yhä kertoi erilaisia
tapauksia haaksirikoista ja muista liikuttavista onnettomuuksista,
joissa nuoremmat pojat kuin hän olivat voitollisesti pelastaneet
Florencea vanhempia tyttöjä, saapuivat he vilkkaasti keskustellen
Gillsin myymälän eteen.
"Hohoi, Sol-eno!" huusi Walter syöksyen myymälään ja puhuen
hengästyneenä hajanaisesti siitä hetkestä alkaen koko illan.
"Ihmeellinen seikkailu! Herra Dombeyn tytär on eksynyt kadulla, ja
häneltä on vanha noita-akka ryöstänyt vaatteet — ja minä olen löytänyt
hänet — ja tuonut lepäämään meille — katsoppas!"
"Laupias taivas!" virkkoi ukko Sol horjahtaen mielikompassilaatikkoaan
vasten. "Se on mahdotonta! Enpä —"
"Eikä kukaan muu", keskeytti Walter aavistaen, mitä ukko aikoi sanoa.
"Eihän kukaan uskoisi sitä. Kas niin, autappas minua nostamaan
pikku sohva tulen ääreen, Sol-eno — varo tauluja — anna hänelle
jotakin syömistä, eno, ole niin hyvä — heitä nuo kengät kuivumaan.
Florence-neiti — pankaa jalkanne uunin ristikolle — kuinka kosteat ne
ovatkaan — tämäpä oli seikkailu, eikö ollutkin, eno? Voi taivas, kuinka
kuuma minun on!"
Solomon Gillsin oli myöskin kuuma osittain säälistä, osittain
äärimmäisestä hämmingistä. Hän taputti Florencen päätä, pakotti
hänet syömään ja juomaan, hieroi hänen jalkapohjiaan tulen ääressä
kuumentamallaan nenäliinalla, seurasi silmillään ja korvillaan
levottomasti liikkuvaa sisarenpoikaansa olematta oikein selvillä
mistään muusta kuin että kiihtynyt nuorukainen tyrkki häntä alituisesti
juostessaan edestakaisin huoneessa, koettaen suorittaa kahtakymmentä
eri asiaa samalla kertaa, saamatta aikaan mitään.
"Maltappa hetkinen, eno", sanoi Walter ottaen käteensä kynttilän, "minä
juoksen ullakolle muuttamaan ylleni toisen takin ja sitten lähden.
Kuuleppas, eno, eikö tämä ole oikea seikkailu?"
"Kyllä, kyllä", myönsi Solomon, joka silmälasit otsallaan ja suuri
ajanmittari taskussaan lakkaamatta liikkui sohvalla lepäävän Florencen
ja kaikkialla huoneessa häärivän sisarenpoikansa välillä, "kaikkein
ihmeellisintä —"
"Älä nyt, eno hyvä — Florence-neiti — päivällistä, näes, eno."
"Kyllä, kyllä, kyllä", huudahti Solomon ja leikkasi lampaanpaistista
kappaleen, joka olisi riittänyt jättiläiselle. "Minä pidän
huolta hänestä, Wally. Kyllä minä ymmärrän. Lapsiparka! Nälkään
nääntymäisillään tietysti. Laita sinä vain itsesi valmiiksi."
Walter ei tarvinnut pitkää aikaa kiivetäkseen ullakkohuoneeseensa ja
tullakseen sieltä alas, mutta sillä välin oli Florence väsymyksensä
valtaamana torkahtanut tulen edessä. Tämä muutamia minuutteja kestänyt
rauhallinen väliaika teki Solomon Gillsille mahdolliseksi malttaa
mieltään sen verran, että sai jotakin toimeen lapsen mukavuudeksi. Hän
vähensi huoneen valaistusta ja siirsi Florencen suojaan tulen hehkulta.
Tyttö nukkuikin rauhallisesti Walterin palatessa.
"Sepä on oivallista!" kuiskasi hän syleillen Solomonia niin
voimakkaasti, että ukon kasvoille levisi ihan uusi ilme. "Nyt minä
lähden. Otan vain leivänpalan mukaani, sillä minun on kovin nälkä — ja
— älä herätä häntä, Sol-eno."
"En, en", vastasi Solomon. "Sievä lapsi."
"Kerrassaan sievä!" huudahti Walter. "En ole koskaan nähnyt sellaisia
kasvoja, Sol-eno. Nyt minä lähden."
"Se on hyvä", virkkoi Solomon hyvin huojentuneena.
"Kuuleppas, Sol-eno", sanoi Walter pistäen päänsä sisään ovesta.
"Siinä sinä taas olet", sanoi Solomon.
"Miltä hän nyt näyttää?"
"Nukkuu ihan rauhallisesti", vastasi Solomon.
"Sepä erinomaista! Nyt minä lähden."
"Toivottavasti", mutisi Solomon itsekseen.
"Kuulehan, Sol-eno", virkkoi Walter, ilmestyen taas ovelle.
"Tuossa hän taas on", sanoi Solomon.
"Me tapasimme kadulla nuoremman Carkerin kummallisempana kuin koskaan
ennen. Hän sanoi minulle hyvästi, mutta seurasi meidän jäljessämme
tänne asti — se vasta oli ihmeellistä! Kun saavuimme tähän ulko-ovelle,
katsahdin taakseni ja näin hänen menevän rauhallisesti pois kuin
palvelijatar, joka oli saattanut minut kotiin. Miltä tyttö näyttää,
eno?"
"Samanlaiselta kuin ennenkin, Wally."
"Hyvä on. Nyt minä tosiaan lähden!"
Tällä kerralla hän lähtikin. Solomon Gills, jolle päivällinen ei
ollenkaan maittanut, istui tulen toisella puolella ja katseli nukkuvaa
Florencea rakennellen satumaisia ilmalinnoja ja näyttäen hämärässä
kaikkien myymäläesineittensä ympäröimänä jonkinlaiselta tekotukkaan
ja ruskeaan valepukuun puetulta taikurilta, joka piti lasta lumotussa
unessa.
Sillä välin ajoi Walter Dombeyn taloa kohti sellaista vauhtia, johon
vuokra-ajurin hevonen harvoin pystyy. Parin kolmen minuutin kuluttua
hän kuitenkin aina pisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta kärsimättömäksi
moitteeksi ajajalle. Saapuessaan perille hän hyppäsi maahan, ilmoitti
hengästyneenä asiansa palvelijalle ja meni hänen jäljessään suoraa
päätä kirjastohuoneeseen, missä vallitsi sekava puheensorina. Siellä
olivat koolla Dombey, hänen sisarensa, neiti Tox, Richards ja Nipper.
"Suokaa anteeksi, herra Dombey", virkkoi Walter kiiruhtaen hänen
luokseen, "minä voin ilokseni ilmoittaa, että kaikki on hyvin. Neiti
Dombey on löytynyt!"
Avomielisine kasvoineen, liehuvine hiuksineen, säkenöivine silmineen ja
huohottaen ilosta ja kiihtymyksestä poika oli ihmeellinen vastakohta
Dombeylle, joka istui häntä vastapäätä nojatuolissaan.
"Minähän sanoin sinulle, Louisa, että hänet varmasti löydetään",
virkkoi Dombey kääntäen päätään vähän rouva Chickiin päin, joka itki
neiti Toxin kanssa. "Ilmoita palvelijoille, että lisätoimenpiteet
ovat tarpeettomat. Tämä poika, joka tuo tiedon asiasta, on nuori Gay
liikkeestäni. Kuinka tyttäreni löydettiin? Sen tiedän, millä lailla hän
hävisi." Samassa hän katsahti majesteetillisesti Richardsiin. "Mutta
kuinka hänet löydettiin? Kuka hänet löysi?"
"Luullakseni juuri minä hänet löysin, herra Dombey", vastasi Walter
vaatimattomasti. "Tosin en tiedä, voinko vaatia itselleni ansiota hänen
varsinaisesta löytämisestään, mutta minä olin onnellinen välikappale —"
"Mitä tarkoitatte?" keskeytti hänet Dombey, vaistomaisesti paheksuen
silminnähtävää ylpeyttä ja mielihyvää, jota poika näytti tuntevan
osuutensa vuoksi tässä seikkailussa. "Ette muka ole varsinaisesti
löytänyt tytärtäni, mutta olette onnellinen välikappale? Olkaa hyvä ja
puhukaa selvästi ja johdonmukaisesti."
Walterin oli mahdotonta puhua johdonmukaisesti, mutta hän kertoi niin
selvästi kuin osasi hengästyneenä ja selitti, miksi oli tullut yksin.
"Kuuletko nyt, tyttö?" sanoi Dombey ankarasti mustasilmäiselle. "Ota
mukaan tarpeelliset vaatteet ja lähde heti tämän nuorukaisen kanssa
noutamaan Florence-neiti kotiin. Gay, huomenna saatte palkintonne."
"Kiitos, herra Dombey", vastasi Walter. "Olette kovin ystävällinen. En
ole tosiaankaan ajatellut palkintoa."
"Te olette lapsi", virkkoi Dombey melkein kiivaasti, "eikä sillä ole
mitään merkitystä, mitä te ajattelette tai väitätte ajattelevanne.
Olette käyttäytynyt hyvin. Älkää pilatko asiaa. Louisa, ole hyvä ja
anna nuorukaiselle lasi viiniä."
Dombey seurasi katseellaan Walter Gayta kovin epäsuosiollisesti, kun
poika poistui huoneesta rouva Chickin jäljessä. Mahdollisesti hän ei
henkensä silmillä seurannut häntä ollenkaan suopeammin hänen ajaessaan
takaisin enonsa luo neiti Nipperin kansa.
Siellä he saivat tietää, että Florence, jota uni oli paljon
virkistänyt, oli syönyt päivällistä ja tullut hyvin tutuksi Solomon
Gillsin kanssa, jota kohtaan hän tunsi täydellistä luottamusta ja
ystävyyttä. Mustasilmäinen (joka oli itkenyt niin paljon, että häntä
nyt olisi voinut sanoa punasilmäiseksi, ja oli hyvin vaitelias ja
alakuloinen) otti tytön syliinsä lausumatta ainoaakaan moitteen
sanaa tai vastaväitettä ja oli kovin liikutettu tästä kohtauksesta.
Sitten hän muutti Solomonin takahuoneen äkkiä pukuhuoneeksi ja pani
hyvin huolellisesti tytön ylle puhtaat vaatteet. Pian sitten Florence
esiintyi oikeana Dombeyna, mikäli hänen synnynnäiset puutteensa
sallivat.
"Hyvää yötä!" sanoi Florence juosten Solomonin luo. "Olette ollut kovin
hyvä minulle."
Ukko oli ihastuksissaan ja suuteli häntä kuin isoisä.
"Hyvää yötä, Walter! Voikaa hyvin!" sanoi Florence.
"Hyvää yötä", vastasi Walter ojentaen molemmat kätensä.
"En koskaan unohda teitä", jatkoi Florence. "En, en koskaan. Hyvästi,
Walter!"
Kiitollisen, viattoman sydämensä pakottamana lapsi kohotti kasvonsa
pojan kasvoja kohti. Walter kumartui ja oikaisi sitten itsensä
punaisena ja hehkuvana ja katsahti ujosti Sol-enoon.
"Missä Walter on?" "Hyvää yötä, Walter!" "Hyvästi, Walter!" "Ojentakaa
vielä kerran kätenne, Walter!" Tähän tapaan huudahteli Florence
sen jälkeen kun hän istui nuoren hoitajattarensa kanssa ajurin
vaunuissa. Ja kun he vihdoin lähtivät liikkeelle, heilutti oven luona
seisova Walter iloisesti kättään vastaukseksi Florencen liehuvalle
nenäliinalle. Samoin kuin puinen merikadetti hänen takanaan ei hänkään
näyttänyt erottavan mitään muuta kuin yhdet ainoat ajoneuvot kaikkien
ohikulkevien joukosta.
Pian he saapuivat taas Dombeyn talolle, ja jälleen kuului
kirjastohuoneesta äänten hälinää. Ajurin käskettiin odottaa — "rouva
Richardsia", niinkuin muuan Susanna Nipperin palvelustovereista
pahaenteisesti kuiskasi tämän mennessä ohi Florencen kanssa.
Kadotetun lapsen saapuminen herätti jonkun verran mielenliikutusta,
mutta ei paljon. Dombey, joka ei ollut koskaan löytänyt häntä,
suuteli häntä kerran otsalle ja varoitti häntä enää juoksemasta pois
tai lähtemästä retkeilemään minnekään epäluotettavien hoitajien
kanssa. Rouva Chick lakkasi valittelemasta ihmisluonnon turmelusta,
jota ei voinut parantaa edes armelias hioja, ja toivotti Florencen
tervetulleeksi tavalla, joka ei ollut juuri niin lämmin kuin jos
nyt olisi palannut todellinen Dombey. Neiti Tox sovitti tunteensa
esimerkkien mukaan. Richards, syyllinen Richards yksin, kevensi
sydäntään katkonaisilla tervetuliaissanoilla ja kumartui eksyneen pikku
olennon puoleen kuin todella rakastaisi häntä.
"Voi, Richards!" sanoi rouva Chick huoahtaen. "Tuottaisi paljon
suurempaa tyydytystä niille, jotka haluavat ajatella hyvää
lähimmäisistään, ja olisi paljon sopivampaa teille, jos olisitte
aikanaan osoittanut asiaankuuluvaa tunnetta sitä pienokaista kohtaan,
joka nyt liian varhain menettää luonnollisen ravintonsa."
"Riistetään eroon yhteisestä lähteestä", virkkoi neiti Tox kuiskaten
valittavasti.
"Jos minä olisin teidän epäkiitollisessa asemassanne", huomautti rouva
Chick juhlallisesti, "ja ajattelisin teidän tavallanne, Richards,
tuntuisi minusta kuin armeliaiden hiojain puku tuhoasi lapseni ja
kasvatus tukehduttaisi hänet".
Tosiasia oli — mutta rouva Chick ei tiennyt sitä — että puku jo oli
turmellut lapsen. Ja mitä kasvatukseen tulee, toteutuisi senkin
kostotoiminta, sillä se oli yhtämittaista nyyhkytystä ja selkäsaunaa.
"Louisa!" virkkoi Dombey. "Ei ole tarpeellista tuhlata enää sanoja
tämän asian vuoksi. Richards on sanottu irti ja saanut palkkansa.
Richards, te lähdette tästä talosta senvuoksi, että olette vienyt minun
poikani — minun poikani", toisti Dombey painokkaasti, "sellaisiin
paikkoihin ja piireihin, joita ei voi ajatella tuntematta väristystä
ruumiissaan. Mitä siihen onnettomuuteen tulee, joka sattui neiti
Florencelle tänä aamuna, pidän sitä eräässä mielessä onnellisena
sattumana, koska ilman sitä en olisi koskaan saanut tietää — vieläpä
teidän omilta huuliltanne — mihin olette syypää. Minun mielestäni,
Louisa, nuorempi hoitajatar" — neiti Nipper nyyhkytti nyt kuuluvasti
— "voi jäädä, koska hän on vielä niin nuori ja Paulin imettäjä on
ilmeisesti vaikuttanut häneen. Ole hyvä ja toimita kyytimaksu tämän
naisen ajurille" — tässä Dombey pysähtyi ja värähti — "Staggsin
puutarhoihin asti".
Polly lähti ovelle Florencen riippuessa kiinni hänessä ja rukoillessa
häntä sydäntäsärkevästi pysymään hänen luonaan. Se oli kuin
tikarinpisto ylpeän isän sydämeen ja nuoli hänen aivojensa läpi, kun
hän näki oman lihansa ja verensä, jota hän ei voinut kieltää, riippuvan
kiinni alhaisessa vieraassa ihmisessä hänen itsensä ollessa läsnä. Ei
siksi, että hän olisi välittänyt siitä, keneen hänen tyttärensä kiintyi
tai kenestä hän vetäytyi kauemmaksi. Mutta pistävä tuska värähdytti
hänen sydäntään kun hän ajatteli, mitä hänen poikansa tekisi.
Ainakin huusi hänen poikansa sinä yönä kovasti. Ja totta puhuen pikku
Paulilla olikin enemmän syytä itkuun kuin senikäisillä pojilla usein
on, sillä hän oli kadottanut toisen äitinsä — ensimmäisen, mikäli
tajusi — yhtä äkkiä kuin sekin onnettomuus oli tapahtunut, joka
synkensi hänen elämänsä alkuhetket. Samalla menetti Florencekin, joka
itki itsensä suruissaan nukuksiin, hyvän ja uskollisen ystävän. Mutta
siitähän ei ole nyt ollenkaan puhe. Älkäämme tuhlatko siihen sanoja.