Kuu paistoi kirkkaasti vainiolle, missä riisioras tasapäisenä seisoi.
Keskellä neliön muotoista valojuovaa kohosi ilmoille pieni piilomaja
korkeitten patsaittensa nenässä. Majan lähellä oleva risukasa ja
nuotion hehkuva hiillos, jonka ääressä lojui mies, näyttivät hyvin
pieniltä. Ne ikäänkuin hävisivät maasta heijastuvaan vaaleanviheriään
valoon. Tässä petollisessa valaistuksessa näytti uutisviljelys
ulottuvan hyvinkin kauaksi. Suuret puut, jotka lukemattomat,
toisiinsa sekaantuneet, köynnöskasvit sitoivat monenmoisilla siteillä
eroittamattomasti yhteen, katselivat kolmelta taholta edessään
rehoittavaa, nuorta elämää. Ne katselivat kuin kohtaloonsa synkkinä
alistuneet jättiläät, jotka eivät enää luota omaan voimaansa. Ja
keskellä näitä puujättiläisiä luikertelivat nuo armottomat ryöstäjät.
Ne iskeytyivät köyden tapaisissa kiemuroissa puitten vankkoihin
runkoihin, kulkivat puusta puuhun, riippuivat okaisina köynnöksinä
alemmista oksista, lähettivät hennot terttunsa etsimään korkealta
pienimpiäkin latvaoksia ja tuottivat näin surman uhreilleen, ilakoiden
hillittömästi hiljaisesta hävitystyöstään.
Vainion neljännellä puolella, pitkin sen Pantain haarajoen rantaa,
josta oli ainoa pääsy uutisviljelykselle, näkyi tumma rivi nuoria
puita, pensaita ja tiheätä viidakkoa. Ainoastaan pieni aukko oli
eräässä kohden havaittavissa. Tästä aukosta lähti kaita polku, joka
kulki joen rannasta ruohopeittoiselle majalle. Majassa oleskelivat
tavallisesti öiseen aikaan vartiat, joitten tehtävänä oli suojella
kypsyvää viljaa villisioilta. Polku päättyi majaa kannattavien
patsaiden juurella olevaan kehänmuotoiseen paikkaan, jossa oli
runsaasti tuhkaa ja palaneita puunpalasia. Keskellä tätä aukeata
paikkaa lojui Dain himmeän tulen ääressä.
Hän kääntyi kärsimättömästi huokaisten toiselle kyljelleen, painoi
päänsä taivutetulle käsivarrelleen ja makaili siinä rauhallisesti,
kasvot kohti sammuvaa tulta. Kekäleet hehkuivat punaisina pienessä
kehässä, valaisten kirkkaasti hänen tuijottavia silmiään. Ja joka
kerta, kun hän hengitti tavallista syvempään, lehahti tulen jättämä
hieno, valkoinen tuhkapilvi kevyesti hänen avonaisten huultensa
eteen ja kiiteli tanssien kuumasta hehkusta kuun valojuoviin, jotka
niin runsaina laskeutuivat Bulangin riisipellolle. Hänen ruumiinsa
oli väsynyt viime päivien ponnistuksista, ja hänen mielensä oli
vielä väsyneempi siitä jännityksestä, jolla hän ypöyksin sai odottaa
kohtalonsa ratkaisua. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään näin
avuttomaksi. Hän oli kuullut hinaajasta ammutut kanuunan laukaukset
ja hän tiesi, että hänen henkensä oli epäluotettavissa käsissä ja
että hänen vihamiehensä olivat hyvin lähellä. Aamupäivällä, jolloin
tunnit niin hitaasti olivat kuluneet, oli hän kuljeskellut metsän
reunassa ja tähystellyt levottomana metsäpuroa, pensaikossa lymyillen.
Sieltä hän aavisti vaaran tulevan. Hän ei peljännyt kuolemaa, mutta
janosi kuitenkin kiihkeästi elämää, sillä elämä antaisi hänelle Ninan.
Nina oli luvannut tulla hänen luokseen, seurata häntä ja jakaa hänen
kanssaan hyvät ja pahat päivät. Ninan rinnalla hän kestäisi pahat
päivät, mutta ilman Ninaa ei elämän loistolla ja ilolla olisi mitään
arvoa. Istua kyyhöttäen varjoisassa piilopaikassaan Dain sulki silmänsä
ja koetti loihtia henkensä nähtäväksi sen valkoisen olennon suloisen,
lumoavan kuvan, joka antoi hänen elämälleen sen ainoan todellisen
sisällön. Silmät ummessa, hampaat lujasti yhteen puristettuina Dain
pinnisti intohimoisen tahdonvoimansa äärimmilleen pidättääkseen
mahdollisimman kauan tuon korkeinta nautintoa lupaavan näyn. Mutta
turhaan! Ja hänen mielensä murtui, kun Ninan hahmo vähitellen hävisi ja
sijalle tuli aivan toisenlainen näky -- asestettuja miehiä, vihaisia
kasvoja ja läikkyviä aseita. Hän oli jo kuulevinaan vihamiestensä
hurjia riemunhuutoja, kun he löysivät hänet piilopaikastaan.
Monasti Dain säikähti vilkasta mielikuvitustaan, aukaisi silmänsä,
syöksähti pahimpaan päivänpaisteeseen ja alkoi taas harhailla ympäri
riisivainiota. Kun hän väsyneenä laahusteli metsän reunassa, vilkaisi
hän tuon tuostakin sen tummiin varjoihin, jotka niin houkuttelivat
petollisen vilpoiseen helmaansa, mutta samalla lohduttoman synkkinä
karkoittivat luotaan. Siellä lepäsivät maatuneina ja mädänneinä
lukemattomat puusukupolvet. Siellä seistä törröttivät surren niiden
nykyiset jälkeläiset, tummanviheriässä lehtipuvussaan. Mahtavan
suurina, mutta avuttomina, ne odottivat vuoroaan. Ainoastaan loiset
näyttivät todella elävän pyrkien itsepäisen voimakkaasti ylöspäin kohti
ilmaa ja auringon paistetta. Ne ottivat ravintonsa arkailematta sekä
kuolleista että kuolevista peittäen uhrinsa punaisilla ja sinisillä
kukillaan, jotka korskean näköisinä kimaltelivat kirjavissa ryhmissä
häiriten ärsyttävän räikeillä väreillään kuolemaan tuomittujen puitten
juhlallista sopusointua.
Joku voisi tuolla piilleksiä, ajatteli Dain lähestyessään erästä
paikkaa, missä köynnöskasveja oli revitty ja hakattu, niin että
metsään muodostui holvikäytävän tapainen aukko. Siitä voi ehkä alkaa
polku. Kun Dain kumartui tarkemmin katsomaan tätä aukkoa, kuuli
hän vihaista röhkinää ja samassa mennä rytisti joukko villisikoja
viidakkoon. Kostean maan ja mätänevien lehtien kitkerä haju takertui
hänen kurkkuunsa, ja hän hypähti säikähtäen taaksepäin, kuin olisi
kuoleman henkäys hänet saastuttanut. Ilmakin tuntui siellä kuolleelta,
niin raskaalta ja tympeältä. Lukemattomien vuosisatojen mätä oli sen
myrkyttänyt. Dain jatkoi hoippuen harhailuaan. Hänet pani liikkeelle
kiihkeä levottomuus, joka uuvutti häntä, mutta samalla sai hänet ihan
kauhuihinsa, joka kerta kun hänelle vain välähtikin mieleen olla
paikoillaan ja levätä. Pitikö hänen elää kuin villin, joka piileksii
metsissä ja saa kukaties siellä surmansakin -- tuolla pimeässä, jossa
ei edes voinut hengittää? Ei toki. Hän tahtoi odottaa vihamiehiään
kirkkaassa päivänpaisteessa, missä hän voi nähdä taivaan ja tuntea
tuulen henkäyksen. Hän tiesi, mitenkä malaijilaisen päällikön tuli
kuolla. Hurja, epätoivoinen raivo, tuo omituinen malaijilaisen rodun
piirre, valtasi hänet, ja hän tuijotti villisti poikki riisivainion
joen varrella olevan viidakon aukeamaan. Tuolta he tulisivat.
Mielikuvituksensa silmillä hän jo näki heidät. Hän näki parrakkaat
kasvot, upseerien valkoiset virkapuvut ja häneen suunnattujen
pyssynpiippujen läikkeen. Mitä merkitsi parhaimmankin soturin urheus,
kun nenän edessä oli tuliluikku, vaikkapa sitten orjankin käsissä?
Mutta hänpä astelisi heitä vastaan hymysuin ja ojennetuin käsin
osoittaakseen alistuvaisuuttaan, kunnes olisi aivan lähellä heitä. Hän
puhuisi heille ystävän sanoja ja menisi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi,
niin että he voisivat jo koskettaa häntä käsillään ja ojentaa vain
niitä vangitakseen hänet. Silloin olisi hänen hetkensä tullut.
Kiljaisten hän hyppäisi heidän joukkoonsa tikari kädessä, iskisi kuolon
iskuja vasemmalle ja oikealle ja kuolisi viimein itse. Vihamiestensä
huudot kaikuisivat hänen korvissaan, ja heidän lämmin verensä nousisi
suihkuna ilmaan hänen silmiensä edessä.
Kiihkossaan hän meni niin pitkälle, että sieppasi uumaverhoonsa
kätketyn tikarin, syöksähti eteenpäin vetäisten pitkään henkeä
keuhkoihinsa, iski tyhjään ilmaan ja kaatui lopulta suulleen maahan.
Hän makasi siinä typertyneenä tointuen äkkiä haltioituneesta tilastaan,
ja hän ajatteli, että vaikkapa hän saisikin kuolla noin kunniakkaasti,
niin pitäisi sen tapahtua, ennenkuin hän näkisi Ninan. Se olisi hänelle
parasta. Sillä jos hän vielä näkisi kerran Ninan, niin tuntuisi hänestä
kuolema liian kaamealta. Hän kauhistui huomatessaan, että hänenkin,
rajahin ja voittajien jälkeläisen, täytyi jo epäillä omaa urheuttaan.
Hänen elämänhalunsa vaivasi häntä niin, että hän kärsi mitä kauheimpia
tunnonvaivoja. Hän ei uskaltanut liikuttaa jäsentäkään. Hän oli
menettänyt luottamuksensa omaan itseensä, hän oli menettänyt kaiken
miehekkyytensä. Jäljelle jäivät vain kärsimykset, sillä kohtalojen
kirjassa on määrätty, että niitten pitää pysyä ruumiissa viimeiseen
hengenvetoon asti. Jäipä hänelle vielä pelkokin. Hämärästi hän voi
katsella kiihkeän rakkautensa syvyyksiin, nähdä sen voiman ja sen
heikkouden. Hänet valtasi pelko.
Hitaasti meni aurinko mailleen. Läntisen rannan metsistä lähtivät
varjot liikkeelle. Ne kulkivat yli uutismaan, peittivät viileällä
vaipallaan miehen paahtuneet olkapäät ja jatkoivat nopeasti matkaansa
yhtyäkseen itäisen rannan varjoihin. Aurinko viivähti hetkisen
yläoksien hennoissa lehvissä. Näytti siltä, kuin se ei olisi hennonut
jättää viheriässä riisipellossa lojuvaa ystäväänsä. Dainin mieli
virkistyi vilpoisessa iltatuulessa. Hän kohoutui istumaan ja silmäili
ympärilleen. Aurinko painui nyt nopeasti mailleen. Se näytti olevan
häpeissään siitä, että sen hyväilyt huomattiin. Riisivainion, joka
koko päivän oli heloittanut päivänpaisteessa, kattoi äkkiä synkkä
pimeä. Nuotiotuli tuikki yössä kuin tulisilmä. Dain asteli hitaasti
metsäpurolle, riisui yltään risaisen uumaverhonsa, ainoan vaatteensa,
ja meni varovasti veteen. Hänellä ei ollut koko päivänä ollut mitään
syötävää eikä hän ollut uskaltanut valoisaan aikaan mennä edes
virrasta juomaan. Uidessaan nyt ääneti purossa hän hörppi muutamia
kulauksia vettä, sen hyväillessä hänen huuliaan. Se virkisti häntä.
Ja hänen luottamuksensa itseensä ja muihin oli jo kasvanut, kun hän
palasi nuotiolle. Jos Lakamba olisi hänet kavaltanut, niin olisi
hänen elämän vaelluksensa loppunut siihen, mietti hän itsekseen.
Hän teki suuren tulen, kuivasi sen lämmössä itsensä ja heittäytyi
pitkäkseen kekäleitten ääreen. Hän ei voinut nukkua, vaikka hänen
jäsenensä tuntuivat kovasti herpautuneilta. Hänen levottomuutensa oli
hävinnyt. Tyytyväisenä hän makasi kaikessa rauhassa ja laski ajan kulun
tarkkaamalla tähtiä, joita toinen toisensa perästä rajattomat määrät
tuli näkyviin metsän yläpuolelle. Pilvettömän taivaan alla kiiteli
vienoja tuulenhenkäyksiä, jotka näyttivät lietsovan tähtien tuikkeen
yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Uinaillessaan hän vakuutteli tuon
tuostakin itselleen, että Nina tulisi. Ja viimein hiipikin varmuus
hänen sydämensä sisimpiin sopukoihin asti. Hän sai täydellisen rauhan.
Niin, kunhan aamu taas koittaisi, olisivat he yhdessä suurella
sinisellä merellä, elämän merellä, kaukana metsistä, noista manalan
maista. Dain hymyili hellästi, ja hiljaa kuului hänen huuliltaan tuossa
rauhallisessa ympäristössä Ninan nimi. Tämä sana näytti särkevän
hiljaisuuden lumon, sillä kaukana metsäpuron varrella alkoi sammakko
kurnuttaa. Se tuntui vastaavan Dainille. Samassa kuului pitkin
pensasriviä mudasta äänekästä kurnutusta ja valittelevia huutoja. Dain
nauroi sydämellisesti. Ne olivat epäilemättä sammakkojen rakkauden
lauluja. Hän tunsi hellyyttä noita olentoja kohtaan ja alkoi kuunnella
niitten tarinaa. Dainia miellytti ympärillään oleva elämän vilkkaus.
Mutta kun kuu jo kurkisti esille yli puiden latvojen, niin alkoi hänen
mieleensä taas hiipiä entinen kärsimättömyys ja rauhattomuus. Miksi
viipyi Nina niin kauan? Oli kylläkin pitkä matka meloa tänne yhdellä
ainoalla airolla. Eiväthän nuo hennot kätöset voineet niin taitavasti
ja voimakkaasti käsitellä raskasta airoa! Voi, miten hennot ne kädet
olivatkaan! Miten pehmeät nuo pikku kämmenet, jotka osasivat niin
kevyesti hänen poskiaan hyväillä, että perhosenkin siiven sipaisu
olisi jo karkealta tuntunut. Voi niitä kätösiä! Dain antautui koko
sydämellään unelmoimaan merkillisestä, salaperäisestä onnestaan. Ja kun
hän taas katsahti kuuhun, oli se noussut kämmenen leveyden yli puiden
latvojen. Tulisiko Nina? Dain pakoittautui makaamaan hiljaa, vaikka
hänet äkkiä oli vallannut hurja halu kimmahtaa pystyyn ja kierrellä
rajusti ympäri riisivainiota. Hän käänteleikse kyljeltä toiselle ja
lopulta hän makasi seljällään vavisten ponnistuksistaan. Silloinpa
hän näki Ninan kasvot tähtien lomassa. Ne katselivat häneen tuolta
yläilmoista.
Äkkiä taukosi sammakkojen kurnutus. Dain kohoutui valppaana istumaan,
kuin ahdistettu otus ainakin, kuunteli huolestuneena ja kuulikin,
mitenkä vesi loiskahti muutaman kerran sammakkojen syöksyessä pää
edellä puroon. Hän oli varma siitä, että jokin oli ne yllättänyt,
nousi pystyyn ja kuunteli tarkkaavan epäluuloisena. Kuului heikosti
jotakin raapinan tapaista ääntä, sitten kumea kolahdus aivan kuin
olisi kahta puupalasta isketty yhteen. Joku oli nousemassa maihin!
Dain otti kourallisen risuja ja piteli niitä nuotiotulensa yllä
hellittämättä katsettaan polusta. Hän odotteli epäröiden ja näki
jotakin kimaltelevaa pensaissa. Pian tuli valkoinen hahmo varjoista
esille ja näytti ikäänkuin liukuvan häntä kohti kuun valjussa valossa.
Hänen sydämensä sykähti rajusti ja taukosi lyömästä, kunnes se äkkiä
taas alkoi iskeä niin hurjasti, että hänen koko ruumiinsa vapisi.
Hän pudotti risut hehkuville hiilille, ja hänestä tuntui, kuin olisi
hän huutanut ilmoille Ninan nimen ja syöksynyt tulijaa vastaan.
Mutta todellisuudessa hän ei päästänyt ääntäkään eikä hievahtanut
tuumaakaan paikaltaan. Hän seisoi vain ääneti ja liikkumatta kuin
pronssista valettu kuvapatsas, kuun valon virratessa yli hänen
paljaitten olkapäittensä. Kun Dain seisoi siinä paikoillaan pidätellen
rajua hengitystään ja oli tavattomasta riemusta aivan suunnillaan,
asteli Nina häntä kohden nopein, päättävin askelin aivan kuin olisi
aikonut hypätä alas huimaavasta korkeudesta. Hän kiersi äkkiä
molemmat käsivartensa Dainin kaulaan. Sinertävät liekit nuoleksivat
kuivia oksia. Ei kuulunut muuta kuin syttyvän tulen räiskettä, kun
nuo onnelliset mielenliikutuksesta sanattomina kohtasivat toisensa.
Äkkiä leimahtivat kuivat puut palamaan, ja kuuma loimu kohosi heidän
päittensä tasalle. Sen valossa näkivät he toistensa silmät.
Kumpikaan heistä ei virkkanut sanaakaan. Dain alkoi tointua
hämmennyksestään. Hän tunsi väreitten kohoavan pitkin jäykän ruumiinsa
pintaa, hän tunsi, miten ne keskittyivät hänen vapiseville huulilleen.
Nina työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi pitkään Dainin silmiin.
Tuollainen katse on naisen vaarallisimpia aseita. Se hämmentää pahemmin
kuin mitä läheisin kosketus. Se on vaarallisempi kuin tikarin isku,
sillä se saa sielun irti ruumiista, mutta jättää ruumiin avuttomana
elämään intohimojen ja halujen oikullisten myrskyjen ajeltavaksi. Se
kietoo pauloihinsa koko ruumiin, tunkeutuu ihmisolemuksen sisimpiin
sokkeloihin ja tuottaa sille musertavan tappion ilakoiden hurjasti
saamastaan voitosta. Yhtä tehoisa se on metsien ja merten kulkijalle
kuin sille, joka vaeltaa talojen ja katujen vaarallisia polkuja.
Miehet, jotka ovat tunteneet povessaan tuon katseen herättämän hurjan
riemun, muuttuvat hetken lapsiksi -- he löytävät paratiisinsa. He
unohtavat eilisen, joka toi kärsimyksiä. He eivät huolehdi huomisesta,
joka voi tuottaa heille heidän tuhonsa. He tahtovat elää alati tuon
katseen lumossa. Se on antautuvan naisen katse.
Dain ymmärsi tuon katseen, lankesi riemusta huudahtaen Ninan jalkojen
juureen, aivan kuin olisi hän äkkiä vapautunut näkymättömistä
kahleistaan, kätki Ninan polvia syleillen päänsä tämän hameen
poimuihin, ja hänen huuliltaan tulvi kiitollisuutta ja rakkautta
uhkuvia sanoja. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään niin ylpeäksi
kuin nyt ollessaan tuon naisen jalkojen juuressa, joka ainakin
osaksi kuului hänen vihamiestensä joukkoon. Nina hyväili sormillaan
hajamielisesti hänen tukkaansa seisoessaan siinä ajatuksiinsa
vaipuneena hänen edessään. Nyt se ihme oli tapahtunut, ajatteli Nina.
Hänen äitinsä oli oikeassa. Tuo mies oli hänen orjansa. Luodessaan
katseensa maassa polvistuvaan olentoon, hän tunsi suurta hellyyttä
tuota miestä kohtaan, jota hän oli tottunut vieläpä ajatuksissaankin
-- kutsumaan elämän herraksi. Hän kohotti katseensa ja silmäili
surullisena eteläistä taivasta, jonka alla kulki heidän elämänsä polku
-- hänen oman elämänsä ja tuon jalkojen juureen polvistuneen miehen.
Ajatteliko Dain parhaillaan, että hän, Nina, oli oleva hänen elämänsä
valo? Niin, hän tahtoi olla Dainin elämässä valona ja viisautena. Hän
tahtoi olla Dainille suuruuden ja voiman lähteenä. Mutta piilossa
muitten miesten katseilta hän tahtoi olla. Ennen kaikkea hän tahtoi
olla Dainin ainoan ja ainaisen heikkouden esineenä. Todellisena
naisena! Ollen sukunsa jaloimman turhamaisuuden edustaja hänkin, Nina
jo suunnitteli, mitenkä hän muovailisi jalkojensa juuressa olevasta
savesta jumalan muitten palvottavaksi. Hän oli tyytyväinen nähdessään
Dainin tuossa asennossa. Hän oli tyytyväinen tuntiessaan, miten Dain
vapisi hänen hentojen sormiensa kevyimmästäkin kosketuksesta. Ja
samalla kun hän surunvoittoisesti katseli eteläisen taivaan tähtiä,
näytti hieno hymy leikkivän hänen päättäväisillä huulillaan. Kukapa
osaisi kuvailla kaikkea sitä, mitä nuotiotulen oikullisessa valossa voi
tapahtua? Nina hymyili. Kenties se oli riemun tai tietoisen voiman,
kenties hellän säälin tai kenties, rakkauden hymyä.
Nina puheli lempeästi Dainille. Tämä kohosi pystyyn ja laski kätensä
Ninan vyötäreille. Hän tiesi hyvin, eitä tyttö oli hänen omansa. Nina
painoi päänsä Dainin olkapäätä vasten. Tuon suojelevan käsivarren
turvissa hän voi uhmata koko maailmaa. Dain oli hänen omansa hyveineen
ja vikoineen. Dainin voima ja rohkeus, pelottomuus ja pelko, Dainin
synnynnäinen viisaus ja villi oveluus olivat kaikki hänen. Kun he
astuivat yhdessä nuotiotulen punertavasta valosta riisivainiolle
virtaavaan hopeahohteeseen, taivutti Dain päänsä yli Ninan kasvojen.
Ja kun Ninan hento vartalo painautui Dainiin, niin näki hän, mitenkä
läheinen kosketus loihti Dainin katseeseen rajattoman onnentunteen
haaveellisen hurman. Heidän ruumiinsa huojuivat samassa tahdissa,
kun he astelivat halki hopeasäteikön ympäröivien metsien varjoihin,
metsien, jotka juhlallisen liikkumattomina näyttivät vartioivan heidän
onneaan. Heidän hahmonsa häipyivät suurten puitten juurella leikkiviin
valoihin ja varjoihin. Hellien sanojen sorinaa kuului hetkisen yli
aution vainion, mutta sekin hiljeni hiljenemistään ja taukosi lopulta
tykkänään. Vaimeneva iltatuuli pani viimeisetkin voimansa liikkeelle
pyyhkäisten yli maitten ja mantereitten. Se huokaili kuin suuren
surun masentamana. Seurasi syvä hiljaisuus. Maat ja taivaat vaipuivat
surunvoittoiseen mietiskelyyn. Ne ihmettelivät ihmislasten sokeata
rakkautta.
Onnelliset palasivat hitaasti nuotiolle. Dain valmisti kuivista
oksista istuinsijan Ninalle, heittäytyi tämän jalkojen juureen, painoi
päänsä tämän syliin ja antautui haaveillen nauttimaan ohi kiitävistä
hetkistä. Heidän äänensä vuoroin vilkastuen kiihtyivät, vuoroin
heltyen vaimenivat, kun he haastelivat rakkaudestaan ja onnestaan.
Nina puheli silloin tällöin, johtaen harvoin, mutta valituin sanoin
Dainin ajatuksia. Dain taas antoi onnen hetkiensä kiitää vuolaassa
puheen virrassa. Hän puhui, milloin intohimoisesti ja hellästi,
milloin arvokkaasti ja uhkaavasti, aina sen tunnesävyn mukaan, jonka
Nina hänen povessaan kulloinkin sai heräämään. Dain kuvaili Ninalle
syntymäsaartaan, jonka synkkiä metsiä ja liejupohjaisia virtoja harva
kuolevainen vielä tunsi. Hän kertoi sen penkeremäisistä pelloista ja
kirkasvesisistä, lorisevista puroista, jotka virtasivat mahtavien
vuorten rinteiltä laaksoon vilkastuttaen maan elämää ja rehevöittäen
sen versovia vesoja. Ja hän kertoi vielä eräästä vuoresta, joka kohotti
kiireensä korkealle yli sitä ympäröivien metsien tuntien näin ohi
kiitävien pilvienkin salaisuudet. Siellä ylhäällä asui hänen kansansa
salaperäinen henki, siellä hänen taloansa suojeleva haltija. Hän kertoi
laajoista avaruuksista, joissa hurjat tuulet raivosivat. Vihaisesti
nuo puhurit puhuivat korkealla, auringossa helottavien vuorenhuippujen
yläpuolella. Hän kertoi esi-isistään, jotka jo vuosisatoja sitten
olivat vallanneet hänen hallittavakseen tulevan saaren. Ja kun Nina
haltioisaan taivutti päänsä yhä lähemmäksi kertojaa, niin silitteli
tämä kevyesti Ninan pitkiä, paksuja palmikoita, ja Dainin valtasi äkkiä
halu kertoa ystävälleen merestä, jota hän niin rakasti. Hän kertoi
sen taukoamattomasta tarinasta, jota hän jo lapsena oli kuunnellut,
ihmetellen sen salattuja sanoja. Kukaan ei ollut vielä niistä päässyt
perille. Hän kuvaili sen hurmaavaa kimaltelua ja sen armotonta,
oikullista raivoa. Hän kertoi, mitenkä sen pinta alituisesti vaihtelee,
mutta sittenkin aina puoleensa vetää. Sen syvyydet sensijaan olivat
ikuisesti muuttumattomat, kylmät ja säälimättömät, täynnä tuhotun
elämän viisautta. Vielä hän kertoi, mitenkä se piti ihmislapset
heidän elämänsä ijän lumonsa orjina ja sitten nielasi heidät kitaansa
vähääkään välittämättä heidän palvonnastaan. Se vihasi ihmisiä, kun he
pelkäsivät sen salattuja voimia, huolimatta siitä, ellei se milloinkaan
niitä kenellekään paljastaisi, ei edes niille, jotka sitä eniten
rakastivat. Dainin haastellessa Ninan pää oli painunut yhä alemmaksi
ja alemmaksi, kunnes se viimein melkein kosketti Dainin päätä. Ninan
tukka oli valahtanut yli Dainin silmien. Hän hengitti Dainin otsaan
ja hän oli kietonut käsivartensa tämän vyötäreille. Ei voinut kaksi
ihmislasta olla lähempänä toisiaan. Ja kuitenkin Nina pikemmin arvaili
kuin ymmärsi Dainin viimeisiä sanoja, jotka tämä ikäänkuin epäröiden
päästi kuulumaan huuliltaan. Vähitellen vaikenevaa puhetta seurasi
syvä, merkitsevä hiljaisuus. Vihdoin huudahti Dain: "Meri, oi Nina, on
kuin naisen sydän".
Nina sulki nopeasti huulensa, suihkasi äkkiä suukon ja vastasi päättävä
sävy äänessään.
"Mutta miehille, jotka eivät mitään pelkää, oi sinä elämäni herra, on
meri aina uskollinen".
Heidän yläpuolellaan ajelehti tähtien alla tummia, soikeita
pilvenhattaroita, jotka muistuttivat suunnattomia hämähäkinverkkoja.
Pimentäen taivaan ne ennustivat tulevaa raju-ilmaa. Näkymättömän
etäisiltä kukkuloilta alkoi jo kuulua pitkään kestävää ukkosen jylinää,
joka vyöryi huipulta huipulle ja häipyi lopulta Pantain metsiin. Dain
ja Nina kasahtivat pystyyn. Edellinen silmäili levottomana taivasta.
"Babalatchin pitäisi jo olla täällä," virkkoi hän. "Keskiyö on jo
mennyt. Meillä on pitkä matka kuljettavana, ja kiväärin kuula kulkee
nopeammin kuin paraskin kanootti".
"Kyllä hän on täällä, ennenkuin kuu on pilvien peitossa," sanoi Nina.
"Kuulin äsken veden loisketta," lisäsi hän. "Kuulitko sinä?"
"Alligaattori", vastasi Dain lyhyesti vilkaisten huolettoman näköisenä
metsäpurolle päin. "Kuta pimeämpi yö," jatkoi hän puhettaan, "sitä
nopeammin suoritamme matkamme, sillä silloin me voimme kulkea pääjoen
virrassa. Mutta jos on vain niinkin valoisaa kuin nyt, täytyy meidän
pysytellä pienissä haarajoissa, joissa seisova vesi ei vähääkään edistä
kulkuamme".
"Dain!" sanoi Nina äkkiä vakavana. "Ei se ollut alligaattori. Minä
kuulin juuri pensaitten rapisevan lähellä maallenousupaikkaa."
"Ei ollut," virkkoi Dain kuunneltuaan hetkisen. "Ei se voi olla
Babalatchi, sillä hänen piti tulla sotakanootilla ja aivan
arkailematta. Keitä lienevätkin nuo, jotka tulevat, eivät ne ainakaan
tahdo ääntä pitää. Sinä kuulit, ja nyt minä jo näenkin," jatkoi hän
nopeasti puhettaan. "Siellä on vain yksi mies. Asetu minun taakseni,
Nina. Jos hän on ystävä, on hän tervetullut. Mutta jos hän on vihamies,
niin saat sinä nähdä hänen heittävän henkensä".
Dain tarttui tikariinsa ja odotteli tuon aavistamattoman vieraan
tuloa. Nuotiotuli paloi matalana, pilvenhattarat peittivät myrskyä
ennustaen tuon tuostakin kuun, ja niitten kiitävät varjot lankesivat
tummina riisivainiolle. Dain ei voinut eroittaa, kuka tulija oli,
mutta hän tuli levottomaksi nähdessään, miten päättävästi ja raskain
askeIin kookas hahmo asteli polulla. Hän tervehti sitä ja käski
seisahtumaan. Mies seisahtuikin vähän matkan päähän. Dain luuli, että
se alkaisi puhua, mutta hän kuuli ainoastaan raskasta hengitystä.
Kiitävien pilvien välistä virtasi äkkiä valoa vainiolle. Ja ennenkuin
taas tuli pimeä, näki Dain, mitenkä miehellä oli kädessä kiiltävä
ase iskuvalmiina. Hän kuuli Ninan huudahtavan "isä" ja samassa
tuokiossa hän näki tytön pujahtavan hänen ja Almayerin revolverin
väliin. Uinailevat metsät toistivat kaikuna Ninan huudon, ja nuo
kolme ihmislasta seisoivat ääneti, ikäänkuin odottaen hiljaisuuden
palaamista, ennenkuin halusivat ilmaista hetki hetkellä vaihtuvia
tunteitaan. Kun Almayer näki Ninan, vaipui hänen kätensä sivulle, ja
hän astui askeleen eteenpäin. Dain työnsi hellävaroin tytön syrjään.
"Olenko minä metsänpeto, jonka sinä koetat äkkiä pimeässä surmata, tuan
Almayer?" sanoi Dain keskeyttäen pingoittuneen vaitiolon. "Viskaahan
vähän risuja tuleen," puhui hän edelleen Ninalle. "Minä pidän sillä
aikaa silmällä valkoista ystävääni, ettei sattuisi mitään ikävää
itselleni eikä sinulle, sinä iloni ja riemuni!"
Almayer puri hampaitaan ja kohotti uudelleen kättään. Ketterästi
hyppäsi Dain hänen rinnalleen. Vain hetken aikaa siinä oteltiin,
jolloin revolveri kerran laukesi tuottamatta kuitenkaan vahinkoa.
Sitten Dain väänsi Almayerin kädestä aseen. Pyörien se lensi halki
ilman ja putosi pensaikkoon. Miehet seisoivat vastakkain hengittäen
raskaasti. Elpyneestä tulesta levisi lepattava valokehä, joka valaisi
Ninan kauhistuneita kasvoja. Nina katseli ojennetuin käsin miehiä.
"Dain!" huusi hän varoittavasti. "Dain!"
Tämä heilautti rauhoittavasti kättään Ninalle ja kääntyen Almayerin
puoleen alkoi puhua perin kohteliaasti.
"Nyt me voimme puhella, tuan. On helppo tuottaa toiselle kuolema, mutta
voitko viisaudellasi myöskin loihtia esille elämän. Tyttäresi olisi
voinut vahingoittua," puhui hän edelleen viitaten Ninaan. "Sinun kätesi
vapisi pahasti. Itsestäni en ollut peloissani."
"Nina!" huudahti Almayer, "tule heti luokseni. Mistä tämä päähänpisto
johtui? Mikä on sinut lumonnut? Tule isäsi luo, yhdessä me koetamme
unohtaa tämän kamalan painajaisen!"
Almayer levitti käsivartensa luullen varmasti heti saavansa painaa
tyttärensä poveaan vasten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Kun
Almayerille selvisi, että hänen tyttärensä ei ajatellutkaan häntä
totella, tuntui hänestä kuin jotain kuollettavan kylmää olisi hiipinyt
hänen sydämeensä. Hän painoi käsillään ohimoitaan ja tuijotti
epätoivosta mykkänä maahan. Dain tarttui silloin Ninan käsivarteen ja
vei tyttären isänsä luo.
"Puhu hänelle hänen oman kansansa kielellä," sanoi Dain. "Hänen
sydäntään painaa suru ja kukapa ei surisi menettäessään sinut, sinä
aarteeni! Puhu hänelle viimeiset sanat, jotka hän saa huuliltasi
kuulla. Puhu ne hänelle äänelläsi, joka hänen korvissaan varmaankin
suloiselta kaikuu ja joka minulle antaa elämän."
Dain laski Ninan menemään, peräytyi itse muutamia askeleita valokehästä
ja pysähtyi pimeään katsellen rauhallisesti isää ja tytärtä. Etäisen
salaman heijastus valaisi äkkiä heidän yläpuolellaan olevat pilvet, ja
hetken kuluttua kuului hiljaista ukkosen jyrinää, juuri kun Almayer
alkoi puhua.
"Tiedätkö sinä, mitä sinä nyt teet? Tiedätkö sinä, mikä sinua odottaa,
jos seuraat tuota miestä? Etkö sinä ollenkaan sääli itseäsi? Etkö
sinä tiedä, että sinusta ensin tulee hänen leikkikalunsa ja sitten
ylenkatsottu orja, työjuhta -- tuon miehen tulevan lemmityn palvelija?"
Nina kohotti kättään saadakseen isänsä vaikenemaan ja kysyi vähän
päätään kääntäen:
"Sinä kuulit, Dain, mitä hän sanoi! Onko se totta?"
"Kaikkien jumalien nimessä!" kuului pimeästä vakuuttava vastaus,
"kautta taivaan ja maan, kautta minun ja sinun pääsi minä vannon:
se on valkoisen miehen valhetta. Koko sieluni olen sinun käsiisi
antanut ikuisiksi ajoiksi. Minä hengitän sinun keuhkoillasi, minä näen
sinun silmilläsi, minä ajattelen sinun järjelläsi, minä kätken sinut
sydämeeni ainiaiksi ajoiksi."
"Varas!" karjasi raivostunut Almayer.
Syvä hiljaisuus seurasi tätä mielenpurkausta, kunnes taas kuului Dainin
ääni.
"En ole varas, tuan," sanoi hän leppeästi. "Se ei ole totta. Tyttö
tuli vapaaehtoisesti. Minä en ole tehnyt mitään muuta kuin osoittanut
hänelle kunniallisen miehen tavoin rakkauttani. Hän kuuli sydämeni
huudon ja tuli. Lunnaat minä olen hänestä antanut naiselle, jota sinä
sanot vaimoksesi -- --."
Almayer voihki suunniltaan raivosta ja häpeästä. Nina laski kevyesti
kätensä hänen olkapäälleen. Ja tuo kosketus, niin kevyt kuin putoavan
lehden, näytti rauhoittavan häntä. Hän alkoi puhua nopeasti ja tällä
kertaa englanniksi.
"Sanohan minulle," hän sanoi, "sanohan minulle, mitä ne ovat tehneet
sinulle, oma äitisi ja tuo mies? Mikä sai sinut antautumaan tuolle
villille? Sillä villi hän on. Hänen ja sinun välilläsi on juopa,
jota ei mikään voi täyttää. Minä näen sinun silmissäsi mielettömän
itsemurhaajan katseen. Niin, mieletön sinä olet. Älä naura. Se särkee
sydämeni. Vaikka minun täytyisi nähdä sinut hukkumassa silmieni edessä
voimatta sinua auttaa, niin en voisi siitäkään kärsiä tämän enempää.
Oletko sinä unohtanut niin monen vuoden opetukset?"
"En", keskeytti hänet Nina. "Minä muistan ne hyvin. Ja minä
muistan myöskin, mitenkä ne päättyivät. Ylenkatseeseen vastattiin
ylenkatseella, vihaan vihalla. Minä en ole sinun heimoasi. Sinun
kansasi eroittaa myöskin minusta juopa, jota ei voi mikään täyttää.
Sinä kysyt, miksi tahdon lähteä. Mutta minä kysyn sinulta, miksi minä
jäisin."
Almayer horjahti, kuin olisi saanut iskun kasvoihin. Mutta nopeasti
ja päättävästi tarttui Nina häntä käsivarteen ja sai hänet pysymään
pystyssä.
"Miksikä sinä jäisit!" toisti hän hämmentyneenä verkalleen ja vaikeni
äkkiä kurjuutensa täyttyneen mitan murtamana.
"Sinä sanoit minulle eilen," jatkoi taas Nina puhettaan, "että minä
en voinut ymmärtää tai nähdä sinun rakkauttasi minua kohtaan. Niin
onkin. Mitenkä minä voisinkaan? Ei ole kahta ihmisolentoa, jotka
ymmärtäisivät toisiaan. Ne ymmärtävät vain oman sydämensä ääniä. Sinä
tahdoit, että minä olisin unelmoinut sinun unelmiasi ja nähnyt sinun
tulevaisuudennäkyjäsi -- näkyjä elämästä niitten valkonaamain parissa,
jotka vihaisella ylenkatseella viskasivat minut joukostaan. Samaan
aikaan kuin sinä puhuit, kuuntelin minä oman sydämeni ääniä. Sitten
tuli tämä mies. Povessani oli hiljaista. Kuulin ainoastaan hänen
rakkautensa vienoja säveleitä. Sinä sanot häntä villiksi. Miksi sinä
sitten sanot äitiäni, omaa vaimoasi?"
"Nina!" huusi Almayer. "Miten sinä rohkenet katsoa minua silmiin?"
Nina loi heti katseensa maahan, mutta puhui melkein kuiskaten edelleen.
"Aluksi", sanoi hän. "ymmärsimme me, tuo mies ja minä, ainoastaan
korvillamme sen hellän sävyn, mikä sanoissamme soi. Sinä puhuit silloin
kullasta, mutta meidän korvissamme kaikui vain rakkautemme laulu. Me
emme kuulleet sinun puhettasi. Sitten minä huomasin, että me voimme
nähdä silmiemme kuvastimen taakse. Minä huomasin, että hän näki siellä
sellaista, jota ei kukaan muu, paitsi minä itse ja hän, voinut nähdä.
Me siirryimme maailmaan, jonne ei kukaan voinut meitä seurata, ei
ainakaan yksikään teistä. Silloin vasta minä aloin elää."
Hän vaikeni hetkeksi. Almayer huokaili syvään. Katse yhä maahan luotuna
Nina alkoi taas puhua.
"Nyt minä aijon ruveta elämään. Ja minä aijon seurata Dainia.
Valkoihoiset ovat halveksien työntäneet minut luotaan. Nyt minä olen
malaiji! Dain sulki minut syliinsä, hän antoi elämänsä minun käsiini.
Hän on uljas mies. Hänestä tulee mahtava hallitsija. Minä ohjaan omin
käsin hänen uljuuttaan ja mahtavuuttaan. Minä teen hänestä suuren
miehen. Hänen nimeänsä muistellaan vielä kauan senjälkeen, kun meidän
molempien ruumiimme on laskettu maan poveen. Minä rakastan sinua yhtä
paljon kuin ennenkin, mutta minä en milloinkaan jätä Dainiä, sillä
ilman häntä en voi elää."
"Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, mitä sinä äsken sanoit," vastasi
Almayer ylenkatseellisesti, "niin hän varmaankin olisi ollut perin
hyvillään. Joku käsittämätön kunnianhimosi oikku saa sinut pitämään
häntä tarkoitustesi välikappaleena. Jo olen kuullut kylliksi, Nina.
Jos sinä et heti mene tuonne puron rantaan, missä Ali odottaa meitä
kanootissani, niin käsken minä hänen palata siirtolaan ja tuoda
hollantilaiset upseerit tänne. Sinä et voi päästä pakoon tältä
riisivainiolta, sillä minä olen päästänyt sinun kanoottisi tuuliajolle.
Jos hollantilaiset saavat käsiinsä sinun sankarisi, niin ne hirttävät
hänet, niin varmaan kuin tässä seison. Ala jo mennä."
Almayer astui askeleen tytärtään kohden ja tarttui hänen olkapäähänsä
osoittaen vapaalla kädellään venerantaan vievää polkua.
"Pysyhän loitolla!" huusi Dain. "Tämä nainen on minun!"
Nina riuhtaisi itsensä irti ja katseli suoraan Almayerin vihaisen
näköisiin kasvoihin.
"Minä en tahdo mennä," kivahti Nina epätoivoisen jyrkästi. "Jos Dain
kuolee, kuolen minäkin!"
"Sinäkö kuolisit!" virkkoi Almayer ylenkatseella. "Et toki! Sinä olet
elävä elämääsi valheiden ja petosten ilmakehässä, kunnes joku toinen
kulkuri tulee sinulle laulamaan -- miten sinä sanoitkaan -- rakkauden
laulua! Päätä nopeasti."
Almayer odotti hetken aikaa ja lisäsi sitten merkitsevästi:
"Huudanko jo Alille?"
"Sinäkö muka huutaisit!" vastasi Nina malaijinkieleliä. "Sinä, joka et
osaa olla rehellinen edes omille maanmiehillesikään. Vain pari päivää
sitten sinä möit ruutia heidän surmakseen. Ja nyt sinä tahdot luovuttaa
heille miehen, jota vielä eilen kutsuit ystäväksesi. Oi Dain!" lisäsi
hän kääntyen pimeässä seisovan liikkumattoman, mutta tarkkaavaisen
hahmon puoleen. "Elämän sijasta tuonkin sinulle kuoleman, sillä isäni
lupaa kavaltaa meidät, jos en ainaiseksi eroa sinusta!"
Dain astui valokehään, kietoi käsivartensa Ninan kaulaan ja kuiskasi
hänen korvaansa:
"Minä voin surmata hänet tuohon paikkaan, missä hän seisoo, eikä
ääntäkään ole kuuluva hänen huuliltaan. Sinun vallassasi on kieltää tai
käskeä. Babalatchi ei voi olla enää kaukana."
Dain oikasihe suoraksi, otti kätensä Ninan olkapäältä ja asettui
seisomaan Almayerin eteen, joka katseli heitä molempia suunniltaan
raivosta.
"Ei, älä tapa häntä!" huusi Nina painautuen hirveästi hätääntyneenä
Dainiä vasten. "Ei! Tapa minut! Sitten hän ehkä päästää sinut rauhaan.
Sinä et ymmärrä valkoisen miehen mieltä. Hän näkisi minut mieluummin
kuolleena kuin tässä seisomassa. Suo anteeksi, olen orjasi, mutta älä
sittenkään sitä tee." Hän lankesi Dainin jalkojen juureen nyyhkyttäen
kovasti ja hokien yhtämittaa: "Tapa minut! Tapa minut!"
"Minä tahdon, että sinä elät," sanoi Almayer puhuen tällä kertaa synkän
vakavana malaijia. "Joko sinä menet tai Dain on hirressä. Aijotko
totella?"
Dain työnsi Ninan syrjään ja tehden äkkihyökkäyksen iski Almayeriä
keskelle rintaa tikarinsa kahvalla, terä itseänsä kohden.
"Hei, katsohan! Minun olisi ollut helppo kääntää terä vastakkaiseen
suuntaan," sanoi Dain rauhallisesti. "Mene, tuan Putih," lisäsi hän
arvokkaasti. "Minä säästän sinun henkesi, oman henkeni ja tyttäresi
hengen. Minä olen tämän naisen orja. Hän määrää nytkin tekoni."
Taivaalla ei nyt huomannut valon välähdystäkään, ja puitten latvat
olivat yhtä näkymättömiä kuin rungotkin. Niitä peittivät sankat
pilvet, jotka majailivat matalalla metsien, riisivainion ja virran
yläpuolella. Kaikki ääriviivat olivat häipyneet synkkään pimeään, joka
näytti hävittäneen kaiken muun paitsi avaruuden. Ainoastaan nuotiotuli
välkähteli kuin tähti, joka oli unohduksissa jäänyt jäljelle kaiken
näkyväisen hävityksestä. Ja Dainin lakattua puhumasta ei kuulunut
muuta kuin Ninan nyyhkytyksiä, kun tämä nuotion ääreen polvistuneena
lepäsi Dainin käsivarsilla. Synkkiin ajatuksiin vaipuneena seisoi
Almayer katsellen maassa olevaa paria. Juuri kun Almayer avasi suunsa
puhuakseen, kuului virralta päin varoittava huuto ja pian senjälkeen
useitten airojen loisketta ja äänten sorinaa.
"Babalatch!" huusi Dain kimmahtaen pystyyn ja nostaen samalla Ninankin
jaloilleen.
"Terve! Terve!" huusi vastaukseksi hengästynyt valtiomies, joku juoksi
pitkin polkua ja oli pian heidän keskellään. "Juokse kanoottini luo,"
sanoi hän kiihtyneenä Dainille, välittämättä vähääkään Almayeristä.
"Ala juosta! Meidän täytyy joutua. Tuo nainen on ilmoittanut niille
kaikki!"
"Mikä nainen?" kysyi Dain katsahtaen Ninaan. Hän ei tällä kertaa
tietänyt muista kuin yhdestä naisesta.
"Se valkeahampainen narttu, tuhannesti kirottu Bulangin orja. Se kirkui
Abdullan veräjällä kunnes sai koko Sambirin jalkeille. Nyt valkoiset
upseerit ovat jo tulossa Reshidin ja tuon orjan opastamina. Jos tahdot
elää, niin älä tuijota minuun, vaan ala laputtaa!"
"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?" kysyi Almayer.
"Oi, tuan! viis' siltä, mistä sen tiedän! Minulla on vain yksi silmä,
mutta näin kuitenkin tulia Abdullan talossa ja sen ympärillä, kun me
sousimme siitä ohi. Korvat minulla on myöskin, ja kun me kuljimme
Abdullan rantaäyrään suojassa, kuulin, mitenkä lähettiläitä lähetettiin
valkoisen miehen talolle."
"Lähdetkö ilman tuota naista, joka on minun tyttäreni?" sanoi Almayer
kääntyen Dainin puoleen. Mutta Babalatchi polki vain kärsimättömänä
jalkaa ja murahteli: "Ala juosta! Ala heti juosta!"
"En," vastasi Dain varmasti. "Minä en lähde. En jätä kenellekään tätä
naista."
"Tapa sitten minut ja pelasta oma henkesi," pyyteli Nina nyyhkyttäen.
Dain painoi Ninaa poveansa vasten, katseli häntä hellästi ja kuiskasi:
"Oi Nina, me emme erkane milloinkaan!"
"Minä en rupea enää täällä odottelemaan", puuttui äkäisesti puheeseen
Babalatchi. "Tämähän on suurta hulluutta. Ei löydy naista, jonka tähden
kannattaisi panna alttiiksi miehen henkeä. Minä olen jo siksi vanha ja
kokenut."
Hän sieppasi maasta sauvansa ja kääntyessään menemään hän katsahti
Dainiin, ikäänkuin olisi tahtonut vielä viimeisen kerran kehoittaa
tätä pakenemaan. Mutta Dainin kasvot olivat Ninan mustien palmikkojen
peitossa, niin että hän ei nähnyt tätä viimeistä varoittavaa silmäystä.
Babalatchi hävisi pimeään. Pian senjälkeen he kuulivat, mitenkä
sotakanootti lähti maihinnousupaikasta ja vesi loiskahteli, kun monet
airot yht'aikaa pistäytyivät virrassa. Melkein samaan aikaan tuli Ali
rannasta kaksi airoa olkapäällä.
"Meidän kanoottimme on kätkössä puron yläpuolella, tuan Almayer," sanoi
hän. "Se on siinä tiheässä pensaikossa, missä metsä laskeutuu rantaan
asti. Minä piilotin sen sinne, kun kuulin Babalatchin soutumiehiltä,
että valkoiset miehet ovat tulossa."
"Odota minua siellä," sanoi Almayer, "mutta pidä kanootti piilossa."
Almayer seisoi vaijeten paikoillaan kuunnellen Alin askeleita, sitten
hän kääntyi Ninaan päin.
"Nina," sanoi hän suruissaan, "etkö sinä yhtään sääli minua?"
Vastausta ei kuulunut. Nina ei edes kääntänyt päätään, jonka hän oli
painanut Dainin rintaa vasten.
Almayer liikahti kuin lähteäkseen, mutta jäikin paikoilleen. Sammuvan
tulen himmeässä hehkussa hän näki kaksi liikkumatonta hahmoa. Nainen
seisoi selkä häneen kääntyneenä, pitkä musta tukka valui yli valkoisen
puvun. Dain taas katseli häneen rauhallisesti yli tytön pään.
"Minä en voi," mumisi Almayer itsekseen. Pitkän äänettömyyden jälkeen
hän alkoi taas puhella vielä entistä hiljempaa, epävarma sävy äänessä.
"Se olisi liian suuri häpeä. Minähän olen toki valkoinen mies." Näin
puheltuaan hän näytti ihan masentuneelta, mutta jatkoi kuitenkin itku
kurkussa. "Minä olen valkoinen mies ja hyvästä perheestä. Oikein
hyvästä perheestä," hän toisti itkien katkerasti. "Siitä tulisi
häpeätä ... koko saaristossa ... ainoa valkoinen itärannikolla. Ei, se ei
saa tapahtua ... valkoiset miehet näkisivät minun tyttäreni malaijin
parissa. Minun tyttäreni!" huusi hän kovasti, epätoivon sointu äänessä.
Hetken kuluttua hän kuitenkin tointui ja sanoi selvällä äänellä:
"Minä en anna, Nina, sinulle milloinkaan tätä anteeksi. En milloinkaan!
Vaikkapa sinä nyt tulisitkin takaisin luokseni, niin myrkyttäisi tämän
yön muisto minun elämäni. Minä koetan unohtaa kaikki. Minulla ei ole
enää tytärtä. Talossani oli erään sekarotuisen naisen tapa oleskella,
mutta nyt hänkin menee menojaan. Kuulehan, sinä Dain, tai mikä nimesi
lieneekin! Minä vien itse sinut ja tuon naisen virran suussa olevalle
saarelle. Ala seurata minua."
Almayer kulki edellä seuraten rantaa niin kauan kuin metsää riitti.
Sitten hän huusi Alille, ja tämä vastasi. He raivautuivat nyt läpi
tiheän viidakon ja astuivat kanoottiin, joka oli nuokkuvien oksien
alla piilossa, Dain asetti Ninan veneen pohjalle ja istuutui itse
viereen pitäen tytön päätä polvillaan. Almayer ja Ali ottivat kumpikin
airon. Mutta juuri kun he aikoivat työntää veneen vesille, vihelsi Ali
varoittavasti. Kaikki alkoivat kuunnella.
Oli perin hiljaista, kuten tavallisesti on, ennenkuin rajuilma puhkee.
He kuulivat äänen, joka syntyy tahdissa soudettaessa airojen ja
hankaimien välisestä kitkasta. Tuo ääni läheni tasaisesti. Dain, joka
pälyili oksien lomatse, voi jo eroittaa suuren valkoisen veneen hämärät
ääriviivat. Muuan nainen kuului varotellen sanovan:
"Tuolla on se paikka, missä voitte laskea maihin, valkoiset miehet.
Tuolla, vähän ylempänä!"
Vene sivuutti heidät niin läheltä kaidassa metsäpurossa, että pitkien
airojen lappeet miltei koskettivat heidän kanoottiaan.
"Tehkää tietä! Olkaa valmiit hyppäämään rantaan! Hän on yksin ja
aseitta." Tällaisia käskyjä jakeli miehen ääni hollanninkielellä.
Joku toinen joukosta kuului kuiskaavan: "Luulenpa näkeväni tulen
tuiketta oksien läpi." Samassa kiisi vene heidän ohitsensa ja hävisi
heti pimeään.
"Nyt," kuiskasi Ali terävästi. "Nyt työnnetään vene vesille ja aletaan
soutaa pakoon!"
Tuossa tuokiossa oli pieni kanootti virrassa. Voimakkaat airojen vedot
saivat sen ihan hyppien kiitämään eteenpäin. Äkkiä kuului virralle
vihainen huuto:
"Hän ei olekaan nuotiolla. Hajaantukaa miehet ja etsikää häntä!"
Nyt näkyi riisivainiolta monesta kohden sinertäviä tulia. Ja äkkiä
kuului naisen kimakka ääni, joka oli raivon ja tuskan läpitunkema.
"Liian myöhäistä! Voi teitä, te typerät valkoiset miehet! Hän on
päässyt käsistämme!"