Nopeasti levisi kautta siirtolan tieto siitä, kenen ruumis nyt
todella virui Almayerin pihamaalla. Koko aamupäivän keskustelivat
Sambirin asukkaat ryhmissä siirtolan päätiellä tuon muukalaisen
salaperäisestä paluusta ja aavistamattomasta kuolemasta, muukalaisen,
jonka he olivat oppineet tuntemaan kauppiaaksi. Hänen saapumisensa
koillismonsuunin aikana, hänen kauan kestänyt oleskelunsa heidän
parissaan, hänen äkkinäinen lähtönsä prikineen ja ennen kaikkia
ruumiin salaperäinen ilmestyminen puunrunkojen joukkoon, ruumiin,
jota luultiin hänen maalliseksi majakseen -- olipa siinä jo kylliksi
ihmettelyn ja vähentymättömän mielenkiinnon aihetta! Mahmat kulki
talosta taloon, joukosta joukkoon ja oli aina yhtä halukas toistamaan
kertomuksensa, mitenkä hän oli nähnyt ruumiin, joka oli tarttunut
uumaverhosta haarukkapäiseen runkoon, mitenkä Mrs. Almayer, joka oli
tullut ensimäisenä paikalle kuultuaan hänen huutonsa, oli tuntenut sen,
jo ennenkuin hän oli kiskonut sen maihin, ja mitenkä Babalatchi oli
käskenyt tuoda sen pois virrasta. "Jaloista minä sen vedin rantaan,
eikä sillä ollut päätä," huudahti Mahmat. Ja hän kertoi vielä,
mitenkä valkoisen miehen vaimo tiesi, kuka se oli? "Mutta hänhän onkin
noita, onhan se yleisesti tunnettua. Ja näittekö, mitenkä valkoinen
mies itse juoksi tiehensä nähdessään ruumiin? Ihan kuin hirvi hän
juoksi!" Ja Mahmat jäljitteli Almayerin pitkiä harppauksia katselijain
suureksi riemuksi. "Ja kaikesta vaivastani minä en saanut mitään. Sen
sormuksenkin, jossa oli viheriä kivi, piti tuan Babalatchi. En saanut
kerrassaan mitään!" Hän sylkäsi eteensä osoittaakseen oikein inhoansa
ja jätti kuulijakuntansa etsiäkseen tuonnempaa uutta.
Uutinen, joka levisi siirtolan etäisimpiin kolkkiin, tuli Abdullankin
korviin, hänen istuessaan majansa vilpoisimmassa suojassa ja
valvoessaan arapialaisten apulaistensa ja ylämaan kanootteja lastaavien
ja purkavien miesten puuhia. Äkkiä Reshid, joka hommaili laiturilla,
kutsuttiin setänsä puheille, ja hän tapasi tämän hyvin rauhallisena ja
vieläpä herttaisenakin, kuten tavallista. Mutta samalla hän huomasi
setänsä hämmentyneen ilmeen. Merikalastajat ja virran alajuoksun
eläjät olivat kertoneet jo kolme päivää sitten arapialaisille,
että Dainin priki oli muka kaapattu ja hävitetty. Tämä huhu oli
kulkeutunut naapurista naapuriin virtaa ylös, kunnes Bulangi, jonka
uutisviljelykset olivat lähinnä Sambiria, oli itse tuonut uutisen
Abdullalle, hän näet tavoitteli arapialaisen suosiota. Kerrottiinpa
vielä huhuna, että oli tapeltukin ja että Dain oli muka kuollut omalla
laivallaan. Mutta ennen kaikkea puhuttiin kautta koko siirtolan siitä,
mitenkä Dain oli käynyt rajahin puheilla, ja miten hän oli saanut
surmansa meloessaan pimeässä poikki virran Almayerin asunnolle. Mutta
tätä kaikkea ei oikein ymmärretty. Reshidistä se oli kummallista.
Hän oli levoton ja epäröivä. Abdulla taas säikähti ensin kovasti,
mutta kuten vanhoja yleensä, niin ei häntäkään huvittanut arvoitusten
ratkaiseminen, vaan hän osoitti käytöksessään hänen ikäiselleen
ominaista alistuvaa mieltä. Hän huomautti vain, että tuo mies oli nyt
kuollut eikä ollut siis enää vaarallinen. Mitäpä hyödyttäisi ihmetellä
kohtalon määräyksiä, varsinkin kun ne olivat edullisia oikeauskoisille?
Ja huokaisten hartaasti Allahille, kaikkia armahtavalle ja säälivälle,
Abdulla näytti pitävän koko tapausta toistaiseksi päättyneenä.
Mutta niin ei ollut Reshidin laita. Hän oleili yhä setänsä lähettyvillä
vedellen miettivänä sievästi leikattua partaansa.
"Ihmiset valehtelevat niin paljon," mutisi hän itsekseen. "Dain on
jo kerran ennenkin kuollut ja vironnut henkiin kuollakseen taas.
Hollantilaiset tulevat tänne ennen pitkää ja vaativat itselleen tuota
miestä. Pitäähän minun toki uskoa enemmän omia silmiäni kuin naisten ja
joutilaitten miesten juoruja?"
"Mutta sanotaan, että ruumis on viety Almayerin pihamaalle," arveli
Abdulla. "Jos sinä aijot mennä sinne, niin täytyy sinun mennä,
ennenkuin hollantilaiset ovat täällä. Mene myöhään illalla. Olisi paha,
jos sanottaisiin, että meikäläisiä on nähty viime aikoina tuon miehen
alueella."
Reshid myönsi, että tämä huomautus oli oikeutettu, ja siirtyi pois
setänsä viereltä. Hän nojautui suuren oven pihtipuoleen ja antoi
katseensa veltosti harhailla pihan avoimen portin kautta siirtolan
päätielle. Se lepäsi autiona, suorana ja kellertävänä auringon
runsaassa valossa. Kuuman keskipäivän helteessä solakat palmujen
rungot, talojen ääriviivat ja tuolla loitolla tien toisessa päässä yli
pensaiden, metsien tummaa taustaa vastaan, eroittuva Almayerin talon
katto näyttivät väräjävän maasta säteilevässä kuumassa autereessa.
Kellertäviä perhosia lentää lepatteli parvissa, vuoroin ilmaan kohoten,
vuoroin maahan laskien. Reshid katseli niitä silmät puoleksi ummessa.
Hänen edestään kuului yksitoikkoinen hyönteisten hyrinä pihan pitkästä
ruohikosta. Unisesti hän silmäili ympäristöään.
Eräältä sivupolulta, joka kulki talojen välitse, ilmestyi muuan nainen
päätielle. Hänellä oli hento, tytön vartalo ja hän asteli tietään
suuren, päänsä päällä huojuvan tarjottimen varjossa. Kun Reshid äkkiä
huomasi jotain liikkuvaa, niin alkoivat hänen uneliaat aistinsakin
vähitellen herätä. Hän tunsi naisen Taminahiksi, Bulangin orjatytöksi,
joka tarjoittimineen kulki myömässä leivoksia -- jokapäiväinen ja
aivan merkityksetön näky. Tyttö oli menossa Almayerin talolle. Hänestä
voisi tällä kertaa olla hyötyä, arveli Reshid, nousi pystyyn ja juoksi
portille huutaen: "Taminah, hoi!" Tyttö pysähtyi ja epäröi, mutta
palasi kuitenkin hitaasti takaisin. Reshid odotteli häntä viitaten
kärsimättömästi tyttöä lähemmäksi.
Kun Taminah oli tullut Reshidin eteen, seisoi hän paikallaan silmät
maahan luotuina. Reshid katseli häntä hetkisen ennenkuin alkoi tehdä
kysymyksiään.
"Oletko sinä menossa Almayerille? Siirtolassa kerrotaan, että
Dain-kauppias, hän, joka löydettiin hukkuneena tänä aamuna, muka
viruisi ruumiina valkoisen miehen pihamaalla."
"Olen minä kuullut siitä puhuttavan", puheli kuiskaillen Taminah. "Ja
tänä aamuna minä näin virran rannalla ruumiin. Mutta missä se nyt on,
sitä en tiedä."
"Vai olet sinä sen nähnyt?" kysäsi jännittyneenä Reshid. "Onko se Dain?
Olethan sinä nähnyt hänet monta kertaa. Tuntisithan sinä hänet."
Tytön huulet värähtelivät, ja hän oli hetken aikaa vaiti hengittäen
kiivaasti.
"Minä näin hänet aivan äskettäin," sanoi tyttö viimein. "Tuo huhu on
totta, kyllä hän on kuollut. Mutta mita sinä minusta tahdot, tuan?
Minun täytyy mennä --"
Mutta silloinpa kuului hinaajasta ammuttu laukaus, ja se keskeytti
Reshidin vastauksen. Hän jätti heti tytön, juoksi taloa kohti ja tapasi
pihalla Abdullan, joka asteli portille päin.
"Valkoiset käärmeet ovat tulleet," huudahti Resbid, "ja nyt me saamme
palkkamme."
Epäillen pudisti Abdulla päätään. "Valkoisten miesten palkat tulevat
hitaasti," virkkoi hän. "Valkoiset miehet ovat nopeita suuttumaan,
mutta hitaita palkitsemaan. Saadaanpa nähdä."
Abdulla seisoi portilla vedellen harmaata partaansa ja kuunnellen
kaukaisia siirtolan toisesta päästä kuuluvia tervehdyshuutoja. Kun
Taminah alkoi kääntyä menemään, kutsui Abdulla hänet takaisin.
"Kuulehan tyttö!" sanoi hän. "Almayerin taloon tulee paljon valkoisia
miehiä. Sinun pitää jäädä sinne myömään leivoksiasi merten kulkijoille.
Kaikki mitä sinä näet ja kuulet kerrot sitten minulle. Tule tänne ennen
aunngon laskua, minä annan sinulle sinisen, punatäpläisen nenäliinan.
Mene nyt ja muistakin tulla takaisin."
Abdulla tyrkkäsi tyttöä pitkän sauvansa kärjellä, niin että tämä
horjahti lähtiessään liikkeelle.
"Tuo orja on perin hidas," huomautti Abdulla veljensäpojalle katsellen
hyvin nyrpeänä tytön jälkeen.
Taminah jatkoi matkaansa tarjotin pään päällä, silmät maahan luotuina.
Talojen avonaisista ovista kuului hänen ohi kulkiessaan ystävällisiä
ääniä. Häntä kutsuttiin sisälle tekemään kauppoja, mutta tällä kertaa
hän ei kutsuja kuullut. Niin voimakkaat ajatukset risteilivät hänen
mielessään, että hän laiminlöi tehtävänsä. Varhaisesta aamusta alkaen
hän oli kuullut ja nähnyt niin paljon sellaista, joka täytti hänen
sydämensä surun ja pelon sekaisella riemulla. Ennen aamun sarastusta,
jo ennenkuin hän oli lähtenyt Bulangin talosta melomaan Sambiriin,
oli hän kuullut ulkoa ääniä, kun kaikki muut, paitsi hän itse, vielä
olivat unen helmoissa. Ja nyt, kun hän tiesi nuo pimeässä lausutut
sanat, piteli hän käsissään ihmisen elämää ja kantoi sydämessään suurta
surua. Mutta hänen kevyistä askeleistaan, suorasta vartalostaan ja
hänen kasvoistaan, joissa kuvastui vain tylsän välinpitämättömyyden
tavallinen ilme, ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen kantavan
kaksinaista sydämen taakkaa tuon näkyväisen taakan lisäksi,
tarjottimelle oli näet ladottu kukkuralleen Bulangin toimehikkaiden
vaimojen valmistamia leivoksia.
Tuossa sorjassa vartalossa, joka oli suora kuin nuoli ja niin siro
ja vapaa liikkeissään, noitten lempeitten silmien pohjalla, joista
kuvastui vain itsetiedoton kohtalon alistuminen, niin juuri siellä
uinaili pelkkiä tunteita ja intohimoja, toiveita ja pelottavia
aavistuksia, elämän kirous ja kuoleman lohduttava tietoisuus. Mutta
itse hän ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Hän eli elojaan kuin korkeat
palmut, joiden keskessä hän parastaikaa asteli. Itsetiedottomasti hän
etsi valoa, kaipasi auringon paistetta, pelkäsi myrskyä. Orjahan ei
voinut mitään toivoa eikä tiennyt mistään elämän vaihteluista. Hän
ei tiennyt mistään muusta taivaasta, vedestä, metsästä, maailmasta
tai elämästä, kuin minkä ympärillään näki. Hän ei mitään halunnut,
toivonut, rakastanut eikä hän peljännyt mitään muuta kuin iskuja.
Hänellä ei ollut muita voimakkaita viettejä kuin satunnainen nälkä ja
sekin harvoin, sillä Bulangi oli rikas ja riisiä oli runsaasti hänen
uutisviljelyksillään sijaitsevassa yksinäisessä talossa. Hän oli
onnellinen, kun ei tarvinnut kärsiä kipuja eikä nälkää. Ja jos hän
sattumalta tunsi itsensä onnettomaksi, niin oli hän vain tavallista
väsyneempi päivän työstä ja vaivoista. Silloin hän valvoi unettomana
lounaismonsuunin kuumina öinä. Makuupaikkana oli hänellä muuan kohoke,
joka oli rakennettu varsinaisen asunnon ulkopuolelle ja joka pistäysi
virrallekin. Tähtikirkas taivas oli hänellä kattona. Talon sisällä
nukuttiin myöskin: Bulangi oven ääressä, hänen vaimonsa sisempänä,
lapset äitiensä rinnalla. Taminah voi kuulla heidän hengityksensä,
Bulangin unisen äänen ja toisinaan lapsen kimakan huudon, jonka
hellät sanat pian vaimensivat. Mutta hän ei huomannut alapuolellaan
virtaavan veden lorinaa eikä yläpuolellaan kiitelevän lämpöisen tuulen
kuisketta, hän ei tiennyt mitään troopillisen luonnon taukoamattomasta
elämästä. Turhaan puheli tämä luonto hänelle tuhansin hienoin sävelin.
Milloin läheinen metsä lauhkeine henkäyksineen, milloin hänen
ympärillään uhkuvat väkevät tuoksut, milloin aamusumun valkeat vyöt,
jotka vaappuivat hänen yläpuolellaan ennen päivän nousua luomakunnan
juhlallisessa hiljaisuudessa.
Tällaista oli ollut hänen elämänsä, ennenkuin priki muukalaisineen oli
saapunut. Hän muisti hyvin tuon ajan. Hän muisti, millainen hälinä
oli ollut siirtolassa, miten kummissaan oli lakkaamatta oltu, miten
kiihkeästi oli asiaa yötä ja päivää pohdittu. Hän muisti, mitenkä hän
itse aluksi oli arastellut vieraita miehiä, kunnes rantaan kiinnitetty
priki vähitellen oli tullut ikäänkuin siirtolan olennaiseksi osaksi. Ja
silloin oli hänen arkuutensakin hävinnyt yhtämittaisen tuttavallisen
seurustelun kautta. Jokapäiväisellä kierroksellaan hän aina pistäytyi
laivallakin. Epäröiden hän asteli jyrkällä laskusillalla. Miehet, jotka
toimettomina nojailivat reelinkiin, singauttelivat hänelle joka taholta
rohkaisevia sanoja ja hieman kaksimielisiä leikkipuheitaan. Mutta
siellä hän vain myöskenteli tavaraansa noille miehille, jotka puhuivat
niin äänekkäästi ja käyttäytyivät niin vapaasti. Oli siinä tungosta,
oli tuloa ja menoa. Kuului tervehdyksiä, annettiin määräyksiä, ja ne
pantiin huutaen toimeen. Pyörät natisivat, köysiä viskattiin sinne
tänne. Taminah istui syrjässä aunngonpurjeen varjossa, edessään
tarjotin, harso huolellisesti kasvoille vedettynä. Häntä kainostutti,
kun ympärillään oli niin paljon miehiä. Hän hymyili jokaiselle
ostajalle, mutta ei puhunut kenellekään eikä välittänyt vähääkään
heidän leikkipuheistaan. Hän kuuli monasti ympärillään puhuttavan
kaukaisista maista, kummallisista tavoista ja vielä kummallisemmista
tapahtumista. Nuo miehet olivat varmaan uljaita, mutta uljainkin
heistä puhui pelolla päälliköstään. Usein se mies, jota he sanoivat
herrakseen, kulki hänen ohitsensa suoraryhtisenä ja välinpitämättömän
näköisenä. Miehen olennosta uhkui nuoruus, hänen upea pukunsa kimalteli
auringossa, hänen kultakoristeensa kilahtelivat hänen astellessaan, ja
koko laivaväki seisoi syrjässä odottaen tarkkaavana hänen huultensa
pienintäkin liikettä ollakseen valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Silloin tuntui Taminahista, että koko hänen olemuksensa ikäänkuin
keskittyi hänen silmiinsä, ja hän katseli lumottuna verhonsa takaa
tuota miestä, mutta pelkäsi samalla, ettei vain vetäisi huomiota
puoleensa.
Eräänä päivänä päällikkö huomasi hänet ja kysyi: "Kuka on tuo tyttö?"
"Muuan orja, herra! Muuan tyttö, joka myö leivoksia," kuului monesta
suusta yht'aikaa. Taminah nousi kauhuissaan pystyyn juostakseen
rantaan, mutta päällikkö kutsui hänet takaisin. Ja kun hän nyt
seisoi vavisten, pää painuneena päällikön edessä, puhui tämä hänelle
ystävällisesti, nosti kädellään hänen leukaansa ja katsoi hymyillen
häntä silmiin. "Alä pelkää", sanoi tuo mahtava mies. Sen enempää ei
hän milloinkaan Taminahille puhunut. Joku huusi silloin rantaäyräältä,
päällikkö kääntyi pois päin ja unohti kokonaan orjatyton olemassaolon.
Taminah näki Almayerin seisovan rannalla ja Ninan tämän käsivarressa.
Hän kuuli Ninan huutavan iloisesti jotakin ja näki Dainin kasvojen
kirkastuvan riemusta tämän hypätessä rantaan. Siitä hetkestä alkaen hän
vihasi tuon naisen ääntä.
Sen päivän perästä hän ei enää käynyt Almayerin alueella, vaan vietti
keskipäivän prikin auringonpurjeen varjossa. Odotellessaan siellä
Dainin tuloa, hänen sydämensä löi sitä kiivaammin, kuta lähemmäksi tämä
tuli.
Hurjalla voimalla valtasivat hänet vastaheränneet ilon, toivon ja
pelon tunteet. Mutta ne hävisivät heti, kun Dain poistui, ja silloin
yllätti hänet väsymys aivan kuin ankaran taistelun jälkeen. Hän istui
silloin kauan hiljaa uneliaan raukeana. Sitten meloili hän hitaasti
iltapäivällä kotiin päin antaen usein kanoottinsa hipuilla hiljaisen
virran mukana joen rauhallisissa suvantovesissä. Mela viillätti
toimettomana vettä hänen istuessaan perässä, leuka toisen käden
varassa, silmät eteensä tuijottaen, mieli herkkänä kuulemaan sydämen
kuiskeita, sydämen, joka viimeinkin näytti paisuvan hienon hienoista
sävelistä. Näitä säveleitä kuunnellen hän puhdisteli kotona riisiä.
Ne tekivät hänet kuuroksi Bulangin vaimojen kimakalle kirkunalle ja
heidän vihaisille moitteilleen, joita hän osakseen sai. Auringon
laskiessa mailleen, meni hän kylpypaikalle, ja yhä soivat samat sävelet
hänen korvissaan, kun hän seisoi loivan rannan hennossa ruohikossa,
hame jalkoihin valuneena, ja katseli vartalonsa kuvaa metsäpuron
peilityyneessä pinnassa. Niitä hän kuunteli kävellessään hitaasti
kotia, märkä tukkansa hartialle valahtaneena. Käydessään levolle
kirkkaan tähtitaivaan alle, hän ei vieläkään käsittänyt alapuolellaan
virtaavan veden lorinaa eikä yläpuolellaan henkäilevän lauhan tuulen
kuisketta. Hän ei ymmärtänyt luonnon ääntä, joka puheli hänelle suuren
metsän vienossa huminassa, ei ymmärtänyt hän edes oman sydämensä laulua.
Hän kyllä ne kuuli, mutta hän ei tajunnut niitten kieltä. Hän imi
vain itseensä uuden elämänsä riemullista unijuomaa vaivaamatta
päätään sillä, mitä tämä tarkoitti tai mihin päättyi, kunnes viimein
tuskan ja vaivan kautta täydellisesti tajusi elämän. Hän kärsi ensi
aikoina kauheasti nähdessään Ninan pitkän kanootin kiitävän ääneti
sivu Bulangin nukkuvan talon ja vievän mukanaan kaksi rakastavaista
suuren virran valkoiseen sumulinnaan. Hänen mustasukkaisuutensa ja
raivonsa kohosi toisinaan niin korkealle, että hän tunsi äkkiä kovaa
ruumiillista kipua, joka sai hänet voihkimaan pitkänään rannalla kuin
haavoittunut eläin äänettömissä kuolontuskissa. Mutta hän liikkui yhä
kärsivällisesti orjuuden lumotussa piirissä ja toimitti päivä päivältä
tehtävänsä sen surun innoittamana, jota hän ei osannut sanoiksi
pukea, ei edes itselleen, sillä se oli kätkettynä hänen sydämeensä.
Hän säikähti nähdessään Ninan, aivan kuin olisi säikähtänyt lihaansa
iskettyä terävää veitsen terää. Mutta hän kävi yhä prikillä ravitakseen
mykkää, tietämätöntä sieluaan oman epätoivonsa myrkyllä. Hän näki
monasti Dainin. Tämä ei milloinkaan puhunut hänelle, ei edes vilaissut
häneen. Voivatko Dainin silmät nähdä ainoastaan yhden naisen kuvan?
Voivatko hänen korvansa kuulla ainoastaan yhden naisen ääntä? Dain ei
milloinkaan huomannut häntä, ei kertaakaan.
Ja sitten Dain lähti pois. Taminah näki hänet ja Ninan viimeisen kerran
tuona aamuna, jolloin Babalatchi käydessään kalanpyydyksillään oli
huomannut, että hänen epäilyksensä valkoisen miehen tyttären ja Dainin
välisistä rakkaussuhteista olivat täydellisesti toteutuneet. Dain
katosi. Ja silloin Taminahkin, jonka sydämessä lepäsivät hyödyttöminä
ja hedelmättöminä rakkauden ja vihan siemenet, kaikkien intohimojen
ja uhrausten mahdollisuudet, niin silloin hän unohti ilonsa ja
surunsa, kun ulkonaiset aistit eivät enää olleet häntä tukemassa.
Hänen kehittymätön, alkuperäinen henkensä, joka oli hänen ruumiistaan
riippuvainen, niinkuin hänen ruumiinsakin oli toisen tahdosta
riippuvainen, unohti silloin sen epämääräisen, hämäräpiirteisen
ihannekuvan, joka aluksi oli ilmennyt hänen villin luonteensa
fyysillisissä purkauksissa. Hän painui entiseen tylsään mielentilaansa
ja sai lohtua -- jopa tunsi itsensä tavallaan onnelliseksikin --
ajatellessaan, että nyt Nina ja Dain olivat toisistaan eroitetut
ehkäpä ijäksikin. Dain unohtaisi Ninan. Tämä ajatus lievensi Taminahin
vähitellen haihtuvan mustasukkaisuuden tuskia, kun tuo tunne ei enää
saanut mistään yllykettä. Ja niin pääsi hänen sielunsa rauhaan. Mutta
se rauha oli verrattavissa erämaan uneliaaseen hiljaisuuteen, erämaan,
jossa vallitsee rauha vain siksi, että siellä ei ole elämää.
Ja nyt oli Dain tullut takaisin. Taminah oli tuntenut hänen äänensä,
kun hän yöllä huusi Bulangin luokseen. Taminah oli ryöminyt ulos
isäntänsä perässä kuullakseen vielä lähempää tuota huumaavaa ääntä.
Niin, Dain oli silloin veneessä ja puheli Bulangille. Taminah, joka
kuunteli hengitystään pidättäen, eroitti äkkiä toisenkin äänen. Se
hurmaava riemun tunne, jota hän vain hetki sitten ei luullut voivansa
enää kätkeä kiivaasti sykkivään sydämeensä, hävisi olemattomiin. Ja
Taminah tunsi taas ruumiillisten tuskien värisyttävän koko olentoansa,
niinkuin kerran ennenkin nähdessään Dainin ja Ninan yhdessä. Sitten
puhui Nina, vuoroin määräillen, vuoroin kiihkeästi rukoillen. Bulangi
taas tuntui aluksi panevan vastaan, esittäen painavia vastasyitä, mutta
suostui kuitenkin lopuksi. Hän meni sisään ottamaan melan oven takana
olevasta airovarastosta. Ulkoa kuului yhä kahden hengen epäselvää
puhelua, mistä Taminahkin eroitti silloin tällöin jonkun sanan.
Hän ymmärsi kuulemastaan, että Dain pakeni valkoisia miehiä, etsi
parhaillaan piilopaikkaa ja oli siis vaarassa. Mutta hän kuuli myöskin
sanoja, jotka saivat hänet raivoamaan mustasukkaisuudesta, vaikka
hän pitkään aikaan ei enää ollut tuntenut tuota tunnetta povessaan.
Kyyhöttäen kumarassa yön pimeässä tukipylväiden keskessä Taminah
liejuisella rannalla kuuli veneestä kuisketta, joka olisi saanut hänet
unohtamaan orjan aherrukset, puutteet, vaarat ja koko elämän, jos edes
silmänräpäykseksi olisi voinut painaa kuiskaajan rinnan lujasti omaa
rintaansa vastaan, katsella häntä silmistä silmiin ja tuntea hänen
kevyttä hengitystään ja pehmeitten huulten kosketusta. Niin ihanasti
tuntui Dain Taminahista puhelevan, kun hän istui veneessä pitäen Ninan
käsiä omissaan ja odotteli Bulangia. Mutta Taminahista tuntui samalla,
pidellessään kiinni limaisesta pylväästä, kuin olisi raskas paino
musertanut hänet maahan ja vaivuttanut hänet tuohon mustaan, likaiseen
veteen. Hän olisi tahtonut kirkaista, rynnätä heidän kimppuunsa,
temmata erilleen nuo hämärät varjot, viskata Ninan tuohon tyveneen
veteen, iskeytyä häneen lujasti kiinni ja painaa hänet pohjaan, mistä
tuo hurmaava mies ei olisi voinut Ninaansa löytää. Mutta hän ei voinut
huutaa, hän ei voinut liikahtaakaan, sillä hänen päänsä päältä kuului
askeleita bambuparvekkeelta. Hän näki Bulangin astuvan pienimpään
kanoottiinsa ja asettuvan johtoon. Toinen vene seurasi perässä Dainin
ja Ninan melomana. Kuului pientä loisketta airojen sievästi sipaistessa
veden pintaa. Soutajien epäselvät hahmot vilahtivat hänen tuskasta
hehkuvien silmiensä ohi ja katosivat metsäpuron pimeään.
Taminah jäi kylmään ja kosteaan yöhön, sillä hän ei kyennyt liikkumaan.
Hän jaksoi tuskin hengittää tuon musertavan painon alla, jonka
kohtalon salaperäinen käsi niin äkkiä oli laskenut hänen hennoille
hartioilleen. Ja värjyen hän tunsi povessaan polttavan tulen, joka
näytti kuluttavan hänen elämänsä nestettä. Kun koittava päivä oli
levittänyt kelmeän kultajuovansa metsien mustan ääriviivan yläpuolelle,
otti hän tarjottimensa ja läksi kulkemaan siirtolaa kohti. Pelkän
tottumuksen voima sai hänet näin suorittamaan tehtävänsä. Lähestyessään
Sambiria huomasi hän, miten levottomina ihmiset liikkuivat, ja
hetkeksi hän hämmästyikin kuullessaan Dainin ruumiin löydöstä. Se ei
ollut tietenkään totta. Hän tiesi sen aivan hyvin. Mutta hänestä oli
ikävä, että Dain todella ei ollut kuollut. Hän olisi ollut hyvillään,
jos Dain olisi ollut kuollut. Silloinhan Dain olisi pysynyt erillään
tuosta naisesta -- kaikista naisista. Taminah halusi kiihkeästi nähdä
Ninaa, vaikka hän ei itsekään tiennyt, miksi. Hän vihasi ja samalla
pelkäsi Ninaa. Mutta hän tunsi vastustamattoman voiman työntävän
itseänsä Almayerin talolle päin näkemään tuon valkoisen naisen kasvoja,
katselemaan noita silmiä ja kuulemaan tuota ääntä, jonka soinnun vuoksi
Dain oli valmis panemaan alttiiksi vapautensa, vieläpä henkensäkin.
Hän oli nähnyt Ninan monasti ja kuullut tämän äänen joka päivä monen
kuukauden aikana. Mitä oli oikeastaan tuossa naisessa? Mitä oli tuossa
olennossa sellaista, joka sai miehen puhumaan, niinkuin Dain oli
puhunut, joka sai tämän sokeaksi näkemään kenenkään muun kasvoja ja
kuuroksi kuulemaan kenenkään muun ääntä?
Taminah jätti virran rannalla seisoskelevan väenjoukon ja astuskeli
päämäärättä tyhjien talojen lomatse koettaen vastustaa sitä sisäistä
voimaa, joka ajoi häntä Almayerille päin etsimään Ninan katseesta oman
kurjuutensa salaperäistä syytä. Yhä korkeammalle kohoava aurinko teki
varjot yhä lyhyemmiksi ja lyhyemmiksi, se kätki hänet valovirtaansa
ja tukahuttavaan kuumaansa hänen paetessaan itsetiedottomasti oman
sydämensä tuskia. Hän kulki varjosta valoon, valosta varjoon, milloin
talojen, milloin pensaiden, milloin korkeiden puiden lomissa.
Äärimmäisessä hädässään hän ei keksinyt sanoja rukoillakseen apua, hän
ei tietänyt mistään taivaasta, jonne rukouksensa olisi lähettänyt. Hän
kulki kulkemistaan, jalat uupuneina, ihmetellen sanattomassa kauhussaan
kärsimyksiään, joihin hän syyttä oli joutunut saamatta vähintäkään
hyvitystä.
Lyhyt keskustelu Reshidin kanssa ja Abdullan tekemä ehdotus
rauhoittivat häntä vähäsen ja suuntasivat hänen ajatuksensa uusille
urille. Dain oli vaarassa. Hän koetti päästä piiloon valkoisilta
miehiltä. Senverran Taminah oli kuullut viime yönä. Kaikki luulivat,
että Dain oli kuollut. Taminah tiesi, että Dain oli elossa ja hän tiesi
tämän piilopaikan. Mitähän arapialaiset tahtoivat tietää valkoisista
miehistä? Mitähän valkoiset miehet taas Dainista? Tahtoivatko he tappaa
hänet? Taminah voisi ilmoittaa heille kaikki. -- Ei sittenkään, hän ei
sanoisi heille mitään. Yöllä hän menisi Dainin luo ja lupaisi pelastaa
tämän hengen yhdestä ainoasta sanasta, yhdestä ainoasta hymystä, jopa
yhdestä ainoasta eleestäkin. Ja hän tulisi Dainin orjaksi kaukaisiin
maihin, kauaksi Ninasta. Mutta se ei kävisi päinsä vaaroitta. Esteenä
olivat yksisilmäinen Babalatchi, joka tiesi kaikki, ja valkoisen miehen
vaimo, niin hänhän oli noita. Ehkäpä he kertoisivat. Ja sitten oli
vielä Ninakin. Hänen täytyi kiirehtiä ja mennä itse ottamaan selvää
asioitten kulusta, arveli Taminah.
Levoton kun oli, poikkesi hän polulta metsään ja juoksi Almayerin
asunnolle päin palmupuiden välissä kasvavien pensaikkojen läpi. Hän
tuli viimein talon taakse, missä kaita oja, täynnä virrasta tulvinutta
seisovaa vettä, eroitti Almayerin alueen muusta siirtolasta. Ojan
reunalla kasvavat pensaat estivät häntä näkemästä laajaa pihamaata ja
keittiösuojusta. Muutamista pensaiden yläpuolelle kohoavista ohuista
savupatsaista ja niiden takaa kuuluvista oudoista äänistä Taminah
päätti, etta sotalaivan miehet olivat jo maissa ja olivat leiriytyneet
ojan ja talon välimaille. Vasemmalta tuli muuan Almayerin orjatytöistä
ojan rantaan, kumartui auringossa kimaltelevan veden yli ja pesi
kattilaa. Oikealla bananien latvat, jotka näkyivät yli pensaiden,
huojuivat ja vavahtelivat jonkun näkymättömän käden kerätessä niistä
hedelmiä. Tyyneessä vedessä oli muutamia kanootteja vierekkäin. Ne
olivat sidottuina tukevaan paaluun ja muodostivat ikäänkuin sillan
juuri siihen ojan kohtaan, missä Taminah seisoi. Pihamaalla kiihtyivät
toisinaan äänet niin, että eroitti selvästi käskyjä, vastauksia ja
naurua, sitten oli hetken aikaa hiljaista, kunnes taas äkkiä kajahti
ilmoille huutoja. Silloin tällöin ohut, sininen savu tuprusi tavallista
sankempana ja mustempana korkeuteen ja levitti runsaasti kirpeätä
katkuaan yli metsäpuron peittäen sen hetkeksi tukahuttavaan vaippaansa.
Mutta kun tuoreet puut olivat kunnolleen syttyneet, haihtui savu
kirkkaaseen auringonvaloon, ja ainoastaan palavan puun miellyttävä
tuoksu levisi tuulen mukana kauaksi rätisevistä nuotioista.
Taminah laski tarjottimensa eräälle kannolle ja jäi seisomaan
paikoilleen katse luotuna Almayerin taloon päin, jonka katto ja osa
valkoiseksi pestyä seinää näkyi yli pensaiden. Orjatyttö lopetti
työnsä ja katseltuaan jonkun aikaa ihmeissään Taminahia raivautui
läpi tiheiden pensaikon takaisin pihamaalle. Nyt oli aivan yksinäistä
Taminahin ympärillä. Hän heittäytyi maahan ja peitti kasvonsa
käsillään. Nyt kun hän oli näin lähellä Ninaa, ei hän uskaltanutkaan
tätä nähdä. Aina kun kuului tavallista kovempia ääniä pihalta, hän
vavahti. Niin hän pelkäsi saavansa kuulla Ninan äänen. Hän päätti siksi
odottaa paikoillaan pimeän tuloon asti ja mennä sitten suoraapäätä
Dainin piilopaikalle. Siitä, missä hän nyt oli, voi hän tarkata
valkoisten miesten, Ninan ja kaikkien Dainin ystäväin ja vihollisten
liikkeitä. Kumpiakin viimeksi mainittuja hän vihasi yhtä paljon, sillä
kummatkin tahtoivat riistää häneltä Dainin kauaksi hänen ulottuviltaan.
Hän kätkeytyi pitkään ruohikkoon odottaen jännitettynä auringon laskua,
mikä näytti hänestä niin hitaasti lähenevän.
Toisella puolella ojaa, pensaikon takana, olivat fregaatin miehet
leiriytyneet Almayerin vieraanvaraisesta pyynnöstä kirkkaitten
nuotiotulten ympärille. Almayer, jonka Ninan hellittömät rukoukset
olivat saaneet heräämään tylsästä mielentilastaan, oli onneksi
ennättänyt ajoissa laiturille ottamaan vastaan laivan upseereja heidän
laskiessaan maihin. Komentava luutnantti oli ottanut vastaan Almayerin
vieraskutsun huomauttamalla, että olihan heillä joka tapauksessa
asiaa Almayerille ja ehkäpä verrattain ikävääkin, oli hän lisännyt.
Almayer tuskin kuulikaan, mitä hänelle sanottiin. Hän pudisteli
hajamielisesti vieraidensa kättä ja lähti heitä ohjaamaan talolleen.
Tuskin hän itsekään huomasi, miten kohteliaasti hän lausui vieraansa
tervetulleiksi. Ja hän hoki useaan kertaan samoja sanoja ollakseen
mahdollisimman luonnollinen. Isännän hätäilevä käytös ei jäänyt
kuitenkaan huomaamatta upseereilta, ja heidän päällikkönsä kuiskasikin
salaa toverilleen, että hän epäili, oliko Almayerin pää selvä. Nuori
aliluutnantti naurahti ja sanoi niinikään kuiskaten toivovansa, ettei
valkoinen mies ollut kuitenkaan niin humalassa, että kieltäytyisi
ottamasta vähän lisävirkistystä. "Mies ei näytä perin vaaralliselta",
lisäsi hän heidän noustessaan Almayerin jäljessä parvekkeen portaita.
"Eipä kylläkään. Hän näyttää pikemminkin löylynlyömältä kuin roistolta.
Olen kuullut hänestä yhtä ja toista," vastasi vanhempi upseereista.
Seurue istui pöydän ympärillä. Almayer valmisti vapisevin käsin
viinatotia, tarjosi jokaiselle lasin ja joi itse. Joka kulaukselta
tunsi hän itsensä vahvemmaksi, varmemmaksi ja kykenevämmäksi
katsomaan vaikeata asemaansa suoraan silmiin. Tietämättömänä prikin
kohtalosta hän ei osannut aavistaa upseerien vierailun todellista
tarkoitusta. Hän vainusi vain ylimalkaan, että jokin vuotava kohta
siinä ruutikaupassa on mahtanut olla, mutta ei arvellut sitä ohimenevää
ikävyyttä pahemmaksi. Juotuaan lasinsa pohjaan Almayer alkoi rupatella
kainostelematta, oikoillen mukavasti tuolissaan, toinen jalka
huolettomasti heitettynä yli käsinojan. Luutnantti istui hajareisin
nojatuolissaan hehkuva sikaari toisessa suupielessä ja kuunteli
Almayerin juttuamista, viekas hymy huulilla, sankkojen savupilvien
takaa, jotka tuprusivat esille hänen yhteenpuristettujen huuliensa
välitse. Nuori aliluutnantti, nojaten molemmat käsivartensa pöytään
ja päänsä käsiin, tuijotti unisesti eteensä väsymyksen ja viinan
typertämänä. Almayer puheli edelleen:
"On kovasti hauskaa nähdä täällä valkoisia naamoja. Minä olen
elänyt täällä monta vuotta hyvin yksinäni. Malaijeista, niinkuin
ymmärrätte, ei ole valkoisella miehellä seuraa. Sitäpaitsi ne eivät
ole ystävällisiä, eivät ne näet tajua meidän tapojamme. Luulenpa
olevani täällä itärannikolla ainoa valkoinen mies, joka vakinaisesti
on asettunut tänne elämään. Toisinaan meillä on Macassarista
tai Singaporesta vieraita, nimittäin kauppiaita, asiamiehiä tai
tutkimusretkeilijöitä, mutta harvoin nekin tulevat. Täällä oli noin
vuosi sitten muuan retkeilevä tiedemies. Hän eli minun talossani,
joi aamusta iltaan. Hän eleli iloisesti muutamia kuukausia, ja kun
ne väkijuomat, jotka hän oli tuonut mukanaan, loppuivat, palasi hän
Bataviaan ilmoittaen, että sisämaassa oli runsaat mineraalivarastot.
Ha, ha, ha! Mainiota, eikö niin?"
Yht'äkkiä Almayer lopetti puheensa ja tuijotti ilmeettömästi
vieraisiinsa. Näiden nauraessa hän veteli vanhaa virttään: "Dain
kuollut, kaikki tuumani mennyttä kalua. Nyt ne loppuvat kaikki toiveeni
ja koko elämäni." Hän tuli alakuloiseksi. Hän tunsi itsensä kuoleman
sairaaksi.
"Hyvä! Hyvä! Mainiota!" huudahtivat molemmat upseerit.
Silloin Almayer heräsi masennuksistaan ja puhkesi taas puhumaan.
"Kuulkaapas! Mitenkäs päivällisen laita on? Teillähän on kokki mukana.
Se on oikein. Tuolla on keittiösuojus, tuolla takapihalla. Minä
voin antaa teille hanhen. Katsokaahan minun hanhiani. Ainoat hanhet
itärannikolla, ehkäpä koko saarella. Onko tuo teidän kokkinne? Hyvä
on. Kuules, Ali, näytähän tälle kiinalaiselle meidän keittiöpaikkainme
ja sano rouvalle, että hän antaa miehelle siellä tilaa. Minun vaimoni,
hyvät herrat, ei tule näkyville, tyttäreni voi tulla. Mutta tässä olisi
siksi aikaa vähän juotavaa. Tänään on kuuma päivä."
Luutnantti otti sikaarin suustaan, katseli tutkivasti tuhkaa, karisti
sen maahan ja kääntyi Almayerin puoleen.
"Meillä on vähän ikävänlaista asiaa teille," sanoi hän.
"Sepä surullista," vastasi Almayer. "Eihän se voine olla perin vakavaa."
"Eikö se ole vakavaa, jos kuvittelette, että yritetään räjäyttää ilmaan
ainakin neljäkymmentä miestä. Ette varmaankaan löydä montakaan ihmistä,
joka olisi teidän kanssanne tässä suhteessa samaa mieltä," vastasi
upseeri terävästi.
"Räjäyttää ilmaan! Mitä ihmeitä? En minä tiedä siitä kerrassaan
mitään," huudahti Almayer. "Kuka sen on tehnyt tai yrittänyt sitä
tehdä?"
"Muuan mies, jonka kanssa teillä on vähän yhteisiä asioita,"
vastasi luutnantti. "Hän on elänyt täällä Dain Maroolan nimellä. Te
olette myönyt hänelle sen ruudin, joka hänellä oli tuossa meidän
kaappaamassamme prikissä."
"Mitenkä te olette saaneet tietoa tuosta prikistä?" kysäsi Almayer.
"Minulla ei ole aavistustakaan mistään ruudista, jota hänellä
mahdollisesti olisi ollut."
"Eräs täkäläinen arapialainen kauppias on ilmoittanut Bataviaan
muutama kuukausi sitten teidän puuhistanne," sanoi upseeri. "Me
odottelimme prikin tuloa merellä, mutta tuo veitikka pääsi virran
suussa pujahtamaan meidän ohitsemme, ja me saimme ajaa häntä takaa
etelään. Kun hän huomasi meidät, ohjasi hän prikinsä riuttojen turviin
ja laski maihin. Laivaväki pääsi veneillä meiltä karkuun, ennenkuin
voimme kaapata laivan. Kun meidän veneemme lähestyivät prikiä, räjähti
se hirvittävällä pamauksella ilmaan. Yksi veneistämme, joka oli liian
lähellä, täyttyi vedellä. Kaksi miestä hukkui. Kas siinä teidän
uhkarohkean yrityksenne tulos, Mr. Almayer. Mutta nyt me vaadimme
käsiimme tuon Dainin. Me voimme hyvällä syyllä otaksua, että hän
piileksii Sambirissa. Tiedättekö te, missä hän on? Teidän olisi parasta
sopia viranomaisten kanssa, mikäli mahdollista, ilmaisemalla minulle
kaikki peittelemättä. Missä on tuo Dain?"
Almayer nousi paikaltaan ja astui parvekkeen kaidetta kohden. Hän ei
näyttänyt ajattelevan upseerin kysymystä. Hän katseli ruumista, joka
virui suorana ja jäykkänä valkoisen peitteensä alla. Pilvien lomassa
länteen painuva aurinko valoi sille kelmeätä punaansa. Luutnantti
odotti vastausta poltellen kiivain vedoin puoleksi sammunutta
sikaariansa. Vieraitten takana liikkui Ali kattaen ruokapöytää ja
asetellen sille juhlallisesti epäsuhtaisia, kuluneita saviastioita,
tinalusikoita, rikkinäisiä haarukoita ja veitsiä, joissa oli sahamaiset
terät ja irtonaiset päät. Hän oli miltei unohtanut, miten valkoisille
miehille oli pöytä katettava. Se tuntui hänestä vaivaloiselta, ja Nina
neitikään ei auttanut häntä. Hän astui muutaman askeleen taaksepäin
ihaillen työtänsä. Hän tunsi itsensä ihan ylpeäksi. Kyllä kaikki nyt
oli varmaankin kunnossa. Ja jos herra jäljestäpäin on vihainen ja
noituu, niin sitä pahempi Nina-neidille. Miksi hän ei auttanut? Ali
lähti parvekkeelta noutamaan päivällistä.
"No, Mr. Almayer, tahdotteko vastata kysymykseeni yhtä avomielisesti,
kuin se teille tehtiinkin?" kysyi luutnantti pitkän vaitiolon jälkeen.
Almayer pyörähti ympäri ja katseli kysyjään vakavasti. "Jos te saatte
Dainin käsiinne, niin mitä te hänelle teette?" hän kysäsi.
Upseerille lensi puna kasvoille. "Ei se ole mikään vastaus," virkkoi
hän vihaisesti.
"Ja mitä te teette minulle?" jatkoi Almayer välittämättä keskeytyksestä.
"Tahdotteko hieroa kauppaa?" ärähti toinen. "Se olisi huonoa
politiikkaa, sen voin teille vakuuttaa. Tällä kertaa minä en ole saanut
mitään määräyksiä teidän persoonaanne nähden, mutta me toivoimme
saavamme teiltä apua tuon malaijin kiinniottamisessa."
"Ahaa!" sanoi Almayer keskeyttäen toisen puheen. "Aivan niin. Te ette
voi tehdä mitään ilman minua. Ja minun, joka tunnen tuon miehen varsin
hyvin, tulee avustaa teitä löytämään hänet."
"Sitä me juuri toivomme," myönteli upseeri. "Te olette rikkonut lakia
vastaan, Mr. Almayer ja teidän pitäisi hyvittää jotenkin tekonne."
"Ja pelastaa nahkani?"
"No, tavallaan niinkin. Teidän päänne ei kuitenkaan ole missään
vaarassa," virkkoi luutnantti naurahtaen.
"Hyvä on," sanoi Almayer päättävästi. "Minä annan sen miehen teille."
Molemmat upseerit kasahtivat nopeasti pystyyn ja vilkaisivat
vyöpistooleihinsa, jotka olivat jo vireessä. Almayer rähähti nauramaan.
"Rauhoittukaa! hyvät herrat. Luovuttamisen ajan ja tavan määrään itse.
Vasta päivällisen perästä, hyvät herrat, te saatte hänet."
"Se on liian myöhäistä," kivahti luutnantti. "Mr. Almayer, tämä ei ole
mikään leikin asia. Mies on rikoksellinen. Hän ansaitsee hirsipuun.
Sillä aikaa kuin me syömme päivällistä, voi hän livahtaa pakoon. Huhu
meidän tulostamme -- -- --"
Almayer astui pöydän luo. "Minä annan teille kunniasanani, hyvät
herrat, että hän ei pääse karkuun. Hän on minulla siksi varmassa
tallessa."
"Vangitseminen pitäisi panna käytäntöön ennen pimeää," huomautti nuori
aliluutnantti.
"Te olette edesvastuussa, jos yrityksemme ei onnistu. Me olemme
valmiit, mutta emme voi toistaiseksi ryhtyä mihinkään ilman teitä,"
lisäsi vanhempi upseeri ilmeisesti närkästyneenä.
Almayer teki myöntävän liikkeen. "Annan kunniasanani," toisti hän aivan
kuin ohimennen. "Ja käydäänpä nyt päivälliseen käsiksi," lisäsi hän
reippaasti.
Nina ilmestyi ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa pitäen verhoa sivulla
Alille ja vanhalle malaijivaimolle, jotka kantoivat astioita pöytään.
Sitten hän astui pöytää kohden, jonka ääressä oli kolme miestä.
"Sallikaa minun esittää," sanoi Almayer mahtaillen. "Tämä on minun
tyttäreni. Nina, nämä herrat, jotka ovat tuon laivan upseereita, ovat
suvainneet kunnioittaa minun taloani käynnillään."
Nina vastasi arvokkaalla pään nyökkäyksellä molempien upseerien syviin
kumarruksiin ja otti paikkansa pöydässä isäänsä vastapäätä. Kaikki
istuutuivat. Hinaajan perämies tuli parvekkeelle mukanaan muutamia
viinipulloja.
"Sallinette, että annan asettaa nämä pöydälle?" sanoi luutnantti
Almayerille.
"Mitä! Viiniä! Te olette perin ystävällinen. Minulla ei ole sitä
ainetta ensinkään. Aika on hyvin vaikea."
Kun Almayer lausui vastauksensa viimeiset sanat, petti hänen äänensä.
Se ajatus, että Dain oli kuollut, tuli taas elävästi hänen mieleensä,
ja hänestä tuntui, kuin näkymätön käsi olisi tarttunut hänen
kurkkuunsa. Hän tavoitti viinapulloa, sillä aikaa kuin viinipulloja
avattiin, ja otti siitä aikamoisen kulauksen. Luutnantti, joka puheli
Ninalle, vilkasi nopeasti Almayeriin. Nuori aliluutnantti alkoi
tointua kummastuksestaan ja hämmennyksestään, mikä oli johtunut
Ninan aavistamattomasta ilmestymisestä ja hurmaavasta kauneudesta.
"Hän on valtavan kaunis," tuumiskeli aliluutnantti itsekseen, "mutta
joka tapauksessa sekarotuinen tyttö." Jälkimäinen ajatus sai taas
soturin rohkaisemaan mielensä ja katselemaan Ninaa syrjästä. Nina
vastaili levollisen näköisenä rauhallisesti ja tasaisesti vanhemmalle
upseerille, kun tämä kohteliaasti kyseli maasta ja Ninan elintavoista.
Almayer työnsi lautasensa syrjään ja joi synkän äänettömänä
vieraittensa viiniä.