"Nyt se on viimeinkin laskenut," sanoi Nina äidilleen osoittaen
kukkuloille, joiden taakse aurinko oli painunut. "Kuulehan, äiti,
nyt minä menen Bulangin purolle ja entäpä jos en milloinkaan
palaisi -- -- --."
Hän lopetti tähän lauseensa. Pieni epäilyksen varjo himmensi hetkeksi
sitä hillityn haltioitumisen hehkua, joka loisti hänen silmistään ja
oli koko tuona jännitetyn odotuksen päivänä kirkastanut hänen vakavia,
jäykkiä piirteitään kiihkeän elämänhalun säteillä. Se oli ollut ilon ja
surun, toivon ja pelon, hämärästi aavistetun murheen ja riemun päivä.
Niin kauan kuin aurinko oli heloittanut häikäisevällä valollaan, jonka
lämmössä hänen rakkautensa oli syntynyt ja kasvanut, kunnes se oli
vallannut koko hänen olemuksensa, niin kauan oli hän pysynyt horjumatta
lujassa päätöksessään. Häntä oli kannattanut siinä salaperäinen
kaipuu, joka oli täyttänyt hänen sydämensä. Kärsimättömästi hän
näet oli kaivannut yön pimeätä, joka tällä kertaa poistaisi vaarat
ja vastukset, aloittaisi onnen päivien sarjan, täyttäisi rakkauden
kaipuun ja tarjoisi hänelle elämän täyteläisyyden. Niin, viimeinkin
oli aurinko laskenut. Lyhyt hämärän hetki oli loppunut niin nopeasti,
että hän tuskin oli ennättänyt helpoituksesta huokaista. Ja nyt
tuntui hänestä, kuin tuosta äkkiä tulleesta pimeästä olisi kuulunut
vain uhkaavia ääniä, jotka vaativat häntä syöksymään päistikkaa
tuntemattoman syliin. Nyt oli hänen kuunneltava vain omia vaistojaan!
Nyt oli hänen antauduttava sen intohimon valtaan, jonka hän itse oli
herättänyt ja josta hän oli jo nauttinut. Dain odotti häntä! Syrjäisen
uutisviljelyksen yksinäisyydessä, metsän äärettömässä hiljaisuudessa
hän odotti ypöyksin, tuo henkeänsä pelkäävä pakolainen. Välittämättä
omista vaaroistaan Dain häntä odotti. Ainoastaan hänen tähtensä Dain
oli palannut. Ja nyt kun se hetki läheni, jolloin Dainin piti saada
palkkansa, kyseli hän ihmeissään itseltään, miksi hän epäröi vielä
kylmästi omaa tahtoansa ja kaipuutansa? Reippaasti karkoitti hän
itsestään satunnaisen heikkoutensa. Dain oli saava palkkansa. Hänen
naisellinen rakkautensa ja hänen naisellinen kunniantuntonsa voitti
sen horjuvan epäröinnin, jonka virran pimeässä odottava tiettymätön
tulevaisuus hänessä oli herättänyt.
"Et sinä palaakaan," mumisi Mrs. Almayer ennustajan varmuudella. "Ilman
sinua hän ei lähde ja jos taas hän jää tänne -- --" Mrs. Almayer
viittasi kädellään "Almayerin tuulentuvilta" loistaviin valoihin, ja
keskeneräinen lause päättyi uhkaavaan murahdukseen.
Äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa talon takana ja astelivat nyt
hitaasti yhdessä metsäpurolle, missä kaikki kanootit olivat paaluun
kiinnitettyinä. Kun he olivat tulleet pensasrivin taakse, pysähtyivät
he vaistomaisesti, ja Mrs. Almayer, laskien kätensä Ninan käsivarsille,
koetti katsoa tytärtänsä silmiin, mutta turhaan, sillä tämä käänsi aina
kasvonsa pois. Ja kun hän yritti puhua, niin häipyivät ensimäiset sanat
tukahutettuun nyyhkytykseen, joka kuulosti perin oudolta, kun se tuli
naisen huulilta, joka monista inhimillisistä tunteista näytti tuntevan
vain kiukun ja vihan.
"Sinä lähdet nyt pois tullaksesi mahtavaksi," sai hän viimein sanotuksi
jotensakin rauhallisesti. "Ja jos olet viisas, niin saat suuren vallan
käsiisi, ja se on pysyvä sinulla kauan, aina vanhuuden päiviin asti.
Mutta mitä olen minä ollut? Orjana olen koko elämäni ajan ollut, olen
keittänyt riisiä miehelle, jolta on puuttunut sekä rohkeutta että
viisautta. Voi, voi! Minutkin antoi kerran suuri päällikkö ja soturi
lahjaksi miehelle, jolla ei ollut kumpaakaan noista ominaisuuksista.
Voi, voi!"
Mrs. Almayer vaikeroi hiljaa itsekseen ja valitteli menneitä
toiveitaan. Hänenkin osakseen olisi voinut sattua murhia ja tihutöitä,
jos hänen elämän toverinsa olisi ollut saman hengen lapsia kuin hän
itse. Nina kumartui yli Mrs. Almayerin hennon vartalon ja katseli
tarkkaavasti äitinsä kurttuisia kasvoja ja sisäänpainuneita silmiä,
jotka pitkäaikaisten ja tuskallisten kokemusten valolla voivat nähdä
kauaksi hänen omaan, hämärään tulevaisuuteensakin. Tähdet olivat sillä
aikaa pilkahtaneet esille taivaan pimeästä ja seurasivat ihmetellen
tätä kummallista ihmislasten eroamista. Taaskin veti Ninaa omituisesti
puoleensa, niinkuin niin monasti ennenkin, äitinsä haltioituva
luonne ja sanonnan oraakkelimainen varmuus. Ja juuri noista luonteen
ominaisuuksista, samoin kuin äkillisistä vihan kohtauksistakin, oli
suureksi osaksi saanut alkunsa se noidan maine, joka hänen äidillään
oli siirtolassa.
"Minä olen ollut orjana, mutta sinusta on tuleva kuningatar," puheli
Mrs. Almayer edelleen tuijottaen suoraan eteensä. "Muista, että mies
on sekä väkevä että heikko. Vapise hänen edessään, kun hän purkaa
sinulle vihasi, jotta hän näkisi päivän valossa sinun pelkosi. Mutta
sydämessäsi voit hänelle nauraa, sillä auringon laskettua on hän sinun
orjasi."
"Orjako! Mies! Elämän valtias! Sinä et tunne häntä, äiti."
Mrs. Almayer naurahti pilkallisesti.
"Ihan sinä puhut kuin typerät valkoiset naiset!" huudahti Mrs. Almayer.
"Mitä sinä tiedät miesten vihasta ja rakkaudesta? Milloin sinä olet
valvonut nuotion ääressä, missä taistelusta uupuneet miehet nukkuvat?
Milloin ovat sinua syleilleet voimakkaat käsivarret, jotka koska
tahansa voisivat iskeä tikarin syvälle sykkivään sydämeen? Hyi! Sinä
olet valkoinen nainen! Sinun pitäisi rukoilla vain akkaväen jumalaa!"
"Miksi puhut noin kovia sanoja? Minä olen kuunnellut jo niin kauan
sinun puheitasi, että olen aivan unohtanut entisen elämäni. Jos olisin
todella valkoinen nainen niin en seisoisi tässä valmiina lähtemään?
Kuule äiti! Minä käyn vielä kotona katsomassa viimeisen kerran isäni
kasvoja."
"Etkä käy!" sanoi Mrs. Almayer kiivaasti. "Hän nukkuu nyt
viina-untansa. Ja jos sinä käyt vielä häntä katsomassa, niin voi hän
herätä ja nähdä sinut. Mutta hänen ei pidä enää koskaan sinua näkemän.
Kun se kauhea vanha mies kerran riisti sinut minulta -- sinä olit
silloin pieni, muistathan -- --"
"Siitähän on jo niin pitkä aika," sanoi Nina.
"Mutta minä muistan sen vielä," jatkoi Mrs. Almayer julmistuneen
näköisenä puhettaan. "Silloin minä tahdoin vielä viimeisen kerran nähdä
sinun kasvojasi. Mutta isäsi sen jyrkästi kielsi. Minä kuulin sinun
itkevän ja hyppäsin virtaan. Silloin sinä olit hänen tyttärensä, nyt
sinä ole minun. Milloinkaan et saa palata tuohon taloon. Milloinkaan et
saa astua tuon pihamaan poikki. Et milloinkaan!"
Yhä äänekkäämmin oli hän puhunut, kunnes hän viimein oli miltei
huutanut. Puron toiselta puolen kuului pitkästä ruohikosta kahinaa.
Molemmat naiset kuulivat sen. He hätkähtivät ja olivat hetken aikaa
vaiti.
"Minä menen takaisin," sanoi Nina varovasti mutta päättäväisesti
kuiskaten.
"Miksi sinä olet niin vihainen ja tahdot kostaa minulle?"
Nina lähti astumaan taloa kohti. Mrs. Almayer iskeytyi häneen kiinni ja
koetti kiskoa häntä takaisin.
"Seis! Sinä et mene!" kivahti äiti huohottaen.
Nina työnsi kärsimättömästi äitinsä syrjään ja kääri ylös hameensa
voidakseen juosta sitä paremmin. Mutta Mrs. Almayer pujahti hänen
eteensä, pyörähti ympäri ja seisoi nyt tyttärensä edessä käsivarret
ojennettuina.
"Jos sinä astut vielä askeleenkin," sanoi hän hengittäen kiivaasti,
"niin minä huudan. Näetkö sinä nuo tulet tuolla suuressa talossa?
Siellä istuu kaksi valkoista miestä vihoissaan siitä, että eivät
saa nähdä sen miehen verta, jota sinä rakastat. Ja noissa pimeissä
taloissa," jatkoi hän rauhallisemmin viitaten siirtolaan päin, "minun
huutoni voisi herättää valveille miehiä, jotka voisivat johtaa
valkoisten käärmeiden sotamiehet sen luo, joka juuri sinua odottaa."
Äiti ei voinut nähdä tyttärensä kasvoja, mutta hänen edessään seisoi
yön pimeässä valkoinen nainen vaijeten ja epäröiden. Mrs. Almayer
käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Unohda jo entinen elämäsi! Unohda!" pyyteli hän rukoillen. "Unohda,
että olet nähnyt valkoisia kasvoja. Unohda heidän puheensa. Unohda
heidän ajatustapansa. He puhuvat valheita. Ja he suunnittelevat
valheita, siksi että he halveksivat meitä, jotka olemme heitä paremmat,
mutta heikommat. Unohda heidän ystävyytensä ja ylenkatseensa. Unohda
heidän lukuisat jumalansa. Miksi sinä, tyttö, tahtoisit muistella
menneitä päiviä, kun omanasi on soturi ja päällikkö, joka on aina
valmis uhraamaan monta ihmishenkeä ja omansakin -- sinun vähimmästäkin
hymystäsi?"
Puhuessaan hän työnsi varovasti tytärtään kanootteja kohden kätkien
oman pelkonsa, levottomuutensa ja epäilyksensä hurjaan sanatulvaan,
niin että Nina ei ennättänyt mitään miettiä, vielä vähemmin
vastustella, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta oikeastaan hän ei enää
tahtonutkaan. Vaikka hänet äkkiä oli vallannutkin halu nähdä vielä
kerran isänsä kasvot, niin ei hän sydämensä sisimmässä sittenkään
tuntenut kylliksi voimakkaita tunteita isäänsä kohtaan. Häntä eivät
vaivanneet minkäänlaiset epäillykset eikä omantunnon tuskat, nyt kun
hän äkkiä jätti oman onnensa nojaan tuon miehen, jonka tunteita hän
ei koskaan ollut ymmärtänyt eikä edes voinut nähdä. Mutta hän tunsi
vain, mitenkä hän vaistomaisesti oli riippuvainen entisestä elämästään,
entisistä tavoistaan ja entisestä ympäristöstään. Hänen povessaan
piili, niinkuin jokaisessa ihmispovessa, lopullisen ratkaisun pelko,
tuo pelko, joka pidättää meidät niin monesta urostyöstä ja niin monesta
rikoksestakin. Vuosikausia hän oli elänyt vaikeassa välikädessä
äitinsä ja isänsä parissa. Edellinen oli ollut niin voimakas kaikessa
heikkoudessaan, jälkimäinen niin heikko juuri silloin, kun hän olisi
voinut osoittaa voimaansa. Näiden kahden niin erilaisen ja vastakkaisen
olennon parissa hän oli elänyt itseensä sulkeutuneena. Hän oli
ihmetellyt ja vihannut oman kohtalonsa kovuutta. Hänestä oli tuntunut
niin järjettömältä ja nöyryyttävältä, että hänet oli viskattu elämään
moisessa siirtolassa ja oli saanut vain sivusta katsella ajan rattaan
huimaa pyörinää. Ei ollut hänellä toiveita, ei haluja, ei päämäärää,
jotka olisivat antaneet hänen elämälleen sen verran sisältöä, että hän
olisi jaksanut kestää yhä lisääntyvää veltostumistaan. Hän ei ollut
suuresti uskonut isänsä unelmiin eikä liioin lämmöllä niitä ajatellut.
Mutta hänen äitinsä hurjat kiihkoilut olivat herättäneet hänen
povessaan vastakaikua, jossain hänen epätoivoisen sydämensä sisimmässä
sopukassa. Ja hän oli elänyt taukoamatta omien unelmiensa ilmakehässä,
aivan kuin vanki haaveilee vapaudesta vankikoppinsa seinien sisässä.
Mutta Dainissä hän oli löytänyt tien vapauteen noudattamalla vasta
heränneitä vaistojaan. Ja hänet oli vallannut yllättävä riemun tunne
joka kerran, kun hän ajatteli, mitenkä hän Dainin silmistä oli nähnyt
vastaukset kaikkiin sydämensä kysymyksiin. Nyt hän ymmärsi elämisen
perussyyt ja sen päämäärän. Ja paljastettuaan riemulla tuon salaisuuden
hän viskasi halveksuen taakseen koko menneisyytensä ja sen mukana
surunvoittoiset ajatuksensa, katkerat tunteensa ja vähäiset halunsa,
jotka vähitellen olivat kuolleet tultuaan kosketuksiin hänen nykyisen,
kiihkeän tunnemaailmansa kanssa.
Mrs. Almayer irroitti Ninan oman kanootin kiinneköyden ja oikaistuaan
itsensä suoraksi katseli köysi kädessä tytärtään.
"Lähde sukkelaan liikkeelle, niin kauan kuin virta on pimeässä, eikä
kukaan ole vielä noussut. Minä pelkään Abdullan orjia. Ne vintiöt
kuljeskelevat usein öisin, voivat nähdä sinut ja ruveta sinua
seuraamaan. Kanootissa on kaksi melaa."
Nina lähestyi äitiään ja kosketti epäröiden huulillaan kurttuisaa
otsaa. Mrs. Almayer torjui halveksuen moiset hellyyden osoitukset,
joitten hän kaikesta huolimatta pelkäsi tarttuvan itseensä.
"Enkö minä milloinkaan enää näe sinua, äiti?" kysyi Nina.
"Et", vastasi Mrs. Almayer oltuaan jonkun aikaa vaiti. "Miksi sinä
palaisit tänne, missä minun täytyy kuolla? Sinä olet elävä kaukana
täältä loistossa ja mahtavuudessa. Kun minä saan kuulla, että valkoisia
miehiä on karkoitettu saarilta, niin minä tiedän silloin, että sinä
olet elossa ja pidät mielessäsi minun neuvoni."
"Minä pidän ne aina mielessäni," virkkoi Nina vakavana. "Mutta missä
piilee sitten minun valtani ja miten voin minä sitä käyttää?"
"Älä anna miehesi katsoa liian kauan silmiisi äläkä anna hänen painaa
päätänsä sinun syliisi muistuttamatta hänelle, että miesten täytyy
tapella, ennenkuin saavat levätä. Ja jos hän vitkastelee, niin anna
sinä itse hänelle hänen tikarinsa ja käske hänen lähteä liikkeelle.
Tee, niinkuin mahtavan ruhtinaan puoliso tekisi, kun viholliset ovat
lähellä. Anna hänen surmata ne valkoiset miehet, jotka tulevat tekemään
meidän kanssamme kauppaa. Heillä on kauniit sanat huulillaan, mutta
ladatut pyssyt käsissään. Voi!" sanoi hän lopuksi huokaisten, "heitä on
joka merellä ja joka rannikolla. Ja heitä on hyvin paljon!"
Samassa Mrs. Almayer työnsi kanootin keulan virralle päin, mutta ei
päästänyt vielä venettä irti, vaan piteli kädellään laidasta kiinni.
Hän epäröi ja mietti. Nina asetti melan lappeen rantaäyrästä vasten ja
oli valmis työntämään kanoottinsa virtaan.
"Mitä nyt, äiti?" kysyi Nina hiljaa. "Kuuletko sinä jotakin?"
"En", vastasi Mrs. Almayer hajamielisenä. "Kuulehan, Nina," virkkoi
hän äkkiä hetken vaitiolon jälkeen, "vuosien kuluttua tulee rinnallesi
muita naisia -- --"
Tähän keskeytyi Mrs. Almayerin puhe, sillä kanootista kuului
tukahutettu huuto ja melan kolahdus. Mela oli pudonnut Ninalta, kun hän
käsillään oli torjunut äitinsä sanat. Mrs. Almayer lankesi polvilleen
rannalle ja nojautui yli kanootin laidan voidakseen katsella tytärtään
silmistä silmiin.
"Kyllä muita naisia tulee rinnallesi," toisti hän vakuuttavasti.
"Minä sanon sen sinulle siksi, että sinä olet puoleksi valkoinen ja
voit unohtaa, että hän on mahtava päällikkö ja että tuollaista täytyy
tapahtua. Peitä silloin vihasi ja älä näytä hänelle pienimmälläkään
kasvojen ilmeellä sitä tuskaa, mikä kaivertaa sinun sydänjuuriasi.
Mene häntä vastaan niin, että ilo säteilee silmistäsi ja viisaus
puhuu huuliltasi, sillä sinun puoleesi hän kääntyy sekä surunsa että
epäillyksensä hetkinä. Niin kauan kuin hänen huomionsa on kiintynyt
useihin naisiin, voit sinä häntä hallita. Mutta jos sattuisi olemaan
ainoastaan yksi, jonka seurassa hän näyttäisi unohtavan sinut, silloin
-- --"
"Silloin minä en voisi elää," parkasi Nina peittäen molemmilla
käsillään kasvonsa. "Älä puhu niin äiti! Ei sellaista voi tapahtua."
"Silloin", jatkoi Mrs. Almayer rauhallisesti, "älä vähääkään sääli sitä
naista, Nina".
Mrs. Almayer kuljetti kanoottia laidasta virtaa kohden ja iskeytyi
siihen molemmin käsin kiinni, kun veneen keula jo pistäysi virralle.
"Itketkö sinä?" kysyi äiti tiukasti tyttäreltään, joka istui yhä
veneessään peitetyin kasvoin. "Nouse nyt ja ota melasi, sillä Dain on
jo kylliksi kauan sinua odottanut. Ja muistakin, Nina, että et sääli.
Ja jos sinun pitää iskeä, niin iske varmalla kädellä".
Mrs. Almayer pani kaikki voimansa liikkeelle ja kumartuen eteenpäin
työnsi kepeän aluksen kauaksi virralle. Kun hän oli taas tointunut
ponnistuksistaan, koetti hän turhaan edes vilaukselta nähdä kanoottia.
Mutta se näytti heti hävinneen valkoiseen autereeseen, joka vaappui
Pantain lämmenneitten vesien yllä. Kuunneltuaan vähän aikaa
tarkkaavasti polvillaan, Mrs. Almayer ojentautui syvään huokaisten
pystyyn, ja pari kyynelkarpaloa vieri hitaasti hänen kuihtuneita
poskiaan alas. Hän pyyhkäsi ne äkkiä pois harmaan tukkansa suortuvilla,
aivan kuin olisi hävennyt itseään. Mutta hän ei jaksanut pidättää
äänekästä huokausta, sillä hänen sydämensä oli raskas ja hän kärsi
kovasti. Hellät tunteet olivat hänelle siksi outoja. Samassa hän oli
kuulevinaan heikon äänen. Se oli kuin hänen oman huokauksensa kaiku.
Mrs Almayer pysähtyi, herkisti kuulonsa äärimmäisiin ja pälyili
levottomana läheisiä pensaita.
"Kuka siellä?" kysyi hän epäröivä sävy äänessään. Mielikuvituksessaan
hän jo näki joukottain aavemaisia olentoja autiolla virran rannalla.
"Kuka siellä?" kysyi hän hiljaa uudelleen.
Vastausta ei kuulunut. Virran surullisen yksitoikkoinen solina vain
tuntui tuolla valkoisen sumuharson takana paisuvan hetkeksi tavallista
kovaäänisemmäksi. Mutta pianpa sekin hävisi rantoja huuhtelevan veden
loiskeeseen.
Mrs. Almayer pudisteli päätään kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen
ja asteli nopeasti pensaitten luota vilkuillen terävästi oikealle ja
vasemmalle. Hän meni suoraapäätä keittiösuojusta kohden ja huomasi,
että tulisijan kekäleet hehkuivat tavallista kirkkaammin. Näytti kuin
joku olisi illan kuluessa pannut uutta polttoainetta tuleen. Kun
Mrs. Almayer tuli lähelle tulisijaa nousi Babalatchi, joka oli istua
kyyhöttänyt lämpimässä tulen hehkussa, ja meni pimeään häntä vastaan.
"Joko hän on mennyt?" kysyi huolestunut valtiomies hätäisesti.
"Jo", vastasi Mars. Almayer. "Mitä valkoiset miehet nyt puuhaavat?
Milloin sinä erkanit heistä?"
"Luullakseni he nukkuvat parhaillaan. Kunpa eivät milloinkaan heräisi!"
huudahti Babalatchi tulisesti "Voi voi! Kyllä ne ovat aika paholaisia.
Pitivät sellaista suukopua ja menoa tuosta ruumiista. Niiden päällikkö
uhkasi minua kahdesti kädellään ja sanoi, että hän antaisi hirttää
minut puuhun. Hirttää minut puuhun! Minut!" toisti hän lyöden
voimakkaasti rintaansa.
Mrs. Almayer naurahti ivallisesti.
"Ja sinä kumartelit hänelle ja rukoilit armoa. Aseelliset miehet
menettelivät toisin minun nuoruudessani".
"Ja missä ovat nyt ne nuoruutesi miehet? Sinä hullu nainen!" kivahti
Babalatchi äkäisesti. "Hollantilaiset ovat ne surmanneet. Entäs sitä!
Mutta minä tahdon elää voidakseni vetää noita murhaajia nenästä. Oikea
mies tietää, milloin on tapeltava ja milloin on syötettävä toiselle
rauhoittavia valeita. Sinäkin tietäisit sen, jos et olisi nainen."
Mutta Mrs. Almayer ei näyttänyt kuuntelevan Babalatchia. Ruumis
kumarassa ja käsivarret ojennettuina hän näytti tarkkaavan jotain
ääntä, joka kuului suojuksen takaa.
"Kummallisia ääniä," kuiskasi hän hyvin hätääntyneenä. "Minä kuulin
äsken ilmasta surunvoittoista huokailua ja itkua. Tuolta rannasta päin.
Ja nyt minä taas kuulin -- --"
"Mistä?" kysyi Babalatchi muuttunut sävy äänessä. "Mitä sinä kuulit?"
"Tästä läheltä. Tuntui ihan kuin olisi huokaistu syvään. Kunpa olisin
polttanut sen verhon ja siroitellut tuhkan ruumiille, ennenkuin se
haudattiin".
"Hyväpä tuo olisi ollut," myönteli Babalatchi. "Mutta valkoiset miehet
antoivat viskata hänet heti maakuoppaan. Tiedäthän muuten, että hän sai
virralla surmansa," lisäsi Babalatchi herttaisesti. "Hänen henkensä voi
ehkä tervehtiä veden kulkijoita, mutta jättänee maan eläjät rauhaan".
Mrs. Almayer, joka oli kurkotellut kaulaansa voidakseen paremmin nähdä
suojuksen nurkan taa, vetäsi takaisin päänsä.
"Ei siellä ole ketään," sanoi hän vakuuttavasti. "Eikö rajahin
sotakanootin pitäisi jo mennä uutisviljelyksille?"
"Minä olen juuri odotellut sitä täällä, sillä minun täytyy mennä itse
mukaan," selitteli Babalatchi. "Menenpä tästä katsomaan, mikä heitä
viivyttää. Milloinka sinä tulet? Rajahi antaa sinulle suojaa."
"Minä melon tästä yli ennen päivän koittoa. En voi jättää tänne
dollareitani," mumisi Mrs. Almayer.
Sitten he erkanivat. Babalatchi kulki poikki pihan metsäpurolle, missä
hänen kanoottinsa oli. Mrs. Almayer taas asteli hitaasti taloa kohti,
nousi lankkuportaita ja tuli takaparvekkeen kautta talon etusivulle
johtavan läpikäytävän päähän. Mutta ennenkuin hän astui sinne sisään,
kääntyi hän ympäri käytävän suussa ja katseli vielä kerran tyhjää,
hiljaista pihamaata, jota nousevan kuun säteet juuri alkoivat valaista.
Tuskin oli Mrs. Almayer hävinnyt näkyvistä, kun bananimaasta pujahti
esille hahmo. Se syöksähti yli kuun valaiseman pihan ja hävisi
parvekkeen suojaan pimeään. Se olisi voinut olla kiitävän pilven varjo,
niin äänettömästi ja nopeasti se liikkui. Mutta varjon hämmentämä ruoho
paljasti totuuden. Ruohon sulkamaiset päät värisivät ja huojuivat
pitkän aikaa kuun valossa, ennenkuin ne taas seisoivat liikkumattomina
ja kimaltelevina, muistuttaen hopeisia pieniä oksia, joita on ommeltu
tummalle kankaalle.
Mrs. Almayer sytytti kookkospähkinän kuoresta tehdyn lamppunsa,
kohotti varovasti punaista oviverhoa ja katseli miestään varjostaen
kädellään valoa. Almayer istui kokoon luhistuneena tuolissaan,
hänen toinen kätensä riippui velttona sivulla, toiselta kädellään
hän piti kasvojensa alaosaa peitossa ikäänkuin torjuakseen jotakin
näkymätöntä vihollista, jalat olivat suoraan eteen ojennettuina. Näin
nukkui hän raskaasti aavistamatta vähääkään, että epäystävälliset
silmät juuri halveksien tarkastelivat häntä. Hänen edessään oli
kumoon kaadettu pöytä ja sen ympärillä astian siruja ja särkyneitä
pulloja. Epätoivoinen oli taistelu ollut. Siihen viittasivat myöskin
tuolit, joita nähtävästi vihapäissä oli viskelty sinne tänne ja jotka
nyt lojuivat pitkin parveketta. Ne olivat perin surkean näköisiä
avuttomissa asennoissaan. Ainoastaan Ninan suuri keinutuoli, joka
tummana ja liikkumattomana seisoi korkeilla jaluksillaan, kohosi
järkkymättömän arvokkaan ja rauhallisen näköisenä korkealle yli sinne
tänne viskeltyjen, runneltujen huonekalujen. Se näytti vain odottavan
omistajaansa.
Heitettyään vielä viimeisen vihaisen silmäyksen nukkujaan Mrs. Almayer
vetäytyi verhon taakse ja meni omaan huoneeseensa. Pari yölepakkoa,
jotka pimeä ja palautunut hiljaisuus taas sai rohkeiksi, alkoivat
uudelleen lepatella ristiin rastiin Almayerin pään yläpuolella. Ja
talon yörauhaa ei häirinnyt pitkään aikaan muu kuin nukkuvan isännän
syvä hengitys ja hopearahojen hiljainen kilinä niitten putoillessa
pakoa valmistelevan emännän käsistä. Kuu oli nyt noussut yöusvan
yläpuolelle, ja sen hetki hetkeltä lisääntyvässä valossa tulivat
parvekkeella olevat esineet näkyviin. Niistä lankesivat selvähahmoiset,
tummat, väräjävät varjot, osoittaen peittelemättä, miten rumat, nuo
sikin sokin viskatut esineet todella olivat. Nukkuvasta Almayeristä
ilmestyi irvikuva hänen takanaan olevalle likaiselle, kalkilla
sivellylle seinälle. Hänen asentonsa ja kasvojensa joka piirre
esiintyi kummallisen liioiteltuna ja jättiläismäisen suurena. Lepakot,
jotka alkoivat leikkiinsä kyllästyä, lähtivät etsimään pimeämpiä
temmellyspaikkoja. Samassa tuli näkyviin muuan sisilisko syöksähdellen
hermostuneesti sinne tänne. Sitä miellytti valkoinen pöytäliina.
Siihen se painautui ja pysyi niin liikkumatta, että olisi luullut
sen äkkiä kuolleen, jos ei olisi samaan aikaan kuullut soinnukkaita
tervehdyshuutoja, joita tämä rohkea seikkailija ja sen varovaisempi,
pihan rikkaläjissä piileksivä ystävä keskenään vaihtoivat.
Äkkiä natisivat läpikäytävän laudat, sisilisko hävisi, Almayer
liikahteli levottomasti ja huokasi. Hitaasti hän alkoi herätä,
harhaillen yhä unimailla, juopuneen tajuttomasta tilasta. Unen
painajainen sai hänen päänsä retkahtelemaan olalta toiselle. Hän näki
sellaista unta, että taivaan kansi oli laskeutunut hänen päälleen kuin
raskas vaippa ja soljui tähtikirkkaine laskoksineen kauaksi hänen
alapuolelleen. Hän näki tähtiä joka taholla. Ja hänen alapuolellaan
olevista tähdistä kuului rukoilevia, itkunsekaisia huokauksia.
Surullisen näköisiä kasvoja vilahteli sieltä täältä näkyviin
valosikermien lomasta täyttäen alhaalla olevan äärettömän avaruuden.
Miten voi päästä kuulemasta tuota tuskastuttavaa vaikerrusta? Miten
voi karttaa noita tuijottavia, surunvoittoisia katseita, jotka
ahdistivat häntä joka taholta. Hänen täytyi viimein ahmia keuhkoihinsa
ilmaa. Siksi musertavalta tuntui niitten tähtimaailmojen paino, jotka
lepäsivät hänen särkevillä hartioillaan. Pois piti päästä! Mutta miten?
Jos hän yrittäisikin liikahtaa paikaltaan, astuisi hän tyhjyyteen ja
saisi surmansa kaikkeuden luhistuessa kokoon, kaikkeuden, jonka ainoana
tukena hän itse oli. Entä mitä sanoivat nuo äänet? Ne kehoittamalla
kehoittivat häntä liikkumaan. Mutta minne? Kohti häviötäkö! Ei
suinkaan. Närkästyen hän torjui tämän mahdottoman otaksuman. Mutta
jopa tuntui maaperä hänen allaan lujenevan. Hän jännitti lihaksiaan
päättäen uljaasti kantaa taakkaansa ikuisiin aikoihin asti. Aikakaudet
vyöryivät hänen ohitsensa, ja tähtimaailmat kiertelivät huimaa vauhtia
hänen ympärillään. Yhä kuuli hän surunvoittoisten äänten vaikerrusta.
Ne kehoittivat häntä luopumaan yrityksestään, ennenkuin se salaperäinen
voima, joka oli määrännyt hänelle tuon jättiläismäisen tehtävän,
alkaisi suunnitella hänen lopullista tuhoamistaan. Kauhukseen hän tunsi
äkkiä vastustamattoman voimakkaan käden pudistavan olkapäästä. Ja hän
kuuli, mitenkä nuo lukemattomat äänet yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin
rukoilivat häntä jättämään taakkansa, ennenkuin oli liian myöhäistä.
Hän tunsi liukuvansa pois paikaltaan ja menettävänsä tasapainonsa,
aivan kuin joku olisi kiskonut häntä jaloista. Sitten hän putosi
jonnekin. Pudotessa pääsi häneltä heikko huudahdus. Nyt vapautui hän
viimeinkin tuhoutuvan kaikkeuden tuskallisesta ympäristöstä ja hän
alkoi valveutua. Mutta yhä tunsi hän olevansa unensa lumossa.
"Mitä? Mitä tämä on?" soperteli hän unisena avaamatta vähääkään
silmiään. Hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, ja hän ei uskaltanut
nostaa silmäluomiaan. Hän kuuli yhä noita rukoilevia kuiskeita. --
"Olenko minä hereillä? -- Miksi kuulen noita ääniä?" mietiskeli hän
unipäissään. -- "En pääse vain irti tuosta kauheasta painajaisesta.
-- Olen ollut kovasti humalassa. -- Mitä tuo pudistaminen sitten
oli? Näenkö yhä unta. -- Minun täytyy aukaista silmäni, jotta pääsen
kaikesta selville. Olen vielä unen horroksissa. Se on varmaa."
Almayer koetti karkoittaa raukeuden ruumiistaan, avasi silmänsä ja
näki aivan edessään kasvot, jotka tuijottivat häneen silmät suurina.
Hän sulki taas kauhuissaan silmänsä ja istui jäykkänä tuolissaan. Koko
hänen ruumiinsa vapisi. Mistä tuli tämä ilmestys? -- Varmaankin se oli
harhanäky. Hänen hermonsa olivat eilen saaneet kestää tulikokeen -- ja
entä sitten juomingit! Hän ei näkisi tuota aavetta enää, jos hän vain
uskaltaisi aukaista silmänsä. -- Hän tahtoi katsella sitä heti. --
Ensin piti vain vähän rauhoittua. -- Noin. -- Ja nyt.
Hän tähysteli eteensä. Parvekkeen etäisimmässä kolkassa seisoi häntä
vastapäätä naisen hahmo teräksen harmaassa valaistuksessa. Rukoilevan
tavoin oli se ojentanut käsivartensa häntä kohden. Hänen ja tuon
itsepäisen aaveen välillä virtaili sekava sanatulva, joka kipeästi
koski hänen korviinsa. Äärimmäisiin asti hän vaivasi aivojaan, mutta
ei ymmärtänyt mitään. Kuka sanoi nuo malaijilaiset sanat? Kuka oli
livistänyt tiehensä? Miksi liian myöhään -- ja missä suhteessa liian
myöhään? Mitä tarkoittivat nuo sanat, joissa vihan ja rakkauden tunteet
niin omituisen sekavasti ilmenivät? Mitä tarkoittivat nuo alituisesti
toistuvat nimet, jotka yhä uudelleen ja uudelleen kaikuivat hänen
korvissaan -- Nina, Dain; Dain, Nina? Dainhän oli kuollut, ja Nina
nukkui parhaillaan, aavistamatta vähääkään, mitenkä kauhean kiirastulen
läpi hänen isänsä juuri kulki. Kidutettaisiinko häntä ikuisesti,
nukkuipa hän sitten tahi valvoi? Eikö hän saisi rauhaa yöllä eikä
päivällä? Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi?
Viimeiset sanat hän huusi ääneen. Naisen hahmo näytti säpsähtävän
ja vetäytyvän hänestä vähän loitommaksi ovelle päin. Samassa kuului
kirkaisu. Tuo käsittämätön kiusahenki sai Almayerin niin raivoihinsa,
että hän hyökkäsi sen kimppuun. Mutta se väisti näppärästi hänen
hyökkäyksensä. Almayer syöksähti koko painollaan seinään. Mutta
nopeasti kuin salama hän pyörähti ympäri ja alkoi hurjana ajaa tuota
salaperäistä olentoa takaa. Se pakeni häntä ja kirkui, niin että korvia
vihloi. Mutta Almayerin vihan vimma sai vain siitä lisää virikettä. Yli
huonekalujen ja ympäri kaadetun pöydän kulki ajo. Jo sai hän saaliinsa
ahdistetuksi Ninan tuolin taakse. Siinä he syöksähtelivät, milloin
vasemmalle, milloin oikealle. Tuoli kiikkui hurjasti heidän välillään.
Naisen hahmo parkaisi joka kerta, kun Almayer teki salahyökkäyksensä.
Almayer taas puri tiukasti hampaansa yhteen ja syyti syytämistään
järjettömiä kirosanojaan. "Voi noita ärsyttäviä ääniä, jotka tuntuivat
ihan halkaisevan hänen aivonsa ja salpaavan hänen hengityksensä. --
Hän ei kestäisi niitä enää. -- Hänen täytyi saada ne vaikenemaan!"
Hänet valtasi hurja halu musertaa tuo kirkuva olento. Ja hän heittäytyi
silmittömän epätoivoisesti yli tuolin, niin että pöly ja puun sirpaleet
lentelivät heidän ympärillään, kun he viimein päällekkäin makasivat
parvekkeella. Viimeinen kirkaisu, joka kuului hänen altaan, muuttui
vähitellen heikoksi kurkun korinaksi. Almayer huokasi helpotuksesta,
kun hänen ympärillään lopultakin oli ehdottoman hiljaista.
Hän katseli allaan viruvan naisen kasvoja. Siinähän oli sittenkin
todellinen nainen! Hän tunsi tuon naisen. Voi ihmeitten ihmettä!
Taminah! Almayer kimmahti pystyyn häveten raivoaan. Hän seisoi
hämillään paikoillaan ja pyyhki otsaansa. Tyttö pääsi ponnistellen
polvilleen ja syleili Almayerin jalkoja anoen kiihkeästi armoa.
"Älä pelkää," sanoi Almayer ja nosti tytön pystyyn. "En minä lyö sinua.
Mutta miksi sinä tulet keskellä yötä minun talooni? Ja jos sinun täytyi
tulla, niin miksi sinä et mennyt tuonne verhon taakse, missä naiset
nukkuvat?"
"Verhon takana ei ole ketään," sai Taminah sanotuksi, vetäisten joka
sanan välillä ilmaa keuhkoihinsa. "Sinun talossasi ei ole enää yhtään
naista, tuan. Minä näin vanhan rouvan lähtevän, jo ennenkuin koetin
saada sinua hereille. Minä en kaivannut sinun naisväkeäsi, vaan sinua
itseäsi".
"Vanha rouva!" toisti Almayer. "Tarkoitatko sinä minun vaimoani?"
Taminah nyökkäsi päätään.
"Mutta ethän sinä pelkää minun tytärtäni?" virkkoi Almayer.
"Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin?" huudahti Taminah. "Puhelinhan
minä sinulle pitkän aikaa, kun sinä makasit tuossa silmät puoleksi
auki? Hän on myöskin mennyt".
"Minä nukuin. Etkö sinä osaa eroittaa nukkuvaa ihmistä valveilla
olevasta?"
"Toisinaan", vastasi Taminah hiljaa, "toisinaan henki majailee lähellä
nukkuvaa ruumista ja kuulee puheen. Minä puhuin pitkän aikaa, ennenkuin
kosketin sinua. Ja minä puhuin hiljaa, sillä pelkäsin, että henkesi,
kuullessaan äkkiä kovia ääniä, olisi voinut mennä matkoihinsa ja jättää
sinut ikuisen unen helmoihin. Minä tartuin sinua olkapäähän vasta
sitten, kun sinä aloit mutista sanoja, joita en ymmärtänyt. Etkö sinä
sitten kuullut mitään ja etkö tiedä mitään?"
"En tiedä vähintäkään siitä, mitä sanoit. Mistä on kysymys? Kerrohan
uudestaan, jos tahdot, että minä sen tietäisin."
Almayer otti tyttöä olkapäästä kiinni. Taminah antoi vastustelematta
viedä itsensä parvekkeen ulkosivulle, missä oli paras valaistus. Mutta
hän väänteli koko ajan käsiään ja näytti niin murheen murtamalta, että
Almayer alkoi hätääntyä.
"Puhu," sanoi Almayer. "Sinä pidit sellaista melua, että kuolleetkin
olisivat voineet herätä. Ja kuitenkaan ei tullut yhtään elävääkään
olentoa," mumisi hän levottoman näköisenä. "Oletko sinä mykkä? Puhu!"
käski hän uudelleen.
Taminah taisteli sydämessään lyhyen taistelun. Mutta sitten tuli hänen
vapisevilta huuliltaan sanoja tulvinaan. Ja hän kertoi Almayerille
Ninan rakkauden tarinasta ja omasta mustasukkaisuudestaan. Välistä
Almayer katseli Taminahiin vihaisesti ja käski tämän vaijeta. Mutta
hän ei voinut tukkia tytön vuolasta sanatulvaa. Se näytti hänestä
muodostuvan kuumaksi virraksi, joka pyöri hänen jaloissaan, kohosi
kuohuvaksi aallokoksi hänen ympärilleen, nousi yhä korkeammalle, peitti
hänen sydämensä, poltti hänen huuliaan kuin sulava lyijy, verhosi hänen
katseensa kärventävään höyryyn, kunnes vihdoin yhtyi hänen päänsä
yllä surmaten hänet armotta. Ja kun Taminah kertoi, mitenkä puhe
Dainin kuolemasta, joka koko onnettomuuspäivän oli pitänyt Almayerin
murheen murtamana, oli ollut pelkkää petosta, niin tuijotti Almayer
villin näköisenä tyttöön ja sai tämän hetkeksi ymmälle. Mutta pian
kääntyi Almayer poispäin, hänen katseensa menetti ilmeensä suuntautuen
tylsänä kauaksi yli virran. Niin, tuossa oli tuo tuttu virta! Hänen
vanha ystävänsä ja hänen vanha vihamiehensä! Aina se puhui samaa
kieltä soljuessaan vuodesta vuoteen hänen ohitsensa. Milloin toi se
myötä-, milloin vastoinkäymistä. Milloin onnea, milloin onnettomuutta.
Mutta muuttumattomana pysyi sen pinta välkkeineen ja huimaavine
pyörteineen. Vuosikausia hän oli kuunnellut sen välinpitämätöntä,
rauhoittavaa solinaa. Ja monasti se oli herättänyt hänen povessaan
toivoa, voitonriemua ja rohkeutta. Niin kauan se oli kuiskinut hänelle
lohdutuksen sanoja, jotka puhuivat hänelle tulevista onnen päivistä.
Ja nyt kuunteli hän tuon solinan säestyksellä sydämensä hitaita,
tuskallisia lyöntejä. Tarkkaavasti hän niitä kuunteli ihmetellen
niitten säännöllisyyttä. Vaistomaisesti hän alkoi laskea sydämensä
lyöntejä. Yksi, kaksi, kolme. Mitäpä niitä laskea! Seuraavalla
lyönnillä sen toiminnan täytyisi tauota. Ei yksikään sydän jaksaisi
kestää niin paljon ja lyödä kuitenkin tasaisesti yhä edelleen. Pian
täytyi tauota noitten säännöllisten lyöntien, jotka kaikuivat hänen
korvissaan kuin verhotun vasaran pehmeät iskut. Ja kuitenkin löi sydän
parka herkeämättä ja säälittä. Ei yksikään ihminen voisi tätä enää
kestää. Ja tämäkö sitten on viimeinen kärsimys? Vai sitä seuraavako?
Vai koska tulee viimeinen? Voi Jumalani! Koska? Itsetiedottomasti hän
painoi kädellään niin raskaasti tytön olkapäähän, että tämä lausui
kertomuksensa viimeiset sanat hänen jalkojensa juuressa tuntien
sydämessään tuskaa, häpeätä ja vihaa. Eikö hänen kostotuumansa
onnistuisikaan? Tuo valkoinen mies oli tunteeton kuin kivi. Liian
myöhään hän oli tullut! Liian myöhään!
"Ja sinä näit Ninan menevän?" kajahti Taminahin pään yli Almayerin
karkea ääni.
"Johan minä sen sanoin sinulle!" huudahti Taminah nyyhkyttäen ja koetti
varovasti irtautua Almayerin käsistä. "Johan minä sanoin sinulle, että
minä näin noita-akan työntävän hänen kanoottinsa vesille! Minä olin
piiloutunut ruohikkoon ja kuulin kaikki, mitä he puhuivat. Hän, jota
me tavallisesti sanomme valkoiseksi neidiksi, tahtoi palata katsomaan
sinun kasvojasi, mutta noita-akka kielsi häntä, ja -- --"
Taminah laskeutui kyynärpäittensä varaan, ja raskas käsi painoi hänet
ihan mykkyrään. Mutta halveksien kohotti hän katseensa Almayeriin.
"Ja neiti totteli," parkaisi Taminah äänellä, joka ilmaisi ivaa ja
tuskaa. "Päästä minut irti, tuan. Miksi sinä olet minulle vihainen?
Lähde jo kiireesti purkamaan vihasi tuolle petolliselle naiselle,
muuten tulet liian myöhän".
Almayer kiskoi tytön pystyyn ja katsoi häntä silmiin. Taminah rimpuili
vastaan ja vältteli Almayerin hurjaa katsetta kääntäen päänsä toisaalle.
"Kuka lähetti sinut tänne minua kiusaamaan?" tiuskasi Almayer
vihaisesti. "Minä en usko sinua. Sinä valehtelet".
Almayer oikaisi äkkiä kätensä ja viskasi tytön poikki parvekkeen oven
suuhun. Tämä makasi siinä liikkumatta ja ääneti, aivan kuin olisi
heittänyt henkensä Almayerin käsissä. Näkyi vain musta mykkyrä. Se oli
eloton ja äänetön.
"Oi sinua, Nina!" huudahti Almayer kuiskaten. Ja hänen äänessään
väreili kärsineen ihmisen hellää moitetta ja rakkautta. "Voi, Nina!
Minä en voi sitä uskoa."
Heikko tuulenhenkäys tuli virralta ja kulki yli pihan. Se sai ruohon
aaltoilemaan, nousi parvekkeelle ja kosketteli Almayerin otsaa
vilvoittaen ja herttaisesti hyväillen sitä. Naistenkammion oviverho
pullistui tuulessa, mutta painui heti ihmeen avuttoman näköisenä
entiselleen. Almayer tuijotti lepattavaan verhoon.
"Nina!" huusi Almayer. "Missä sinä olet, Nina?"
Tuuli työntyi valittaen ulos tyhjästä talosta. Hiljaisuus vallitsi.
Almayer kätki kasvonsa käsiin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä
näkemästä jotakin vastenmielistä näkyä. Ja kun hän, kuultuaan jalkojen
sipsutusta, otti kädet silmiltään, oli musta mykkyrä oven suusta
hävinnyt.