Aamulla Pollya vaivasivat niin monet pahat aavistukset, että hän ilman
mustasilmäisen toverinsa hellittämättömiä yllytyksiä olisi varmasti
hylännyt kaikki ajatukset retkestä ja nimenomaan pyytänyt lupaa tavata
numero sataseitsemänkymmentäseitsemän Dombeyn talon peloittavan katon
alla. Mutta Susan, jota hänen keksimänsä juoni viehätti ja joka,
vaikka jaksoikin perin urhoollisesti kestää toisia ihmisiä kohdanneet
pettymykset, ei voinut sietää omien toiveittensa tyhjiin raukeamista,
osasi esittää monta pätevää vastaväitettä toisen suunnitelman
onnistumista vastaan ja puolustella alkuperäistä aietta niin taitavilla
selityksillä, että melkein samassa kun Dombey oli kääntänyt ylpeän
selkänsä kodilleen ja ajoi Cityyn päin niinkuin joka päivä ennenkin,
oli hänen mitään pahaa aavistamaton poikansa matkalla Staggsin
puutarhoihin päin.
Tämä kaunisniminen paikka sijaitsi eräässä esikaupungissa, jonka
Staggsin puutarhojen asukkaat tunsivat Camberling Townin nimellä.
Ulkomaalaisia varten laaditussa Lontoon kartassa, joka on painettu
nenäliinalle, jotta sitä olisi hauskempi ja mukavampi käsitellä,
on tämä nimitys jostakin syystä lyhennetty Camden Towniksi. Sinne
nyt molemmat lapsenhoitajattaret suuntasivat kulkunsa holhokkiensa
seurassa. Richards tietystikin kantoi Paulia, ja Susan talutti pikku
Florencea, nykien ja sysien häntä välistä, mikäli piti tarpeellisena.
Suuren mullistuksen ensimmäinen isku oli juuri repäissyt koko
naapuritienoon halki, keskustaan asti. Joka taholla näkyi siitä
jälkiä. Taloja oli lyöty kasaan, katuja katkaistu ja tukittu. Syviä
kuoppia ja ojia oli kaivettu maahan, suunnattomia multa- ja saviläjiä
luotu maanpinnalle, ja rakennuksia, jotka olivat kallistuneet,
kun niiden alta maa oli vierinyt pois, oli tuettu paksuilla
hirsillä. Erään jyrkän vastamuodostuneen kukkulan juurella oli jono
vankkureita sikin sokin, toisaalla likosi ja ruostui uutukaisessa
lammikossa hujan hajan rautaesineitä. Kaikkialla näkyi siltoja,
jotka eivät johtaneet mihinkään, teitä, joita oli mahdoton kulkea,
savupiippujen puolivalmiita torneja, väliaikaisia puutaloja ja
aitauksia ihan käsittämättömillä paikoilla, rikkinäisten talojen
runkoja ja keskeneräisiä seiniä ja holvia, kokonaisia telinekasoja,
suuria tiilikiviröykkiöitä, jättimäisiä nostoranoja ja hajasäärisiä
kolmijalkoja, jotka riippuivat tyhjässä ilmassa. Joka suunnalla näkyi
tuhansia epäsäännöllisiä hahmoja ja esineitä, jotka olivat armottomasti
viskautuneet pois paikoiltaan ja nyt törröttivät ylösalaisin maahan
vaipuneina tai ilmassa sojottaen tai vedessä lahoten selittämättöminä
kuin uni. Kuumat lähteet ja polttavat vesisuihkut, maanjäristyksen
tavalliset seuralaiset, lisäsivät vielä näyn sekasortoisuutta. Kiehuvaa
vettä kokoontui rappeutuneiden seinien väliin, missä se sihisi kovasti.
Sieltä tunkeutui niinikään näkyviin liekkien loimu ja kohina, ja
tuhkakasat sulkivat tien ja muuttivat kokonaan naapuriston olot ja
tavat.
Lyhyesti sanoen, vielä keskeneräinen rautatie oli rakenteilla ja kulki
tämän hirveän sekasorron keskitse sivistyksen ja edistyksen valtavalla
uralla.
Mutta tähän asti ei ympäristö ollut vielä halukas hyväksymään
rautatietä. Pari kolme rohkeaa keinottelijaa oli jo tehnyt
katusuunnitteluja, ja yksi oli vähän rakentanutkin, mutta pysähtynyt
keskelle liejua ja tuhkaa miettiäkseen asiaa vielä vähän. Uuden
uutukainen kapakka, joka tuoksui vielä tuoreelta muurilaastilta ja
liisteriltä ja jonka ikkunoista oli näköala pelkkään tyhjyyteen, oli
valinnut ilmoituskilpensä kuvaksi rautatien kiskot, mutta se saattoi
olla tuhmanrohkea yritys — ja sitten sen isäntä toivoi voivansa
myydä juomia työmiehille. Niin oli yksinkertaisesta olutkapakasta
tullut tunnelinkaivajien poikkeuspaikka, ja vanha lihakauppa oli
yhtä itsekkäistä syistä nopeasti ja kansanomaisesti muuttunut
rautatieravintolaksi, jossa joka päivä oli tarjolla paistettua
sianreittä. Vuokratalojen omistajat niinikään näyttivät suosivan näitä
uudistuksia eivätkä senvuoksi juuri nauttineet paikkakuntalaisten
luottamusta. Yleinen mielipide taipui hyvin hitaasti uuden hankkeen
puolelle. Rautatien vieressä oli likaisia peltoja ja navettoja ja
lantakasoja ja törkyläjiä ja ojia ja puutarhoja ja huvimajoja ja
aukioita, joilla saattoi piiskata mattoja. Korkeammilla kohdilla oli
hajallaan pieniä osterinkuorten kasoja osteriaikana ja hummerinkuorten
kasoja hummeriaikana ja saviastioiden sirpaleita ja kuihtuneita
kaalinlehtiä kaikkina aikoina. Tämän tienoon yleisvaikutelmaan
kuuluivat myöskin pylväät ja aidat ja asiaankuulumattomille
ohikulkijoille tarkoitetut vanhat varoitustaulut, huonojen hökkelien
takaseinät ja pienet mitättömät ruohokentät. Mikään ei siellä ollut
hyvää eikä kuvitellutkaan olevansa. Jos lähistöllä oleva kurja autio
maa olisi voinut nauraa, olisi se nauranut kaikelle tälle pilkallisesti
niinkuin moni sen kehnoista naapureista.
Staggsin puutarhain asukkaat olivat tavattoman epäuskoisia. Talot oli
rakennettu lyhyeen riviin, ja kaikilla oli edessään likaiset maatilkut,
joita reunustivat vanhat ovet, tynnyrinkimmet, tervakankaan palaset ja
kuivettuneet pensaat. Täytteenä oli käytetty pohjattomia tinakattiloita
ja kuluneita rautaisia tuliristikkoja. Siellä asukkaat kasvattivat
helakanpunaisia papuja, pitivät siipikarjaa ja kaniineja, pystyttivät
hauraita huvimajoja (eräs niistä oli vanha vene), kuivasivat vaatteita
ja polttivat piippua. Muutamat olivat sitä mieltä, että Staggsin
puutarhat olivat saaneet nimensä eräästä jo manalle menneestä
kapitalistista, herra Staggsista, joka oli rakennuttanut ne huvikseen.
Toiset, joilla oli luontainen mieltymys maaseutuun, uskoivat nimen
johtuvan niiltä maalaisajoilta, jolloin peurat Staggsien nimisinä
olivat paenneet turvaan varjoisille seuduille. Kuinka asia lieneekään
ollut, pitivät Staggsin puutarhojen asukkaat omaa seutuaan pyhänä
lehtona, jota rautatie ei saisi turmella, ja niin varmoja he olivat
siitä, että heidän seutunsa pysyisi pystyssä paljon kauemmin kuin
tuollaiset naurettavat keksinnöt, että kulmassa asuva nuohoojamestari,
paikallispolitiikan johtaja, oli julkisesti selittänyt, että kun
rautatie avattaisiin liikenteelle — jos se koskaan tapahtuisi — hänen
kaksi poikaansa saisi nousta hänen asuntonsa savutorvelle hurraamaan
yrityksen epäonnistumiselle ja sitä ivaamaan.
Tähän saastaiseen paikkaan, jonka pelkän nimen rouva Chick oli tähän
asti huolellisesti salannut veljeltään, kohtalo ja Richards nyt
kuljettivat pikku Paulia.
"Tuolla on minun kotini, Susan", virkkoi Polly osoittaen erästä
asumusta.
"Tosiaanko?" sanoi Susan alentuvasti.
"Ja eikö tuolla seisokin sisareni Jemima ovella, käsivarrellaan oma
suloinen pienokaiseni!" huudahti Polly.
Se näky antoi Pollyn kärsimättömyydelle niin voimakkaan siipiparin,
että hän juoksi sinne aika vauhtia, syöksähti Jemiman luo ja vaihtoi
hänen kanssaan pienokaista silmänräpäyksessä nuoren tytön tavattomaksi
hämmästykseksi, hänelle kun Dombeyn perillinen näytti pudonneen
pilvistä.
"Kah, Polly!" huudahti Jemima. "Sinähän oikein säikähdytit minua! Kuka
olisi uskonut! Tule sisään, Polly! Kuinka terveeltä sinä näytätkään!
Lapset menevät varmasti melkein sekaisin nähdessään sinut."
Niin he menivätkin, jos saattoi päättää heidän nostamastaan hälinästä
ja siitä tavasta, kuinka he syöksyivät käsiksi Pollyyn ja vetivät
hänet matalalle tuolille uuninnurkkaan. Siellä hänen rehelliset omenaa
muistuttavat kasvonsa heti joutuivat keskelle pienempiä omenoita,
jotka painoivat niihin ruusuiset poskensa ja olivat kaikki ilmeisesti
saman puun hedelmiä. Polly puolestaan oli yhtä äänekäs ja raju kuin
lapsetkin, ja vasta kun hän oli hengästynyt ja hänen tukkansa riippui
irrallaan hehkuvien kasvojen ympärillä ja hänen uusi ristiäispukunsa
oli joutunut pahasti epäjärjestykseen, vasta silloin keskeytyi hälinä
vähäksi ajaksi. Mutta silloinkin pysyi viimeisen edellinen Toodle
hänen sylissään pitäen molempia käsivarsiaan lujasti hänen kaulansa
ympärillä, kun taas vähän isompi Toodle oli kiivennyt tuolin selustalle
ja teki epätoivoisia ponnistuksia, toinen sääri ilmassa, suudella äitiä
takaapäin.
"Katsokaapas, sievä pikku neiti on tullut katsomaan teitä", virkkoi
Polly, "ja näettekö, kuinka siivolla hän pysyy! Eikö hän olekin kaunis
pikku neiti?"
Tämä viittaus Florenceen, joka oli seisonut ovensuussa ja huomannut
tarkoin, mitä tapahtui, suuntasi nuoren polven katseet häneen ja sai
aikaan senkin hyvän asian, että havaittiin niinkuin pitikin neiti
Nipperin läsnäolo, joka ei ollut täysin vapaa siitä tunteesta, että
häntä oli jo laiminlyöty.
"Oi, Susan, olkaa hyvä ja tulkaa hetkiseksi sisään istumaan", sanoi
Polly. "Tämä on minun sisareni Jemima. Kuules, Jemima, minä en tiedä,
kuinka tulisin toimeen ilman Susan Nipperiä. En olisi nyt täälläkään
ilman häntä."
"Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Nipper", virkkoi Jemima.
Susan istuutui tuolin syrjälle jäykän ja juhlallisen näköisenä.
"En ole tosiaankaan koko ikänäni iloinnut vieraista niin paljon kuin
nyt, neiti Nipper", huomautti Jemima.
Susan siirtyi vähän peremmäksi tuolilla ja hymyili armollisesti.
"Olkaa hyvä ja avatkaa hattunne nauhat, neiti Nipper, ja olkaa kuin
kotonanne", pyysi Jemima. "Pelkäänpä pahoin, että täällä on köyhemmän
näköistä kuin mihin olette tottunut, mutta te suonette sen varmasti
anteeksi."
Mustasilmäistä lepytti tämä nöyrä käytös niin, että hän otti syliinsä
pikku neiti Toodlen, joka juoksi ohi, ja nosti heti korkealle ilmaan.
"Mutta missä minun reipas poikani on?" kysyi Polly. "Esikoisparkani?
Olenhan tullut koko tämän matkan nähdäkseni hänen uudet vaatteensa."
"Voi mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hänen sydämensä ihan murtuu, kun
hän kuulee äitinsä käyneen täällä. Hän on koulussa, Polly."
"Jo lähtenyt!"
"Niin. Eilen hän kävi ensimmäisen kerran, ettei mitään opetuksesta
menisi hukkaan. Mutta tänään on puolittain lupapäivä, Polly. Jospa vain
voisit viipyä niin kauan kunnes hän tulee kotiin — nimittäin sinä ja
neiti Nipper", virkkoi Jemima muistaen oikeaan aikaan mustasilmäisen
arvokkuuden.
"No, miltä hän näyttää, Jemima?" kysyi Polly epävarmasti.
"Ei tosiaankaan niin pahalta kuin ehkä luulet", vastasi Jemima.
"Voi!" huudahti Polly liikutettuna. "Minä luulisin hänen jalkojaan
liian lyhyiksi."
"Hänen säärensä ovatkin lyhyet", vastasi Jemima, "etenkin takaa, mutta
ne kasvavat päivä päivältä".
Se oli hitaasti toteutuva tulevaisuuteen viittaava lohdutus, mutta kun
se lausuttiin hilpeästi ja herttaisesti, sai se sellaisen arvon, jota
sillä ei itsessään ollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Polly kysyi vähän
kevyemmällä mielellä:
"Ja missä isä on, Jemima kulta?" Koko perhe tunsi Toodlen tuolla
patriarkkaalisella nimellä.
"Voi tosiaankin, mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hän otti
päivällisruuan tänä aamuna mukaansa eikä palaa ennenkuin illalla. Mutta
hän puhuu aina sinusta, Polly, ja kertoo lapsille sinusta, ja hän on
rauhallisin, kärsivällisin ja hyväluontoisin olento koko maailmassa,
niinkuin hän on aina ollut ja tulee olemaan."
"Kiitoksia, Jemima", sanoi Polly koruttomasti, iloissaan näistä
sanoista ja suruissaan miehensä poissaolosta.
"Ei sinun tarvitse kiittää minua, Polly", virkkoi hänen sisarensa
suudellen häntä kuuluvasti poskelle ja tanssittaen sitten pikku Paulia
iloisesti. "Samaa sanon välillä sinustakin, ja niin ajattelenkin."
Kaksinkertaisesta pettymyksestä huolimatta oli mahdotonta pitää
epäonnistuneena tätä vierailua, joka otettiin vastaan niin iloisesti.
Sisarukset puhelivat toivorikkaasti perheen asioista ja esikoisesta ja
kaikista hänen sisaristaan ja veljistään, jolla välin mustasilmäinen,
joka oli nostellut pikku Toodleja muutamia kertoja korkealle, katseli
tarkoin huonekaluja, seinäkelloa, astiakaappia, uuninreunukselle
pystytettyä linnaa puisine ja vihreine ikkunoineen, jotka voitiin
sisäpuolelta valaista kynttilänpätkällä, ja paria pientä mustaa
samettikissaa, joilla kummallakin oli suussaan pieni käsityölaukku
— kaikki Staggsin puutarhojen asukkaiden mielestä todellisia
taiteen ihmeteoksia. Kun keskustelu pian kävi yleisemmäksi, jotta
ei mustasilmäinen taas muuttuisi ivalliseksi, kertoi tämä Jemimalle
pääasiassa kaikki, mitä tiesi Dombeysta, hänen olosuhteistaan,
perheestään, elämästään ja luonteestaan, tehden myös tarkoin selkoa
hänen vaatteistaan, tärkeimmistä sukulaisistaan, ja tuttavistaan.
Kevennettyään sydäntään näillä tiedonannoilla hän söi toisten kanssa
meriäyriäisiä ja joi portteria, näyttäen halukkaalta vannomaan ikuista
ystävyyttä emäntiensä kanssa.
Pikku Florencekaan ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, sillä
kun pikku Toodlet olivat vieneet hänet ulos katsomaan lakkisieniä ja
muita nähtävyyksiä, rupesi hän heidän kanssaan sydämensä koko innolla
rakentamaan väliaikaista aallonmurtajaa pienen vihreän lammikon poikki.
Hän oli vielä ahkerasti tässä puuhassa, kun Susan tuli hakemaan
häntä ja löydettyään piti hänelle velvollisuudentuntonsa pakottamana
meriäyriäisten lauhduttavasta vaikutuksesta huolimatta moraalisaarnan
(ravistamisella vahvistetun) tytön turmeltuneesta luonteesta, samalla
pesten hänen kasvojaan ja käsiään. Lisäksi hän ennusti, että Florence
saattaisi koko sukunsa harmaat hiukset hautaan surulla. Vähäisen
viivytyksen jälkeen, jonka aiheutti Pollyn ja Jemiman jokseenkin pitkä
kahdenkeskinen keskustelu ullakolla raha-asioista, vaihdettiin taas
pienokaiset.
Polly oli koko tämän ajan pitänyt omaa lastaan ja Jemima pikku Paulia —
ja vierailijat alkoivat lausua jäähyväisiä.
Mutta ensin oli pikku Toodlet hurskaan petoksen uhreina houkuteltu
läheiseen sekatavaramyymälään ostamaan kolikolla jotakin hyvää, ja
kun heidät oli toimitettu pois tieltä, pakeni Polly. Jemima huusi
hänen jälkeensä, että jos he vain voisivat kiertää City Roadin kautta
paluumatkallaan, he varmasti kohtaisivat pikku Robin tulomatkalla
koulusta.
"Luuletteko, että meillä olisi aikaa tehdä pieni mutka siihen suuntaan,
Susan?" kysyi Polly, kun he pysähtyivät hengähtääkseen.
"Miksi ei, rouva Richards?" vastasi Susan.
"Kohtahan on meidän päivällisaikamme", huomautti Polly.
Mutta väliateria oli tehnyt hänen toverinsa kovin välinpitämättömäksi
tätä vakavaa huomautusta kohtaan, eikä hän pannut sille mitään painoa.
Niinpä he päättivät tehdä "pienen mutkan".
Sattui niin, että Toodlein esikoisen elämän oli eilisaamusta alkaen
armeliaiden hiojain puku saattanut vaivaloiseksi. Katupojat eivät
voineet sitä sietää. Niin pian kuin tuollainen poikaviikari oli
katsellut Robin vaatteita hetkisenkin, syöksyi hän niiden viattoman
omistajan kimppuun ja teki kiusaa. Robin kohtalo muistutti enemmän
ensimmäisten kristittyjen kuin yhdeksännentoista vuosisadan lapsen
elämää. Häntä oli kivitetty kaduilla. Hänet oli heitetty katuojiin,
hänen päälleen oli heitetty rapaa, ja häntä oli likistetty
kovakouraisesti lyhtypatsaita vasten. Ventovieraat olivat nostaneet
hänen keltaista lakkiaan ja heittäneet sen tuulen vietäväksi. Hänen
sääriensä kimppuun ei ollut hyökätty ainoastaan sanoin, vaan myöskin
käsin ja nyrkein. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vasten tahtoaan
silmänsä mustaksi matkallaan hiojain kouluun ja siellä rangaistuksen
siitä opettajalta, ikälopulta vanhalta julmaluontoiselta hiojalta,
joka oli nimitetty opettajaksi, koska hän ei ymmärtänyt mitään
eikä kelvannut mihinkään ja jonka kauhealla kepillä oli tavaton
taikavaikutus kaikkiin pulleaposkisiin pikku poikiin.
Siitä johtui, että Rob etsi kotimatkallaan autioimpia teitä ja hiipi
pitkin kapeita kujia ja takapolkuja välttääkseen kiusanhenkiään.
Mutta kun hänen lopulta piti tulla esiin päätielle, vei hänen huono
onnensa hänet kuitenkin lopuksi pieneen poikajoukkoon, jota johti
villi teurastajan poika ja joka odotti sopivaa tilaisuutta hauskan
ajanvietteen keksimiseen. Kun nämä huomasivat keskellään armeliaan
hiojan, joka oli selittämättömällä tavalla osunut heidän valtaansa,
päästivät he yhteisen sotahuudon ja syöksyivät hänen kimppuunsa.
Mutta samassa sattui myöskin niin, että Polly, joka oli luonut
toivottoman katseen pitkin tietä heidän käveltyään jo hyvinkin tunnin
verran ja sanonut, ettei enää kannattanut mennä pitemmälle, osui
juuri samassa huomaamaan tämän näyn. Tuskin hän oli nähnyt sen, kun
hän huudahtaen jätti pikku Dombeyn kiireesti mustasilmäisen syliin ja
riensi auttamaan pikku poikaparkaansa.
Yllätykset samoin kuin onnettomuudentapaukset tulevat harvoin yksinään.
Ällistyneen Susan Nipperin ja hänen kaksi pikku holhokkiaan pelastivat
lähellä olevat joutumasta ohikulkevien vaunujen pyörien alle, ennenkuin
he vielä tiesivät mitä oli tapahtunut, ja samalla hetkellä (nyt oli
markkinapäivä) kajahti ukkosenjyrinänä huuto: "Villi härkä!"
Florence parkaisi ja lähti juoksemaan nähdessään hurjan sekamelskan,
ihmisten huutavan ja ryntäävän edestakaisin, pyörien vierivän heidän
ylitseen, poikien tappelevan, hurjistuneen härän tulevan ja Susanin
keskellä näitä vaaroja kuin repeytyvän kappaleiksi. Hän juoksi, kunnes
oli ihan hengästyksissään, ja kehoitti Susania tekemään samoin. Sitten
hän pysähtyi ja väänteli käsiään muistaessaan, että he olivat jättäneet
toisen hoitajattaren jälkeensä. Samassa hän huomasi kuvailemattomaksi
kauhukseen olevansa yksin.
"Susan, Susan!" huusi Florence taputtaen käsiään epätoivoisessa
tuskassaan. "Voi, missä he ovat? Missä he ovat?"
"Missä he ovat?" kysyi vanha nainen, joka tuli ontuen tien toiselta
puolen niin nopeasti kuin pääsi. "Miksi olet juossut pois heidän
luotaan?"
"Minä pelkäsin", vastasi Florence. "En tietänyt, mitä tein. Luulin
heidän olevan mukana. Missä he ovat?"