"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi neiti Tox, "kuinka —?"
"Silitysrauta", toisti mies.
"Juuri niin", sanoi neiti Tox. "Niin, sehän on totta. Minä unohdin.
Äitinsä poissa ollessa tuo pikku mies haistoi kuumaa silitysrautaa.
Olette oikeassa, hyvä herra. Muuten aioitte hyväntahtoisesti ilmoittaa
minulle, juuri saapuessamme ovelle, että te olette ammatiltanne —"
"Lämmittäjä", virkkoi mies.
"Hämmentäjä?" kysyi neiti Tox ymmällä.
"Lämmittäjä", toisti mies. "Veturi."
"Ah, niin!" huudahti neiti Tox katsahtaen häneen miettivästi ja
näyttäen yhä edelleenkin kovin vaillinaisesti ymmärtävän hänen
tarkoitustaan.
"Ja mitä pidätte siitä, hyvä herra?"
"Mistä, rouva?" kysyi mies.
"Siitä", vastasi neiti Tox. "Ammatistanne."
"Ahaa. Oikein paljon, rouva. Tuhkaa menee toisinaan tänne" — hän
osoitti rintaansa — "ja panee puhumaan karheasti, niinkuin nytkin.
Mutta se on tuhkaa, ei sen pahempaa."
Neiti Tox näytti saavan tästä vastauksesta niin vähän valaistusta,
että hänen oli vaikea jatkaa keskustelua. Mutta rouva Chick vapautti
hänet siitä ryhtymällä yksityisesti tutkimaan Pollya, hänen lapsiaan,
hänen vihkimätodistustaan, suosituksiaan ja niin edespäin. Kun Polly
oli vahingoittumattomana läpäissyt tämän kiirastulen, vetäytyi rouva
Chick selostamaan asiaa veljensä huoneeseen ja valaistakseen ja
vahvistaakseen sitä vielä tehokkaammin vei mukanaan kaksi ruusuista
pikku Toodlea. Tämän punaposkisen perheen nimi oli näet Toodle.
Dombey oli vaimonsa kuoleman jälkeen pysynyt omissa huoneissaan,
yksinomaan mietiskellen vastasyntyneen poikansa nuoruutta, kasvatusta
ja elämäntehtävää. Hänen viileän sydämensä pohjalla oli jotakin
kylmempää ja raskaampaa kuin sen tavallinen taakka. Mutta siellä
herännyt melkein vihainen suru johtui enemmän siitä tunteesta, jonka
poikaa kohdannut tappio herätti, kuin hänen omasta menetyksestään.
Haikean nöyryyttävää oli, että se elämä ja varttuminen, johon hän
perusti niin suuren toivon, joutuisi vaaraan jo alussa niin halvan
puutteen vuoksi ja että Dombey ja Pojan täytyisi olla perikadon
partaalla imettäjän vuoksi. Ja samalla hänestä ylpeydessään ja
mustasukkaisuudessaan tuntui katkeralta ajatella olevansa ensi
askeleista alkaen sielunsa toivon täyttymistä kohti riippuvainen
palkatusta naisesta, joka tulisi lapselle jonkun aikaa olemaan kaikkea
sitä, miksi liitto hänen itsensä kanssa olisi tehnyt hänen vaimonsa, ja
siksi hän olikin jokaisen uuden ehdokkaan hylkäämisestä salaa iloinnut.
Mutta nyt oli tullut aika, jolloin hän ei enää voinut horjua näiden
kahden eri tunteen välillä, varsinkaan kun Polly Toodlessa ei näyttänyt
olevan pienintäkään vikaa rouva Chickin selostuksen nojalla, joka
samalla oli kovasti kiittänyt neiti Toxin väsymätöntä ystävyyttä.
"Nämä lapset näyttävät terveiltä", virkkoi Dombey. "Mutta kun
ajattelee, että he jonakin päivänä väittävät olevansa jonkinlaista
sukua Paulille! Vie ne pois, Louisa! Tuo näkyviini se nainen ja hänen
miehensä."
Rouva Chick talutti ulos molemmat pikku Toodlet ja palasi kohta
mukanaan vahvempi pari, jonka hänen veljensä oli halunnut nähdä.
"Hyvä rouva", sanoi Dombey kääntyen ympäri mukavassa nojatuolissaan
niin jäykästi kuin olisi ollut yhtä kappaletta ilman jäseniä ja
niveliä, "te olette kaiketi köyhä ja haluatte ansaita rahaa imettämällä
sitä pikku poikaa, minun perillistäni, joka ennen aikojaan on
menettänyt, mitä ei koskaan voi korvata. Minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että lisäätte perheenne hyvinvointia sillä lailla. Mikäli
ymmärrän, näytätte kunnolliselta ihmiseltä. Mutta minun on pantava pari
ehtoa, ennenkuin tulette talooni siinä ominaisuudessa. Niin kauan kuin
olette täällä, vaadin, että teidät tunnetaan, sanokaamme, Richardsin
nimellä, mikä on tavallinen ja sopiva. Onko teillä mitään sitä vastaan,
että otatte nimeksenne Richards? Teidän on paras neuvotella siitä
miehenne kanssa."
Kun mies ei tehnyt muuta kuin nauraa hihitti ja virnisteli ja
alituisesti pyyhkäisi suutaan oikealla kädellään, kostuttaen
kämmentään, niiasi rouva Toodle tyrkättyään miestään pari kolme kertaa
turhaan ja vastasi, että jos hänen pitäisi luopua nimestään, se ehkä
otettaisiin huomioon palkan määräämisessä.
"Tietysti, tietysti", vastasi Dombey. "Minä juuri haluankin, että
tässä on puhe pelkästään palkasta. Siis, Richards, jos imetätte minun
lastani, jota on kohdannut niin suuri tappio, toivon teidän aina
muistavan seuraavan seikan. Te saatte runsaan palkan korvaukseksi
muutamien velvollisuuksien suorittamisesta, jona aikana toivon teidän
mahdollisimman vähän tapaavan perhettänne. Kun näiden velvollisuuksien
vaatiminen ja suorittaminen on päättynyt ja palkka lakkaa, ei meidän
välillämme enää ole mitään suhdetta. Ymmärrättekö?"
Rouva Toodle näytti epävarmalta, ja mitä Toodleen itseensä tulee,
ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään epäilystä siitä, ettei hän
käsittänyt mitään.
"Teillä on itsellänne lapsia", virkkoi Dombey. "Tähän kauppaan ei
ollenkaan sisälly, että teidän tarvitsisi kiintyä minun lapseeni tai
minun lapseni teihin. Minä en ensinkään odota tai toivo sellaista,
vaan päinvastoin. Kun lähdette pois täältä, olette suorittanut
pelkän kaupan, ruvettuanne palkkapalvelukseen, eronnut siitä ja
pysytte poissa. Lapsi lakkaa muistamasta teitä, ja te lakkaatte
hyväntahtoisesti muistelemasta lasta."
Rouva Toodle, jonka poskilla oli vähän enemmän väriä kuin äsken, sanoi,
"että hän luuli tietävänsä paikkansa".
"Toivottavasti tiedätte, Richards", virkkoi Dombey. "En epäilekään,
ettette tietäisi sitä oikein hyvin. Se on tosiaankin niin selvää
ja silmäänpistävää, että asia tuskin voisi ollakaan toisin. Louisa
hyvä, sovi Richardsin kanssa asian rahallisesta puolesta. Hän saakoon
palkkansa milloin ja kuinka haluaa. Kuulkaapa, herra, mikä nimenne
onkaan, vielä pikku asia!"
Toodle, joka näin pysähdytettiin kynnyksellä juuri kun hän oli
seuraamaisillaan vaimoaan ulos huoneesta, kääntyi ja jäi yksinään
seisomaan Dombeyta vastapäätä. Hän oli vahva, velttoryhtinen,
pyöreäharteinen, laahusteleva, pörröinen mies, jonka vaatteet
riippuivat huolimattomasti yllä. Hänellä oli vahva tukka ja paksu
poskiparta, joiden luonnollinen väri oli tummunut ehkä savun ja
kivihiilen pölyn vaikutuksesta. Kädet olivat kovat ja känsäiset
ja nelikulmainen otsa karhea kuin härän nahka. Hän oli joka
suhteessa täydellinen vastakohta Dombeylle; jälkimäinen oli niitä
sileiksiajeltuja, lyhyttukkaisia, varakkaita herrasmiehiä, jotka
ovat kiiltäviä ja joustavia kuin uudet pankinsetelit ja näyttävät
keinotekoisesti puristetuilta ja tiivistetyiltä kuin kultasuihkun
pakotuksesta.
"Teillä on luullakseni poika?" kysyi Dombey.
"Neljä, hyvä herra! Neljä poikaa ja yksi tyttö. Kaikki elossa!"
"Teillä kai on täysi työ pitäessänne heitä hengissä?"
"Maailmassa on vain yksi asia, jota olisi vieläkin raskaampi kestää."
"Mikä se on?"
"Niiden menettäminen, hyvä herra."
"Osaatteko lukea?" kysyi Dombey.
"No, enpä erittäin."
"Kirjoittaa?"
"Liidullako?"
"Millään?"
"Luullakseni saisin jotakin töhrityksi liidulla, jos olisi pakko",
vastasi Toodle vähän mietittyään.
"Ja nyt", huomautti Dombey, "te luullakseni olette kahden- tai
kolmenneljättä ikäinen?"
"Niillä vaiheilla kai", vastasi Toodle taas tuumittuaan.
"Miksette opettele?" kysyi Dombey.
"Niin aionkin tehdä, hyvä herra. Pikku poikani saa opettaa minua, kun
tulee niin vanhaksi, että pääsee kouluun."
"No niin", sanoi Dombey katseltuaan tarkkaavasti eikä suinkaan
suopeasti miestä, joka yhä tuijotti ympäri huonetta (enimmäkseen ympäri
kattoa) ja veteli kättään suunsa yli.
"Kuulitte kai, mitä juuri sanoin vaimollenne?"
"Polly kuuli sen", virkkoi Toodle heilauttaen hattuaan olkapäänsä yli
oveen päin sen näköisenä kuin täysin luottaisi parempaan puoliskoonsa.
"Kaikki hyvin."
"Koska te näytte jättävän kaikki hänelle", virkkoi Dombey pettyneenä
aikomuksessaan tehostaa katsantokantaansa vieläkin selvemmin miehelle,
jolla piti olla voimakkaampi luonne, "ei minun luullakseni kannata
sanoa teille mitään".
"Ei vähääkään", vastasi Toodle. "Polly kuuli sen. _Hän_ kyllä muistaa."
"En siis tahdo pidättää teitä kauemmin", sanoi Dombey pettyneenä.
"Missä olette tehnyt työtä koko ikänne?"
"Enimmäkseen maan alla, kunnes menin naimisiin. Sitten siirryin maan
pinnalle. Pääsen eräälle täkäläiselle rautatielle, jahka ne tulevat
täyteen käytäntöön."
Samoin kuin viimeinen oljenkorsi taittaa kuormitetun kamelin selän,
musersi tämä uutinen maan alla suoritetusta työstä Dombeyn masentuneen
mielen. Hän viittasi lapsensa imettäjän miestä lähtemään, mikä
olikin Toodlesta mieluista, kiersi avaimen lukkoon ja alkoi astella
huoneessaan edestakaisin yksinäisenä ja onnettomana. Jäykästä ja
haarniskoidusta arvokkuudestaan ja tyyneydestään huolimatta hän
pyyhkieli sokaisevia kyyneleitä silmistään. Tuon tuostakin hän lausui.
"Pikku poika parka" niin liikutettuna, ettei millään ehdolla olisi
suonut kenenkään ihmisen sitä tietävän.
Luonteenomaista Dombeyn ylpeydelle oli, että hän sääli itseään
lapsen vuoksi. Hän itse ei ollut vaivainen leski jouduttuaan pakosta
luottamaan outoon naiseen, jonka moukkamainen mies oli työskennellyt
"enimmäkseen maan alla" saamatta koskaan kuolemaa kolkuttamaan
ovelleen, köyhän pöydän ääressä joka päivä ruokkien neljää poikaa —
mutta voi pikkuista poikaparkaa!
Nämä sanat vielä huulillaan hänen mieleensä juolahti — ja se on vain
esimerkkinä siitä voimasta, jolla hänen toivonsa ja pelkonsa ja kaikki
ajatuksensa suuntautuivat määrättyyn keskukseen — että tuon naisen
tielle oli pantu suuri kiusaus.
Hänenkin nuorin lapsensa oli poika. Olisikohan mahdollista, että hän
vaihtaisi lapset?
Vaikka Dombey pian olikin mielissään siitä, että oli hylännyt moisen
ajatuksen romanttisena ja epätodennäköisenä — joskin mahdollisena, sitä
ei voinut kieltää — ei hän voinut olla kuvittelematta, millainen hänen
asemansa olisi, jos hän vanhaksi tultuaan huomaisi sellaisen petoksen.
Saattaisiko siihen tilaan joutunut mies riistää petturilta niin monien
vuosien aikana kehittyneen tottumuksen, luottamuksen ja uskon hedelmän
ja lahjoittaa sen vieraalle?
Kun hänen harvinainen mielenliikutuksensa asettui, haihtuivat nämä
pahat aavistukset vähitellen, vaikka niistä jäikin niin paljon
jäljelle, että hän päätti lujasti pitää itse tarkoin silmällä
Richardsia, vaikka ei näyttäisikään niin tekevän. Ja kun hän nyt oli
rauhallisemmalla mielellä, piti hän imettäjän halpaa yhteiskunnallista
asemaa pikemmin edullisena asianhaarana kuin päinvastoin, koska se
sinänsä oli leveänä juopana hänen ja lapsen välillä ja teki heidän
eronsa helpoksi ja luonnolliseksi.
Sillä välin sopivat ehdoista rouva Chick ja Richards neiti Toxin
avustamina, ja kun Richardsille oli annettu pikku Dombey, niin
juhlallisesti kuin tässä olisi tapahtunut hengelliseen veljeskuntaan
luovuttaminen, jätti hän itkien ja suudellen omat lapsensa sisarensa
Jemiman haltuun. Sitten tuotiin esille viinilasit perheen alakuloisen
mielen virkistämiseksi.
"Juotte kai tekin lasin viiniä, vai kuinka?" kysyi neiti Tox, kun
Toodle ilmestyi huoneeseen.
"Kiitoksia, arvoisa rouva, koska hyväntahtoisesti tarjoatte."
"Ja olette oikein iloinen voidessanne jättää rakkaan kelpo vaimonne
näin hyvään kotiin, eikö niin?" kysyi neiti Tox nyökäyttäen päätään ja
iskien hänelle silmää salavihkaa.
"En, arvoisa rouva", vastasi Toodle. "Toivon vain hänen pian palaavan."
Sen kuullessaan Polly itki yhä katkerammin. Silloin rouva Chick, joka
pelkäsi tämän surun vaikuttavan turmiollisesti pikku Dombeyhin ("tekee
happameksi, nähkääs", kuiskasi hän neiti Toxille), kiiruhti apuun.
"Pikku lapsenne menestyy varmaankin oivallisesti sisarenne Jemiman
hoidossa, Richards", virkkoi rouva Chick, "ja teidän pitää vain
karaista mielenne — tämä maailma, nähkääs, on ponnistusten maailma,
Richards — ollaksenne oikein onnellinen. Joko teistä on otettu mitta
surupuvun ompelemista varten, Richards?"
"Ky-yllä, rouva", nyyhkytti Polly.
"Ja se pukee teitä varmaan mainiosti", sanoi rouva Chick, "sillä sama
tyttö on ommellut minulle jo monta pukua. Se valmistetaan sitäpaitsi
parhaista aineksista."
"Voi taivas, kuinka teistä tulee hieno", virkkoi neiti Tox, "niin että
miehenne ei tunne teitä, vai mitä?"
"Minä tuntisin hänet aina ja kaikkialla", vastasi Toodle töykeästi.
Toodlea oli nähtävästi mahdoton lahjoa.
"Ja mitä ruokaan tulee, Richards", jatkoi rouva Chick, "on teillä aina
tarjolla kaikkein parasta. Te saatte itse määrätä joka päivä ruokanne,
ja kaikkea, mikä teitä miellyttää, hankitaan niin auliisti kuin
olisitte ylhäinen nainen."
"Niin, varmasti!" sanoi neiti Tox liittyen myötätuntoisena
vuoropuheluun. "Ja portteria — ihan rajattomasti, eikö niin, Louisa?"
"Tietysti!" vastasi rouva Chick samalla äänensävyllä. "Vain vähän
pidättyväisyyttä vihanneksissa, kultaseni."
"Ja ehkä myöskin etikkakurkuissa", arveli neiti Tox.
"Noita poikkeuksia lukuunottamatta", virkkoi Louisa, "voitte valita
ruokanne oman mielenne mukaan, eikä teidän tarvitse ollenkaan
kieltäytyä mistään".
"Ja sitten", sanoi neiti Tox, "niin kovasti kuin hän onkin kiintynyt
omaan pikku lapseensa — ja olen varma siitä, että te, Louisa, ette
moiti häntä sen kiintymyksen vuoksi?"
"En toki!" huudahti rouva Chick jalomielisesti.
"Niin hänen tietysti täytyy mieltyä pikku hoidokkiinsa ja pitää suurena
etuoikeutena voidessaan nähdä pienen enkelin, joka on läheisessä
yhteydessä korkeimpien luokkien kanssa, päivä päivältä vähitellen
kehittyvän yhteisestä lähteestä. Eikö niin, Louisa?"
"Epäilemättä", vahvisti rouva Chick. "Katsokaahan, rakkaani, hän
on jo ihan tyytyväinen ja rauhoittunut ja aikoo lausua jäähyväiset
sisarelleen Jemimalle, pikku palleroisilleen ja rehelliselle kelpo
miehelleen kevein sydämin ja hymyillen. Näettekös, rakas ystävä?"
"Tosiaankin!" huudahti neiti Tox. "Niinpä hän tekeekin!"
Mutta näistä sanoista huolimatta Polly-parka hyväili kutakin
vuorollansa onnettoman näköisenä ja riensi lopulta pois lopettaakseen
jyrkästi enemmät hyvästelyt lastensa kanssa. Sotajuoni tuskin onnistui
sentään niin hyvin kuin se olisi ansainnut, sillä kun lähinnä nuorin
poika arvasi hänen aikomuksensa, alkoi se paikalla kiivetä hänen
jäljessään portaita ylös nelinkontin, kun taas vanhin (joka perheessä
tunnettiin Puskurin nimellä muistoksi höyrykoneesta) ilmaisi suruaan
takomalla kantapäitään lattiaan ihan riivatusti, mihin koko muu perhe
yhtyi.
Kun kaikki pikku Toodlet saivat kätensä täyteen appelsiineja ja
rahakolikoita, rauhoittui heidän ensimmäinen surunpuuskansa, ja perhe
toimitettiin kiireimmän kaupalla takaisin asuntoonsa vuokravaunuissa,
jotka oli jätetty sitä varten odottamaan. Jemiman suojelemina lapset
avasivat ajoneuvojen akkunan ja pudottelivat appelsiineja ja rahoja
pitkin matkaa. Toodle itse valitsi takapaikan, jommoinen parhaiten
vastasi hänen tottumuksiaan.