Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta, joka voi joskus
sattua parhaimmissakin perheissä
"En milloinkaan lakkaa onnittelemasta itseäni", sanoi rouva Chick,
"että silloin, kun en vielä aavistanutkaan, mitä oli tulossa — se kävi
ikäänkuin tosiaan jokin olisi yllyttänyt minua siihen — että silloin
sanoin antavani kaikki anteeksi rakkaalle Fanny-parallemme. Mitä
tahansa tapahtuneekin, se tuottaa minulle aina lohtua!"
Rouva Chick lausui tämän vaikuttavan huomautuksen vierashuoneessa,
laskeuduttuaan sinne yläkerrasta, missä oli tarkastanut ompelijattarien
työtä heidän valmistaessaan perheen jäsenille suruvaatteita. Hän
ilmaisi sen Chickille, joka oli tukeva, kaljupäinen herra, hyvin
leveäkasvoinen, kädet aina housuntaskuissa, ja luonteeltaan taipuvainen
viheltelemään ja hyräilemään säveliä, vaikka hänen nyt täytyi koettaa
estää niitä ilmoille tulemasta, se kun ei olisi sopinut surutalossa.
"Älähän rasita itseäsi liiaksi, Loo", virkkoi Chick, "jotta et saisi
oikeaa hermokohtausta. Ralla lalla laa! Hyväinen aika, taas ihan
unohdin! Sellaista on elämä! Tänään terve, huomenna kuollut!"
Rouva Chick loi vain moittivan katseen häneen ja tarttui sitten taas
keskustelun lankaan.
"Uskonpa varmasti", virkkoi hän, "ja toivon, että tämä sydäntäsärkevä
tapaus on varoitus meille kaikille, jotta tottuisimme pysymään hereillä
ja ponnistelemaan ajoissa, kun meiltä sitä vaaditaan. Kaikella on
tarkoituksensa, jos vain käyttäisimme sitä hyväksemme. Oma syymme on,
jos kadotamme tärkeimmän näkyvistämme."
Chick rikkoi tätä huomautusta seuranneen hiljaisuuden rupeamalla
hyräilemään perin sopimatonta säveltä "Olipa kerran suutari", mutta
keskeytti sen jokseenkin hämillään ja huomautti, että oli ehdottomasti
oma syymme, jollemme käyttäneet hyväksemme niin murheellisia tapauksia
kuin tämä oli.
"Joita minun mielestäni, herra Chick, pitäisi paremmin käyttää
hyväkseen", virkkoi hänen puolisonsa terävästi lyhyen äänettömyyden
jälkeen, "kuin hyräilemällä merimiesten hyppyä tai muuta yhtä
järjetöntä ja tunteetonta rallatusta, pou-vou-vou!" Chick oli
tosiaankin salavihkaa päästänyt kuuluville tällaisen hoilauksen, jonka
rouva Chick toisti musertavan halveksivasti.
"Pelkkä tapa, rakkaani", puolustautui Chick.
"Loruja! Tapa!" vastasi hänen vaimonsa. "Jos olet järkevä olento,
älä esitä noin naurettavia puolustuksia. Tapa! Jos minuun tarttuisi
tapa (kuten sinä sitä sanot) kävellä katossa, niinkuin kärpäset, niin
luulisinpä saavani kuulla siitä tarpeeksi."
Tuntui niin todennäköiseltä, että sellainen tapa herättäisi jonkin
verran ikävää huomiota, ettei Chick uskaltanut ruveta väittelemään
siitä seikasta.
"Kuinka pikku vauva voi?" kysyi Chick vaihtaakseen puheenaihetta.
"Mitä vauvaa tarkoitat?" vastasi rouva Chick. "Olen tosiaankin tänä
aamuna ollut tekemisissä niin suuren vauvajoukon kanssa tuolla
alakerran ruokasalissa, ettei kukaan järjillään oleva ihminen uskoisi."
"Oikein vauvajoukon kanssa!" toisti Chick katsellen hämmästyneenä
ympärilleen.
"Useimpien miesten mieleen luulisi juolahtavan", virkkoi rouva
Chick, "että kun ei rakasta Fanny-raukkaa enää ole olemassa, käy
välttämättömäksi hankkia imettäjä".
"Ahaa!" sanoi Chick. "Ta—ra—ra— sellaista on elämä, tarkoitan.
Toivottavasti olet saanut sopivan imettäjän, rakkaani."
"Enpä tosiaankaan ole", sanoi rouva Chick, "enkä luultavasti saakaan,
mikäli ymmärrän. Sillä välin tietenkin lapsi —"
"Menee suoraan hemmettiin", sanoi Chick miettivästi, "ihan varmasti".
Mutta huomattuaan rouva Chickin kasvoille ilmestyneestä suuttumuksesta
tehneensä pahan virheen arvelemalla, että joku Dombey voisi joutua
sinne, ja aikoen sovittaa huonon käytöksensä älykkäällä ehdotuksella
hän lisäsi:
"Eikö jotakin tilapäistä apua olisi teekannusta?"
Jos hän olisi halunnut saattaa asian ennenaikaiseen päätökseen, ei
hän olisi voinut toimia tehokkaammin. Katseltuaan häntä hetkisen
äänettömän alistuvana rouva Chick meni majesteetillisesti akkunan
luo ja kurkisti kaihtimen läpi, kuultuaan pyörien ratinaa. Chick,
joka huomasi, että kohtalo oli toistaiseksi häntä vastaan, ei sanonut
mitään muuta, vaan lähti pois. Mutta niin ei aina ollut Chickin laita.
Usein hän oli voiton puolella ja rankaisi silloin Louisaa tuntuvasti.
Perhekinasteluissaan he ylimalkaan olivat tasa-arvoinen pari, joka ei
jäänyt toinen toiselleen mitään velkaa. Perin vaikeata olisi ollut
lyödä vetoa, kumpi jäisi voittajaksi. Usein, kun Chick jo näytti
voitetulta, hän otti äkkiä vauhtia, käänsi asian toisaanne, pani rouva
Chickin korvat helisemään ja saavutti suunnattoman menestyksen, mutta
saattoi puolestaan joutua samanlaisten masentavien kolhausten alaiseksi
rouva Chickin taholta, joten heidän pikku kahakoillaan tavallisesti oli
jännittävän epävarma sävy.
Neiti Tox oli saapunut äskenmainituilla ajoneuvoilla ja juoksi sisälle
hengästyneenä.
"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "onko se toimi vielä vapaana?"
"On, hyvä ihminen", vastasi rouva Chick.
"Sitten, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "minä toivon ja uskon —
mutta parasta on, että heti tuon heidät tänne".
Juostuaan taas alas portaita yhtä nopeasti kuin äsken yläkertaan neiti
Tox toimitti tarkoittamansa henkilöt ulos vuokravaunuista ja palasi
pian vieraat mukanaan. Heitä olikin koko joukko, sillä hän saattoi
rehevää, punaposkista, terveen näköistä nuorta naista, jonka kasvot
muistuttivat omenaa ja jolla oli pieni lapsi sylissään, sekä nuorempaa
naista, ei niin lihavaa, mutta yhtä punaposkista, joka talutti
kummassakin kädessään lihavaa punaposkista lasta. Mukana oli myöskin
itsekävelevä, rehevä poika, jonka kasvot olivat punaiset kuin omena,
ja loppujen lopuksi lihava ja punaposkinen mies, joka kantoi sylissään
vielä yhtä lihavaa ja punaposkista poikaa. Tämän hän pani seisomaan
lattialle ja käski käheästi kuiskaten pitää kiinni veljestään Johnnystä.
"Rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "kun tiesin teidän suuren huolenne
ja halusin huojentaa sitä, lähdin kuningatar Charlotten 'Naitujen
naisten synnytyslaitokseen', jonka olitte unohtanut, ja kysyin oliko
heillä ketään, jota he pitäisivät sopivana. Ei, sanoivat he, ei ketään.
Kun he vastasivat minulle noin, rakkaani, jouduin melkein epätoivoon
teidän puolestanne, sen vakuutan. Mutta sattui niin, että eräs
sikäläinen potilas kuullessaan kysymyksen muisti toisen naisen, joka
oli lähtenyt kotiinsa ja, niinkuin hän sanoi, kaiken todennäköisyyden
mukaan olisi kerrassaan tyydyttävä imettäjä. Samalla hetkellä kun
kuulin sen ja olin ottanut asiasta selvän laitoksen johtajattarelta —
erinomaiset suositukset ja moitteeton luonne — lähdin taas liikkeelle
osoitteen mukaan."
"Rakkaana, kelpo ihmisenä, niinkuin aina olette", huomautti Louisa.
"Ei ollenkaan", sanoi neiti Tox, "älkää sanoko niin. Saapuessani
hänen kotiinsa (kerrassaan puhdas paikka, rakkaani, siellä voisi
syödä päivällistä vaikka lattialta), tapasin koko perheen istumassa
pöydän ääressä, ja kun huomasin, ettei mikään selonteko heistä olisi
puoleksikaan niin vakuuttava teille ja herra Dombeylle kuin kaikkien
näkeminen yhdessä, toin heidät kaikki mukanani. Tämä herra", virkkoi
neiti Tox osoittaen punaposkista miestä, "on isä. Tahdotteko olla hyvä
ja tulla vähän lähemmäksi, herra?"
Punaposkinen mies täytti kömpelösti tämän pyynnön ja seisoi nauraa
hihittäen ja virnistellen eturivissä.
"Tämä on tietysti hänen vaimonsa", sanoi neiti Tox valiten eroon nuoren
naisen, jolla oli lapsi sylissä. "Kuinka voitte, Polly?"
"Kiitos, rouva, minä voin mainiosti", vastasi Polly.
Ottaessaan vaimon taitavasti pois joukosta neiti Tox oli tehnyt tämän
kysymyksen kuin suopeuden osoitukseksi vanhalle tuttavalle, jota hän ei
ollut nähnyt pariin viikkoon.
"Hauskaa kuulla", virkkoi neiti Tox. "Tuo toinen nuori nainen on hänen
naimaton sisarensa, joka asuu heidän luonaan ja rupeaisi hoitamaan
lapsia. Hänen nimensä on Jemima. Kuinka voitte, Jemima?"
"Kiitos, rouva, mainiosti", vastasi Jemima.
"Sepä on hauskaa kuulla", sanoi neiti Tox. "Toivottavasti saatte
pysyäkin terveenä. Viisi lasta. Nuorin kuuden viikon vanha. Tuo sievä
pikku poika, jolla on rakko nenässä, on vanhin. Luullakseni tuo rakko
ei ole synnynnäinen, vaan tapaturmassa saatu?"