"Tuolla on se paikka," sanoi Dain osoittaen melan lappeella pientä
saarta, joka oli noin mailin päässä heidän edessään -- "tuolla on
se paikka, jonne Babalatchi lupasi toimittaa laivasta veneen minua
noutamaan auringon korkeimmalla ollessa. Me odotamme siellä veneen
tuloa."
Almayer, joka piti perää, nyökäytti ääneti päätään ja käänsi pienellä
melan nykäisyllä kanootin keulan Dainin osoittamaan suuntaan.
He olivat juuri jättäneet taakseen Pantai-virran eteläisen suun.
Virta näytti suoralta, pitkältä kanavalta, kun se kimallellen lepäsi
kahden tuuhean, viheriän rantaäyrään välissä, jotka vähitellen
lähenivät toisiaan, kunnes ne viimein kaukana eroittamattomasti
sulivat yhteen. Tyventen vesipintojen yli kohoava aurinko osoitti omat
tiensä valojuovalla, joka kulki pitkin merenpintaa ja valaisi äkkiä
virran leveän vuon. Kas siinä valon ja elämän nopsajalkainen lähetti
rantojen tummille metsille! Ja tuolla säteilevällä auringon polulla
kulki kanootti suoraan saarta kohti, joka kylpi päivän paisteessa.
Saarta ympäröivät keltaiset hiekkarannat kimallellen auringossa
kuin kultakiehkura peilityvenen meren teräksenharmaassa pinnassa.
Saaren pohjois- ja eteläpuolella pisti merestä esille muitakin pikku
saaria, jotka näyttivät niin hymyileviltä vihertävine ja kellertävine
väreineen. Pääsaaren rannikolta pisti silmiin mangrove-puiden tumma
vyö, joka etelässä päättyi Tanjong Mirrahin punertaviin kallioihin.
Ne laskeutuivat jyrkkinä ja varjottomina mereen. Siinä ne väikkyivät
aamuauringon kirkkaassa valossa.
Kanootin pohja karahti hiekkaan, kun pieni alus laski maihin. Ali
hyppäsi rannalle ja piteli venettä, sillä aikaa kun Dain astui maihin
kantaen käsivarsillaan Ninaa, joka oli aivan uupunut viime tapahtumista
ja pitkästä yömatkasta. Almayer tuli viimeisenä veneestä ja veti
sen Alin kanssa kunnolleen rannalle. Ali, joka oli väsynyt pitkästä
soudusta, heittäytyi pitkäkseen kanootin varjoon ja vaipui rentonaan
uneen. Almayer istui veneen laidalla ja katseli kädet rinnalla ristissä
eteläistä merta.
Laskettuaan Ninan keskellä saarta kasvavien pensaiden varjoon
Dain heittäytyi itse tytön viereen ja katseli äänetönnä säälien
kyyneleitä, jotka pusertuivat esille Ninan suljettujen silmäluomien
alta ja hävisivät hienoon hiekkaan, heidän levätessään maassa
kasvot vastakkain. Nuo kyyneleet ja tuo suru olivat Dainista ihan
käsittämättömiä ja tekivät hänet levottomaksi. Miksi piti Ninan nyt
surra, kun vaara oli ohi? Dain epäili Ninan rakkautta yhtä vähän kuin
omaa olemassaoloaan. Mutta kun hän nyt katseli tytön kasvoihin ja
tarkkasi tämän kyyneleitä, avonaista suuta ja vieläpä hengitystäkin,
niin huomasi hän levottomana, että Ninan mielessä liikkui jotakin
hänelle käsittämätöntä. Varmaankin Nina omasi täydellisten olentojen
viisauden. Ja hän huokasi. Hän tunsi vaistomaisesti, että heidän
välillään oli jotakin näkymätöntä, jotakin, joka estäisi häntä
pääsemästä välittömän lähelle Ninaa. Ei mikään halu, ei mikään kaipaus,
ei mikään tahdon ponnistus, ei edes pitkä ikä voisi poistaa sitä
hämärää aavistusta, että he olivat sittenkin erilaiset. Surumielisenä,
mutta samalla perin ylpeänä hän päätteli, että tuo eroavaisuus riippui
hänen vaillinaisesta täydellisyydestään. Nina oli hänen, vaikkakin
näytteli olevan jostakin toisesta maailmasta. Hänen! Yksin hänen! Hän
oli ihan haltioissaan ajatellessaan, mikä kunnia hänen osakseen oli
tullut. Mutta sittenkin nuo kyyneleet kiusasivat häntä.
Arasti ja kunnioittaen Dain otti käteensä Ninan tukan kiehkuran
ja koetti hellästi -- niin kömpelösti kuin se kävikin -- kuivata
kyyneleitä, jotka värjyivät Ninan silmäripsissä. Palkakseen hän sai
hymyn välkähdyksen joka edes siunaamaksi hetkeksi sai Ninan kasvot
kirkastumaan. Mutta samassa alkoi taas kyyneleitä vuotaa vielä entistä
runsaammin. Dain ei jaksanut sitä enää sietää. Hän nousi ja astui kohti
Almayeriä, joka yhä ajatuksiinsa vaipuneena katseli merta. Siitä oli
hyvin pitkä aika, kun hän, Almayer, viimeksi oli nähnyt meren, tuon
meren joka vie kaikkialle, tuo kaikkea ja ryöstää niin paljon. Hän oli
jo melkein unohtanut, miksi hän täällä oli. Mielikuvituksessaan hän
voi nähdä koko menneen elämänsä kiitävän ohitseen tuolla tyvenellä,
äärettömällä ulapalla joka kimalteli hänen edessään.
Dain laski kätensä Almayerin olalle. Hätkähtäen Almayer heräsi
unelmistaan, jotka olivat vieneet hänet ties miten kaukaisille maille.
Hän kääntyi, mutta näytti katselevan pikemminkin sitä paikkaa, missä
Dain oli kuin itse miestä. Hänen tuijottava katseensa teki Dainin
rauhattomaksi.
"Mitä nyt?" virkkoi Almayer.
"Tyttö itkee," sanoi Dain pehmeästi
"Itkeekö? Miksi?" kysyi Almayer välinpitämättömästi.
"Tulin juuri sitä sinulta kysymään. Raneeni hymyilee nähdessään sen
miehen, jota hän rakastaa. Mutta nyt itkee valkoinen nainen. Ja sinä
ehkä tiedät, miksi?"
Almayer kohautti olkapäitään ja kääntyi taas katselemaan merta.
"Mene, tuan Putih!" pyyteli Dain. "Mene häntä lohduttamaan. Hänen
kyyneleensä peloittavat minua enemmän kuin jumalien viha."
"Niinkö peloittavat? Vielä sinä saat niitä monasti katsella. Hän sanoi,
ettei hän voisi mitenkään elää ilman sinua," vastasi Almayer, ja hänen
kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenkiinnon merkkiä. "Sinun täytyy
siis pian mennä hänen luokseen, muuten pelkään, että voit tavata hänet
kuolleena."
Almayer purskahti ääneen nauramaan. Ja hänen naurunsa kuulosti niin
vastenmieliseltä, että Dain katsahti häneen ja alkoi jo epäillä hänen
järkeänsä. Almayer nousi kuitenkin veneen laidalta ja asteli hitaasti
Ninaa kohden silmäillen mennessään aurinkoa.
"Ja te lähdette sitten, kun aurinko on ylimmillään?" sanoi Almayer.
"Niin, tuan. Silloin me lähdemme," vastasi Dain.
"Sittenhän minun ei tarvitse enää kauan odottaa," mumisi Almayer.
"Minun täytyy välttämättä nähdä teidän lähtevän ja vieläpä molempien.
Välttämättä," toisti hän, lopettaen äkkiä puheensa ja tuijottaen
tiukasti Dainiin.
Sitten hän asteli taas Ninaa kohden, Dain pysyi jäljessä. Almayer tuli
tyttärensä luo ja seisoi vähän aikaa paikoillaan katsellen maassa
makaavaa lastaan. Nina ei aukaissut silmiään, mutta kuullessaan
lähellään askeleita hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen: "Dain".
Almayer epäröi hetkisen, mutta laskeutui sitten kuitenkin tyttärensä
viereen hiekalle. Kun Nina ei kuullut mitään vastausta eikä tuntenut
hyväilyä, aukaisi hän silmänsä, näki isänsä ja kohosi äkkiä
kauhistunein elein istumaan.
"Oi, isä!" sai hän vaivoin kuiskatuksi. Mutta tuossa ainoassa sanassa
ilmeni kaipausta, pelkoa ja heräävää toivoa.
"Nina, minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," sanoi Almayer
tyynesti. "Sinä olet raadellut minun sydämeni juuri silloin, kun minä
uneksin sinun onnestasi. Sinä olet pettänyt minut. Sinun silmäsi, joita
minä pidin totuuden kuvastimina, valehtelevat minulle joka katseellaan
ja ties miten kauan? Itse sen parhaiten tiedät. Ja jos sinä joskus
hyväilit minun poskiani, niin laskit sinä koko ajan mielessäsi, montako
minuttia vielä auringon laskuun oli, jolloin sinun piti tavata tuo mies
-- tuo tuolla!"
Almayer taukosi puhumasta. Vaijeten istuivat isä ja tytär rinnakkain.
He eivät katselleet toisiinsa, vaan tähystelivät kumpikin meren
laajalle ulapalle. Almayerin sanat olivat saaneet Ninan kyyneleet
kuivumaan. Ja tytön katse kovettui, kun hän tuijotti eteensä tuohon
rajattomaan sinipintaan, joka hohti läpikuultavana, peilityynenä ja
mahtavana kuin taivaankansi. Almayer katseli myöskin merta, mutta
hänen kasvojensa ja varsinkin silmiensä ilme näytti muuttuneen aivan
elottomaksi. Hänen kasvonsa olivat kelmeät. Niissä ei huomannut
vähintäkään merkkiä mielenliikutuksesta, tunteista, järkevistä
ajatuksista eikä edes oman itsensä tietoisuudesta. Kaikki voimakkaat
tunteet -- kaipaus, murhe, toivo ja viha -- olivat hävinneet. Kohtalon
käsi oli ne pyyhkäissyt pois. Oli kuin sen viimeinen isku olisi
tuhonnut Almayerin elämän kokonaan, niin että hänen elämäkertaansa ei
ollut enää mitään lisättävää. Niihin kasvoihin, jotka näkivät Almayerin
hänen lyhyen loppuelämänsä aikana, teki syvän vaikutuksen hänen
kasvojensa ilme. Hän ei näyttänyt itse tietävän vähintäkään siitä, mitä
hänen povessaan liikkui. Hänen kasvonsa muistuttivat vankilan jylhiä
seiniä, jotka jäätävän kalsealla muurisavellaan ja kivillään sulkivat
sisäänsä ihmislapsen synnit, kaipaukset, tuskat ja tuhotun elämän.
"Mitä anteeksi annettavaa sinulla olisi?" kysyi Nina kääntymättä
suoranaisesti Almayerin puoleen, vaan selvitellen pikemminkin asiaa
itselleen. "Voinhan minä elää edelleenkin elämääni, niinkuin sinäkin
olet elänyt omaasi? Se elämän polku, jota sinä olisit tahtonut, että
minä olisin vaeltanut, on ollut minulle suljettuna. Mutta minä en ole
ollut siihen syypää."
"Sinä et ole milloinkaan siitä puhunut minulle," sopersi Almayer.
"Sinä et ole milloinkaan kysellyt sitä minulta," vastasi Nina. "Ja minä
taas arvelin, että sinä olit muitten kaltainen etkä siksi välittänyt
koko asiasta. Yksin minä olen kantanut nöyryytykseni taakkaa. Ja
miksipä olisin sinulle ilmoittanut, että tuo taakka on tullut osakseni
siksi, että olen sinun tyttäresi? Minä tiesin hyvin, että sinä et
voinut puolestani kostaa."
"Ja kuitenkin olen yksinomaan ajatellut juuri sinua," keskeytti
Almayer. "Minä tahdoin antaa sinulle monta onnellista vuotta lyhyen
kärsimysaikasi korvaukseksi. Mutta minä tunsin vain yhden onnen tien."
"Voi, niin tunsit! Mutta se ei ollut minun onneni tie!" huudahti Nina.
"Mitenkä sinä olisit voinut antaa minulle onnea ilman elämää? Elämää!"
toisti hän äkkiä niin kovasti, että tuo sana kiiri kaikuen pitkin
meren pintaa. "Elämää, joka tarjoo valtaa ja rakkautta," lisäsi hän
hillitymmin.
"Häntäkö tarkoitat!" sanoi Almayer viitaten sormellaan Dainiin, joka
seisoi aivan heidän lähellään ja katseli heitä uteliaasti ihmetellen.
"Juuri häntä!" vastasi Nina, joka katsoi isäänsä suoraan silmiin ja
vasta ensi kerran hätkähtäen huomasi, mitenkä luonnottoman jäykät isän
kasvonpiirteet olivat.
"Mieluummin minä olisin kuristanut sinut omin käsin kuoliaaksi kuin
antanut sinut tuolle miehelle," virkkoi Almayer niin ilmeettömästi,
että hän itsekin hätkähti äänensä sävyä, joka ei vähimmälläkään
ilmaissut hänen epätoivoisen katkeria tunteitaan. Hän ei ollut
oikein itsekään selvillä siitä, kuka puhui. Ja silmäiltyään hitaasti
ympärilleen, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jonkun vieraan, hän
suuntasi taas katseensa merelle.
"Sinä puhut noin siksi, että et ymmärrä sanojeni oikeata merkitystä,"
sanoi Nina surullisesti. "Sinä ja äitini ette ole milloinkaan
rakastaneet toisianne. Kun minä palasin Sambiriin, vallitsi siinä
paikassa, jonka minä luulin tulevan sydämeni rauhalliseksi tyyssijaksi,
väsymys, viha ja -- keskenäinen halveksuminen. Minä olen kuunnellut
sekä sinua että äitiäni. Mutta pian minä huomasin, että sinä et
voinut ymmärtää minua. Virtasihan suonissani tuon naisenkin verta?
Tuon naisen, joka oli elämäsi surun ja häpeän aihe. Minun täytyi
valita -- minä epäröin. Miksi olit niin sokea? Etkö sinä nähnyt minun
taisteluani omien silmiesi edessä? Mutta kun hän tuli, hävisivät
kaikki epäilykseni, ja minä näin ympärilläni ainoastaan pilvettömän
sinitaivaan hohteen -- --"
"Minä kerron sinulle lopun," keskeytti Almayer. "Kun tuo mies tuli,
näin minäkin taivaan sineä ja päivän paistetta. Mutta salama iski
tuolta taivaalta, ja äkkiä ympäröi minut ijäksi pimeä ja hiljaisuus.
Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi, Nina. Huomenna olen sinut jo
unohtanut! Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," toisti Almayer
itsepäisesti kuin kone. Nina istui paikallaan pää kumarassa. Näytti
siltä, kuin tytär olisi peljännyt katsoa isäänsä silmiin.
Almayer piti tavattoman tärkeänä, että hän nyt vakuuttaisi Ninalle,
mitenkä leppymätön hän aikoi tälle olla. Hän oli itse puolestaan
varma siitä, että kaikki hänen toiveensa olivat perustuneet juuri
hänen luottamukseensa Ninaan. Tämä luottamus oli herättänyt hänen
rohkeutensa eloon, saanut epäröimättä elämään ja taistelemaan sekä
voittoisasti toimimaan ja juuri tyttärensä hyväksi. Ja nyt tuo
luottamus oli mennyt. Omin käsin oli Nina sen hävittänyt. Säälimällä
ja petollisesti hän oli sen tehnyt, salassa ja vieläpä silloin, kun
onnistuminen näytti varmimmalta. Nyt kun hänen rakkautensa ja yleensä
kaikki tunteensa olivat kärsineet täydellisen haaksirikon, kun hänen
ajatuksensa risteilivät selvittämättömän sekavina, nyt kun hän tunsi
joka paikassa ruumiillisia tuskia, jotka tuntuivat yhtenäiseltä
kirvelyltä, aivan kuin ruoskan iskut olisivat kiemurrellen sattuneet
häneen hartioilta kantapäihin asti, nyt oli hänellä ainoastaan yksi
selväpiirteinen, varma ajatus: olla leppymätön Ninalle. Yksi ainoa
voimakas halu: unohtaa Nina. Ja tämä täytyi tehdä selväksi Ninalle ja
hänelle itselleen toistamalla tämän tästäkin tuota samaista asiaa. Sen
hän vain käsitti velvollisuudekseen omaa itseänsä, rotuansa, arvokkaita
tuttaviaan ja koko maailmaa kohtaan, joka varmaankin joutuisi aivan
ymmälle kuultuaan tämän, hänen elämänsä hirvittävämmän onnettomuuden.
Selvästi hän tuon kaiken jo näki ja hän luuli olevansa voimakas
mies. Hän oli aina ylpeillyt järkkymättömästä mielenlujuudestaan. Ja
sittenkin häntä peloitti. Nina oli ollut hänelle kaikki kaikessa.
Jospa kävisikin niin, että hänen omanarvonsa tunto heikkenisi juuri
sen kautta, että hän yhä muistelisi rakkauttansa Ninaan? Nina ei ollut
mikään tavallinen nainen. Hän voi sen kylläkin jo huomata. Kaikki hänen
luonteessaan piilevät suurenmoiset piirteet, joita hän vilpittömästi
luuli itsellään yhä olevan, olivat siirtyneet tuolle hennolle,
tyttömäiselle olennolle. Ihmeellisiä asioita voisi vielä tapahtua!
Jospa hän yht'äkkiä ottaisikin Ninan sydänystäväkseen, unohtaisi
häpeänsä, tuskansa ja vihansa ja -- seuraisi tytärtään! Jospa hänen
sydämensä muuttuisi, vaikka maallinen majansa jäisikin entiselleen.
Silloin hänen tyttärensä elämä varmasti tulisi onnelliseksi, kun kaksi
ihmislasta kilvan häntä rakastaisi ja varjelisi kaikilta mahdollisilta
onnettomuuksilta! Sydämensä pohjasta Almayer kaipasi Ninaa. Mitähän
olisi, jos hän sanoisi Ninalle, että hänen rakkautensa lapseensa oli
suurempi kuin...
"Minä en milloinkaan anna sinulle anteeksi, Nina!" huusi vielä kerran
Almayer hypähtäen mielipuolen tavoin pystyyn. Niin säikähti hän
äskeisiä unelmiaan.
Viimeisen kerran kuultiin Almayerin elinaikanaan koroittavan ääntään.
Siitä lähtien hän puhui aina yksitoikkoisesti kuiskaten kuin
soittokone, jonka kaikki kielet, yhtä lukuunottamatta, kovasta iskusta
katkenneina ovat särähtäneet viimeisen kerran.
Nina nousi ja katseli isäänsä. Juuri hänen isänsä silmitön kiivaus
sai hänet vaistomaisesti vakuutetuksi siitä, että tämä sittenkin
häntä rakasti. Ja hän kätki sydämeensä tuon rakkauden vaivaiset
rippeetkin. Hän teki sen häikäilemättömän kiihkeästi, kuten ainakin
nainen, joka epätoivoisesti pitää kiinni rakkauden -- minkälaisen
tahansa -- viimeisistäkin pirstaleista. Ne kuuluivat hänelle kaiken
oikeuden nimessä, ne olivat hänelle välttämättömänä elinehtona. Nina
laski kätensä Almayerin olkapäille ja katsellen isäänsä veitikkamaisen
hellästi, hän sanoi:
"Sinä puhut noin siksi, että rakastat minua."
Almayer pudisti päätään.
"Kyllä asianlaita niin on," väitti yhä Nina lempeästi. Sitten hän
lisäsi hetken vaitiolon jälkeen: "Ja sinä et milloinkaan unohda minua."
Almayer vavahti hieman. Mitään julmempaa ei Nina olisi voinut sanoa.
"Tuolla tulee jo vene," sanoi Dain osoittaen kädellään mustaa täplää,
joka näkyi vesillä -- rannan ja saaren välimailla.
Kaikki alkoivat sitä katsella ja jäivät vaijeten seisomaan, kunnes
pieni kanootti pehmeästi karahti rantaan. Mies nousi veneestä maihin
ja asteli heitä kohden. Hän seisahtui jonkun matkan päähän ja näytti
epäröivän.
"Mitä uutta?" kysyi Dain.
"Me olemme viime yönä saaneet salaisen käskyn noutaa tältä saarelta
muuan mies ja nainen. Naisen minä näen. Mutta kumpi teistä on se mies?"
"Tule, silmieni ihastus!" sanoi Dain Ninalle. "Nyt me lähdemme, ja
tästälähtien kaikuu sinun äänesi ainoastaan minulle. Sinä olet sanonut
nyt viimeiset sanottavasi tuan Putihille, isällesi. Tule!"
Nina epäröi hetkisen katsellen Almayeriin, joka järkähtämättä tuijotti
merelle. Sitten hän suuteli isäänsä pitkään otsalle, ja kyynel --
yksi Ninan kyyneleistä -- putosi Almayerin poskelle ja vieri hänen
kivettyneitä kasvojaan alas.
"Hyvästi," kuiskasi Nina ja jäi epäröiden paikalleen, kunnes isänsä
äkkiä työnsi hänet Dainin syliin.
"Jos vähänkin tunnet sääliä minua kohtaan," mumisi Almayer Dainille,
ikään kuin toistaen ulkoa opitun lauseen, "niin vie pois tuo nainen."
Almayer seisoi suorana, rinta koholla, pää pystyssä ja katseli nuoria,
kun he laskeutuivat toinen toiseensa nojaten rantaäyrästä kanootin
luo. Hän katseli heidän jälkiään, jotka olivat painuneet hiekkaan. Hän
seurasi heitä, kun he liikkuivat kohtisuoraan heloittavan auringon
räikeässä valossa, tuossa valossa, joka on voimakas ja värähtelevä
kuin messinkipasuunista räjähtävä fanfari. Hän katseli miehen ruskeita
olkapäitä ja punaista uumavyötä. Ja hän katseli sitä pitkää, solakkaa,
häikäisevän valkoista olentoa, jota mies tuki. Hän katseli valkoista
pukua ja pitkiä, mustia hiuskiehkuroita, jotka runsaina hulmusivat
hartioilla. Hän katseli heitä, kun he astuivat kanoottiin. Hän katseli
venettä, joka loitoten näytti yhä pienemmältä ja pienemmältä. Ja hänen
sydäntään raastoi raivo, epätoivo ja suru. Mutta hänen kasvoillaan
ilmeni rauha, aivan kuin unhoitusta esittävässä veistokuvassa. Hän
tunsi sisässään kaikki rikkirevityksi, ainoastaan Ali, joka pirteänä
seisoi isäntänsä rinnalla, näki hänen kasvoillaan tuon kuolleen ilmeen,
jonka tapaa ainoastaan sokeuden toivottomassa yössä vaeltavilla
ihmispoloisilla.
Kanootti hävisi näkyvistä, mutta Almayer seisoi yhä liikkumatta
tuijottaen sen vanaveteen. Ali tähysteli tarkkaavana vastaista rantaa
varjostaen kädellään silmiään. Kun aurinko alkoi kallistua länteen,
nousi pohjoisesta merituuli, joka henkäyksellään sai väräjämään veden
lasimaisen pinnan.
"Dapat!" huudahti Ali iloisesti. "Jo minä sen näen, herra! Jo näen
laivan! Katso tuonne, Tanah Mirahiin päin. No niin! Sinne päin! Joko
herra näkee? Nyt näkyy selvästi. Eikö näy?"
Almayer tähysteli pitkän aikaa Alin etusormen osoittamaan suuntaan,
mutta turhaan. Viimein hän sai silmiinsä kolmikulmaisen, keltaisen
valopinnan, joka eroittautui Tanjong Mirrahin vuorten muodostamaa
punaista taustaa vasten. Se oli laivan purje, joka kimalteli auringossa
ja huomautui selvästi kirkkaan värinsä kautta niemen tummanpunaisesta
kallioseinämästä. Keltainen valopinta liukui hitaasti kallioitten
ohi, kunnes se viimein sivuutti niemen äärimmäisen nenän ja hohti
kimallellen silmänräpäyksen ajan meren sinertävällä ulapalla. Sitten
laiva kääntyi etelään. Valo poistui purjeesta, ja samassa hävisi
koko laivakin häipyen jyrkkärantaisen niemen varjoon, niemen, joka
kärsivällisen ja yksinäisen näköisenä tähysteli eteensä, vartioiden
autiota ulappaa.
Almayer seisoi yhä liikkumatta. Pikku saaren rannoilta kuului joka
taholta loiskivan veden tarinaa. Harjapäiset laineet syöksähtivät
pelottomasti ilakoiden ja nuortean kevyesti rantaäyrästä ylös. Ja
ne häipyivät vastustelematta, nopeasti ja sirosti läpinäkyvään
vaahtoon, joka mahtavana valkovyönä liikahteli kellertävällä
rantahiekalla. Ylhäällä kiisivät valkoiset pilvet hyvää vauhtia etelää
kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet jotakin saavuttaa. Ali näytti
huolestuneelta.
"Herra," sanoi hän arasti, "nyt on parasta lähteä kotiin. Sinne on
pitkä soutumatka. Kaikki on valmiina, herra."
"Odota!" kuiskasi Almayer.
Nyt kun Nina oli poissa, oli Almayerin ensimäisenä tehtävänä unohtaa
tyttärensä. Ja hänellä oli tästä tehtävästään se kummallinen käsitys,
että unohtamisen täytyi tapahtua järjestelmällisesti. Alin suureksi
kauhuksi hän laskeutui yht'äkkiä käsilleen ja polvilleen ja ryömien
hiekassa poisti kädellään Ninan askelten jäljet. Hän rakenteli niistä
pieniä hiekkakasoja, ja niin muodostui hänen jälkeensä aina vedenrajaan
asti rivi pieniä hautakumpuja. Peitettyään hiekalla Ninan sandaalin
viimeisen kepeän jäljen hän oikasihe suoraksi ja käännettyään katseensa
nientä kohden, missä viimeksi oli nähnyt purjelaivan, hän yritti vielä
kerran äänekkäästi julistaa lujan päätöksensä: olla ijäti leppymättä.
Ali, joka levottomana piti häntä silmällä, näki vain hänen huultensa
liikkuvan, mutta ei kuullut pienintäkään ääntä. Almayer polkasi
jalallaan maata. Hän oli sittenkin luja mies -- luja kuin kallio. Antaa
tytön mennä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut tytärtä. Hän unohtaisi
entisen elämän. Hän oli jo hyvällä alulla.
Ali tuli taas Almayerin luokse kehoittaen häntä heti lähtemään. Tällä
kertaa Almayer siihen suostuikin, ja he menivät yhdessä kanoottinsa
Iuo, Almayer edellä. Huolimatta mielen lujuudestaan Almayer näytti
kovin alakuloiselta ja raihnaiselta, kun hän verkkaan laahusteli
rannan hietikossa. Ja hänen rinnallaan asteli Alille näkymättömänä
tuo omituinen henki, jonka tehtävänä on ravistaa hereille ihmisten
muistoja, jos he unohtavat elämän tarkoituksen. Se kuiski Almayerin
korvaan lapsen löpertelyä, jota hän oli kuunnellut monta vuotta sitten.
Almayer näytti pää kallellaan kuuntelevan näkymättömän toverinsa
kuiskeita. Mutta hänen kasvonsa muistuttivat sellaisen ihmisen kasvoja,
joka oli saanut kuollettavan iskun takaapäin. Ne muistuttivat kasvoja,
joista aavistamattoman kuoleman käsi äkkiä oli pyyhkäissyt tunteitten
ja elon ilmeen.
Sinä yönä he nukkuivat virralla. He sitoivat kanoottinsa pensaitten
suojaan ja kävivät veneen pohjalle vierekkäin nukkumaan. Kumpikin
oli niin lopen uupunut, että nälkä ja jano oli unohtunut, tunteet ja
ajatukset tyrehtyneet. Välittömästi he kaipasivat sikeätä unta, joka
hetkeksi tekee kuin olemattomaksi väsyneen ruumiin. Seuraavana päivänä
he lähtivät taas liikkeelle ja tappelivat itsepintaisesti koko aamun
virran voimaa vastaan. Vasta keskipäivän aikaan he saapuivat siirtolaan
ja kiinnittivät pienen aluksensa Lingard ja Kumpp:in laituriin. Almayer
astui suoraan talolle. Ali seurasi isäntäänsä airot olkapäällä,
arvellen itsekseen, että jo tekisi mieli syödäkin jotain. Kun he
astuivat talon edessä olevan pihamaan poikki huomasivat he, miten
hyljätyltä kaikki näytti. Ali vilkasi useitten palvelijainasuntojen
ovesta sisään: tyhjää kaikkialla. Takapihalla oli yhtä äänetöntä ja
elotonta. Keittiösuojuksessa oli tuli sammunut, ja mustat kekäleet
olivat kylminä. Pitkä, laiha mies tuli arastellen bananimaasta, poistui
nopeasti poikki avoimen kedon ja vilkuili heihin yli olkansa suurin,
pelokkain silmin. Se oli joku isännätön kulkuri. Niitä oli siirtolassa
paljon, ja he pitivät Almayeriä suojelijanaan. He vetelehtivät milloin
missäkin Almayerin alueella ja saivat sieltä ruokansa. He tiesivät
hyvin, että pahempaa heidän osakseen ei voinut tulla kuin kirosanoja
tukuttain, jos sattuivat tuon valkoisen miehen tielle. Häneen he
luottivat ja hänestä he pitivät, vaikkakin sanoivat häntä keskuudessaan
hulluksi.
Päärakennuksessa, jonne Almayer meni takaparvekkeen kautta, pisti hänen
silmäänsä yksi ainoa elävä olento, nimittäin hänen pieni apinansa. Se
oli saanut olla nälissään ja vailla kaikkea huolenpitoa kaksi viimeksi
kulunutta päivää. Siksi alkoi se huutaa ja valitella omalla kielellään,
heti kun näki tutut kasvot. Almayer rauhoitti sitä muutamalla sanalla
ja käski Alin tuoda joitakuita bananeja. Sillä aikaa kun Ali oli niitä
hakemassa, seisoi Almayer etuparvekkeen ovella ja katseli sikin sokin
viskattuja huonekaluja. Hän kiepsautti pystyyn pöydän ja kävi sille
istumaan. Samassa laskeutui apina ketjujensa varassa katossa olevasta
tangosta alas ja asettui hänen olkapäälleen. Kun bananit tulivat,
söivät he yhdessä aamiaista. Kumpikin oli nälissään. Ja kumpikin
söi ahneesti ja viskeli huolimattomasti kuoret ympärilleen nauttien
vaijeten vankasta ystävyydestään. Ali poistui murahdellen keittämään
itse riisiä, sillä kaikki talon naisväki oli hävinnyt, ties minne.
Almayer ei näyttänyt siitä välittävän, vaan istui ruokailtuaan pöydällä
heilutellen jalkojaan ja tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena virralle.
Hetken kuluttua hän nousi ja meni ovelle, joka vei parvekkeen oikealla
puolella olevaan huoneeseen. Se oli Lingard ja Kumpp:n konttori. Hyvin
harvoin hän siellä oli käynyt. Ovi oli lukossa. Almayer seisoi sen
edessä purren alahuultaan ja koettaen muistuttaa, missä avain voisi
olla. Äkkiä hän sen muistikin: se riippui eräässä naisten huoneen
naulassa. Hän meni ovelle, missä punainen verho liikkumattomine
laskoksineen riippui. Hän epäröi hetken, ennenkuin työnsi verhoa
olkapäällään syrjään, aivan kuin olisi murtanut tieltään ties miten
lujan esteen. Aurinko, joka paistoi ikkunasta sisään valaisi laajalti
lattiaa. Vasemmalla näkyi Mrs. Almayerin suuri puukirstu. Se oli
tyhjänä, kansi selkosen selällään. Lähellä kirstua hohtivat Ninan
eurooppalaismallisen kapsekin messinkiset naulanpäät, kannessa komeat
alkukirjaimet N. A. Muutamia Ninan pukuja riippui puunauloissa. Ne
näyttivät jäykistyneiltä, kun niiden arvokkuutta niin oli loukattu,
että heidät oli ihan hyljätty. Almayer muisteli itse tehneensä nuo
naulat ja huomasi, että ne olivat hyvin tehtyjä. Mutta missä oli avain?
Hän katseli ympärilleen ja keksi sen läheltä ovea, missä seisoi. Se
oli ruosteesta tullut punertavaksi. Tämä suututti häntä kovasti, mutta
seuraavassa hetkessä hän jo ihmetteli tunteittensa purkausta. Mitä
se häntä liikutti! Pian ei olisi enää avaimia, ei ovia, ei mitään!
Hän pysähtyi miettimään avain kädessä ja kysyi itseltään, tokko hän
tiesi edes, mitä aikoi tehdä. Hän meni takaisin parvekkeelle ja jäi
mietteissään seisomaan pöydän luo. Apina hypähti lattialle, sieppasi
bananin kuoren ja söi sen suuhunsa repien sen huolellisesti pieniksi
kappaleiksi.
"Unohda!" mumisi Almayer, ja tuo ainoa sana loihti hänen mieleensä
pitkän tapausten sarjan ja yksityiskohtaisen ohjelman siitä, mitä
oli tehtävä. Ja hän tiesi erinomaisen hyvin, mitä nyt oli tehtävä.
Ensin se, sitten se ja lopulta unohtaminen kävisi jo itsestään. Aivan
itsestään. Hänellä oli se piintynyt käsitys, että jos hän ei unohtaisi
kaikkia ennen kuolemaansa, saisi hän muistella onnettomuuttaan
ijankaikkisesti. Hänen elämässään oli sellaista, mikä täytyi poistaa
näkyvistä, hävittää ja unohtaa. Pitkän aikaa hän seisoi syviin
mietteisiin vaipuneena. Ja hän aivan hätääntyi ajatellessaan sitä
mahdollisuutta, että entisajan muistot olivat voittamattomia. Häntä
peloitti kuolema ja ijankaikkisuus. "Ijankaikkisuus!" sanoi hän ääneen,
ja tuon sanan sointu herätti hänet unelmistaan. Apina hätkähti, pudotti
bananin kuoren ja irvisteli ystävällisesti isännälle.
Almayer meni konttorin ovelle ja sai sen, vähän aikaa yriteltyään,
auki. Kun hän astui sisään, pölähti lattiasta tomupilvi. Lattialla
vetelehti sikin sokin avattuja kirjoja, lehdet rikki revittyinä. Toiset
taas viruivat siellä likaisina ja mustina. Näytti siltä, kuin niitä ei
olisi milloinkaan avattu. Ne olivat tilikirjoja. Noihin kirjoihin oli
hän aikonut päivä päivältä merkitä, miten hänen omaisuutensa kasvaisi.
Siitä oli jo pitkä, hyvin pitkä aika. Moneen vuoteen ei hänellä ollut
mitään ollut merkittävänä sini- ja punaviivaisille sivuille! Keskellä
huonetta oli konttoripulpetti. Yksi jalka oli siitä taittunut. Pulpetti
oli kumollaan kuin maihin ajautunut laiva. Useimmat laatikot olivat
pudonneet lattialle, ja niistä pisti silmiin tukuttain paperia,
joka oli vuosien ja lian kellastama. Pyörivä konttorituoli seisoi
paikallaan, mutta kun hän koetti sitä pyörittää, huomasi hän, että sen
tappi oli takertunut lujasti kiinni. Vaan mitäpä se häntä liikutti. Hän
jätti yrityksensä sikseen, ja hänen katseensa kulki hitaasti esineestä
toiseen. Kaikesta tuosta oli aikoinaan saanut maksaa sievoisen summan.
Mutta nyt olivat pulpetti, paperit, rikkinäiset kirjat ja särkyneet
hyllyt, kaikki sekaisin, paksun pölyn peitossa. Kas siinä kuolleen ja
hävinneen liikkeen tomu ja luut! Hän katseli tuota kaikkea, kaikkea,
mikä oli jäänyt jäljelle niin monen vuoden ahertelun, kamppailun,
väsymyksen ja lannistumisen perästä. Ja kuinka monta kertaa olikaan
kaikki pitänyt uudestaan itselleen vallata! Ja minkä tähden? Hän seisoi
paikallaan ajatellen suruissaan mennyttä elämäänsä. Äkkiä hän kuuli
selvästi lapsen kirkassointuisen äänen puhuvan tämän kauhean hävityksen
keskeltä. Hän säpsähti, ja hänet valtasi hurja pelko. Kuumeentapaisesti
hän alkoi penkoa lattialle siroiteltuja papereita, iski tuolin
pirstaleiksi, lyödä kumahutti laatikot pulpettia vasten palasiksi ja
teki kaikesta tuosta rojusta suuren kasan huoneen nurkkaan.
Almayer tuli äkkiä ulos, läimäytti oven jälkeensä kiinni, väänsi
sen avaimella lukkoon, kiskasi avaimen reijästä, juoksi parvekkeen
etukaiteelle ja viskasi avaimen voimakkaalla käden heilauksella ilmaan.
Suhisten se lensi virtaan. Tämän tehtyään Almayer asteli taas hitaasti
pöydän luo, kutsui apinan alas, irroitti sen ketjuistaan ja sai sen
pysymään hiljaa nuttunsa povessa. Sitten hän istuutui taas pöydälle
ja katseli kiinteästi sen huoneen ovea, josta hän juuri oli tullut.
Hän kuunteli tarkasti. Hän kuuli ensin kahisevaa ääntä, sitten kovaa
räiskettä, aivan kuin kuiva puu olisi taittunut, ja lopulta pärinää,
joka lähtee linnun siivistä, kun se äkkiä pyrähtää lentoon. Ja samassa
hän jo näki ohuen savujuovan tulevan avaimenreijästä. Apina alkoi
rimpuilla hänen nuttunsa sisässä. Äkkiä ilmestyi Ali silmät tuijottaen
pyöreinä päässä.
"Herra! Talo palaa!" huusi hän.
Almayer nousi pidellen pöydästä kiinni. Hän kuuli jo, miten siirtolassa
ihmiset kirkuivat hädissään ja hämmentyneinä. Ali väänteli käsiään
valitellen ääneen.
"Heitä jo ulvomisesi, hupsu!" sanoi Almayer rauhallisesti. "Ota
riippumattoni ja peitteeni ja vie ne toiseen rakennukseen. Joudu jo!"
Savu tunkeutui ulos oven raoista. Mutta Ali selvisi, riippumatto
käsissään, yhdellä hyppäyksellä parvekkeen portaista.
"Hyvinpä on syttynyt," mutisi Almayer itsekseen. "Ole hiljaa,
Jack!" lisäsi hän apinalle, kun tämä epätoivoisesti yritti päästä
vankeudestaan.
Ovi särkyi pirstaleiksi, ja kun tulta ja savua syöksähti esille,
täytyi Almayerin vetäytyä pöydän luota parvekkeen etukaiteelle. Hän
pysyttelihe siellä siksi, kunnes pään päältä kuuluva kova räiske sai
hänet vakuutetuksi siitä, että kattokin oli jo ilmiliekissä. Sitten hän
juoksi yskien parvekkeen portaita alas. Hän oli tukehtua savuun, joka
ahdisteli häntä ja sinertävin vöin luikerteli hänen päänsä ympärillä.
Toisella puolen ojaa, joka eroitti Almayerin pihamaan siirtolasta,
katseli joukko Sambirin asukkaita valkoisen miehen palavaa taloa.
Tyynessä ilmassa liekit syöksähtelivät korkealle. Ne näyttivät
räikeässä auringonpaisteessa vaaleanpunaisilta sinipunervine
tuikkeineen. Ohut savupatsas kohosi suoraan ilmaan, kunnes se viimein
häipyi taivaan sineen. Ja rakennusten välillä olevalta aukealta
paikalta jännittyneet katselijat voivat nähdä kookkaan tuan Putihin
pää kumarassa, laahustavin askelin kulkevan hitaasti tulen luota kohti
"Almayerin tuulentupia."
Näin muutti Almayer uuteen taloonsa. Hän kesti vielä viimeisenkin
onnettomuutensa. Horjumatta hän pysyi mielettömässä päätöksessään. Ja
niin alkoi hän, huolen ja tuskan tunne sydämessään, odottaa unhoittavaa
mieltä, joka niin hitaasti näytti tulevan. Hän oli tehnyt kaikki,
mitä oli voinut. Vähinkin Ninaa muistuttava esine oli tuhottu. Ja
nyt kysyi hän joka aamun koettaessa itseltään, eikö tuo kaivattu
unhoitus jo tulisi ennen auringonlaskua -- eikö se tulisikaan ennen
hänen kuolemaansa? Hän tahtoi elää niin kauan, että voisi unohtaa.
Ja hänet valtasi kuoleman pelko ja kauhu, kun hän ajatteli, miten
itsepintaisesti muistot yhä pysyivät mielessä. Sillä jos kuoleman
hetki löisi ennen, kuin hän oli suorittanut elämäntyönsä, täytyisi
hänen ijäti elää muistoissaan! Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän tahtoi
olla yksin. Mutta hän ei saanut olla. Hämärissä huoneissa, joissa
ikkunaluukut olivat suljetut, parvekkeen kirkkaassa auringonpaisteessa
ja kaikkialla, minne hän vain askeleensa suuntasi, hän näki pienen
neitosen hennon vartalon. Hän näki sievät oliviväriset kasvot, pitkät
mustat kutrit, pienen hartioilta valuvan, vaaleanpunaisen hamosen ja
suuret silmät, jotka katselivat häneen hellästi ja luottavasti, kuten
hemmotellun lapsen tapa on.
Ali ei nähnyt mitään, mutta hänkin huomasi, että talossa liikkui lapsen
henki. Tarinoidessaan myöhään yöhön siirtolan iltatulilla, Ali kertoi
usein parhaimmille ystävilleen Almayerin kummallisesta käytöksestä.
Hänen herrastaan oli vanhoilla päivillään tullut noita. Ali kertoi,
miten hän usein tuan Putihin vetäydyttyä yöteloilleen, kuuli tämän
puhuvan jollekin huoneessa. Ali arveli, että puhuteltu oli joku lapsen
hahmossa oleva henki. Muutamista herransa käyttämistä sananparsista ja
sanoista hän voi päättää, että tämä puheli lapselle. Hänen herransa
puhui toisinaan malaijinkieltä, mutta enimmäkseen englantia, jota
hän, Ali, kyllä ymmärsi. Hänen herransa puheli tuolle lapselle
tavallisesti ensin hellästi, mutta pian hän alkoi itkeä, nauraa,
moittia, pyytää henkeä poistumaan ja kiroilla sille. Mutta se näytti
olevan häijy ja itsepäinen henki. Ali arveli, että hänen herransa
oli varomattomuudessaan loihtinut sen esille eikä voinut nyt päästä
siitä irti. Hänen isäntänsä oli hyvin uljas mies. Hän uskalsi syytää
kirouksia tuolle hengelle ihan vasten kasvoja ja kerran hän tappelikin
sen kanssa. Ali oli kuullut äkkiä kovaa melua. Hänestä oli tuntunut
kuin olisi huoneessa juostu edestakaisin. Lisäksi oli hän kuullut
vaikerrusta. Hänen herransa oli varmaankin valitellut, henget näet
eivät sitä tee. Hänen isäntänsä oli rohkea, mutta hupsu. Eihän henkeä
voi lyödä. Ali luuli tapaavansa herransa kuolleena seuraavana aamuna,
mutta tämä tulikin huoneestaan hyvin aikaisin ja näytti edellisestä
päivästä paljon vanhentuneen. Almayer ei syönyt mitään koko päivänä.
Näin paljon Ali kertoi siirtolan väelle. Mutta kapteeni Ford sai
häneltä kuulla paljon enemmän, mikä johtui siitä painavasta syystä,
että kapteeni Ford hoiti kassaa ja antoi määräyksiä. Aina kun Ford
kerran kuukaudessa tuli Sambiriin, piti Alin käydä laivalla tekemässä
selkoa "Almayerin tuulentupien" asukkaasta. Käydessään Sambirissa
ensi kerran Ninan lähdettyä Ford oli ottanut hoitaakseen Almayerin
raha-asiat. Ne eivät antaneet hänelle paljon päänvaivaa. Tavarasuojus
oli tyhjä, veneet olivat hävinneet. Ne olivat joutuneet -- tavallisesti
yöaikaan -- milloin minkin Sambirin asukkaan käsiin, he kun tarvitsivat
niitä tavaran kuljetukseen. Kovan nousuveden aikana oli Lingard ja
Kumpp:in laituri irtautunut rannasta ja kulkenut virran mukana.
Luultavasti se etsi vähän iloisempaa ympäristöä itselleen. Vieläpä
hanhilaumakin -- itärannikon ainoat hanhet -- oli lähtenyt omille
teilleen pitäen pensaikon vaaroja entisen kotinsa autiutta parempana.
Ja vuosien vieriessä oli sille mustalle maakamaralle, jossa entinen
talo oli seisonut, kasvanut ruoho. Näin ei ollut enää merkkiäkään
jäljellä osoittamassa sen rakennuksen paikkaa, joka oli ollut Almayerin
ensimäisten toiveitten, hänen mielettömien loistoajan unelmiensa, hänen
yritteliäisyytensä ja hänen epätoivonsa tyyssijana.
Ford ei käynyt useasti Almayeriä tapaamassa, sillä se ei ollut niinkään
mieluinen tehtävä. Alku-aikoina Almayer tapasi välinpitämättömästi
vastata vanhalle merikarhulle, kun tämä kovaäänisesti kyseli hänen
terveyttään. Vieläpä yritteli hän itsekin puhella kysellen uutisia.
Mutta hänen äänensävystään voi selvästi kuulla, etteivät mitkään
tämän maailman asiat häntä vähintäkään huvittaneet. Sitten hän alkoi
asteittain tulla yhä vaiteliaammaksi, mutta ärtyisyyttä ei hänessä
huomannut. Näytti siltä, kuin olisi hän vähitellen unohtanut puhumisen
taidon. Toisinaan hän myöskin piiloutui talon pimeimpään huoneeseen,
mistä Fordin täytyi etsiä häntä seuraamalla edellään loikkivan apinan
tassutusta. Apina oli aina ottamassa Fordia vastaan ja vei hänet
isäntänsä luo. Tuo pikku elukka näytti ottaneen tehtäväkseen huolehtia
kaikin puolin herrastaan. Ja milloin se vain tahtoi saada isäntänsä
parvekkeelle, kiskoi se itsepintaisesti häntä nutusta, kunnes Almayer
viimein nöyrästi tuli päivänvaloon, jota hän muuten näytti kovasti
vierovan.
Eräänä aamuna Ford tapasi Almayerin istumassa parvekkeen lattialla,
selkä seinän nojassa, jalat jäykkinä hajallaan, kädet riipuksissa
sivuilla. Kun Ford näki ystävänsä ilmeettömät kasvot, suurina
tuijottavat silmät, liikkumattomat silmäterät ja tämän jäykän asennon,
niin tuli hänelle mieleen tavattoman suuri, miestä esittävä nukke, joka
oli särkynyt ja viskattu syrjään. Fordin noustessa portaita käänsi
Almayer hitaasti päätään.
"Ford," murahti hän lattialta. "En minä voi unohtaa."
"Etkö voi?" virkkoi Ford viattoman näköisenä tavotellen puheessaan
reipasta äänensävyä. "Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi. Minulta
muisti vähitellen häviää -- vanhuuttahan se on luullakseni. Eräänäkin
päivänä perämies -- --"
Ford keskeytti puheensa, sillä Almayer oli noussut, horjahti ja etsi
tukea ystävänsä käsivarresta.
"Ohoi, ystäväni! Sinä olet tavallista reippaampi tänään. Pian olet taas
entisellään," sanoi Ford iloisesti, vaikka hän pikemminkin tunsi pelon
hiipivän sydämeensä.
Almayer irroitti kätensä, seisoi hyvin suorana, pää pystyssä, hartiat
taakse vedettyinä ja katseli tylsästi virran vireessä runsaana
läikehtivää auringonpaistetta. Hänen nuttunsa ja väljät housunsa
läpättivät tuulessa hänen laihoilla raajoillaan.
"Anna hänen mennä!" kuiskasi Almayer korvia vihlovalla äänellä. "Anna
hänen mennä. Huomenna hänet unohdan. Minä olen luja mies ... luja kuin
kallio ... luja..."
Ford katsahti häntä kasvoihinsa ja -- pakeni. Laivuri oli melko luja
mies hänkin, minkä hänen purjehdustoverinsa voivat todistaa. Mutta
Almayerin mielenlujuudelle ei hänenkään rohkeutensa voinut vertoja
vetää.
Kun laiva seuraavan kerran saapui Sambiriin, tuli Ali varhain aamulla
masentuneena laivalle. Hän valitteli Fordille, että kiinalainen Jim-Eng
oli tunkeutunut Almayerin taloon ja oli elänyt siellä kuin kotona viime
kuun.
"Ja he polttavat molemmat," lisäsi Ali.
"Hyi! Opiumiako tarkoitat?"
Ali nyökkäsi päätään, ja Ford jäi miettimään. Hetken kuluttua hän
virkkoi itsekseen: "Mies parka! Kuta pikemmin, sitä parempi tällä
kertaa." Iltapäivällä Ford meni Almayerin luo.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Jim-Engiltä, jonka hän tapasi
tallustelemassa parvekkeella.
Jim-Eng selitteli huonolla malaijinkielellä, puhuen varsin pitkälle
menneen opiuminpolttajan yksitoikkoisella, välinpitämättömällä
äänenpainolla, mitenkä hänen talonsa oli jo vanha, mitenkä sen katto
vuosi ja lattia oli mädännyt. Ja koska hän oli ollut Almayerin hyvä
ystävä monta herran vuotta, niin oli hän tässä kerran ottanut rahansa,
opiuminsa ja kaksi piippuansa ja tullut elämään tähän suureen taloon.
"Täällä on paljon huoneita. Hän polttelee ja minä elän täällä. Mutta ei
hän polta enää kaukaa," sanoi kiinalainen lopuksi.
"Missä hän on nyt?" kysyi Ford.
"Sisällä. Hän nukkuu," vastasi Jim-Eng väsyneesti.
Ford vilkasi ovesta sisään. Huoneen hämärässä valossa hän näki
Almayerin makaamassa seljällään lattialla. Pää oli puualuksella, pitkä
valkoinen parta hajallaan rinnalla, kasvojen väri keltainen, puoleksi
suljetuista silmistä näkyi vain valkuainen.
Fordia värisytti ja hän kääntyi poispäin. Mennessään hän huomasi
pitkän kaistaleen haalistunutta, punaista silkkiä ja siinä muutamia
kiinalaisia kirjaimia. Jim-Eng oli sen juuri kiinnittänyt erääseen
parvekkeen patsaaseen.
"Mitä tuo on?" kysyi Ford.
"Tuoko!" sanoi Jim-Eng värittömällä äänellään. "Siinä on talon nimi,
aivan sama kuin omassa talossanikin. Oikein hyvä nimi."
Ford katseli kiinalaista hetken aikaa ja lähti. Hän ei tiennyt, mitä
tuo punaiseen silkkiin söhritty, hullunkurisen näköinen kiinalainen
kirjotus merkitsi. Mutta jos hän olisi kysynyt sitä Jim-Engiltä, niin
olisi tuo rauhallinen kiinalainen erikoisen mahtavasti selittänyt
hänelle, että silkkipalaseen oli kirjoitettu: "Taivaallisen ilon maja".
Saman päivän illalla Babalatchi kävi tervehtimässä kapteeni Fordia.
Kapteenin hyttiin mentiin kannelta. Babalatchi istui hajareisin
korkealla kynnyksellä, Ford poltteli hytin leposohvalla piippuaan.
Laivan piti lähteä seuraavana aamuna, ja vanha valtiomies tuli tapansa
mukaan vielä vähän rupattelemaan.
"Me saimme viime kuussa uutisia Balista," huomautti Babalatchi.
"Vanhalle rajahille on syntynyt pojanpoika, ja nyt on siellä ilo
ylimmillään."
Fordin mielenkiinto heräsi, ja hän kohosi istumaan.
"Kyllä," virkkoi Babalatchi vastaukseksi Fordin katseeseen. "Kyllä minä
kerroin siitä hänelle. Tein sen jo, ennenkuin hän oli alkanut polttaa."
"Hyvä on. Entä mitä hän sanoi?" kysäsi Ford.
"Pääsin pakoon ehein nahoin," sanoi Babalatchi perin vakavana, "sillä
valkoinen mies on jo hyvin heikko. Hän kaatui hyökätessään kimppuuni."
Sitten lisäsi Babalatchi hetken kuluttua: "Eukko on aivan haltioissaan
ilosta."
"Mrs. Almayeriäkö tarkoitat?"
"Juuri häntä. Hän elää meidän rajahin talossa. Hän ei tahdo vielä
kuolla. Ja tuollaiset naiset elävätkin kauan," sanoi Babalatchi. Hänen
äänessään tuntui hieman valittava sävy. "Eukolla on dollareita. Hän on
haudannut ne maahan. Mutta me tiedämme kyllä, missä ne ovat. Meillä
oli tuosta joukosta paljon vaivaa. Saimme maksaa sakkoja ja kuunnella
valkoisten miesten uhkauksia. Ja nyt meidän täytyy olla varuillamme."
Babalatchi huokasi ja oli pitkän aikaa vaiti. Mutta sitten hän jatkoi
pontevasti:
"Pian taitaa sota riehua. Taistelun tuulahduksia tuntuu jo saarilla.
Vieläköhän minäkin elän niin kauan, että saan omin silmin sen nähdä?...
Oi, tuan!" jatkoi hän rauhallisemmin. "Entiset ajat olivat sentään
hyvät. Olen minäkin purjehtinut Lanunin miesten kera ja noussut
yöllä nukkuvien valkopurjeisten laivojen kannelle. Se oli ennen sitä
aikaa, jolloin englantilainen rajahi hallitsi Kuchingissa. Silloin
me tappelimme keskenämme ja olimme onnellisia. Mutta nyt, kun me
tappelemme teikäläisten kanssa, on kuolema meidän ainoa onnemme!"
Babalatchi nousi aikoen lähteä. "Tuan!" sanoi hän. "Muistathan sen
tytön, joka oli eräällä Bulangilla? Sen, joka sai kaiken tämän mylläkän
aikaan?"
"Kyllä muistan," sanoi Ford. "Entä mitä hänestä?"
"Hän alkoi laihtua eikä jaksanut tehdä työtä. Silloin Bulangi, tuo
varas ja sianlihan syöjä, antoi hänet minulle viidestäkymmenestä
dollarista. Minä lähetin hänet naisväkeni pariin lihomaan. Tahdoin
kuulla hänen heleätä nauruaan. Mutta hän lienee ollut lumottu ja ...
hän kuoli kaksi päivää sitten. Ei, tuan! Miksi sinä moittisit minua?
Olen kylläkin vanha, mutta miksikä en silti saisi nauttia talossani
nuorista kasvoista ja nuoren äänen soinnusta?" Babalatchi oli jonkun
aikaa vaiti. Mutta sitten hän lisäsi naurahtaen surunvoittoisesti:
"Minähän olen kuin valkoinen mies. Puhun liian paljon sellaista, joka
ei sovi miehille puhuttavaksi."
Babalatchi läksi hyvin surullisen näköisenä pois.
* * * * *
"Almayerin tuulentuvan" portaiden edustalle oli kerääntynyt suuri
väkijoukko. Se huojui äänettömänä edestakaisin ja teki tietä
valkopukuiselle, turbaanipäiselle miesryhmälle, joka eteni halki
ruohikon kohti taloa. Abdulla asteli ensimäisenä reshidin tukemana.
Hallitsijaa seurasivat kaikki Sambirin arapialaiset. Kun he astuivat
kunnioittavan väkijoukon muodostamaan kujaan, kuului hillittyä äänten
sorinaa, josta selvästi voi eroittaa ainoastaan sanan "Mati". Abdulla
pysähtyi ja katseli hitaasti ympärilleen.
"Elä kauan!" huusi kansa kuin yhdestä suusta. Huutoa seurasi haudan
hiljaisuus.
Abdulla astui muutamia askeleita eteenpäin ja näki nyt viimeisen kerran
vanhan vihollisensa silmiensä edessä. Miten vaarallinen liekin tuo mies
Abdullalle aikoinaan ollut, niin oli hän nyt vaaraton, kun hän tuossa
jäykkänä ja hengettömänä makasi varhaisen aamun vienossa valossa.
Itäisen rannikon ainoa valkoinen mies oli kuollut, ja hänen sielunsa,
vapaana tämän maailman hulluuden kahleista, oli nyt rajattoman
viisauden lähteillä. Ylöspäin kääntyneillä kasvoilla lepäsi kirkastunut
rauhan ilme, jonka kuoleva tavallisesti saa, kun hän äkkiä vapautetaan
tuskistaan ja vaivoistaan. Äänettömästi se todisti pilvettömän taivaan
nähden, että miehen, joka makasi tuossa välinpitämättömien katseiden
uhrina, oli sittenkin sallittu unohtaa ennen kuolemaansa.
Abdulla katseli surullisesti tuota "uskotonta", jonka kanssa hän
niin kauan oli otellut ja jonka hän niin monta kertaa oli voittanut.
Tuollaisen palkan uskovainenkin saa! Arapialainen tunsi vanhan
sydämensä pohjalla kaipauksen tunteen ajatellessaan, mitä hänen
elämästään oli hävinnyt. Hänen täytyi kokonaan luopua ystävistä ja
vihollisista, menestyksen ja pettymyksen päivistä -- kaikesta, mikä
tosielämälle on ominaista. Ja edessään häämöitti hänellä ainoastaan
kaiken loppu. Rukouksissa hän saisi viettää ne jäljellä olevat
päivät, jotka tosi-uskovaiselle olivat määrätyt! Hän otti käteensä
rukousnauhan, joka riippui hänen vyötäreillään.
"Tuossa asennossa minä tapasin hänet täällä aamulla," sanoi Ali hiljaa
ja kunnioittaen.
Kylmästi Abdulla vilkasi vielä viimeisen kerran rauhallisen näköisiin
kasvoihin.
"Lähdetään!" sanoi hän kääntyen reshidin puoleen.
Ja heidän kulkiessaan läpi väistyvän väkijoukon kilahtelivat helmet
Abdullan kädessä, kun hän juhlallisesti kuiskaten hurskain mielin
lausui Allahin, tuon kaikkia armahtavan ja säälivän, nimen.