Dombey istui hämärtyneen huoneen nurkassa vuoteen vieressä, isossa
nojatuolissa, ja Poika makasi lämpimästi kapaloituna pienessä
korikehdossaan, joka oli huolellisesti sovitettu matalalle penkille
tulen eteen sen likelle, ikäänkuin pienokaisen ruumiinrakenne olisi
teeleivoksen kaltainen, joka on välttämättä paahdettava ruskeaksi niin
kauan kuin se on tuore.
Dombey oli noin neljänkymmenenkahdeksan vuoden ja Poika vasta noin
neljänkymmenenkahdeksan minuutin ikäinen. Dombey oli jokseenkin
kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän oli kaunis, pulska mies, oli
hänen ulkomuotonsa liian jäykkä ja pöyhkeä ollakseen miellyttävä.
Poika oli perin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän (tietysti) oli
eittämättä kaunis lapsi, oli hän yleisvaikutukseltaan kuitenkin vielä
jonkin verran rutistunut ja täplikäs. Dombeyn otsalle olivat aika
ja sen veli huoli jättäneet muutamia merkkejä kuin puuhun, jonka on
aikanaan pakko murtua — ne ovat säälimättömiä kaksoisia samotessaan
ihmismetsänsä läpi ja matkalla uurtaessaan — kun taas Pojan kasvoilla
risteili moneen suuntaan lukemattomia pikku poimuja, jotka sama
petollinen aika saisi mielikseen silitellä ja tasoitella viikatteensa
lappeella, valmistaakseen pintaa syvemmille leikkauksilleen.
Riemuissaan kauan odotetusta tapauksesta Dombey helisteli yhtä mittaa
raskaita kultaisia kellonperiään, jotka riippuivat hänen tiukan sinisen
takkinsa alapuolelle, nappien kimallellessa fosforin värein kaukana
palavan tulen heikossa hohteessa. Poika, jonka pienet nyrkit olivat
kovasti puserrettuina ja pystyssä, näytti heikkojen voimiensa mukaan
alistuvan siihen olemassaoloon, joka oli niin odottamatta tullut hänen
osakseen.
"Tämä talo on nyt taas, rouva Dombey", huomautti Dombey, "ei ainoastaan
nimeltään, vaan todellisuudessakin Dombey ja Poika. Dom-bey ja Poika!"
Näillä sanoilla oli niin hellyttävä vaikutus, että hän liitti rouva
Dombeyn nimeen erään hyväilysanan (vaikkakaan ei ihan epäröimättä,
koska hän oli kovin vähän tottunut sellaiseen puhuttelutapaan) ja
sanoi: "Rouva Dombey, minun — minun rakkaani."
Ohimenevä heikko hämmästyksen lehahdus levisi sairaan naisen kasvoille
hänen kohottaessaan silmänsä mieheensä päin.
"Hänet kastetaan Pauliksi, minun — rouva Dombey — tietysti."
Sairas toisti heikolla äänellä "tietysti" tai oikeastaan ilmaisi sen
huultensa liikkeellä ja sulki taas silmänsä.
"Se on hänen isänsä nimi, rouva Dombey, ja samoin isoisän! Soisinpa,
että hänen isoisänsä eläisi vielä tänä päivänä!" Ja taas hän sanoi
"Dom-bey ja Poika" samalla äänenpainolla kuin äsken.
Nuo kolme sanaa ilmaisivat muuten Dombeyn elämän ainoan ajatuksen.
Maailma oli olemassa, jotta Dombey ja Poika voisivat siinä harjoittaa
kauppaa, ja aurinko ja kuu oli luotu suomaan heille valoa. Joet ja
meret olivat sitä varten, että heidän laivansa voisivat kulkea niillä,
sateenkaari ennustaakseen heille kaunista ilmaa, tuulet puhalsivat
joko heidän yrityksiensä suuntaan tai niitä vastaan, tähdet ja
kiertotähdet kiersivät kehiään säilyttääkseen loukkaamattomana sen
järjestelmän, jonka keskuksena he olivat. Tavalliset lyhennykset saivat
uuden merkityksen hänen silmissään ja viittasivat vain heihin: A.D.
ei ollenkaan tarkoittanut anno Domini, vaan merkitsi anno Dombei — ja
Pojan.
Hän oli kohonnut, samoin kuin hänen isänsä ennen häntä, elämän ja
kuoleman kiertokulussa Pojasta Dombeyksi ja lähes kaksikymmentä vuotta
ollut toiminimen ainoana edustajana. Noista vuosista hän oli ollut
naimisissa kymmenen — naimisissa, niinkuin jotkut väittivät, sellaisen
naisen kanssa, jolla ei ollut sydäntä lahjoitettavana hänelle; jonka
onni sisältyi menneisyyteen ja joka oli tyytyväinen voidessaan alistaa
murtuneen mielensä nöyrästi kestämään nykyhetken velvollisuuksia. Ei
ole ollenkaan todennäköistä, että tuollainen joutava puhe olisi osunut
Dombeyn korviin, jota se läheisesti koski, eikä luultavasti kukaan
olisi uskonut sitä niin vähän kuin hän, jos se olisi tullut hänen
kuuluvilleen. Dombey ja Poika olivat usein tehneet kauppaa rahoilla,
mutta ei koskaan sydämillä. He jättivät tällaiset mielikuvituksen
piiriin kuuluvat asiat pojille ja tytöille ja täyshoitoloille ja
kirjoille. Dombey olisi tuuminut tähän tapaan: Avioliiton hänen
kanssaan _täytyi_ asiain luonnon mukaan olla mieluinen ja kunniakas
kenelle järkevälle naiselle tahansa. Toive saada synnyttää uusi osakas
sellaiseen kauppaliikkeeseen ei voinut olla herättämättä ylevää ja
kiihkeätä kunnianhimoa vaatimattomimmankaan naissukupuoleen kuuluvan
olennon rinnassa. Rouva Dombey oli tehnyt tämän yhteiskunnallisen
avioliittosopimuksen, joka melkein välttämättä kuului säädylliseen
ja varakkaaseen asemaan, tosin kiinnittämättä huomiota perheen
toiminimen jatkamiseen, mutta kuitenkin silmät täysin avoimina näitä
etuja huomaamaan. Rouva Dombeylla oli ollut joka päivä tilaisuutta
käytännössä huomata hänen yhteiskunnallinen asemansa. Rouva Dombey oli
aina istunut hänen pöytänsä päässä ja hoitanut emännän velvollisuuksia
erinomaisen hienosti ja kohteliaasti. Rouva Dombeyn oli täytynyt olla
onnellinen, eikä mikään muu ollut mahdollista.
Tai ainakin oli ollut vain yksi puute. Niin, sen hän olisi myöntänyt.
Ei puuttunut muuta kuin yhtä, mutta se merkitsikin varmasti paljon.
He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta, eikä heille tähän
päivään mennessä, jolloin Dombey istui helistellen raskaita kultaisia
kellonperiään isossa nojatuolissa vuoteen vieressä, ollut syntynyt
jälkeläistä.
Tarkemmin sanoen, ei ketään mainitsemisen arvoista. Noin kuusi vuotta
sitten oli kyllä syntynyt tyttö, sama lapsi, joka nyt oli huomaamatta
hiipinyt tänne ja arkana kyyristynyt nurkkaan, voidakseen sieltä nähdä
äitinsä kasvot. Mutta mitä merkitsi tyttö Dombey ja Pojalle! Liikkeen
nimen ja arvon pääomassa oli sellainen lapsi pelkkä pikkuraha, jota ei
voitu sijoittaa — mätämuna — ei mitään muuta.
Dombeyn tyytyväisyyden malja oli kuitenkin tällä hetkellä niin täynnä,
että hän tunsi voivansa pirskahduttaa sen sisällyksestä parisen pisaraa
pikku tyttärensä pölyiselle syrjäpolullekin.
Hän virkkoi siis: "Florence, kuuleppas, sinä saat mennä katsomaan
sievää veljeäsi, jos haluat. Älä koske häneen!"
Lapsi vilkaisi tuota sinistä takkia ja jäykkää valkeaa kaulanauhaa,
jotka yhdessä narisevien kenkien ja hyvin äänekkäästi raksuttavan
taskukellon kanssa ruumiillistivat hänen käsityksensä isästä, mutta
hänen silmänsä kääntyivät sitten taas heti äidin kasvoihin, eikä hän
liikahtanut eikä vastannut.
Samassa avasi rouva silmänsä ja näki lapsen. Tämä juoksi häntä kohti
ja nousten varpailleen ylettyäkseen paremmin kätkemään kasvonsa hänen
rinnalleen tarrautui häneen kiinni epätoivoisen hellästi, mikä oli
jyrkässä ristiriidassa hänen ikänsä kanssa.
"Oh, Herra varjelkoon!" sanoi Dombey nousten äreästi seisomaan. "Olen
varma, että tuo on perin ajattelematon ja kiihkeä menettelytapa. Minun
on kai parasta kysyä tohtori Pepsiltä, tahtooko hän ehkä olla niin hyvä
ja tulla taas tänne yläkertaan. Nyt lähden alas. Minä lähden alas.
Minun ei tarvitse pyytää teitä", lisäsi hän pysähtyen hetkeksi tulen
ääressä olevan penkin luo, "pitämään erikoista huolta tästä nuoresta
herrasta, rouva..."
"Blockitt, herra?" esitti sairaanhoitajatar, teeskentelevästi hymyilevä
laimean kohtelias henkilö, joka ei rohjennut ilmoittaa nimeään
tosiasiana, van ainoastaan hiljaisena huomautuksena.
"Tästä, nuoresta herrasta, rouva Blockitt."
"Ei, herra, ei suinkaan tarvitse! Muistan, kun Florence-neiti syntyi..."
"Jaa, jaa, jaa", keskeytti Dombey ja kumartui kehdon yli, samalla vähän
rypistäen kulmiaan. "Olihan Florence-neiti oikein hyvä, mutta tämä on
eri asia. Tämän nuoren herran pitää täyttää kohtalo. Kohtalo, pikku
mies!" Puhutellessaan sillä lailla vastasyntynyttä hän nosti sen toisen
kätösen huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän näytti pelkäävän, että
se temppu oli saattanut hänen arvokkuutensa huonoon valoon, ja lähti
hyvin kömpelösti tiehensä.
Tohtori Parker Peps, yksi hovilääkäreistä, jolla oli suurenmoinen
maine avustajana lisäysten tapahtuessa hienoissa perheissä, käveli
edestakaisin vierashuoneessa kädet selän takana perhelääkärin
kuvaamattomasti ihailemana. Jälkimäinen oli säännöllisesti toitottanut
tätä asiaa kuuden viime viikon kuluessa kaikille potilailleen,
ystävilleen ja tuttavilleen sellaisena tapauksena, johon hän odotti
päivin ja öin joka heti kutsua yhdessä tohtori Parker Pepsin kanssa.
"No niin, hyvä herra", sanoi tohtori Parker Peps mehevällä, syvällä,
sointuvalla äänellään, joka oli verhottu päivän tapauksen vuoksi samoin
kuin oven kolkutinkin, "onko teidän käyntinne mielestänne ollenkaan
nostattanut arvoisaa rouvaanne?"
"Ikäänkuin virkistänyt?" sanoi perhelääkäri arasti, kumartaen samalla
tohtorille kuin sanoakseen: "Suokaa anteeksi, että lisään yhden sanan,
mutta tämä on niin arvokas asiakas."
Dombey tuli neuvottomaksi tästä kysymyksestä. Hän oli ajatellut
potilasta niin vähän, ettei voinut siihen vastata. Hän sanoi olevansa
kovin tyytyväinen, jos tohtori Parker Peps tahtoisi taas nousta
yläkertaan.
"Hyvä on! Me emme saa salata teiltä, herra", virkkoi tohtori
Parker Peps, "että on jonkinlaista voimattomuutta hänen armossaan
herttuattaressa — suokaa anteeksi, minä sekoitan nimet, minunhan
piti sanoa, teidän rakastettavassa rouvassanne. Että on jonkinlaista
raukeutta ja yleistä joustavuuden puutetta, jota oikeastaan emme
tahtoisi..."
"Nähdä", ehätti perhelääkäri sanomaan, kumartaen taas päätään.
"Juuri niin", myönsi tohtori Parker Peps, "jota oikeastaan emme
tahtoisi nähdä. Tuntuu siltä, että lady Cankabyn ruumiinrakenne —
suokaa anteeksi, minun piti sanoa rouva Dombeyn, mutta sekoitan nimet
eri tapauksissa..."
"Ne ovat niin lukuisia", mutisi perhelääkäri, "eikä tosiaankaan voi
odottaa — olisi kovin ihmeellistä, jos olisi toisin — tohtori Parker
Pepsin asiakaspiiri West-Endissä..."
"Kiitos", sanoi tohtori, "juuri niin. Aioin juuri huomauttaa, että
tuntuu siltä kuin potilaamme ruumiinrakennetta olisi kohdannut
sellainen järkytys, josta se saattaa toipua vain suuren ja reippaan —"
"Ja tarmokkaan", mutisi perhelääkäri.
"Juuri niin", sanoi tohtori, "ja voimakkaan ponnistuksen avulla.
Virkaveljeni herra Pilkins, joka ollessaan lääkärinä tässä perheessä —
epäilemättä sopivin siihen tehtävään, siitä olen varma —"
"Oh", mutisi perhelääkäri. "Niin kuuluisan henkilön lausuma ylistys!"
"Olette kovin ystävällinen", vastasi tohtori Parker Peps, "sanoessanne
niin. Herra Piikkisillä, joka asemansa nojalla parhaiten tuntee
potilaan ruumiinrakenteen säännöllisissä oloissa (mikä tieto on kovin
tärkeä meille tehdessämme johtopäätöksiä tällaisissa tapauksissa), on
samoin kuin minullakin se käsitys, että luonto on kutsuttava avuksi
tässä tapauksessa tekemään tarmokas ponnistus ja että jos arvoisa
potilaamme Dombeyn kreivitär — suokaa anteeksi, rouva Dombey — ei olisi
—"
"Kykenevä", sanoi perhelääkäri.
"Tekemään menestyksellisesti sellaista ponnistusta", jatkoi tohtori
Parker Peps, "silloin voisi sattua sellainen käänne, jota me kumpikin
vilpittömästi valittaisimme".
Lääkärit seisoivat muutamia sekunteja maahan katsellen. Sitten
he tohtori Parker Pepsin äänettömän eleen kehoittamina lähtivät
yläkertaan. Perhelääkäri avasi oven kuuluisalle ammattitoverilleen ja
seurasi häntä kerrassaan matelevan kohteliaasti.
Olisi väärin Dombeyta kohtaan väittää, ettei tämä sanoma tavallaan
vaivannut hänen mieltään. Hän ei ollut sellainen mies, josta olisi
koskaan oikeastaan voinut sanoa, että hän pelästyi tai järkkyi, mutta
hänellä oli tosiaankin se tunne, että jos hänen vaimonsa sairastuisi
ja kuolisi hän olisi hyvin surullinen, samoin kuin jos hän kadottaisi
astioistaan tai huonekaluistaan tai muista taloustavaroistaan jotakin,
mikä olisi hyvinkin omistamisen arvoista eikä voisi joutua hukkaan
herättämättä vilpitöntä mielipahaa. Epäilemättä se kuitenkin olisi
viileää, asiallista, maltillista herrasmiehen surua.
Hänen tätä asiaa koskevat mietteensä keskeytyivät pian, ensiksi
porraskäytävästä kuuluvan vaatteiden kahinan vuoksi ja sitten siksi,
että huoneeseen äkkiä lehahti nainen, joka oli selvästi ohi keski-iän,
mutta puettu hyvin nuorekkaasti, etenkin mitä puseron tiukkuuteen
tulee. Vastatullut juoksi Dombeyn luo kasvoillaan ja ryhdissään
jonkinlainen jännitys, joka ilmaisi hillittyä liikutusta, kietoi
käsivartensa Dombeyn kaulaan ja sanoi tukehtuneella äänellä:
"Rakas Paulini! Hän on täydellinen Dombey!"
"No niin, no niin", vastasi hänen veljensä — sillä Dombey oli hänen
veljensä — "luulenpa tosiaankin, että hän on tullut sukuunsa. Älähän
kiihdy, Louisa."
"Teen siinä hyvin mielettömästi", sanoi Louisa istuutuen ja ottaen
esille nenäliinansa, "mutta hän on — hän on niin täydellinen Dombey!
Minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään sentapaista!"
"Mutta mitä merkitsee tuo juttu Fannystä?" kysyi Dombey. "Kuinka Fanny
voi?"
"Rakas Paul", vastasi Louisa, "se ei ole yhtään mitään. Usko minua,
se ei ole mitään. Tosin hän on uupunut, mutta sitä ei voi verratakaan
siihen, mitä minä sain kestää Georgen tai Frederickin syntyessä.
Ponnistus on välttämätön. Siinä kaikki. Jospa tuo kunnon Fanny olisi
Dombey! — Mutta luulenpa hänen jaksavan suoriutua siitä. Epäilemättä
hän suoriutuu. Tietysti hän tekee niin, kun tietää, että sitä pyydetään
häneltä velvollisuutena. Rakas Paul, onhan tosiaankin kovin heikkoa
ja tyhmää minun vavista ja väristä kiireestä kantapäähän asti, mutta
minä olen niin peräti kummallinen, että täytyy pyytää sinulta viinilasi
ja palanen tuota kakkua. Luulin ihan putoavani ulos porraskäytävän
ikkunasta tullessani katsomasta rakasta Fannya ja herttaista pikku
pojua." Nämä viime sanat johtuivat siitä, että pienokainen muistui
äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä.
Silloin kuului hiljainen koputus ovelle.
"Rouva Chick", sanoi hyvin lempeä naisääni ulkopuolelta, "kuinka nyt
voitte, rakas ystävä?"
"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se
on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt
tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul,
erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."
Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento,
niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut
luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen
menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut
kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta.
Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että
hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea,
mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan
kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa
pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen
kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta
aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin
olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä
oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli
hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla
pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin
järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.
Neiti Toxin puku, vaikkakin se oli täysin hieno ja hyvä, vaikutti
jonkin verran kulmikkaalta ja ahtaalta. Hän oli tottunut käyttämään
kummallisia rikkaruohontapaisia kukkia päähineissään. Omituisia ruohoja
näkyi toisinaan hänen tukassaan, ja uteliaat huomasivat, että kaikissa
hänen kauluksissaan, röyhelöissään, kaulaliinoissaan, kalvosimissaan
ja muissa hienommissa vaatekappaleissaan — suorastaan kaikissa hänen
pukineissaan, joilla oli kaksi yhtymään tarkoitettua päätä — molemmat
päät eivät milloinkaan olleet hyvissä väleissä eikä tahtoneet mitenkään
sovinnollisesti kohdata toistaan. Talvitarpeita varten hänellä oli
turkistavaroita, kuten turkiskauluksia, kaula- ja käsipuuhkia, joiden
karvat törröttivät pystyssä korskeasti eivätkä ollenkaan ottaneet
taipuakseen pehmeästi. Hänellä oli usein mukanaan pieniä soljella
varustettuja laukkuja, jotka paukahtivat kuin pistooli sulkeutuessaan.
Kun hän oli puettu täysiin juhlatamineihin, oli hänellä kaulansa
ympärillä kerrassaan jäykänmallinen kaulakoru, joka esitti raukeaa ihan
ilmeetöntä vanhaa silmää. Nämä ja muut samantapaiset ulkonaiset seikat
olivat yhä vahvistaneet sitä käsitystä, että neiti Tox oli vähävarainen
nainen, minkä hän tulkitsi omaksi hyödykseen. Mahdollisesti hänen
sipsutteleva käyntinsä lisäsi tuota uskoa ja sai aikaan sen luulon,
että hän jakamalla tavallisen pituisen askeleen pariin kolmeen noudatti
vain tapaansa tehdä kaikesta niin paljon kuin suinkin voi.
"Olen varma siitä", virkkoi neiti Tox suunnattoman kohteliaasti, "että
kunnia, jonka minulle tuottaa esittely herra Dombeylle, on erinomainen,
ja sitä olenkin kauan tavoitellut, mutta hyvin vähän osannut odottaa
toteutuvaksi tähän hetkeen asti. Rakas rouva Chick — saanko sanoa
Louisa!"
Rouva Chick otti neiti Toxin käden omaansa, tuki viinilasinsa jalkaa
siihen, hillitsi kyyneleet ja sanoi matalalla äänellä: "Jumala
siunatkoon teitä!"
"Siis rakas Louisani", virkkoi neiti Tox, "suloinen ystäväni, kuinka
voitte nyt?"
"Paremmin", vastasi rouva Chick. "Ottakaa vähän viiniä. Olette ollut
melkein yhtä levoton kuin minäkin ja varmasti tarvitsette sitä!"
Dombey suoritti tietysti tarjoilun.
"Kuulehan, Paul", jatkoi rouva Chick yhä pitäen kiinni neiti Toxin
kädestä, "ystäväni, joka tiesi, kuinka hartaasti olen odottanut tämän
päivän tapausta, on valmistanut Fannylle pienen lahjan, jonka lupasin
viedä perille. Se on vain pukeutumispöydälle tarkoitettu neulapatja,
Paul, mutta minä sanon, tahdon sanoa ja minun täytyykin sanoa,
että neiti Tox on siinä hyvin kauniisti esittänyt tämän tapauksen
aiheuttamat tunteet. Sanonpa suorastaan runoksi tuota lausetta:
'Tervetuloa, pikku Dombey'!"
"Niinkö omistuslause kuuluu?" kysyi hänen veljensä.
"Niin se kuuluu", vastasi Louisa.
"Mutta suvaitkaa oikeudenmukaisesti, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox
matalalla ja vakavan hartaasti pyytävällä äänensävyllä, "muistaa,
ettei mikään muu kuin — minun on vähän vaikea ilmaista ajatuksiani
— kuin tuloksen epävarmuus olisi saanut minua pukemaan ajatustani
noin epämääräiseen muotoon. 'Tervetuloa, herra Dombey', olisi paljoa
paremmin vastannut tunteitani, niinkuin varmasti tiedättekin. Mutta
se epävarmuus, joka liittyy näihin enkelimuukalaisiin, toivoakseni
suo anteeksi sen, mikä muuten varmasti näyttäisi puolustamattomalta
tuttavallisuudelta." Neiti Tox teki puhuessaan Dombeylle kohteliaan
kumarruksen, johon tämä vastasi armollisesti. Äskeisessä keskustelussa
ilmennyt arvonanto Dombey ja Pojalle oli niin mieluinen hänelle, että
hänen sisarellaan, rouva Chickillä — vaikka veli olikin pitävinhän
häntä heikkona, hyväluontoisena henkilönä — oli häneen ehkä enemmän
vaikutusta kuin kenelläkään muulla.
"Kas niin!" sanoi rouva Chick suloisesti hymyillen, "tämän jälkeen
annan Fannylle kaikki anteeksi!"
Se oli kristillisessä mielessä lausuttu selitys, ja rouva Chick tunsi
sen tekevän itselleen hyvää. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään
erikoista anteeksiannettavaa kälylleen, eipä tosiaankaan yhtään
mitään, paitsi että tämä oli mennyt naimisiin hänen veljensä kanssa —
mikä sinänsä oli jonkinlaista rohkeutta — ja aikaa myöten synnyttänyt
tytön eikä poikaa. Kuten rouva Chick oli usein huomauttanut, oli hän
odottanut jo silloin kälyltään hieman enemmän, eikä se suinkaan ollut
mieluisa palkinto kaikesta siitä huomiosta ja kunniasta, joka hänen
osakseen oli tullut.
Kun Dombey samassa kutsuttiin kiireellisesti ulos huoneesta, jäivät
molemmat naiset kahden kesken. Neiti Toxin jäsenet alkoivat heti
nytkähdellä.
"Tiesin, että ihailisitte veljeäni. Sanoinhan teille niin jo ennakolta,
rakkaani", virkkoi Louisa.
Neiti Toxin kädet ja silmät ilmaisivat, kuinka suuri hänen ihailunsa
oli.
"Ja millainen omaisuus hänellä on, kultaseni!"
"Ah!" sanoi neiti Tox syvästi liikutettuna.
"Suun—na—ton!"
"Entä hänen käytöksensä, rakas Louisa!" sanoi neiti Tox. "Hänen
ryhtinsä! Hänen arvokkuutensa! Ei mikään kuva, jonka olen koskaan
nähnyt kenestäkään, ole ollut puoleksikaan niin täynnä näitä
ominaisuuksia. Ajatelkaahan, niin ylhäistä, niin lujaa, niin peräti
laajaa rinnan kohdalta, niin suoraa! Ei vähempää kuin rahakas Yorkin
herttua, rakkaani", virkkoi neiti Tox. "Näin _minä_ määrittelisin
hänet."
"Mitä nyt, rakas Paul!" huudahti rouva Chick veljensä palattua, "sinä
näytät ihan kalpealta! Onko jotakin hullusti?"
"Ikäväkseni minun on mainittava sinulle, Louisa, että he sanoivat
Fannyn —"
"Kuulehan, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa nousten seisomaan, "älä
usko sitä. Jos sinulla on ollenkaan luottamusta minun kokemukseeni,
Paul, saat täydellisesti tyyntyä ja uskoa, ettei tarvita mitään muuta
kuin ponnistus Fannyn taholta. Ja tuohon ponnistukseen", jatkoi
hän riisuen hatun päästään ja sovitellen sensijaan myssyn kaikessa
rauhassa, "häntä täytyy rohkaista ja, jos välttämättömäksi käy,
suorastaan pakottaakin. Kas niin, rakas Paul, tule yläkertaan kanssani."
Dombey, joka sen lisäksi, että antoi sisarensa yleensäkin vaikuttaa
itseensä aikaisemmin mainitusta syystä, tosiaankin luotti häneen
kokeneena ja puuhakkaana rouvana, suostui ja seurasi häntä heti
potilaan huoneeseen.
Rouva Dombey makasi vuoteellaan samassa asennossa, johon oli jäänyt
miehensä lähdettyä, puristaen pikku tytärtään rintaansa vasten. Lapsi
oli takertunut kiinni häneen yhtä kiihkeästi kuin aikaisemminkin eikä
ollenkaan kohottanut päätään tai siirtänyt pehmeää poskeansa äitinsä
kasvoista, ei katsonut ympärillä seisoviin, ei puhunut tai liikkunut
tai vuodattanut kyyneltäkään.
"Hän oli levoton ilman pikku tyttöä", kuiskasi tohtori Dombeylle.
"Katsoimme parhaaksi päästää lapsen taas sisälle."
Vuoteen ympärillä oli juhlallisen hiljaista, ja molemmat läsnäolevat
lääkärit näyttivät katselevan horroksissa olevaa sairasta niin
säälivästi ja niin vähän toivoen, että rouva Chick aluksi luopui
aikomuksestaan. Mutta pian kooten voimansa eli, niinkuin hän sanoi,
mielenmalttinsa hän istuutui vuoteen viereen ja sanoi matalalla,
täsmällisellä äänellä:
"Fanny! Fanny!"
Vastaukseksi ei kuulunut muuta ääntä kuin Dombeyn ja tohtori Parker
Pepsin kellojen kovaa tikitystä, ikäänkuin ne olisivat ajaneet toisiaan
takaa hiljaisuudessa.
"Fanny, rakkaani", virkkoi rouva Chick teeskennellyn keveästi, "herra
Dombey on tullut katsomaan sinua. Etkö tahdo puhua hänelle? He tahtovat
panna pikku poikasi — tiedäthän, Fanny, pienokaisen, jota luullakseni
tuskin vielä olet nähnytkään — vuoteeseesi, mutta eivät voi, ennenkuin
vähän reipastut. Eiköhän olisi aika, että vähän kokoilisit tarmoasi?
Mitä?"
Hän kallisti korvansa vuodetta kohti ja kuunteli katsellen samalla
ympärilleen toisiin huoneessa oleviin ja pitäen sormeansa ylhäällä.
"Mitä?" toisti hän, "mitä sanoit, Fanny? En kuullut."
Ei kuulunut sanaa eikä äännähdystäkään vastaukseksi. Dombeyn ja tohtori
Parker Pepsin kellot tuntuivat kiiruhtavan nopeammin.
"Kuulehan, todellakin, rakas Fanny", sanoi käly muuttaen asentoaan ja
puhuen vähemmän luottavasti ja vakavammin vasten tahtoaankin, "minun
pitää ihan suuttua, jollet herää. Sinun täytyy välttämättä tehdä
ponnistus, ehkäpä hyvin suuri ja tuskallinen ponnistus, johon et ole
halukas, mutta tiedäthän, että tämä on ponnistusten maailma, Fanny,
emmekä me saa milloinkaan masentua, kun niin paljon riippuu meistä.
Kuulehan! Koeta toki! Minun täytyy todellakin torua sinua, jollet
koeta!"
Kellojen kilpatikitys tätä seuraavana hiljaisuuden hetkenä oli hurjan
raivoisa. Ne tuntuivat reuhtovan ja koettavan kampata toisiaan.
"Fanny", virkkoi Louisa, katsellen ympärilleen yhä levottomamman
näköisenä. "Katsohan edes minuun. Avaa vain silmäsi näyttääksesi, että
kuulet ja ymmärrät. Etkö tahdo? Laupias taivas, hyvät herrat, mitä
pitää tehdä?"
Molemmat lääkärit vaihtoivat silmäyksen vuoteen yli, ja vanhempi
kuiskasi kumartuen jotakin lapsen korvaan. Pikku olento, joka ei
ollut käsittänyt kuiskauksen tarkoitusta, käänsi häntä kohden
kalpeat kasvonsa, mutta ei kuitenkaan irroittanut otettaan. Kuiskaus
toistettiin.
"Äiti!" sanoi pikku tyttö.
Tämä heikko ääni, niin tuttu ja hellästi rakastettu, sai aikaan
jonkinmoisen tajunnan merkin näinkin likellä loppua. Hetkisen värisivät
suljetut silmäluomet, ja sieraimet vavahtivat, ja perin heikko hymy
näkyi huulilla.
"Äiti!" huusi lapsi nyyhkyttäen. "Voi, rakas äiti, rakas äiti!"
Tohtori pyyhkäisi hiljaa pois lapsen sotkeutuneet kiharat äidin
kasvoilta ja huulilta. Voi, kuinka tyynet ne nyt olivatkaan, kuinka
vähän hengitystä näkyi niiden rauhaa häiritsemässä!
Näin ajautui äiti, pitäen kovasti kiinni heikosta tuesta, sille
tummalle ja tuntemattomalle merelle, joka kiertää koko maailman ympäri.