"Voinko uskoa puhettasi? Se kuulostaa tarinalta, jota miehet
kuuntelevat torkkuessaan nuotiotulen ääressä, ja se näyttää lähteneen
liikkeelle naisen suusta."
"Ketä minä täällä pettäisin, oi rajahi?" vastasi Babalatchi. "Ilman
sinua minä en ole mitään. Kaiken sen, minkä olen kertonut sinulle,
uskon todeksi. Minä olen elänyt monta vuotta ikäänkuin sinun kämmeniesi
turvissa. Nyt ei ole sopiva aika epäilyksille. Vaara on hyvin suuri.
Meidän pitäisi neuvotella ja toimia heti, ennenkuin aurinko menee
mailleen."
"Aivan oikein!" mumisi Lakamba miettivästi.
He olivat istuneet viimeksi kuluneen tunnin yhdessä rajahin
vastaanottohuoneessa, sillä heti kun Babalatchi oli nähnyt
hollantilaisten upseerien laskevan maihin, oli hän soutanut yli virran
ilmoittamaan herralleen aamun tapahtumat ja neuvottelemaan tämän
kanssa, miten heidän oli suhtauduttava muuttuneisiin olosuhteisiin.
He olivat molemmat hämillään ja peloissaan asiain odottamattomasta
käänteestä. Rajahi istui jalat ristissä tuolillaan katse kiinteästi
suunnattuna lattiaan. Babalatchi istui kyykyssä aivan vieressä, mieli
maassa.
"Ja missä sinä sanoitkaan hänen nyt lymyävän?" kysyi Lakamba
keskeyttäen viimeinkin hiljaisuuden, johon he olivat kumpikin pitkäksi
ajaksi vaipuneet hautoen mielessään synkkiä aavistuksia.
"Bulangin uutisviljelyksillä, kaikkein etäisimmillä talosta. He menivät
sinne juuri sinä samana yönä. Valkoisen miehen tytär vei hänet sinne.
Nina-neiti kertoi sen minulle, itse puhuen minulle aivan peittelemättä,
sillä hänessä on valkoisen miehen verta. Ei hän tunne sopivaisuuden
sääntöjä. Hän sanoi odottaneensa Dainia tämän ollessa täällä. Vihdoin
viimein Dain oli tullut esille pimeästä ja vaipunut uupuneena hänen
jalkainsa juureen. Siinä oli mies maannut kuin kuollut, mutta Nina
oli sylissään saanut Dainin taas virkoamaan ja omalla hengityksellään
hengittämään. Tämän hän minulle kertoi katsoen minua puhuessaan suoraa
silmiin, niinkuin minä nyt sinua, rajahi. Hänellä on aivan valkoisen
naisen tavat, ei hän ymmärrä hävetä mitään."
Babalatchi lopetti hetkeksi puheensa syvästi loukkautuneena. Lakamba
nyökkäsi päätään. "No niin, ja entä sitten?" kysäsi hän.
"Sitten ne kutsuivat joukkoonsa tuon vanhan vaimon," jatkoi Babalatchi
puhettaan. "Ja Dain kertoi heille, mitenkä prikin oli käynyt ja mitenkä
hän oli koettanut surmata monta miestä. Hän oli tiennyt valkoisten
käärmeiden olevan lähettyvillä, vaikka hän ei ollut sanonut siitä
halaistua sanaakaan meille. Hän oli tiennyt, mikä suuri vaara oli
häntä uhkaamassa. Hän luuli surmanneensa monta, mutta kuolleiden luku
supistuikin vain kahteen, mikäli olen kuullut merimiehiltä, jotka
tulivat tänne sotalaivoissa."
"Entä se mies, joka löydettiin virrasta?" tokasi puheen lomassa Lakamba.
"Se oli yksi hänen venemiehistään. Kun ajopuut olivat kaataneet
kanootin, alkoivat nuo molemmat uida yhdessä, mutta venemies mahtoi
jotenkin loukkaantua. Dain ui edelleen kannattaen toveriaan pinnalla.
Hän jätti miehen pensaitten suojaan ja meni Almayerin taloon. Mutta kun
he Mrs. Almayerin kanssa yhdessä tulivat rantaan, oli miehen sydän jo
lakannut sykkimästä. Silloin tuo vanha vaimo alkoi jaella neuvojaan.
Dainista ne olivat hyvät. Dain irroitti nilkkakoristeensa, taittoi sen
ja kiinnitti miehen jalkaan. Sormuksensa pani hän orjansa sormeen.
Dain riisui uumaverhonsa ja pani sen tuon olennon ylle, joka ei enää
vaatteita kaivannut. Molemmat naiset kannattivat sillä aikaa ruumista
pystyssä. He tahtoivat peittää kaikkien silmät ja johtaa harhaan koko
siirtolan huomion, jotta voisivat vannoa olemattoman todeksi ja jotta
heidän pelinsä näyttäisi rehelliseltä, kun valkoiset miehet tulivat.
Sitten Dain ja valkoinen nainen lähtivät tapaamaan Bulangia ja etsimään
piilopaikkaa. Vanha vaimo jäi ruumista vartioimaan."
"Oi, oi!" huudahti Lakamba. "Onpa se eukko ovela."
"Onpa niinkin! Hänessä asuu paholainen, joka kuiskaa hänen
korvaansa neuvot," myönteli Babalatchi. "Hän kiskoi ruumiin kovilla
ponnistuksilla niemeen, minne oli kasaantunut joukottain puunrunkoja.
Kaikki tämä tehtiin pimeässä, sitten kun myrsky oli tauonnut. Sitten
hän odotteli. Heti päivän sarastaessa hän murskasi suurella kivellä
kuolleen pään muodottomaksi ja työnsi ruumiin puuruuhkaan. Hän jäi itse
lähelle pitämään silmällä asiain menoa. Auringon noustessa tuli Mahmat
Banjer ja löysi ruumiin. Kaikki uskoivat asian todeksi, minäkin petyin,
mutta en pitkäksi aikaa. Valkoinen mies uskoi niinikään ja pakeni
kauhuissaan kotiinsa. Mutta kun me sitten jäimme kahden kesken, niin
aloin epäillä asiaa ja utelin sitä eukolta. Tämä kertoi silloin minulle
kaikki, peljäten vihaani ja sinun valtaasi ja pyyteli apua saadakseen
Dainin pelastetuksi."
"Dain ei saa joutua valkoisten käärmeiden käsiin," virkkoi Lakamba.
"Vaan kuolkoon, jos se vain voi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa."
"Ei se voi tapahtua, herra! Muista, että leikissä on mukana tuo nainen,
jolla on valkoisen miehen verta. Ei häntä voi pitää kurissa. Hän
nostaisi hirveän melun. Sitten ovat vielä nuo upseerit täällä. Ne ovat
jo kylliksi vihaisia. Dainin täytyy päästä pakoon, hänen täytyy mennä
menojaan. Meidän täytyy auttaa häntä oman turvallisuutemme vuoksi."
"Ovatko upseerit kovasti äkäisiä?" kysyi Lakamba uteliaana.
"Ovat ne. Niiden päällikkö käytti kovia sanoja puhuessaan minulle,
vaikka minä tervehdin häntä sinun nimessäsi. Enpä luule," lisäsi
Babalatchi hyvin huolestuneen näköisenä hetken vaitiolon jälkeen, "enpä
luule nähneeni milloinkaan ennen valkoista päällikköä niin vihaisena.
Hän väitti, että me olemme olleet huolimattomia ja ties mitä. Ja hän
ilmoitti minulle tahtovansa puhutella itse rajahia, minä muka en
merkinnyt mitään."
"Puhutella rajahia!" toisti Lakamba mietteissään. "Kuulehan,
Babalatchi! Minä olen sairas ja vetäydyn syrjään. Souda poikki virran
ja ilmoita se valkoisille miehille."
"Kyllä", sanoi Babalatchi. "Minä menen heti sinne. Mutta entäs Dain?"
"Sinä toimitat hänet pois tieltä, miten vain parhaiten taidat. Sydämeni
on tästä ihan murheellinen," huokasi Lakamba.
Babalatchi nousi, meni aivan herransa viereen ja puhui vakavasti.
"Yksi meidän laivoistamme on virran etelänpuoleisessa suussa.
Hollantilainen sotalaiva on taas pohjan puoleisessa vartioimassa
pääväylää. Minä toimitan Dainin kanootissa salaisia metsäpuroja
pitkin laivaan. Hänen isänsä on mahtava ruhtinas ja saa kuulla sinun
jalomielisyydestäsi. Laiva vieköön Dainin Ampanamiin. Sinun maineesi on
oleva suuri, ja palkkioksi olet sinä saava mahtavan ystävän. Almayer
luovuttaa epäilemättä kuolleen, muka Dainin ruumiina, upseerille.
Ja typerät valkoiset miehet sanovat: 'Hyvä on, levätköön rauhassa.'
Silloin murhekin lähtee sydämestäsi, rajahi."
"Oikein! Oikein!" sanoi Lakamba.
"Ja sitten kun minä, sinun orjasi, olen tämän suorittanut, palkitset
sinä anteliaalla kädellä. Senhän minä tiedän! Valkoinen mies murehtii
menetettyä aarrettaan, kuten valkoiset miehet ainakin, joilla on
ikuinen dollarin jano. Kun nyt asiat muuten ovat hyvin järjestyneet,
niin saamme me kenties haltuumme aarteen valkoiselta mieheltä. Dainin
täytyy päästä pakenemaan ja Almayerin täytyy jäädä eloon."
"Mene nyt, Babalatchi, mene!" sanoi Lakamba nousten tuolistaan. "Minä
olen hyvin sairas ja tarvitsen lääkettä. Ilmoita niin valkoiselle
päällikölle."
Mutta näin ylimalkaisella määräyksellä ei Lakamba päässyt Babalatchista
eroon. Babalatchi tiesi, että hänen herransa mahtimiesten tavoin
mielellään sälytti kaikki vaivojen ja vaarojen taakat palvelijansa
hartioille. Mutta tällä kertaa he liikkuivat niin vaarallisilla
vesillä, että rajahinkin täytyi suorittaa oma tehtävänsä. Hän voi olla
miten sairas tahansa valkoisten miesten ja vaikkapa koko maailman
silmissä, jos se häntä huvitti, kunhan hän vain otti hartioilleen
edes osan sen suunnitelman suorittamisesta, jonka Babalatchi niin
huolellisesti oli laatinut. Babalatchi tahtoi, että suuri kahdentoista
miehen kanootti lähetettäisiin pimeän tultua Bulangin uutisviljelyksien
läheistöön. Dain pitäisi vallata. Ei voi näet otaksua, että rakastunut
mies katselisi avoimin silmin sellaista pelastuksen tietä, joka veisi
hänet pois tunteittensa esineestä, väitti Babalatchi. Ja näin ollen
heidän täytyisi käyttää väkivaltaa saadakseen hänet liikkeelle.
Tahtoiko rajahi, että kanootti miehitettäisiin luotettavalla
väellä. Sen täytyisi tapahtua salassa. Ehkäpä rajahi haluaisi itse
tulla mukaan, jotta voitaisiin Dainiin nähden käyttää koko hänen
suurta persoonallista vaikutusvaltaansa, jos tämä osoittautuisi
itsepintaiseksi ja kieltäytyisi lähtemästä piilopaikastaan. Mutta
rajahi ei tahtonut antaa varmaa lupausta, vaan hoputti vain huolissaan
Babalatchia menemään, sillä hän pelkäsi, että valkoiset miehet
äkkiarvaamatta tulisivat hänen vieraikseen. Ijäkäs valtiomies sanoi
vastahakoisesti hyvästinsä ja meni pihalle.
Ennenkuin Babalatchi meni veneensä luo, pysähtyi hän hetkeksi suurelle
avonaiselle paikalle, missä tuuhealehtisistä puista lankesi leveitä
varjoja maahan. Varjot näyttivät liukuvan pehmeällä, voimakkaalla
valovirralla, joka kohosi ylös yli talojen ja laskeutui alas
paaluvarustuksille ja virralle. Vesillä tuo valovirta hajosi ja
kimalteli tuhansina väikkyvinä väreinä. Se muistutti taivaan sinestä
ja kullasta kudottua vyötä, jota reunusti Pantain rantoja vartioivien
metsien helakka viheriä. Kaikkialla oli hiljaista, iltapäivätuuli
ei vielä tuntunut ilmassa. Puiden latvojen muodostama säännötön
ääriviiva pysyi muuttumattomana, aivan kuin epävarma käsi olisi sen
piirtänyt lämpöä huokuvan taivaan sinelle. Korkeiden paaluvarustusten
sisäpuolella tuntui kuivamassa olevan kalan löyhkä ja ympäröivistä
metsistä tulvehti kuihtuvien kukkien väkevää tuoksua. Tähän yhtyi
silloin tällöin kirpeätä katkua keittiötulilta, savun laskeutuessa
maahan lehtevien puunoksien alta ja painuessa hitaasti kuivaneeseen
ruohikkoon.
Kun Babalatchi katsahti lipputankoon, joka kohosi muutamien pihan
keskellä kasvavien, matalien puiden yläpuolelle, näki hän Alankomaiden
kolmivärisen lipun laiskasti lepattelevan ensimäisen kerran sen
jälkeen, kuin se oli vedetty tankoon tuona aamuna, jolloin sotalaivat
olivat saapuneet. Kevyin henkäyksin tuli tuuli pannen puitten lehdet
vienosti kahisemaan. Oikullisesti se leikki hetken aikaa Lakamban
valtaa, mutta samalla myöskin hänen orjan asemaansa kuvaavalla
merkillä. Sitten se kiihtyi kovaksi tuulenpuuskaksi, niin että lippu
liehui suorana ja varmana puiden yläpuolella. Tumma varjo kiisi pitkin
virran pintaa vyöryen vedestä heijastuvien kimmeltävien auringon
säteiden yli ja peittäen ne tykkänään. Suuri, valkoinen pilvi kulki
hitaasti poikki tummenevan taivaan ja painui länteen ikäänkuin
odottaakseen siellä auringon tuloa. Ihmiset ja koko luonto pudistivat
päältään kuuman iltapäivän raukeuden ja heräsivät eloon merituulen
ensimäisestä henkäyksestä.
Babalatchi riensi venevalkamaan, mutta ennenkuin hän oli tullut
kanoottinsa luo, pysähtyi hän silmäilemään pihamaata. Hän näki siellä
valoa ja varjoa, herttaisia kotitulia sekä joukottain Lakamban
sotamiehiä ja palvelijoita siellä täällä seisoskelemassa. Hänen
oma talonsa näkyi muitten rakennusten joukosta aituuksen sisältä.
Apein mielin kysyi silloin Sambirin valtiomies itseltään, milloin
ja miten hän taas saisi palata tuohon taloon takaisin. Hän oli
tällä kertaa tekemisissä miehen kanssa, joka oli vaarallisempi kuin
yksikään kohtaamansa villipeto. Mies oli ylpeä, omatahtoinen, kuin
ruhtinas ainakin, ja vielä rakastunut. Ja hänen piti nyt mennä
puhumaan tuolle miehelle kylmän, maallisen viisauden sanoja. Voiko
olla mitään peloittavampaa? Mitähän jos tuo mies ottaisi pahakseen
kun muka hänen kunniaansa loukattaisiin tai ei välitettäisi hänen
tunteistaan, ja tekisi äkkiä kovan tenän? Lakamban ovela neuvonantaja
olisi epäilemättä hänen vihansa ensimäinen uhri ja kuolema vaivojen
palkkana. Ja tämä kauhea asema johtui kokonaan noitten tunkeilevien,
typerien valkonaamojen pelosta. Babalatchi kuvitteli jo mielessään
lohdutonta maanpakolaisuutta kaukaisessa Madurassa. Se olisi jo
pahempaa kuin kuolema? Ja sitten oli vielä tiellä tuo sekarotuinen
tyttökin uhkaavine katseineen. Kukapa voisi aavistaa, mitä tuollainen
käsittämätön olento tekisi ja olisi tekemättä? Ja se tiesi jo asioita
niin paljon, että Dainin surmaaminen oli mahdotonta. Se oli selvääkin
selvempi. Ja kuitenkin terävä, leveähamarainen tikarikin on hyvä ja
luotettava toveri, ajatteli itsekseen Babalatchi, kun hän hyräillen
tarkasteli omaa asettaan ja pisti sen kaipauksesta huokaisten
takaisin tuppeen, ennenkuin irroitti kanoottinsa. Kun hän nyt viskasi
syrjään kiinneköyden, työnsi kanoottinsa vesille ja sieppasi melansa,
niin selvisi hänelle, mitenkä turhaa oli että naiset sekaantuivat
valtiollisiin asioihin. Nuoret naiset etenkin. Sensijaan kunnioitti
hän vakavasti Mrs. Almayerin kypsynyttä viisautta ja sitä joustavuutta
juonien punomiseen, mikä vuosien vieriessä vähitellen tulee naisessa
näkyviin.
Babalatchi meloi hiljalleen eteenpäin antaen kanoottinsa kulkea virran
mukana, pyrkiessään joen poikki niemekettä kohti. Aurinko oli vielä
korkealla taivaalla, kiirettä ei siis ollut. Hänen työnsä alkaisi vasta
pimeän tullessa. Välttäen Lingardin laituria hän kiersi niemen ympäri
ja suuntasi kulkunsa Almayerin talon takana virtaavaan metsäpuroon.
Perillä oli monta kanoottia. Ne olivat kaikki kiinnitetyt samaan
paaluun, keulat yhteen vedettyinä. Babalatchi työnsi pienen aluksensa
muitten joukkoon ja nousi maihin. Toisella puolella ojaa näytti jokin
liikkuvan ruohikossa.
"Kuka siellä piileksii?" huusi Babalatchi. "Tule esille ja puhu
minulle."
Ei kuulunut vastausta. Babalatchi meni yli ojan harppien veneestä
veneeseen ja iski äkäisesti sauvansa epäillyttävään kohtaan. Taminah
kimmahti huutaen ilmaan.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Babalatchi ihmeissään. "Olinpa ihan
astua sinun tarjottimellesi. Olenko minä sinusta dajaakki, kun sinä
noin lymyyt minut nähdessäsi?"
"Olin väsynyt ja nukuin," sopersi Taminah hämillään.
"Nukuit! Etkö sinä ole myynyt mitään tänään? Kyllä sinä nyt saat aimo
selkäsaunan, kun palaat kotiin," sanoi Babalatchi.
Taminah seisoi Babalatchin edessä häpeissään ja vaijeten. Babalatchi
katseli pitkään tyttöä ja oli hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan hän
tarjoisi viisikymmentä dollaria enemmän Bulangille, tuolle varkaalle.
Tyttö miellytti häntä.
"Nyt sinä menet kotiin. On jo myöhä," sanoi Babalatchi terävästi. "Sano
Bulangille, että minä olen hänen talonsa lähettyvillä, ennenkuin yö on
puoleen kulunut. Ja minä tahdon, että hän laittaa kaikki kuntoon pitkää
matkaa varten. Ymmärräthän? Pitkää matkaa varten etelään! Ilmoita tämä
hänelle ennen auringon laskua ja älä unohda, mitä minä sinulle olen
sanonut."
Taminah teki myönteisen liikkeen ja seurasi Babalatchia, kun tämä meni
takaisin ojan yli ja hävisi pensaisiin, jotka ympäröivät Almayerin
aluetta. Sitten hän siirtyi vähän loitommaksi purosta ja painui taas
ruohikkoon. Hän makasi pitkänään kasvot maassa ja värisi. Hän ei
jaksanut enää itkeäkään kurjuuttaan.
Babalatchi astui suoraan keittiösuojusta kohden tähystellen Mrs.
Almayeriä. Pihalla oli kova hälinä. Muuan vieras kiinalainen
piti hallussaan keittiön tulta ja vaati juuri äänekkäästi toista
kattilaa. Hän sätti, vuoroin omalla murteellaan, vuoroin huonolla
malaijinkielellä, muutamia loitompana seisoskelevia orjatyttöjä, jotka
pelonsekaisella mielihyvällä kuuntelivat hänen vihansa purkauksia.
Leiritulilta, joitten ympärillä istuskelivat fregaatin merimiehet,
singahteli tämän tästä naurun ja pilkan sekaisia rohkaisun sanoja.
Keskellä tätä melua ja hämminkiä tapasi Babalatchi Alin, jolla oli
tyhjä vati kädessä.
"Missä ovat valkoiset miehet?" kysäsi Babalatchi.
"Ne syövät parhaillaan isolla parvekkeella," vastasi Ali. "Älä pysäytä
minua, tuan. Minä tarjoilen tässä valkoisille miehille ruokaa ja
minulla on kiire."
"Missä on rouva Almayer?"
"Tuolla sisällä käytävässä. Hän kuuntelee heidän puheitaan."
Ali irvisti ja meni edelleen. Babalatchi nousi lankkuportaita
takaparvekkeelle, viittasi Mrs. Almayerin luokseen ja alkoi hänen
kanssaan vakavasti keskustella. Pitkän käytävän kautta, jonka toisen
pään sulki punainen oviverho, he voivat toisinaan kuulla Almayerin
äänen, kun tämä äkkiä hyvin äänekkäästi yhtyi keskusteluun. Mrs.
Almayer vilkaisi aina silloin merkitsevästi Babalatchiin.
"Kuuletko!" sanoi Mrs. Almayer. "Hän on juonut paljon."
"Niin on," kuiskasi Babalatchi. "Hän nukkuu raskaasti ensi yönä."
Mrs. Almayer näytti epäilevän sitä.
"Toisinaan se väkevä viinapaholainen pitää hänet valveilla. Ja
hän kävelee noituen koko yön parvekkeella edes takaisin. Silloin
me pysyttelemme loitolla," selitteli Mrs Almayer asiaansa täysin
perehtyneenä. Olihan hän jo ollut naimisissa kaksikymmentä kauheata
vuotta.
"Mutta eihän hän silloin kuule eikä ymmärrä mitään. Eikä hänen
käsissään tietenkään ole voimaa. Hänen ei pitäisi tänä yönä kuulla."
"Ei pitäisi," virkkoi Mrs. Almayer painokkaasti, mutta hillitsi samalla
varovaisesti äänensä. "Jos hän mitä sattuu kuulemaan, niin hän tappaa
minut."
Babalatchi ei näyttänyt sitä uskovan.
"Oi, tuan! voit uskoa minua. Olenhan minä elänyt niin monta vuotta tuon
miehen rinnalla? Olenhan minä useammin kuin kerran nähnyt kuolemaa
uhkaavan katseen tuon miehen silmissä, kun olin vielä nuori ja hän
teki johtopäätöksiään milloin mistäkin. Jos hän olisi ollut minun oman
kansani lapsi, niin en olisi kahdesti saanut nähdä moista katsetta.
Mutta mitäs hänestä -- -- --"
Halveksivalla käden liikkeellä hän näytti sinkahuttavan sanoin
kuvaamattoman vihansa nuolia heikkotahtoiseen Almayenin, joka niin
kammoi äkillistä verenvuodatusta.
"Jos hänellä on vain halua, mutta ei voimaa, niin mitä me sitten
suotta pelkäämme?" kysyi Babalatchi lyhyen vaitiolon jälkeen, jolloin
he molemmat olivat kuunnelleet Almayerin äänekästä puhetta, kunnes se
viimein oli häipynyt yleisen keskustelun sorinaan. "Mitä me sitten
pelkäämme?" sanoi Babalatchi vielä uudelleen.
"Saadakseen pitää tyttärensä, jota hän rakastaa, voisi hän empimättä
iskeä yhtä hyvin sinua kuin minuakin sydämeen," vastasi Mrs. Almayer.
"Sinä päivänä, jolloin tyttö lähtee hänen luotaan, on hän raivoava
kuin irti päästetty paholainen. Silloin on sinun ja minun parasta olla
varoillaan."
"Minä olen jo vanha mies enkä pelkää kuolemaa," arveli Babalatchi
tekeytyen välinpitämättömäksi. "Mutta mitä sinä aijot silloin tehdä?"
"Minä olen vanha vaimo, mutta haluan elää," vastasi Mrs. Almayer. "Tyttö
on myöskin minun. Minä etsin silloin turvaa rajahin jalkojen juuresta
muistuttamalla häntä menneistä ajoista, jolloin me molemmat olimme
nuoria ja hän -- -- --"
Babalatchi kohotti kättään.
"Jo riittää. Sinä olet saava suojaa," sanoi hän rauhoittavasti.
Taas kuului Almayerin ääni, taas keskeytti hän vieraittensa puheen.
Babalatchi ja Mrs. Almayer alkoivat kuunnella Almayerin sekavia, mutta
äänekkäitä mielenpurkauksia. Yhtä ponnekkaasti hän ei jaksanut koko
aikaa esittää ajatuksiaan, vaan keskeytti useasti aivan odottamatta
puheensa ja toisti sen, minkä juuri oli sanonut. Muutamia yksityisiä
sanoja ja lauseita voi käytävään asti selvästi eroittaa hänen
järjettömästä, kiihkeästä ärjynnästään, jota hän tämän tästä vahvisti
iskemällä nyrkkinsä pöytään. Lyhyinä vaitiolon hetkinä kuului vain
pikarien surkeata valittelua, kun ne vierekkäin seisten värisivät
nyrkin iskusta. Vähitellen tuo ääni vaimeni, mutta äkkiä se taas
muuttui hurjaksi kilinäksi, kun jokin uusi päähänpisto sai uuden
sanatulvan puhkeamaan esille ja raskaan käden taas pamahtamaan pöytään.
Viimein taukosi riitaisa ärjyntä, ja lasiparkojen vaivaista valitusta
seurasi tuskallinen hiljaisuus.
Babalatchi ja Mrs. Almayer olivat uteliaina kuunnelleet tuota metakkaa.
Heidän ruumiinsa oli kumarassa ja korvansa kallistuneina parvekkeelle
päin. Aina kun tavallista kovempaa huutoa oli kuulunut, olivat he
nyökänneet toisilleen, olleet muka kovin loukkaantuneita moisesta
käytöksestä ja jääneet entiseen hullunkuriseen asentoonsa joksikin
aikaa metelin tauottua.
"Nyt se viinapaholainen raivoo," kuiskasi Mrs. Almayer. "Niin, nyt hän
puhelee niinkuin toisinaan silloin, kun kukaan ei ole häntä kuulemassa."
"Mitä hän sanoo?" uteli Babalatchi innoissaan. "Sinun pitäisi toki
ymmärtää."
"Minä olen unohtanut heidän kielensä. Vähäsen kuitenkin ymmärsin. Hän
puhui hyvin halveksivasti Batavian valkoisesta hallitsijasta ja tämän
suojeluksesta ja sanoi, että hänelle oli tehty vääryyttä. Hän sanoi sen
useaan kertaan. Enempää minä en saanut selville. Mutta kuule! Nyt hän
puhuu taas!"
"Hs! Hs!" sihahti Babalatchi koettaen olla hyvin loukatun näköinen,
mutta hänen ainoasta silmästään välähti samalla tyytyväinen tuikahdus.
"Noilla valkoisilla miehillä on kohta keskenään kova ottelu. Minäpä
hiivin katsomaan. Ilmoita tyttärellesi, että hänellä on edessään
äkillinen, pitkä matka. Mutta matkan päässä odottaa häntä kunnia ja
loisto runsain määrin. Ja ilmoita hänelle, että Dainin täytyy joko
lähteä tai kuolla ja että hän ei lähde yksin."
"Niin, hän ei lähde yksin," loisti Mrs. Almayer hitaasti mietteissään,
kun hän hiipi käytävään nähtyään Babalatchin pujahtavan nurkan taakse.
Sambirin valtiomies, jonka kiihkeä uteliaisuus oli vallannut, livahti
nopeasti talon pääsivulle. Mutta tultuaan sinne hän liikkui hitaasti
ja varovasti ryömiessään porras portaalta parvekkeelle. Ylimmälle
portaalle hän istuutui rauhallisesti, pitäen kuitenkin jalkojaan
porrasta alempana, jolta olisi valmis pötkimään pakoon, jos hänen
läsnäolonsa ei olisi tervetullut. Näin oli hän mielestään hyvässä
turvassa. Pöytä oli miltei hänen takanaan, ja hän näki Almayerin
selän. Ninaa hän katseli suoraan kasvoihin ja molempia upseereja hän
voi silmäillä sivulta. Noista neljästä henkilöstä, jotka istuivat
pöydän ääressä, huomasivat ainoastaan Nina ja nuorempi upseeri
hänen äänettömän tulonsa. Sulkemalla hetkeksi silmänsä Nina osoitti
huomanneensa Babalatchin läsnäolon. Samassa alkoi Nina puhella nuorelle
aliluutnantille, joka perin huomaavasti kääntyi häneen päin. Mutta
Ninan katse oli hellittämättä luotuna isänsä kasvoihin, kun tämä
meluten haasteli.
"... uskottomuutta ja häikäilemyyttäkö! Mitä te olette koskaan tehneet
saadaksenne minut uskolliseksi? Teillä ei ole vähääkään sanottavaa
tässä maassa. Minä sain itse pitää huolen itsestäni. Ja kun pyysin
teiltä suojelusta, sain osakseni uhkauksia ja ylenkatsetta, ja
arapialaisten panettelut viskattiin minulle vasten kasvoja. Minulle!
Valkoiselle miehelle!"
"Älkää kiivastuko, Almayer," huomautti luutnantti. "Minä olen kuullut
jo tuon kaiken."
"Ja mitä te hoette minulle arveluttavista teoista? Minä tarvitsin rahaa
ja annoin sitä vastaan ruutia. Mistä minä voin tietää, että jotkut
teidän vaivaisista miehistänne olivat menossa ilmaan? Arveluttavia!
Mitä joutavia!"
Hän kosketteli pulloja haparoivin käsin kutakin vuorostaan muristen
itsekseen koko ajan. "Ei ole enää viiniä", ärähti hän lopulta nyrpeänä.
"Johan te olette saanut kylliksi, Almayer," virkkoi luutnantti
sytyttäessään sikaaria. "Eikö nyt ole jo aika luovuttaa meille
teidän vankinne? Minä otaksun, että te olette piiloittanut tuon Dain
Maroolan jonnekin vannaan talteen. Meidän olisi parasta saada tuo asia
ensin kuntoon, sittenhän voimme taas jatkaa kemuja. Lähdetäänpä nyt
liikkeelle! Älkää noin katsoko minuun!"
Almayer tuijotti ilmeettömästi upseeriin ja hän tapaili vapisevilla
käsillään kurkkuaan.
"Kultaa", sai hän vaivoin sanotuksi. "Hm! Käsi kuristaa kurkkua,
ymmärrättehän. Antanette anteeksi. Minä aijoin sanoa: saat vähän
kultaa, kun annat vähän ruutia. Mitäs pahaa siinä?"
"Ymmärrän, ymmärrän," sanoi luutnantti rauhoittavasti.
"Ettekä mitä! Ette ymmärrä. Ei yksikään teistä ymmärrä!" huusi Almayer.
"Hallitus on typerä, sen minä sanon teille. Kultaa on kuin roskaa.
Minäpä sen tiedän, minä ja eräs toinen. Mutta hän ei siitä enää virka
mitään. Hän on -- --"
Almayer hillitsi itsensä, hymyili vaivaloisesti ja yritti taputtaa
upseeria olkapäälle, mutta kaatoikin kädellään kumoon muutamia tyhjiä
pulloja.
"Sinä olet itse asiassa hieno mies," sanoi hän hyvin selvään
isällisellä äänensävyllä. Hänen päänsä huojui unisesti, kun hän istui
tuolillaan mutisten itsekseen.
Upseerit vilkasivat toisiinsa avuttoman näköisinä.
"Tämä ei käy laatuun," sanoi luutnantti kääntyen nuoremman toverinsa
puoleen. "Ovatko miehet tarkastaneet talon ympäristön. Minun täytyy
saada hänet taas järkiinsä. Hei! Almayer! Herää, mies. Täytä
lupauksesi. Sinä annoit kunniasanasi, ymmärrätkö."
Almayer työnsi upseerin käden kärsimättömästi syrjään. Hänen paha
tuulensa hävisi heti, ja hän nosti päänsä pystyyn asettaen etusormensa
nenän kyljelle.
"Te olette vielä nuoria, vielä teillä on kylliksi aikaa kehittyä,"
sanoi hän hyvin viisaan näköisenä.
Luutnantti kääntyi Ninan puoleen, joka mukavasti nojasi tuolinsa
selkämystään ja taukoamatta piti isäänsä silmällä.
"Minä olen todellakin hyvin pahoillani kaikesta tästä teidän tähtenne,"
virkkoi luutnantti. "En tiedä," puhui hän hieman hämillään edelleen,
"en tiedä, onko minulla minkäänlaista oikeutta vaivata teitä muulla
kuin ehkä sillä, että suvaitsisitte poistua näkemästä tätä tuskallista
kohtausta. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että minun täytyy teidän
isänne tähden kehoittaa teitä -- --. Tarkoitan, että jos voitte
jotenkin häneen vaikuttaa, niin pitäisi teidän saada hänet täyttämään
lupauksensa, jonka hän antoi minulle, ennenkuin hän -- ennenkuin hän
joutui tähän tilaan."
Luutnantti huomasi ikäväkseen, että Nina ei näyttänyt vähääkään
välittävän siitä, mitä hän sanoi, vaan istui kaikessa rauhassa
nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa.
"Minä rohkenen luottaa -- --" sanoi luutnantti.
"Mistä lupauksesta te puhutte?" kysäsi äkkiä Nina nousten tuolistaan ja
astuen isäänsä kohden.
"En mistään muusta kuin siitä, mikä on oikeuden mukaista ja
kohtuullista. Isänne lupasi luovuttaa meille erään miehen, joka
suloisen rauhan vallitessa surmasi kaksi miestä päästäkseen
ansaitsemastaan rangaistuksesta, kun oli näet rikkonut lakia vastaan.
Hän oli laajaperäisesti suunnitellut ilkityönsä. Itse hän ei ole
syypää osittaiseen epäonnistumiseensa. Olette varmaankin kuullut Dain
Maroolasta. Teidän isänne ymmärtääkseni suojeli häntä. Me tiedämme
hänen paenneen tätä virtaa ylös. Kenties te -- --"
"Ja hän surmasi valkoisia miehiä!" puuttui puheeseen Nina.
"Valitettavasti ne olivat valkoisia. Niin, kaksi valkoista miestä
menetti henkensä tuon lurjuksen päähänpiston vuoksi."
"Kaksiko vain!" huudahti Nina.
Upseeri katsoi häneen ällistyneenä.
"Kuinka niin! Te --" sopersi upseeri hämillään.
"Eiköhän niitä ollut enemmän," sanoi Nina keskeyttäen toisen puheen.
"Ja jos te saatte tuon -- tuon lurjuksen, niin menettekö te sitten
matkoihinne?"
Luutnantti, joka yhä vaikeni, kumarsi myöntymisen merkiksi.
"Siinä tapauksessa minä tahdon hankkia hänet teille vaikka minun
pitäisi etsiä hänet palavasta tulesta", puhkesi Nina ponnekkaasti
puhumaan. "Minä vihaan teidän valkoisia kasvojanne. Minä vihaan teidän
liehakoivaa puhettanne. Noin te aina lavertelette imeliä sanoja
jokaiselle sievälle tytölle. Minä olen kuullut ennenkin moista puhetta.
Minä toivoin saavani elää täällä näkemättä muita valkoisia kasvoja kuin
nämä," sanoi hän lopuksi lempeästi koskettaen kevyesti isänsä poskea.
Almayer lakkasi mutisemasta ja aukaisi silmänsä. Hän tarttui tyttärensä
käteen ja painoi sen kasvojansa vasten. Nina silitteli toisella
kädellään isänsä pörröistä harmaata tukkaa ja katseli uhmaillen yli
isänsä pään upseeriin, joka oli nyt tointunut hämmästyksestään ja
tuijotti Ninaan kylmästi ja vakavasti. Parvekkeen edustalta kuului
askeleita. Merimiehet siellä pitävät määräyksen mukaista tarkastusta.
Aliluutnantti nousi parvekkeen portaita. Babalatchi kasahti levottomana
pystyyn ja koetti sormi huulilla saada Ninan huomion puoleensa.
"Sinä olet hyvä tyttö," soperteli Almayer hajamielisesti ja päästi irti
tyttärensä käden.
"Isä! Isä!" huusi Nina kumartuen intohimoisen kiihkeästi isänsä yli.
"Katso noita kahta miestä, jotka tuijottavat meihin. Lähetä ne pois.
Minä en voi sietää tätä enää. Lähetä ne pois. Tee, mitä he pyytävät, ja
anna heidän mennä."
Nina huomasi samassa Babalatchin ja taukosi äkkiä puhumasta. Mutta hän
polki kiivaasti lattiaan, aivan kuin äkkinäinen hermokohtaus olisi
hänet tavannut. Molemmat upseerit istuivat lähekkäin ja katselivat
ihmeissään tätä menoa.
"Mitä on tapahtunut? Mitä täällä on tekeillä?" kysyi kuiskaten
aliluutnantti.
"En tiedä," vastasi luutnantti hiljaa.
"Toinen on raivoissaan, toinen humalassa, mutta ei varsin pahassa. Tämä
on eriskummallista. Katsohan!"
Almayer oli noussut nojaten tyttärensä käsivarteen. Hetken aikaa hän
epäröi, mutta sitten hän irtautui tyttärensä turvista ja komppuroi
keskelle parveketta. Siellä hän oikasihe hyvin suoraksi, hengitti
raskaasti ja tuijotti vihaisesti ympärilleen.
"Ovatko miehet valmiina?" kysyi luutnantti.
"Kaikki valmiina, herra luutnantti."
"No, Mr. Almayer, näytähän tietä," sanoi luutnantti.
Almayerin katse kiintyi upseeriin, aivan kuin olisi nähnyt tämän
ensimäisen kerran.
"Kaksi miestä," sanoi Almayer veltosti. Puhumisen ponnistus näytti
häiritsevän hänen tasapainoaan. Hän astui äkkiä askeleen, jotta ei
kaatuisi ja jäi paikoilleen huojuen edes takaisin. "Kaksi miestä,"
yritti hän uudelleen saaden vaivoin sanansa sanotuiksi. "Kaksi
valkoista miestä -- virkapukuista miestä -- kunnioitettavaa miestä.
Minä tahtoisin sanoa -- kunnian miestä. Oletteko?"
"Hyvä on! Emme ole kumpaakaan," sanoi upseeri kärsimättömästi. "Anna
nyt meille tuo ystäväsi."
"Mitä te minusta oikeastaan luulette?" kysyi Almayer hurjana.
"Sinä olet humalassa, mutta et niin pahasti että et tietäisi, mitä
teet. Jo riittää tämä ilveily," sanoi upseeri tiukasti, "tai minä panen
sinut kotiarestiin."
"Arestiin!" toisti Almayer rähähtäen nauramaan. "Hah hah, haa! Vai
arestiin! Totta tosiaan! Minä olen kaksikymmentä vuotta koettanut
päästä erilleen tästä kirotusta paikasta, mutta en ole päässyt.
Kuulehan, mies! En ole päässyt enkä milloinkaan pääse! En milloinkaan!"
Hänen puheensa loppui nyyhkytykseen ja hän laskeutui horjuen portaita
alas. Kun hän oli päässyt pihalle tuli luutnantti hänen luokseen ja
tarttui hänen käsivarteensa. Aliluutnantti ja Babalatchi seurasivat
kintereillä.
"Kas niin, Almayer," sanoi upseeri rohkaisevasti "Minne sinä nyt menet?
Siellä on pelkkiä lankkuja Tänne päin," lisäsi hän ravistaen kepeästi
Almayeriä. "Tarvitsemmeko me veneitä?"
"Ette tarvitse," vastasi Almayer myrkyllisesti. "Te tarvitsette hautaa."
"Mitä? Taas hurjana! Koeta jo puhua järkeä."
"Hautaa!" korjasi Almayer ja koetti rimpuilla itsensä irti. "Kaivakaa
kuoppa maahan. Ymmärrättekö? Olette varmaankin humalassa. Päästä minut
irti! Päästä irti! Uskohan jo minua!"
Almayer riuhtasihe irti upseerin käsistä ja astui lankkujen luo,
joilla ruumis valkoisen peitteensä alla lepäsi. Sitten hän pyörähti
äkkiä ympäri ja näki vastassaan vieraansa, jotka seisoivat perin
jännitettyinä puoliympyrässä pihalla. Aurinko teki nopeasti laskuaan,
talosta ja puista lankesi pitkiä varjoja pihamaalle, mutta valo
viivähti vielä virralla, jonka keskikohdalla ajopuut liukuivat ohi.
Ne eroitti nyt hyvin selvästi ja ne näyttivät mustilta auringon
vaaleanpunaisessa hohteessa. Virran itäisellä rannalla puitten rungot
peittyivät jo hämärään, mutta niitten korkeimmat oksat huojuivat vielä
hiljalleen häviävässä auringon valossa. Raskaalta ja kylmältä tuntui
ilma, jota iltatuuli kevyin henkäyksin toi yli virran.
Almayeriä värisytti, kun hän yritti puhua. Ja taas näytti hän
epävarmoin ottein koettavan irroittaa kurkkuaan näkymättömän käden
kuristuksesta. Hänen verestävät silmänsä harhailivat ilmeettömästä
vieraasta toiseen.
"Tuolla!" sanoi hän viimein. "Oletteko kaikki koolla? Hän on
vaarallinen mies."
Almayer kiskasi kovasti peitteestä, niin että ruumis vyöryi jäykkänä
lankuilta ja pudota jymähti perin avuttoman näköisenä hänen jalkojensa
juureen.
"Kylmä on, ihan kylmä," virkkoi Almayer ja katseli ilottomasti
hymyillen ympärilleen. "Suru ei tässä auta. Ettekä te voi liioin häntä
hirttää, niinkuin huomaatte, hyvät herrat," lisäsi hän vakavasti.
"Miehellä ei ole päätä eikä juuri kaulaakaan."
Viimeinenkin auringon säde hävisi äkkiä puiden latvoista, virta peittyi
samassa pimeään, ja yön hiljaisuudessa tuntui virtaavan veden solina
ikäänkuin täyttävän maahan laskeutuvien tummien varjojen rajattoman
avaruuden.
"Tässä nyt on Dain," puheli Almayer edelleen ympärillään seisovalle
vaikenevalle joukolle. "Ja nyt minä olen pitänyt sanani. Ensin perustin
toivoni yhteen, sitten toiseen, ja tässä on viimeinenkin toivoni kipinä
sammunut. Nyt ei minulla ole mitään jäljellä. Te luulette, että tässä
on vain yksi mies menettänyt henkensä? Te erehdytte. Voin vakuuttaa
teille, että minä olen menettänyt henkeni vielä paljon täydellisemmin
kuin tuo. Miksi ette hirtä minua?" ehdotteli hän yht'äkkiä sävyisästi
kääntyen luutnantin puoleen. "Minä vakuutan teille, että silloin
tekisitte ainoastaan muo -- muodollisen erehdyksen."
Viimeiset sanansa hän mumisi itsekseen ja alkoi hoippuen tallustella
taloansa kohden. "Pois tieltä," jyrähti hän Alille, joka arasti
läheni häntä ja tarjosi hänelle apuaan. Kaukaa seurasivat ryhmittäin
seisoskelevat säikähtyneet miehet ja naiset hänen haparoivaa kulkuaan.
Hän kiskoi itsensä portaiden kaidepuusta parvekkeelle ja onnistui
pääsemään käsiksi erääseen tuoliin, johon hän raskaasti pudota lysähti.
Almayer istui hetken aikaa huohottaen ponnistuksesta ja vihasta,
ja hänen katseensa etsi harhaillen Ninaa. Sitten hän teki uhkaavan
liikkeen pihalle päin, mistä hän oli kuullut Babalatchin äänen, ja
potkasi kumoon pöydän. Astiat särkyivät kovasti kilahdellen pieniksi
siruiksi. Almayer murahteli äkäisesti. Mutta pianpa painui hänen päänsä
rinnalle, silmät sulkeutuivat ja huokaisten syvään hän vaipui unen
helmoihin.
Sinä yönä näki Sambirin rauhallinen, kukoistava siirtola ensi kerran
olemassaolonsa aikana tulien loistavan "Almayerin tuulentuvilta". Ne
tulivat laivalyhdyistä, jotka merimiehet olivat ripustaneet parvekkeen
edustalle. Siellä nuo kaksi upseeria pitivät oikeuden istuntoa, he
tahtoivat näet päästä selville sen kertomuksen todenmukaisuudesta,
jonka Babalatchi heille oli esittänyt. Babalatchi oli taas kunniansa
kukkuloilla. Hän puhui kaunopuheisesti ja vakuuttavasti vedoten
taivasta ja maata todistamaan väitteensä tosiksi. Oli muitakin
todistajia. Mahmat Banjeria ja useita muita kuulusteltiin ankarasti,
niin että istunto venyi ikävystyttävän pitkälle yöhön. Lähettiläs
pantiin kutsumaan Abdullaa paikalle. Tämä kieltäytyi kuitenkin
tulemasta vedoten kunnioitettavan korkeaan ikäänsä, mutta lähetti
sensijaan Reshidin. Mahmatin täytyi näyttää nilkkakoristetta, ja hänen
täytyi katsella mielessään raivo ja pettymys, mitenkä luutnantti pisti
sen taskuunsa. Sen piti olla yhtenä Dainin kuoleman todistuskappaleena,
joka lähetettäisiin perille lähetystön laatiman virallisen selostuksen
mukana. Babalatchin sormus takavarikoitiin niinikään yllämainitusta
syystä, mutta kaikki kokenut valtiomies oli osannut alistua tähän heti
ensi hetkestä. Hän ei tahtonut kantaa kaunaa, niin kauan kuin voi olla
vakuutettu, että valkoiset miehet uskoivat hänen väitteensä tosiksi.
Hän aprikoi vielä vakavasti tuota kysymystä, kun hän oikeudenkäynnin
loputtua viimeisten mukana poistui paikalta. Hän ei ollut asiasta ihan
varma. Mutta jospa nuo olisivat hyvässä uskossa vain ensi yönkin, niin
toimittaisi hän Dainin kauaksi heidän ulottuviltaan ja olisi silloin
itsekin turvissa. Babalatchi asteli nopeasti poispäin vilkuillen tämän
tästä yli olkansa, hän näet pelkäsi, että joku häntä seuraisi. Mutta
hän ei kuullut eikä nähnyt mitään epäillyttävää.
"Kello on jo kymmenen," sanoi luutnantti vilkaisten haukotellen
kelloansa. "Kapteenilta saan vielä kohteliaita huomautuksia, kun
tullaan laivalle takaisin. Kyllä tämä on vihdoin viimeistä hommaa."
"Luuletko, että niiden jutuissa on jotain perää?" kysäsi nuorempi
upseeri.
"Perääkö! Ehkä juuri siteeksi. Mutta jos niissä ei olekaan perää,
niin mitä me voimme tehdä? Jos meillä olisi tusinan verran veneitä,
niin voisimme tutkia metsäpurot. Mutta ei siitä suurtakaan hyötyä
olisi. Tuo humaltunut hupsu oli sittenkin oikeassa. Me emme kylliksi
varmoina hallitse tätä itärannikkoa. Ne tekevät, mitä haluavat. Ovatko
riippumattomme kunnossa."
"Kyllä. Minä sanoin jo perämiehelle. Kummallisia ihmisiä tuolla elää,"
sanoi aliluutnantti viitaten kädellään Almayerin taloon päin.
"Hm! Kummallisia tosiaan. Mutta mitä sinä sille tytölle oikeastaan
puhelit? Minä pidin melkein koko ajan isää silmällä."
"Vakuutan sinulle, että olin nuhteettoman kohtelias," puolusteli
innokkaasti aliluutnantti itseään.
"Hyvä on. Älähän kiivastu. Mikäli minä ymmärsin, ei tyttö pitänyt
kohteliaisuuksista. Minä vain ajattelin, että sinä vähän hienostelit
sitä tyttöä. Tiedäthän, että me olemme nyt virkatoimissa."
"Kyllä, kyllä. En unohda sitä koskaan. Kylmän kohtelias, ei muuta."
Molemmat naurahtivat puheelleen. Ja kun uni ei tuntunut vielä tulevan,
alkoivat he rinnakkain mitellä parveketta. Kuu pujahti esille
puiden takaa ja sai virran äkkiä hopeisena hohtelemaan. Metsä tuli
esille synkästä pimeästä ja reunusti jylhän ja miettivän näköisenä
kimaltelevaa vettä. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut henkäystäkään ilmassa.
Merimiesten tavoin upseerit astelivat samaa jalkaa edes takaisin
vaihtamatta sanaakaan. Irtonaiset lankut natisivat säännöllisin
väliajoin heidän kävellessään, ja tuo natina tuntui vastenmielisen
kireältä yön hiljaisuudessa. Kun he taas kerran olivat juuri
pyörähtämässä ympäri, seisahtui nuorempi upseeri, jotakin kuuntelemaan.
"Kuulitko?" hän kysyi.
"En!" vastasi toinen. "Mitä sitten?"
"Minä olin kuulevinani hyvin heikon huudon. Se tuntui naisen ääneltä.
Tuosta toisesta rakennuksesta. No! Nyt taas! Kuuletko?"
"En kuule," vastasi luutnantti kuunneltuaan jonkun aikaa. "Te nuoret
miehet kuulette aina naisten ääniä. Jos sinä alat nähdä unia, niin on
sinun parasta päästä riippumattoon. Hyvää yötä."
Kuu kohosi yhä korkeammalle ja pehmeät varjot tulivat yhä pienemmiksi
ja painuivat piiloon ikäänkuin lymytäkseen tuota kylmää, julkeata valoa.