KYMMENES LUKU.

"Nyt se on viimeinkin laskenut," sanoi Nina äidilleen osoittaen

kukkuloille, joiden taakse aurinko oli painunut. "Kuulehan, äiti,

nyt minä menen Bulangin purolle ja entäpä jos en milloinkaan

palaisi -- -- --."

Hän lopetti tähän lauseensa. Pieni epäilyksen varjo himmensi hetkeksi

sitä hillityn haltioitumisen hehkua, joka loisti hänen silmistään ja

oli koko tuona jännitetyn odotuksen päivänä kirkastanut hänen vakavia,

jäykkiä piirteitään kiihkeän elämänhalun säteillä. Se oli ollut ilon ja

surun, toivon ja pelon, hämärästi aavistetun murheen ja riemun päivä.

Niin kauan kuin aurinko oli heloittanut häikäisevällä valollaan, jonka

lämmössä hänen rakkautensa oli syntynyt ja kasvanut, kunnes se oli

vallannut koko hänen olemuksensa, niin kauan oli hän pysynyt horjumatta

lujassa päätöksessään. Häntä oli kannattanut siinä salaperäinen

kaipuu, joka oli täyttänyt hänen sydämensä. Kärsimättömästi hän

näet oli kaivannut yön pimeätä, joka tällä kertaa poistaisi vaarat

ja vastukset, aloittaisi onnen päivien sarjan, täyttäisi rakkauden

kaipuun ja tarjoisi hänelle elämän täyteläisyyden. Niin, viimeinkin

oli aurinko laskenut. Lyhyt hämärän hetki oli loppunut niin nopeasti,

että hän tuskin oli ennättänyt helpoituksesta huokaista. Ja nyt

tuntui hänestä, kuin tuosta äkkiä tulleesta pimeästä olisi kuulunut

vain uhkaavia ääniä, jotka vaativat häntä syöksymään päistikkaa

tuntemattoman syliin. Nyt oli hänen kuunneltava vain omia vaistojaan!

Nyt oli hänen antauduttava sen intohimon valtaan, jonka hän itse oli

herättänyt ja josta hän oli jo nauttinut. Dain odotti häntä! Syrjäisen

uutisviljelyksen yksinäisyydessä, metsän äärettömässä hiljaisuudessa

hän odotti ypöyksin, tuo henkeänsä pelkäävä pakolainen. Välittämättä

omista vaaroistaan Dain häntä odotti. Ainoastaan hänen tähtensä Dain

oli palannut. Ja nyt kun se hetki läheni, jolloin Dainin piti saada

palkkansa, kyseli hän ihmeissään itseltään, miksi hän epäröi vielä

kylmästi omaa tahtoansa ja kaipuutansa? Reippaasti karkoitti hän

itsestään satunnaisen heikkoutensa. Dain oli saava palkkansa. Hänen

naisellinen rakkautensa ja hänen naisellinen kunniantuntonsa voitti

sen horjuvan epäröinnin, jonka virran pimeässä odottava tiettymätön

tulevaisuus hänessä oli herättänyt.

"Et sinä palaakaan," mumisi Mrs. Almayer ennustajan varmuudella. "Ilman

sinua hän ei lähde ja jos taas hän jää tänne -- --" Mrs. Almayer

viittasi kädellään "Almayerin tuulentuvilta" loistaviin valoihin, ja

keskeneräinen lause päättyi uhkaavaan murahdukseen.

Äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa talon takana ja astelivat nyt

hitaasti yhdessä metsäpurolle, missä kaikki kanootit olivat paaluun

kiinnitettyinä. Kun he olivat tulleet pensasrivin taakse, pysähtyivät

he vaistomaisesti, ja Mrs. Almayer, laskien kätensä Ninan käsivarsille,

koetti katsoa tytärtänsä silmiin, mutta turhaan, sillä tämä käänsi aina

kasvonsa pois. Ja kun hän yritti puhua, niin häipyivät ensimäiset sanat

tukahutettuun nyyhkytykseen, joka kuulosti perin oudolta, kun se tuli

naisen huulilta, joka monista inhimillisistä tunteista näytti tuntevan

vain kiukun ja vihan.

"Sinä lähdet nyt pois tullaksesi mahtavaksi," sai hän viimein sanotuksi

jotensakin rauhallisesti. "Ja jos olet viisas, niin saat suuren vallan

käsiisi, ja se on pysyvä sinulla kauan, aina vanhuuden päiviin asti.

Mutta mitä olen minä ollut? Orjana olen koko elämäni ajan ollut, olen

keittänyt riisiä miehelle, jolta on puuttunut sekä rohkeutta että

viisautta. Voi, voi! Minutkin antoi kerran suuri päällikkö ja soturi

lahjaksi miehelle, jolla ei ollut kumpaakaan noista ominaisuuksista.

Voi, voi!"

Mrs. Almayer vaikeroi hiljaa itsekseen ja valitteli menneitä

toiveitaan. Hänenkin osakseen olisi voinut sattua murhia ja tihutöitä,

jos hänen elämän toverinsa olisi ollut saman hengen lapsia kuin hän

itse. Nina kumartui yli Mrs. Almayerin hennon vartalon ja katseli

tarkkaavasti äitinsä kurttuisia kasvoja ja sisäänpainuneita silmiä,

jotka pitkäaikaisten ja tuskallisten kokemusten valolla voivat nähdä

kauaksi hänen omaan, hämärään tulevaisuuteensakin. Tähdet olivat sillä

aikaa pilkahtaneet esille taivaan pimeästä ja seurasivat ihmetellen

tätä kummallista ihmislasten eroamista. Taaskin veti Ninaa omituisesti

puoleensa, niinkuin niin monasti ennenkin, äitinsä haltioituva

luonne ja sanonnan oraakkelimainen varmuus. Ja juuri noista luonteen

ominaisuuksista, samoin kuin äkillisistä vihan kohtauksistakin, oli

suureksi osaksi saanut alkunsa se noidan maine, joka hänen äidillään

oli siirtolassa.

"Minä olen ollut orjana, mutta sinusta on tuleva kuningatar," puheli

Mrs. Almayer edelleen tuijottaen suoraan eteensä. "Muista, että mies

on sekä väkevä että heikko. Vapise hänen edessään, kun hän purkaa

sinulle vihasi, jotta hän näkisi päivän valossa sinun pelkosi. Mutta

sydämessäsi voit hänelle nauraa, sillä auringon laskettua on hän sinun

orjasi."

"Orjako! Mies! Elämän valtias! Sinä et tunne häntä, äiti."

Mrs. Almayer naurahti pilkallisesti.

"Ihan sinä puhut kuin typerät valkoiset naiset!" huudahti Mrs. Almayer.

"Mitä sinä tiedät miesten vihasta ja rakkaudesta? Milloin sinä olet

valvonut nuotion ääressä, missä taistelusta uupuneet miehet nukkuvat?

Milloin ovat sinua syleilleet voimakkaat käsivarret, jotka koska

tahansa voisivat iskeä tikarin syvälle sykkivään sydämeen? Hyi! Sinä

olet valkoinen nainen! Sinun pitäisi rukoilla vain akkaväen jumalaa!"

"Miksi puhut noin kovia sanoja? Minä olen kuunnellut jo niin kauan

sinun puheitasi, että olen aivan unohtanut entisen elämäni. Jos olisin

todella valkoinen nainen niin en seisoisi tässä valmiina lähtemään?

Kuule äiti! Minä käyn vielä kotona katsomassa viimeisen kerran isäni

kasvoja."

"Etkä käy!" sanoi Mrs. Almayer kiivaasti. "Hän nukkuu nyt

viina-untansa. Ja jos sinä käyt vielä häntä katsomassa, niin voi hän

herätä ja nähdä sinut. Mutta hänen ei pidä enää koskaan sinua näkemän.

Kun se kauhea vanha mies kerran riisti sinut minulta -- sinä olit

silloin pieni, muistathan -- --"

"Siitähän on jo niin pitkä aika," sanoi Nina.

"Mutta minä muistan sen vielä," jatkoi Mrs. Almayer julmistuneen

näköisenä puhettaan. "Silloin minä tahdoin vielä viimeisen kerran nähdä

sinun kasvojasi. Mutta isäsi sen jyrkästi kielsi. Minä kuulin sinun

itkevän ja hyppäsin virtaan. Silloin sinä olit hänen tyttärensä, nyt

sinä ole minun. Milloinkaan et saa palata tuohon taloon. Milloinkaan et

saa astua tuon pihamaan poikki. Et milloinkaan!"

Yhä äänekkäämmin oli hän puhunut, kunnes hän viimein oli miltei

huutanut. Puron toiselta puolen kuului pitkästä ruohikosta kahinaa.

Molemmat naiset kuulivat sen. He hätkähtivät ja olivat hetken aikaa

vaiti.

"Minä menen takaisin," sanoi Nina varovasti mutta päättäväisesti

kuiskaten.

"Miksi sinä olet niin vihainen ja tahdot kostaa minulle?"

Nina lähti astumaan taloa kohti. Mrs. Almayer iskeytyi häneen kiinni ja

koetti kiskoa häntä takaisin.

"Seis! Sinä et mene!" kivahti äiti huohottaen.

Nina työnsi kärsimättömästi äitinsä syrjään ja kääri ylös hameensa

voidakseen juosta sitä paremmin. Mutta Mrs. Almayer pujahti hänen

eteensä, pyörähti ympäri ja seisoi nyt tyttärensä edessä käsivarret

ojennettuina.

"Jos sinä astut vielä askeleenkin," sanoi hän hengittäen kiivaasti,

"niin minä huudan. Näetkö sinä nuo tulet tuolla suuressa talossa?

Siellä istuu kaksi valkoista miestä vihoissaan siitä, että eivät

saa nähdä sen miehen verta, jota sinä rakastat. Ja noissa pimeissä

taloissa," jatkoi hän rauhallisemmin viitaten siirtolaan päin, "minun

huutoni voisi herättää valveille miehiä, jotka voisivat johtaa

valkoisten käärmeiden sotamiehet sen luo, joka juuri sinua odottaa."

Äiti ei voinut nähdä tyttärensä kasvoja, mutta hänen edessään seisoi

yön pimeässä valkoinen nainen vaijeten ja epäröiden. Mrs. Almayer

käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Unohda jo entinen elämäsi! Unohda!" pyyteli hän rukoillen. "Unohda,

että olet nähnyt valkoisia kasvoja. Unohda heidän puheensa. Unohda

heidän ajatustapansa. He puhuvat valheita. Ja he suunnittelevat

valheita, siksi että he halveksivat meitä, jotka olemme heitä paremmat,

mutta heikommat. Unohda heidän ystävyytensä ja ylenkatseensa. Unohda

heidän lukuisat jumalansa. Miksi sinä, tyttö, tahtoisit muistella

menneitä päiviä, kun omanasi on soturi ja päällikkö, joka on aina

valmis uhraamaan monta ihmishenkeä ja omansakin -- sinun vähimmästäkin

hymystäsi?"

Puhuessaan hän työnsi varovasti tytärtään kanootteja kohden kätkien

oman pelkonsa, levottomuutensa ja epäilyksensä hurjaan sanatulvaan,

niin että Nina ei ennättänyt mitään miettiä, vielä vähemmin

vastustella, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta oikeastaan hän ei enää

tahtonutkaan. Vaikka hänet äkkiä oli vallannutkin halu nähdä vielä

kerran isänsä kasvot, niin ei hän sydämensä sisimmässä sittenkään

tuntenut kylliksi voimakkaita tunteita isäänsä kohtaan. Häntä eivät

vaivanneet minkäänlaiset epäillykset eikä omantunnon tuskat, nyt kun

hän äkkiä jätti oman onnensa nojaan tuon miehen, jonka tunteita hän

ei koskaan ollut ymmärtänyt eikä edes voinut nähdä. Mutta hän tunsi

vain, mitenkä hän vaistomaisesti oli riippuvainen entisestä elämästään,

entisistä tavoistaan ja entisestä ympäristöstään. Hänen povessaan

piili, niinkuin jokaisessa ihmispovessa, lopullisen ratkaisun pelko,

tuo pelko, joka pidättää meidät niin monesta urostyöstä ja niin monesta

rikoksestakin. Vuosikausia hän oli elänyt vaikeassa välikädessä

äitinsä ja isänsä parissa. Edellinen oli ollut niin voimakas kaikessa

heikkoudessaan, jälkimäinen niin heikko juuri silloin, kun hän olisi

voinut osoittaa voimaansa. Näiden kahden niin erilaisen ja vastakkaisen

olennon parissa hän oli elänyt itseensä sulkeutuneena. Hän oli

ihmetellyt ja vihannut oman kohtalonsa kovuutta. Hänestä oli tuntunut

niin järjettömältä ja nöyryyttävältä, että hänet oli viskattu elämään

moisessa siirtolassa ja oli saanut vain sivusta katsella ajan rattaan

huimaa pyörinää. Ei ollut hänellä toiveita, ei haluja, ei päämäärää,

jotka olisivat antaneet hänen elämälleen sen verran sisältöä, että hän

olisi jaksanut kestää yhä lisääntyvää veltostumistaan. Hän ei ollut

suuresti uskonut isänsä unelmiin eikä liioin lämmöllä niitä ajatellut.

Mutta hänen äitinsä hurjat kiihkoilut olivat herättäneet hänen

povessaan vastakaikua, jossain hänen epätoivoisen sydämensä sisimmässä

sopukassa. Ja hän oli elänyt taukoamatta omien unelmiensa ilmakehässä,

aivan kuin vanki haaveilee vapaudesta vankikoppinsa seinien sisässä.

Mutta Dainissä hän oli löytänyt tien vapauteen noudattamalla vasta

heränneitä vaistojaan. Ja hänet oli vallannut yllättävä riemun tunne

joka kerran, kun hän ajatteli, mitenkä hän Dainin silmistä oli nähnyt

vastaukset kaikkiin sydämensä kysymyksiin. Nyt hän ymmärsi elämisen

perussyyt ja sen päämäärän. Ja paljastettuaan riemulla tuon salaisuuden

hän viskasi halveksuen taakseen koko menneisyytensä ja sen mukana

surunvoittoiset ajatuksensa, katkerat tunteensa ja vähäiset halunsa,

jotka vähitellen olivat kuolleet tultuaan kosketuksiin hänen nykyisen,

kiihkeän tunnemaailmansa kanssa.

Mrs. Almayer irroitti Ninan oman kanootin kiinneköyden ja oikaistuaan

itsensä suoraksi katseli köysi kädessä tytärtään.

"Lähde sukkelaan liikkeelle, niin kauan kuin virta on pimeässä, eikä

kukaan ole vielä noussut. Minä pelkään Abdullan orjia. Ne vintiöt

kuljeskelevat usein öisin, voivat nähdä sinut ja ruveta sinua

seuraamaan. Kanootissa on kaksi melaa."

Nina lähestyi äitiään ja kosketti epäröiden huulillaan kurttuisaa

otsaa. Mrs. Almayer torjui halveksuen moiset hellyyden osoitukset,

joitten hän kaikesta huolimatta pelkäsi tarttuvan itseensä.

"Enkö minä milloinkaan enää näe sinua, äiti?" kysyi Nina.

"Et", vastasi Mrs. Almayer oltuaan jonkun aikaa vaiti. "Miksi sinä

palaisit tänne, missä minun täytyy kuolla? Sinä olet elävä kaukana

täältä loistossa ja mahtavuudessa. Kun minä saan kuulla, että valkoisia

miehiä on karkoitettu saarilta, niin minä tiedän silloin, että sinä

olet elossa ja pidät mielessäsi minun neuvoni."

"Minä pidän ne aina mielessäni," virkkoi Nina vakavana. "Mutta missä

piilee sitten minun valtani ja miten voin minä sitä käyttää?"

"Älä anna miehesi katsoa liian kauan silmiisi äläkä anna hänen painaa

päätänsä sinun syliisi muistuttamatta hänelle, että miesten täytyy

tapella, ennenkuin saavat levätä. Ja jos hän vitkastelee, niin anna

sinä itse hänelle hänen tikarinsa ja käske hänen lähteä liikkeelle.

Tee, niinkuin mahtavan ruhtinaan puoliso tekisi, kun viholliset ovat

lähellä. Anna hänen surmata ne valkoiset miehet, jotka tulevat tekemään

meidän kanssamme kauppaa. Heillä on kauniit sanat huulillaan, mutta

ladatut pyssyt käsissään. Voi!" sanoi hän lopuksi huokaisten, "heitä on

joka merellä ja joka rannikolla. Ja heitä on hyvin paljon!"

Samassa Mrs. Almayer työnsi kanootin keulan virralle päin, mutta ei

päästänyt vielä venettä irti, vaan piteli kädellään laidasta kiinni.

Hän epäröi ja mietti. Nina asetti melan lappeen rantaäyrästä vasten ja

oli valmis työntämään kanoottinsa virtaan.

"Mitä nyt, äiti?" kysyi Nina hiljaa. "Kuuletko sinä jotakin?"

"En", vastasi Mrs. Almayer hajamielisenä. "Kuulehan, Nina," virkkoi

hän äkkiä hetken vaitiolon jälkeen, "vuosien kuluttua tulee rinnallesi

muita naisia -- --"

Tähän keskeytyi Mrs. Almayerin puhe, sillä kanootista kuului

tukahutettu huuto ja melan kolahdus. Mela oli pudonnut Ninalta, kun hän

käsillään oli torjunut äitinsä sanat. Mrs. Almayer lankesi polvilleen

rannalle ja nojautui yli kanootin laidan voidakseen katsella tytärtään

silmistä silmiin.

"Kyllä muita naisia tulee rinnallesi," toisti hän vakuuttavasti.

"Minä sanon sen sinulle siksi, että sinä olet puoleksi valkoinen ja

voit unohtaa, että hän on mahtava päällikkö ja että tuollaista täytyy

tapahtua. Peitä silloin vihasi ja älä näytä hänelle pienimmälläkään

kasvojen ilmeellä sitä tuskaa, mikä kaivertaa sinun sydänjuuriasi.

Mene häntä vastaan niin, että ilo säteilee silmistäsi ja viisaus

puhuu huuliltasi, sillä sinun puoleesi hän kääntyy sekä surunsa että

epäillyksensä hetkinä. Niin kauan kuin hänen huomionsa on kiintynyt

useihin naisiin, voit sinä häntä hallita. Mutta jos sattuisi olemaan

ainoastaan yksi, jonka seurassa hän näyttäisi unohtavan sinut, silloin

-- --"

"Silloin minä en voisi elää," parkasi Nina peittäen molemmilla

käsillään kasvonsa. "Älä puhu niin äiti! Ei sellaista voi tapahtua."

"Silloin", jatkoi Mrs. Almayer rauhallisesti, "älä vähääkään sääli sitä

naista, Nina".

Mrs. Almayer kuljetti kanoottia laidasta virtaa kohden ja iskeytyi

siihen molemmin käsin kiinni, kun veneen keula jo pistäysi virralle.

"Itketkö sinä?" kysyi äiti tiukasti tyttäreltään, joka istui yhä

veneessään peitetyin kasvoin. "Nouse nyt ja ota melasi, sillä Dain on

jo kylliksi kauan sinua odottanut. Ja muistakin, Nina, että et sääli.

Ja jos sinun pitää iskeä, niin iske varmalla kädellä".

Mrs. Almayer pani kaikki voimansa liikkeelle ja kumartuen eteenpäin

työnsi kepeän aluksen kauaksi virralle. Kun hän oli taas tointunut

ponnistuksistaan, koetti hän turhaan edes vilaukselta nähdä kanoottia.

Mutta se näytti heti hävinneen valkoiseen autereeseen, joka vaappui

Pantain lämmenneitten vesien yllä. Kuunneltuaan vähän aikaa

tarkkaavasti polvillaan, Mrs. Almayer ojentautui syvään huokaisten

pystyyn, ja pari kyynelkarpaloa vieri hitaasti hänen kuihtuneita

poskiaan alas. Hän pyyhkäsi ne äkkiä pois harmaan tukkansa suortuvilla,

aivan kuin olisi hävennyt itseään. Mutta hän ei jaksanut pidättää

äänekästä huokausta, sillä hänen sydämensä oli raskas ja hän kärsi

kovasti. Hellät tunteet olivat hänelle siksi outoja. Samassa hän oli

kuulevinaan heikon äänen. Se oli kuin hänen oman huokauksensa kaiku.

Mrs Almayer pysähtyi, herkisti kuulonsa äärimmäisiin ja pälyili

levottomana läheisiä pensaita.

"Kuka siellä?" kysyi hän epäröivä sävy äänessään. Mielikuvituksessaan

hän jo näki joukottain aavemaisia olentoja autiolla virran rannalla.

"Kuka siellä?" kysyi hän hiljaa uudelleen.

Vastausta ei kuulunut. Virran surullisen yksitoikkoinen solina vain

tuntui tuolla valkoisen sumuharson takana paisuvan hetkeksi tavallista

kovaäänisemmäksi. Mutta pianpa sekin hävisi rantoja huuhtelevan veden

loiskeeseen.

Mrs. Almayer pudisteli päätään kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen

ja asteli nopeasti pensaitten luota vilkuillen terävästi oikealle ja

vasemmalle. Hän meni suoraapäätä keittiösuojusta kohden ja huomasi,

että tulisijan kekäleet hehkuivat tavallista kirkkaammin. Näytti kuin

joku olisi illan kuluessa pannut uutta polttoainetta tuleen. Kun

Mrs. Almayer tuli lähelle tulisijaa nousi Babalatchi, joka oli istua

kyyhöttänyt lämpimässä tulen hehkussa, ja meni pimeään häntä vastaan.

"Joko hän on mennyt?" kysyi huolestunut valtiomies hätäisesti.

"Jo", vastasi Mars. Almayer. "Mitä valkoiset miehet nyt puuhaavat?

Milloin sinä erkanit heistä?"

"Luullakseni he nukkuvat parhaillaan. Kunpa eivät milloinkaan heräisi!"

huudahti Babalatchi tulisesti "Voi voi! Kyllä ne ovat aika paholaisia.

Pitivät sellaista suukopua ja menoa tuosta ruumiista. Niiden päällikkö

uhkasi minua kahdesti kädellään ja sanoi, että hän antaisi hirttää

minut puuhun. Hirttää minut puuhun! Minut!" toisti hän lyöden

voimakkaasti rintaansa.

Mrs. Almayer naurahti ivallisesti.

"Ja sinä kumartelit hänelle ja rukoilit armoa. Aseelliset miehet

menettelivät toisin minun nuoruudessani".

"Ja missä ovat nyt ne nuoruutesi miehet? Sinä hullu nainen!" kivahti

Babalatchi äkäisesti. "Hollantilaiset ovat ne surmanneet. Entäs sitä!

Mutta minä tahdon elää voidakseni vetää noita murhaajia nenästä. Oikea

mies tietää, milloin on tapeltava ja milloin on syötettävä toiselle

rauhoittavia valeita. Sinäkin tietäisit sen, jos et olisi nainen."

Mutta Mrs. Almayer ei näyttänyt kuuntelevan Babalatchia. Ruumis

kumarassa ja käsivarret ojennettuina hän näytti tarkkaavan jotain

ääntä, joka kuului suojuksen takaa.

"Kummallisia ääniä," kuiskasi hän hyvin hätääntyneenä. "Minä kuulin

äsken ilmasta surunvoittoista huokailua ja itkua. Tuolta rannasta päin.

Ja nyt minä taas kuulin -- --"

"Mistä?" kysyi Babalatchi muuttunut sävy äänessä. "Mitä sinä kuulit?"

"Tästä läheltä. Tuntui ihan kuin olisi huokaistu syvään. Kunpa olisin

polttanut sen verhon ja siroitellut tuhkan ruumiille, ennenkuin se

haudattiin".

"Hyväpä tuo olisi ollut," myönteli Babalatchi. "Mutta valkoiset miehet

antoivat viskata hänet heti maakuoppaan. Tiedäthän muuten, että hän sai

virralla surmansa," lisäsi Babalatchi herttaisesti. "Hänen henkensä voi

ehkä tervehtiä veden kulkijoita, mutta jättänee maan eläjät rauhaan".

Mrs. Almayer, joka oli kurkotellut kaulaansa voidakseen paremmin nähdä

suojuksen nurkan taa, vetäsi takaisin päänsä.

"Ei siellä ole ketään," sanoi hän vakuuttavasti. "Eikö rajahin

sotakanootin pitäisi jo mennä uutisviljelyksille?"

"Minä olen juuri odotellut sitä täällä, sillä minun täytyy mennä itse

mukaan," selitteli Babalatchi. "Menenpä tästä katsomaan, mikä heitä

viivyttää. Milloinka sinä tulet? Rajahi antaa sinulle suojaa."

"Minä melon tästä yli ennen päivän koittoa. En voi jättää tänne

dollareitani," mumisi Mrs. Almayer.

Sitten he erkanivat. Babalatchi kulki poikki pihan metsäpurolle, missä

hänen kanoottinsa oli. Mrs. Almayer taas asteli hitaasti taloa kohti,

nousi lankkuportaita ja tuli takaparvekkeen kautta talon etusivulle

johtavan läpikäytävän päähän. Mutta ennenkuin hän astui sinne sisään,

kääntyi hän ympäri käytävän suussa ja katseli vielä kerran tyhjää,

hiljaista pihamaata, jota nousevan kuun säteet juuri alkoivat valaista.

Tuskin oli Mrs. Almayer hävinnyt näkyvistä, kun bananimaasta pujahti

esille hahmo. Se syöksähti yli kuun valaiseman pihan ja hävisi

parvekkeen suojaan pimeään. Se olisi voinut olla kiitävän pilven varjo,

niin äänettömästi ja nopeasti se liikkui. Mutta varjon hämmentämä ruoho

paljasti totuuden. Ruohon sulkamaiset päät värisivät ja huojuivat

pitkän aikaa kuun valossa, ennenkuin ne taas seisoivat liikkumattomina

ja kimaltelevina, muistuttaen hopeisia pieniä oksia, joita on ommeltu

tummalle kankaalle.

Mrs. Almayer sytytti kookkospähkinän kuoresta tehdyn lamppunsa,

kohotti varovasti punaista oviverhoa ja katseli miestään varjostaen

kädellään valoa. Almayer istui kokoon luhistuneena tuolissaan,

hänen toinen kätensä riippui velttona sivulla, toiselta kädellään

hän piti kasvojensa alaosaa peitossa ikäänkuin torjuakseen jotakin

näkymätöntä vihollista, jalat olivat suoraan eteen ojennettuina. Näin

nukkui hän raskaasti aavistamatta vähääkään, että epäystävälliset

silmät juuri halveksien tarkastelivat häntä. Hänen edessään oli

kumoon kaadettu pöytä ja sen ympärillä astian siruja ja särkyneitä

pulloja. Epätoivoinen oli taistelu ollut. Siihen viittasivat myöskin

tuolit, joita nähtävästi vihapäissä oli viskelty sinne tänne ja jotka

nyt lojuivat pitkin parveketta. Ne olivat perin surkean näköisiä

avuttomissa asennoissaan. Ainoastaan Ninan suuri keinutuoli, joka

tummana ja liikkumattomana seisoi korkeilla jaluksillaan, kohosi

järkkymättömän arvokkaan ja rauhallisen näköisenä korkealle yli sinne

tänne viskeltyjen, runneltujen huonekalujen. Se näytti vain odottavan

omistajaansa.

Heitettyään vielä viimeisen vihaisen silmäyksen nukkujaan Mrs. Almayer

vetäytyi verhon taakse ja meni omaan huoneeseensa. Pari yölepakkoa,

jotka pimeä ja palautunut hiljaisuus taas sai rohkeiksi, alkoivat

uudelleen lepatella ristiin rastiin Almayerin pään yläpuolella. Ja

talon yörauhaa ei häirinnyt pitkään aikaan muu kuin nukkuvan isännän

syvä hengitys ja hopearahojen hiljainen kilinä niitten putoillessa

pakoa valmistelevan emännän käsistä. Kuu oli nyt noussut yöusvan

yläpuolelle, ja sen hetki hetkeltä lisääntyvässä valossa tulivat

parvekkeella olevat esineet näkyviin. Niistä lankesivat selvähahmoiset,

tummat, väräjävät varjot, osoittaen peittelemättä, miten rumat, nuo

sikin sokin viskatut esineet todella olivat. Nukkuvasta Almayeristä

ilmestyi irvikuva hänen takanaan olevalle likaiselle, kalkilla

sivellylle seinälle. Hänen asentonsa ja kasvojensa joka piirre

esiintyi kummallisen liioiteltuna ja jättiläismäisen suurena. Lepakot,

jotka alkoivat leikkiinsä kyllästyä, lähtivät etsimään pimeämpiä

temmellyspaikkoja. Samassa tuli näkyviin muuan sisilisko syöksähdellen

hermostuneesti sinne tänne. Sitä miellytti valkoinen pöytäliina.

Siihen se painautui ja pysyi niin liikkumatta, että olisi luullut

sen äkkiä kuolleen, jos ei olisi samaan aikaan kuullut soinnukkaita

tervehdyshuutoja, joita tämä rohkea seikkailija ja sen varovaisempi,

pihan rikkaläjissä piileksivä ystävä keskenään vaihtoivat.

Äkkiä natisivat läpikäytävän laudat, sisilisko hävisi, Almayer

liikahteli levottomasti ja huokasi. Hitaasti hän alkoi herätä,

harhaillen yhä unimailla, juopuneen tajuttomasta tilasta. Unen

painajainen sai hänen päänsä retkahtelemaan olalta toiselle. Hän näki

sellaista unta, että taivaan kansi oli laskeutunut hänen päälleen kuin

raskas vaippa ja soljui tähtikirkkaine laskoksineen kauaksi hänen

alapuolelleen. Hän näki tähtiä joka taholla. Ja hänen alapuolellaan

olevista tähdistä kuului rukoilevia, itkunsekaisia huokauksia.

Surullisen näköisiä kasvoja vilahteli sieltä täältä näkyviin

valosikermien lomasta täyttäen alhaalla olevan äärettömän avaruuden.

Miten voi päästä kuulemasta tuota tuskastuttavaa vaikerrusta? Miten

voi karttaa noita tuijottavia, surunvoittoisia katseita, jotka

ahdistivat häntä joka taholta. Hänen täytyi viimein ahmia keuhkoihinsa

ilmaa. Siksi musertavalta tuntui niitten tähtimaailmojen paino, jotka

lepäsivät hänen särkevillä hartioillaan. Pois piti päästä! Mutta miten?

Jos hän yrittäisikin liikahtaa paikaltaan, astuisi hän tyhjyyteen ja

saisi surmansa kaikkeuden luhistuessa kokoon, kaikkeuden, jonka ainoana

tukena hän itse oli. Entä mitä sanoivat nuo äänet? Ne kehoittamalla

kehoittivat häntä liikkumaan. Mutta minne? Kohti häviötäkö! Ei

suinkaan. Närkästyen hän torjui tämän mahdottoman otaksuman. Mutta

jopa tuntui maaperä hänen allaan lujenevan. Hän jännitti lihaksiaan

päättäen uljaasti kantaa taakkaansa ikuisiin aikoihin asti. Aikakaudet

vyöryivät hänen ohitsensa, ja tähtimaailmat kiertelivät huimaa vauhtia

hänen ympärillään. Yhä kuuli hän surunvoittoisten äänten vaikerrusta.

Ne kehoittivat häntä luopumaan yrityksestään, ennenkuin se salaperäinen

voima, joka oli määrännyt hänelle tuon jättiläismäisen tehtävän,

alkaisi suunnitella hänen lopullista tuhoamistaan. Kauhukseen hän tunsi

äkkiä vastustamattoman voimakkaan käden pudistavan olkapäästä. Ja hän

kuuli, mitenkä nuo lukemattomat äänet yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin

rukoilivat häntä jättämään taakkansa, ennenkuin oli liian myöhäistä.

Hän tunsi liukuvansa pois paikaltaan ja menettävänsä tasapainonsa,

aivan kuin joku olisi kiskonut häntä jaloista. Sitten hän putosi

jonnekin. Pudotessa pääsi häneltä heikko huudahdus. Nyt vapautui hän

viimeinkin tuhoutuvan kaikkeuden tuskallisesta ympäristöstä ja hän

alkoi valveutua. Mutta yhä tunsi hän olevansa unensa lumossa.

"Mitä? Mitä tämä on?" soperteli hän unisena avaamatta vähääkään

silmiään. Hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, ja hän ei uskaltanut

nostaa silmäluomiaan. Hän kuuli yhä noita rukoilevia kuiskeita. --

"Olenko minä hereillä? -- Miksi kuulen noita ääniä?" mietiskeli hän

unipäissään. -- "En pääse vain irti tuosta kauheasta painajaisesta.

-- Olen ollut kovasti humalassa. -- Mitä tuo pudistaminen sitten

oli? Näenkö yhä unta. -- Minun täytyy aukaista silmäni, jotta pääsen

kaikesta selville. Olen vielä unen horroksissa. Se on varmaa."

Almayer koetti karkoittaa raukeuden ruumiistaan, avasi silmänsä ja

näki aivan edessään kasvot, jotka tuijottivat häneen silmät suurina.

Hän sulki taas kauhuissaan silmänsä ja istui jäykkänä tuolissaan. Koko

hänen ruumiinsa vapisi. Mistä tuli tämä ilmestys? -- Varmaankin se oli

harhanäky. Hänen hermonsa olivat eilen saaneet kestää tulikokeen -- ja

entä sitten juomingit! Hän ei näkisi tuota aavetta enää, jos hän vain

uskaltaisi aukaista silmänsä. -- Hän tahtoi katsella sitä heti. --

Ensin piti vain vähän rauhoittua. -- Noin. -- Ja nyt.

Hän tähysteli eteensä. Parvekkeen etäisimmässä kolkassa seisoi häntä

vastapäätä naisen hahmo teräksen harmaassa valaistuksessa. Rukoilevan

tavoin oli se ojentanut käsivartensa häntä kohden. Hänen ja tuon

itsepäisen aaveen välillä virtaili sekava sanatulva, joka kipeästi

koski hänen korviinsa. Äärimmäisiin asti hän vaivasi aivojaan, mutta

ei ymmärtänyt mitään. Kuka sanoi nuo malaijilaiset sanat? Kuka oli

livistänyt tiehensä? Miksi liian myöhään -- ja missä suhteessa liian

myöhään? Mitä tarkoittivat nuo sanat, joissa vihan ja rakkauden tunteet

niin omituisen sekavasti ilmenivät? Mitä tarkoittivat nuo alituisesti

toistuvat nimet, jotka yhä uudelleen ja uudelleen kaikuivat hänen

korvissaan -- Nina, Dain; Dain, Nina? Dainhän oli kuollut, ja Nina

nukkui parhaillaan, aavistamatta vähääkään, mitenkä kauhean kiirastulen

läpi hänen isänsä juuri kulki. Kidutettaisiinko häntä ikuisesti,

nukkuipa hän sitten tahi valvoi? Eikö hän saisi rauhaa yöllä eikä

päivällä? Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi?

Viimeiset sanat hän huusi ääneen. Naisen hahmo näytti säpsähtävän

ja vetäytyvän hänestä vähän loitommaksi ovelle päin. Samassa kuului

kirkaisu. Tuo käsittämätön kiusahenki sai Almayerin niin raivoihinsa,

että hän hyökkäsi sen kimppuun. Mutta se väisti näppärästi hänen

hyökkäyksensä. Almayer syöksähti koko painollaan seinään. Mutta

nopeasti kuin salama hän pyörähti ympäri ja alkoi hurjana ajaa tuota

salaperäistä olentoa takaa. Se pakeni häntä ja kirkui, niin että korvia

vihloi. Mutta Almayerin vihan vimma sai vain siitä lisää virikettä. Yli

huonekalujen ja ympäri kaadetun pöydän kulki ajo. Jo sai hän saaliinsa

ahdistetuksi Ninan tuolin taakse. Siinä he syöksähtelivät, milloin

vasemmalle, milloin oikealle. Tuoli kiikkui hurjasti heidän välillään.

Naisen hahmo parkaisi joka kerta, kun Almayer teki salahyökkäyksensä.

Almayer taas puri tiukasti hampaansa yhteen ja syyti syytämistään

järjettömiä kirosanojaan. "Voi noita ärsyttäviä ääniä, jotka tuntuivat

ihan halkaisevan hänen aivonsa ja salpaavan hänen hengityksensä. --

Hän ei kestäisi niitä enää. -- Hänen täytyi saada ne vaikenemaan!"

Hänet valtasi hurja halu musertaa tuo kirkuva olento. Ja hän heittäytyi

silmittömän epätoivoisesti yli tuolin, niin että pöly ja puun sirpaleet

lentelivät heidän ympärillään, kun he viimein päällekkäin makasivat

parvekkeella. Viimeinen kirkaisu, joka kuului hänen altaan, muuttui

vähitellen heikoksi kurkun korinaksi. Almayer huokasi helpotuksesta,

kun hänen ympärillään lopultakin oli ehdottoman hiljaista.

Hän katseli allaan viruvan naisen kasvoja. Siinähän oli sittenkin

todellinen nainen! Hän tunsi tuon naisen. Voi ihmeitten ihmettä!

Taminah! Almayer kimmahti pystyyn häveten raivoaan. Hän seisoi

hämillään paikoillaan ja pyyhki otsaansa. Tyttö pääsi ponnistellen

polvilleen ja syleili Almayerin jalkoja anoen kiihkeästi armoa.

"Älä pelkää," sanoi Almayer ja nosti tytön pystyyn. "En minä lyö sinua.

Mutta miksi sinä tulet keskellä yötä minun talooni? Ja jos sinun täytyi

tulla, niin miksi sinä et mennyt tuonne verhon taakse, missä naiset

nukkuvat?"

"Verhon takana ei ole ketään," sai Taminah sanotuksi, vetäisten joka

sanan välillä ilmaa keuhkoihinsa. "Sinun talossasi ei ole enää yhtään

naista, tuan. Minä näin vanhan rouvan lähtevän, jo ennenkuin koetin

saada sinua hereille. Minä en kaivannut sinun naisväkeäsi, vaan sinua

itseäsi".

"Vanha rouva!" toisti Almayer. "Tarkoitatko sinä minun vaimoani?"

Taminah nyökkäsi päätään.

"Mutta ethän sinä pelkää minun tytärtäni?" virkkoi Almayer.

"Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin?" huudahti Taminah. "Puhelinhan

minä sinulle pitkän aikaa, kun sinä makasit tuossa silmät puoleksi

auki? Hän on myöskin mennyt".

"Minä nukuin. Etkö sinä osaa eroittaa nukkuvaa ihmistä valveilla

olevasta?"

"Toisinaan", vastasi Taminah hiljaa, "toisinaan henki majailee lähellä

nukkuvaa ruumista ja kuulee puheen. Minä puhuin pitkän aikaa, ennenkuin

kosketin sinua. Ja minä puhuin hiljaa, sillä pelkäsin, että henkesi,

kuullessaan äkkiä kovia ääniä, olisi voinut mennä matkoihinsa ja jättää

sinut ikuisen unen helmoihin. Minä tartuin sinua olkapäähän vasta

sitten, kun sinä aloit mutista sanoja, joita en ymmärtänyt. Etkö sinä

sitten kuullut mitään ja etkö tiedä mitään?"

"En tiedä vähintäkään siitä, mitä sanoit. Mistä on kysymys? Kerrohan

uudestaan, jos tahdot, että minä sen tietäisin."

Almayer otti tyttöä olkapäästä kiinni. Taminah antoi vastustelematta

viedä itsensä parvekkeen ulkosivulle, missä oli paras valaistus. Mutta

hän väänteli koko ajan käsiään ja näytti niin murheen murtamalta, että

Almayer alkoi hätääntyä.

"Puhu," sanoi Almayer. "Sinä pidit sellaista melua, että kuolleetkin

olisivat voineet herätä. Ja kuitenkaan ei tullut yhtään elävääkään

olentoa," mumisi hän levottoman näköisenä. "Oletko sinä mykkä? Puhu!"

käski hän uudelleen.

Taminah taisteli sydämessään lyhyen taistelun. Mutta sitten tuli hänen

vapisevilta huuliltaan sanoja tulvinaan. Ja hän kertoi Almayerille

Ninan rakkauden tarinasta ja omasta mustasukkaisuudestaan. Välistä

Almayer katseli Taminahiin vihaisesti ja käski tämän vaijeta. Mutta

hän ei voinut tukkia tytön vuolasta sanatulvaa. Se näytti hänestä

muodostuvan kuumaksi virraksi, joka pyöri hänen jaloissaan, kohosi

kuohuvaksi aallokoksi hänen ympärilleen, nousi yhä korkeammalle, peitti

hänen sydämensä, poltti hänen huuliaan kuin sulava lyijy, verhosi hänen

katseensa kärventävään höyryyn, kunnes vihdoin yhtyi hänen päänsä

yllä surmaten hänet armotta. Ja kun Taminah kertoi, mitenkä puhe

Dainin kuolemasta, joka koko onnettomuuspäivän oli pitänyt Almayerin

murheen murtamana, oli ollut pelkkää petosta, niin tuijotti Almayer

villin näköisenä tyttöön ja sai tämän hetkeksi ymmälle. Mutta pian

kääntyi Almayer poispäin, hänen katseensa menetti ilmeensä suuntautuen

tylsänä kauaksi yli virran. Niin, tuossa oli tuo tuttu virta! Hänen

vanha ystävänsä ja hänen vanha vihamiehensä! Aina se puhui samaa

kieltä soljuessaan vuodesta vuoteen hänen ohitsensa. Milloin toi se

myötä-, milloin vastoinkäymistä. Milloin onnea, milloin onnettomuutta.

Mutta muuttumattomana pysyi sen pinta välkkeineen ja huimaavine

pyörteineen. Vuosikausia hän oli kuunnellut sen välinpitämätöntä,

rauhoittavaa solinaa. Ja monasti se oli herättänyt hänen povessaan

toivoa, voitonriemua ja rohkeutta. Niin kauan se oli kuiskinut hänelle

lohdutuksen sanoja, jotka puhuivat hänelle tulevista onnen päivistä.

Ja nyt kuunteli hän tuon solinan säestyksellä sydämensä hitaita,

tuskallisia lyöntejä. Tarkkaavasti hän niitä kuunteli ihmetellen

niitten säännöllisyyttä. Vaistomaisesti hän alkoi laskea sydämensä

lyöntejä. Yksi, kaksi, kolme. Mitäpä niitä laskea! Seuraavalla

lyönnillä sen toiminnan täytyisi tauota. Ei yksikään sydän jaksaisi

kestää niin paljon ja lyödä kuitenkin tasaisesti yhä edelleen. Pian

täytyi tauota noitten säännöllisten lyöntien, jotka kaikuivat hänen

korvissaan kuin verhotun vasaran pehmeät iskut. Ja kuitenkin löi sydän

parka herkeämättä ja säälittä. Ei yksikään ihminen voisi tätä enää

kestää. Ja tämäkö sitten on viimeinen kärsimys? Vai sitä seuraavako?

Vai koska tulee viimeinen? Voi Jumalani! Koska? Itsetiedottomasti hän

painoi kädellään niin raskaasti tytön olkapäähän, että tämä lausui

kertomuksensa viimeiset sanat hänen jalkojensa juuressa tuntien

sydämessään tuskaa, häpeätä ja vihaa. Eikö hänen kostotuumansa

onnistuisikaan? Tuo valkoinen mies oli tunteeton kuin kivi. Liian

myöhään hän oli tullut! Liian myöhään!

"Ja sinä näit Ninan menevän?" kajahti Taminahin pään yli Almayerin

karkea ääni.

"Johan minä sen sanoin sinulle!" huudahti Taminah nyyhkyttäen ja koetti

varovasti irtautua Almayerin käsistä. "Johan minä sanoin sinulle, että

minä näin noita-akan työntävän hänen kanoottinsa vesille! Minä olin

piiloutunut ruohikkoon ja kuulin kaikki, mitä he puhuivat. Hän, jota

me tavallisesti sanomme valkoiseksi neidiksi, tahtoi palata katsomaan

sinun kasvojasi, mutta noita-akka kielsi häntä, ja -- --"

Taminah laskeutui kyynärpäittensä varaan, ja raskas käsi painoi hänet

ihan mykkyrään. Mutta halveksien kohotti hän katseensa Almayeriin.

"Ja neiti totteli," parkaisi Taminah äänellä, joka ilmaisi ivaa ja

tuskaa. "Päästä minut irti, tuan. Miksi sinä olet minulle vihainen?

Lähde jo kiireesti purkamaan vihasi tuolle petolliselle naiselle,

muuten tulet liian myöhän".

Almayer kiskoi tytön pystyyn ja katsoi häntä silmiin. Taminah rimpuili

vastaan ja vältteli Almayerin hurjaa katsetta kääntäen päänsä toisaalle.

"Kuka lähetti sinut tänne minua kiusaamaan?" tiuskasi Almayer

vihaisesti. "Minä en usko sinua. Sinä valehtelet".

Almayer oikaisi äkkiä kätensä ja viskasi tytön poikki parvekkeen oven

suuhun. Tämä makasi siinä liikkumatta ja ääneti, aivan kuin olisi

heittänyt henkensä Almayerin käsissä. Näkyi vain musta mykkyrä. Se oli

eloton ja äänetön.

"Oi sinua, Nina!" huudahti Almayer kuiskaten. Ja hänen äänessään

väreili kärsineen ihmisen hellää moitetta ja rakkautta. "Voi, Nina!

Minä en voi sitä uskoa."

Heikko tuulenhenkäys tuli virralta ja kulki yli pihan. Se sai ruohon

aaltoilemaan, nousi parvekkeelle ja kosketteli Almayerin otsaa

vilvoittaen ja herttaisesti hyväillen sitä. Naistenkammion oviverho

pullistui tuulessa, mutta painui heti ihmeen avuttoman näköisenä

entiselleen. Almayer tuijotti lepattavaan verhoon.

"Nina!" huusi Almayer. "Missä sinä olet, Nina?"

Tuuli työntyi valittaen ulos tyhjästä talosta. Hiljaisuus vallitsi.

Almayer kätki kasvonsa käsiin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä

näkemästä jotakin vastenmielistä näkyä. Ja kun hän, kuultuaan jalkojen

sipsutusta, otti kädet silmiltään, oli musta mykkyrä oven suusta

hävinnyt.

Tuulentupia · 第 14 / 17 题