Kirkkaan, sumuttoman aamun loistava aurinko lähetteli virtanaan
säteitään sille siirtolan pääpolulle, joka kulki Bantai-nimisen
virran haaran matalalta rannalta Abdullan alueen portille. Polulla
ei näkynyt liikettä tänä aamuna. Tummankellertävänä, monen paljaan
jalan kovaksi polkemana se kulki palmupuuryhmien lomatse. Puitten
korkeat rungot ikäänkuin sulkivat sen tuon tuostakin leveillä, tummilla
varjoviivoillaan, samalla kuin vasta noussut aurinko viskasi niitten
lehtevien kruunujen varjot kauaksi virtaa reunustavien rakennusten
katoille ja jopa itse virrallekin, joka nopeasti ja ääneti vilaji
sivu tyhjien talojen. Kaidalla, kovaksi poljetulla ruohokaistaleella,
joka kulki avattujen ovien ja tien välissä, savusivat aamutulet
lähettäen ohuita, uurteisia savupatsaita vilpoiseen ilmaan ja levittäen
salaperäisen näköistä, sinistä auteretta, kuin hienointa harsoa, yli
auringon valaiseman aution siirtolan.
Almayer, joka juuri oli noussut riippumatostaan, tähysteli unisesti
oudonnäköistä Sambiria ja ihmetteli vaistomaisesti asutuksen autiutta.
Hänen omassa talossaankin oli hyvin hiljaista. Hän ei kuullut vaimonsa
ääntä eikä liioin Ninan askeleita parvekkeen puoleisesta suuresta
huoneesta, jota hän nimitti seurusteluhuoneeksi, aina kun valkoihoisten
vieraillessa tahtoi osoittaa, että hänkin ymmärsi sivistyneitten
yleiset tavat. Ei kukaan siellä milloinkaan istunut. Eikä ollut siellä
millä istua, sillä Mrs. Almayer oli hurjalla tuulella ollessaan, kun
hänen merirosvoaikansa muistot oikein saivat hänet kiihkoon, repinyt
ikkunoista verhot tehdäkseen niistä orjatytöille uumaverhoja ja
polttanut komeat huonekalut pala palalta keittääkseen niistä perheen
jokapäiväisen riisiruuan. Mutta Almayer ei ajatellut tällä kertaa
huonekalujaan. Hän ajatteli Dainin paluuta, Dainin yöllistä neuvottelua
Lakamban kanssa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kauan harkittuihin
suunnitelmiinsa, joiden toteuttamisen hetki nyt oli lähellä. Almayer
oli lisäksi levoton siitä, että Dain ei ollut jo tullut, vaikka oli
luvannut varhain aamulla pistäytyä talossa. "On sillä miekkosella ollut
jo kylliksi aikaa tulla yli virran," mietiskeli Almayer itsekseen.
"Ja täällä olisi vielä niin paljon tekemistä tänään. Kaikki pitäisi
yksityiskohtia myöten järjestää huomenaamuista varhaista lähtöä varten.
Veneet pitäisi työntää vesille ja senkin seitsemät seikat viimestellä,
sillä retkikunnan täytyi lähteä liikkeelle täydessä kunnossa, ei mitään
saisi unohtaa, ei kerrassaan mitään -- --."
Äkkiä valtasi Almayerin outo yksinäisyyden tunne. Tässä harvinaisessa
hiljaisuudessa hän huomasi jo kaipaavansa vaimonsa muuten niin
vastenmielistä ääntäkin. Hän toivoi, että se edes keskeyttäisi tämän
painostavan hiljaisuuden, joka sai hänen herkän mielikuvituksensa
aavistamaan taas jonkun uuden onnettomuuden tuloa. "Mitä on
tapahtunut?" puheli hän puoliääneen laahustellessaan liian isoissa
tohveleissaan parvekkeen kaidepuuta kohti. "Ovatko kaikki vielä unessa
vai ovatko kuolleet?"
Siirtolan asukkaat olivat kylläkin hengissä ja hyvinkin valveilla. He
olivat olleet valveilla jo varhaisesta aamusta asti, jolloin Mahmat
Banjer oli ennen kuulumattoman työtarmoisena noussut, siepannut
kirveensä, harpannut kahden nukkuvan vaimonsa yli ja astellut väristen
rantaan ollakseen varma siitä, että talo, jota hän parhaillaan rakensi,
ei ollut mennyt virran mukana viime yönä.
Yritteliäs Mahmat oli rakentanut taloansa suurella lautalla ja hän oli
sen varta vasten sitonut lujasti mutaisen niemen suojaan, missä Pantain
haarajoet yhtyivät, jotta se ei sattuisi ajelehtivien puun runkojen
tielle, jotka varmaankin törmäisivät niemen kärkeen tulvaveden aikana.
Mahmat kulki läpi märän heinikon ja kiroili mielessään työmiehen kovaa
elämää, joka ajoi hänet lämpimästä vuoteestaan kylmään aamuilmaan.
Yhdellä silmäyksellä hän huomasi, että talonsa oli vielä paikallaan. Ja
hän kiitti onneaan, kun oli ollut niin varovainen, että oli hinannut
lauttansa pois vahinkoa kärsimästä. Valkeneva päivä näet paljasti hänen
nähtäväkseen sekavan ruuhkan ajopuita, jotka olivat, mikä mistäkin,
takertuneet liejuiseen, matalaan rantaan. Ne olivat kietoutuneet
toisiinsa oksistaan yhtenäiseksi lautaksi, kieppuivat sinne tänne ja
hieroivat toisiaan vuolaassa virrassa, joka muodostui haarajokien
yhtymäkohtaan. Mahmat meni ihan veden rajaan asti tarkastamaan talonsa
rottinkisia kiinneköysiä. Aurinko toi samassa näkyviin vastakkaisen
rannan metsän. Mutta juuri kun hän kumartui tutkimaan kiinneköysiä
katsahti hän vielä kerran ohimennen puunrunkojen rauhatonta
kuppelehtimista ja näki silloin jotakin, joka sai hänet pudottamaan
kirveen, nousemaan pystyyn ja varjostamaan kädellään silmiään kohoavan
auringon säteiltä. Se oli jotakin punaista. Puunrungot vyöryivät sen
yli, milloin sulkivat sen väliinsä, milloin taas peittivät sen. Se
näytti ensin hänestä punaiselta vaatesiekaleelta. Mutta pian pääsi
Mahmat siitä täydellisesti selville ja hän kirkaisi kovasti.
"Voi, voi! Katsokaa tuonne!" huusi Mahmat. "Tuolla on ihmisen ruumis,
tuolla puitten joukossa!" Hän painoi kätensä huulilleen ja huusi
niitten välitse lausuen joka sanan selvään, kasvot siirtolaa kohti:
"Täällä on ihmisen ruumis virrassa! Tulkaa katsomaan! Täällä on kuollut
-- muukalainen!"
Lähimmän talon naiset olivat jo ulkona sytyttämässä tulia ja
puhdistamassa aamuriisiä. He yhtyivät kimakasti huutoon ja niin se
kiiri talosta taloon häipyen etäisyyteen. Miehet törmäsivät ulos
jännitettyinä, mutta ääneti ja juoksivat liejuista nientä kohti,
missä itsetiedottomat puut kelluivat, hieroivat, kuppelehtivat ja
pyöriskelivät kuolleen muukalaisen ympärillä typerän itsepintaisesti,
kuten hengettömät oliot ainakin. Naiset seurasivat miehiä laiminlyöden
kotitehtävänsä. He eivät ottaneet huomioonkaan sitä mahdollisuutta,
että heitä tällä kertaa huolimattomuudestaan kotona moitittaisiin.
Lapsilaumoja tuli joukon jatkona iloisesti liverrellen, he olivat
riemuissaan tästä aavistamattomasta hälinästä.
Almayer kutsui kovalla äänellä vaimoansa ja tytärtään, mutta kun ei
saanut vastausta, alkoi hän tarkkaavasti kuunnella. Kansanjoukon
hälinä kuului heikosti hänen korviinsa. Se oli varma merkki
jostakin tavattomasta tapahtumasta. Juuri kun Almayer aikoi lähteä
parvekkeelta, tuli hän vilkaisseeksi virralle ja jäi paikoilleen
nähdessään pienen kanootin tulevan rajahin venevalkamasta poikki
virran. Yksinäinen soutumies, jonka Almayer pian tunsi Babalatchiksi,
ei suunnannut kulkuaan suoraan talon kohdalle, vaan siitä jonkun
verran virran suuhun päin, ja meloi Lingardin laiturille, joka oli
rantaäyrään alla suvannossa. Babalatchi komppuroi hitaasti maihin ja
kiinnitteli kanoottiaan harmittavan huolellisesti, aivan kuin hänellä
ei olisi ollut vähintäkään kiirettä tavata Almayeriä, jonka hän
kyllä näki tarkastelevan itseään parvekkeelta. Tämä viivytteleminen
antoi Almayerille aikaa panna merkille ja ihmetellä Babalatchin
virkapukua. Sambirin valtiomies oli puettu korkean arvonsa mukaisesti.
Kirkasvärinen, kirjava uumaverho oli hänen vyötäreillään. Ja sen
runsaista poimuista pisti esille tikarin hopeinen kahva, tikarin,
joka oli näkyvissä ainoastaan suurina juhlina ja virallisilla
vastaanotoilla. Yli ijäkkään valtiomiehen vasemman olan ja tavallisesti
paljaan rinnan kimalteli hieno nahkavyö messinkilevyineen. Ja siihen
oli kaiverrettu kirjoitus "Sambirin sulttaani" ja sen alapuolelle
Alankomaiden vaakuna. Babalatchilla oli päässä punainen turbaani,
jonka hetaleiset tupsut laskeutuivat yli vasemman posken ja olkapään.
Hänen vanhan näköiset kasvonsa saivat näin hullunkurisen keikarimaisen
leiman. Kun kanootti vihdoin viimein oli hänen mielestään kylliksi
hyvin kiinnitetty, oikasi hän vartalonsa suoraksi, pudisteli
paikoilleen uumaverhon laskokset ja asteli pitkin askelin Almayerin
talolle päin heiluttaen säännöllisessä tahdissa pitkää, ebenholtsista
sauvaansa, jonka kultainen, kalliilla kivillä koristettu pää kimalteli
aamuauringon säteissä. Almayer viittasi kädellään oikealle niemekkeelle
päin, jonne ei nähnyt parvekkeelta, mutta kylläkin laiturilta.
"Oi, Babalatchi!" huudahti hän. "Mitä tuolla on tekeillä? Voitko nähdä?"
Babalatchi seisahtui ja katseli tarkkaavasti rantaäyräällä hyörivää
kansanjoukkoa. Hetken kuluttua Almayer näki hänen kummakseen poikkeavan
polulta, keräävän käteensä uumaverhonsa ja juosta hölköttävän
liejuiselle niemekkeelle. Nyt kohosi Almayerin jännitys ylimmilleen,
ja hän juoksi parvekkeen portaita alas. Hän kuuli jo selvästi miesten
puheen sorinan ja naisten kimakat huudot. Ja heti kun hän oli
pyörähtänyt talonsa nurkan taa, näki hän mitenkä ihmisjoukko matalalla
niemekkeellä tungeksi jonkun mielenkiintoisen esineen ympärillä.
Hän kuuli epäselvästi Babalatchin äänen. Sitten hän näki, mitenkä
väkijoukko antoi tietä ijäkkäälle valtiomiehelle ja sulkeutui taas
tämän mentyä. Kuului kiihkeätä puhetta ja lopulta äänekkäitä huutoja.
Almayerin lähestyessä joukkoa lähti siitä muuan mies juoksemaan ja
kiisi hänen ohitseen siirtolaa kohti huomaamatta ollenkaan Almayeriä,
kun tämä pyysi miestä seisahtumaan ja selittämään kiihkonsa syytä.
Tultuaan väkijoukon liepeille Almayer huomasi, että hänen edessään
oli väistymätön ihmisjoukko, joka ei ottanut kuuleviin korviinkaan
hänen pyyntöään päästä eteenpäin eikä liioin välittänyt hänen
tyrkkäyksistään, kun hän koetti raivata itselleen tietä rannalle.
Juuri kun Almayer näin varovasti ja hitaasti pyrki eteenpäin, oli hän
äkkiä kuulevinaan vaimonsa äänen tiheimmästä väkijoukosta. Tuskinpa
hän voi erehtyä Mrs. Almayerin korkeasointuisesta äänestä, vaikkakin
hän kuuli sanat niin epäselvään, ettei voinut ymmärtää niitten
merkitystä. Hän jätti hetkeksi tunkeilemisensa sikseen aikoen saada
jotakin selvitystä ympärillään olevilta, mutta silloin kajahti ilmoille
pitkä, korvia vihlova parkaus. Heti vaikeni joukon hälinä, ja Almayerin
naapurien selitykset jäivät sikseen. Almayer seisoi jonkun aikaa
paikoillaan kuin kivettyneenä hämmästyksestä ja kauhusta, sillä nyt hän
oli vakuutettu siitä, että oli kuullut vaimonsa vaikerrukset, jotka
tämä varmaankin oli päästänyt nähdessään kuolleen. Hänelle muistui heti
mieleen, miten Nina vastoin tavallisuutta oli ollut poissa kotoa, ja
hän tuli ihan raivoon ajatellessaan, että Ninalle oli tapahtunut jokin
onnettomuus. Hän työntyi sokeasti ja hurjasti eteenpäin. Väki väistyi
parkaisten ihmetyksestä ja kivusta, kun Almayer mielipuolen tavoin
tyrkki heitä tieltään.
Niemekkeen nenässä virui pienellä avonaisella paikalla muukalaisen
ruumis, joka vast'ikään oli kiskottu puunrunkojen joukosta maalle.
Sen toisella puolella seisoi Babalatchi nojaten leukaansa sauvansa
päähän ja katsellen herkeämättä ainoalla silmällään muodotonta
möhkälettä: taittuneita raajoja, viilleksittyä lihaa ja veren tahraamia
vaatesiekaleita. Kun Almayer oli raivautunut läpi tyrmistyneitten
katselijain kehän, viskasi Mrs. Almayer oman pääverhonsa hukkuneen
kasvoille, kyykistyi sen viereen ja parkasi taas niin surkeasti, että
kauhun väristys kulki kautta vaikenevan joukon. Mahmat, joka oli
likomärkänä, kääntyi vuorostaan Almayerin puoleen. Hänen piti taas
välttämättä saada kertoa kertomuksensa kuolleen pelastamisesta.
Kun pelon kauhu oli asettunut, näki Almayer ensiksi auringon säteiden
väreilevän edessään ja hän kuuli ympärillään puhuttavan, ymmärtämättä
kuitenkaan mistä puhuttiin. Mutta kovalla tahtonsa ponnistuksella hän
tuli taas tuntoihinsa ja kuuli Mahmatin kertovan:
"Näin se oli, herra. Hänen uumaverhonsa oli takertunut tuohon
taittuneeseen oksaan, ja hän roikkui siinä kiinni pää veden alla.
Kun minä näin, mitä siellä oikein oli, en tahtonut sitä tänne. Minä
olisin antanut sen irtautua ja mennä menojaan. Miksikä me hautaisimme
muukalaisen talojemme keskelle? Senhän henki säikyttäisi vain naisiamme
ja lapsiamme? Onhan meillä jo kylliksi henkiä näillä seuduin?"
Hyväksyvä ääntensorina keskeytti hänet puheessaan. Mahmat vilkasi
moittivasti Babalatchiin.
"Mutta tuan Babalatchi käski minun vetää ruumiin rantaan" jatkoi hän
katsellen ympärillä olevaa kuulijakuntaansa, mutta puhuen ainoastaan
Almayerille -- "ja minä vedin sen jaloista maihin. Läpi liejunkin minä
sitä kiskoin, vaikka sydämestäni mielellä olisin nähnyt sen liukuvan
virran mukana ja laskevan vaikkapa Bulangin uutismaan rantaan --
tulkoon hänen isänsä hauta saastutetuksi!"
Silloin kuului joukosta tukahutettua naurua, sillä Mahmatin ja Bulangin
vihamielinen suhde oli yleisesti tunnettu, ja se oli ollut Sambirin
asukkaitten taukoamattoman mielenkiinnon esineenä. Kesken tätä ilon
purkausta Mrs. Almayer alkoi taas äkkiä valittaa.
"Allah! Mitä tuo nainen vaikeroi!" kivahti Mahmat äkäisesti. "Minä olen
täällä kosketellut ruumista, joka tuli ties mistä, ja olen varmaankin
saastuttanut itseni ennenkuin sain syödä riisiä. Tuan Babalatchin
käskystä kaikki tein, ollakseni valkoiselle miehelle mieliksi. Oletko
nyt mielissäsi, oi sinä tuan Almayer? Ja mitä minä saan palkakseni?
Tuan Babalatchi sanoi, että palkka siitä tulisi, ja sinulta.
Ajattelehan nyt. Minä olen tullut saastutetuksi tai jos en ihan
saastutetuksi, niin ainakin lumotuksi. Katsopas tuon nilkkakoristuksia!
Kukapa olisi koskaan kuullut puhuttavan ruumiista, joka olisi
ilmestynyt yön aikana puunrunkojen joukossa kultarenkaat jaloissa?
Siinä on varmaan noituutta. Mutta yhtäkaikki," lisäsi Mahmat hetken
tuumittuaan, "minä otan nuo renkaat, jos annetaan, sittenhän minulla on
amuletti henkien varalta eikä minun tarvitse peljätä. Jumala on suuri!"
Mrs. Almayerin huulilta kuului taas kova surun purkaus, niin että
Mahmatin vuolas sanatulva keskeytyi. Hämmentyneenä katseli Almayer
vuoroin vaimoaan, vuoroin Mahmatia, vuoroin Babalatchia. Lopulta
kiintyi hänen tuijottava katseensa mudassa viruvaan ruumiiseen. Sen
kasvot olivat peitossa, sen katkenneet ja särkyneet jäsenet irvistivät
luonnottoman näköisinä mikä mistäkin esille. Toinen käsivarsi oli
ojennettuna sivulle päin. Se oli pahasti vääntynyt ja revitty,
valkoisia luita pisti monesta kohdasta esille viilleskellyn lihan alta.
Käsi, jonka sormet olivat harallaan, melkein kosketti Almayerin jalkaa.
"Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän hiljaa Babalatchilta.
Babalatchi, joka tuijotti suoraan eteensä, liikutti tuskin huuliaan
puhuessaan. Hänen kuiskaileva vastauksensa, joka oli tarkoitettu
ainoastaan Almayerin kuultavaksi, hävisi Mrs. Almayerin taukoamattomiin
vaikerruksiin.
"Se oli kohtalon määräys. Vilkaisepas jalkojesi juureen, valkoinen
mies. Minä näen noissa rikki revityissä sormissa erään sormuksen jonka
varsin hyvin tunnen."
Tämän sanoessaan Babalatchi astui huolettomasti pari askelta eteenpäin,
asetti kuin sattumalta jalkansa kuolleen kädelle ja painoi sen pehmeään
mutaan. Hän heilautti sitten uhkaavasti sauvaansa väkijoukolle. Se
peräytyi jonkun askeleen.
"Menkää matkoihinne," sanoi hän ankarasti, "ja lähettäkää vaimonne
takaisin aamutulilleen, joita heidän ei olisi pitänyt jättää
juostakseen katsomaan kuollutta muukalaista. Tämä on vain miesten
työtä. Minä otan hänet haltuuni rajahin nimessä. Älköön kukaan muu
jääkö tänne paitsi tuan Almayerin orjat. No, menkää nyt!"
Väkijoukko alkoi väkinäisesti hajaantua. Naiset lähtivät ensin
liikkeelle kiskoen perässään lapsia, jotka pitivät kiinni äidin kädestä
ja rimpuilivat vastaan koko ruumiinsa painolla. Miehet tulla vätystivät
hiljalleen naisten jäljessä muodostellen kulkiessaan yhä uusia ryhmiä,
kunnes vähitellen kaikki hajaantuivat omille tahoilleen lähestyessään
siirtola-asutusta. Kukin asteli nyt nopeasti kotiansa kohti. Aamuriisin
toivo kiirehti nälkäisten askeleita. Mutta pienelle kummulle, mistä
maa vähitellen laskeutui mutaiselle niemekkeelle, jäi vielä muutamia
miehiä -- lienevätkö olleet Mahmatin ystäviä vaiko vihamiehiä --
uteliaina katselemaan joksikin aikaa sitä pientä ryhmää, joka seisoi
rantaäyräällä ruumiin ympärillä.
"Minä en käsitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitit, Babalatchi," sanoi
Almayer. "Mistä sormuksesta sinä puhuit? Kuka hän lieneekin, ei
sinun olisi pitänyt polkea miespoloisen kättä mutaan. Paljasta hänen
kasvonsa," puhui hän edelleen kääntyen Mrs. Almayeriin päin, joka
kyyhöttäen kuolleen pääpuolessa huojutteli yläruumistaan edes takaisin,
pudistellen aina välillä hajalla olevia, harmaita hapsiaan ja mutisten
suruissaan.
"Hei!" huudahti äkkiä Mahmat, joka oli oleillut koko ajan lähettyvillä.
"Katsohan, tuan, puunrungot iskivät yhteen näin," ja hän puristi
käsiään toisiaan vasten. "Hänen päänsä on varmaankin joutunut
puitten väliin, ja nyt et hänen kasvojaan enää voi nähdä. Tuossa on
hänen lihansa ja hänen luunsa, nenä ja huulet ja ehkäpä silmätkin,
mutta kukaan ei voisi eroittaa niitä toisistaan. Kohtalon kirjaan
kirjoitettiin sinä päivänä, jolloin hän syntyi, ettei kukaan voisi
katsella häntä hänen kuolemansa hetkellä ja sanoa: 'Nämä ovat minun
ystäväni kasvot.'"
"Vaiti, Mahmat. Jo riittää!" tiuskasi Babalatchi. "Ja lakkaahan
ihailemasta hänen nilkkarengastaan, sinä sianlihan syöjä. Tuan
Almayer," puheli hän edelleen hiljentäen ääntään, "oletko nähnyt Dainia
tänä aamuna?"
Almayerin silmät aukenivat suuriksi, ja hän näytti hätääntyneeltä.
"En", sanoi hän nopeasti. "Etkö sinä ole nähnyt häntä? Eikö hän ole
rajahin luona? Minä olen juuri odottanut häntä. Miksi hän ei tule?"
Babalatchi nyökäytti surullisesti päätään.
"Kyllä hän tuli, tuan. Mutta hän lähti viime yönä, juuri kun myrsky
oli ankarimmillaan ja virta äkäisesti ärjyi. Yö oli hyvin pimeä,
mutta hänellä oli sydämessään valo, joka sai hänet näkemään tien
sinun taloosi yhtä tyvenenä kuin kaidan metsäpuron pinnan ja lukuisat
puunrungot yhtä pieninä kuin kuivuneen heinän korret. Siksi hän meni ja
nyt hän makaa tuossa." Ja Babalatchi nyökkäsi päällään ruumiiseen.
"Mistä sinä sen tiedät?" tokasi Almayer kiihkoissaan ja työnsi samalla
vaimonsa syrjään. Hän riuhtasi verhon ruumiin pääpuolesta ja katseli
muodotonta liha-, hius- ja mutamöhkälettä, missä hukkuneen kasvojen
olisi pitänyt olla. "Ei kukaan voi tästä mitään nähdä," virkkoi hän ja
kääntyi kauhistuen pois.
Babalatchi oli maassa polvillaan ja pyyhkieli mutaa ojennetun käden
kangistuneista sormista. Sitten hän nousi seisomaan ja antoi kultaisen,
suurella jalokivellä koristetun sormuksen kimallella Almayerin silmien
edessä.
"Sinä tunnet tämän hyvin," sanoi hän. "Se ei milloinkaan ollut poissa
Dainin sormesta. Minun täytyi ihan repiä lihaa saadakseni sen irti.
Uskotko nyt?"
Almayer piteli käsillään päätään ja antoi niitten sitten ääneti
vaipua sivuilleen. Hän oli rajattoman epätoivoinen. Babalatchi, joka
tarkkaavasti katseli häntä, oli ihmeissään nähdessään hänen hymyilevän.
Kummalliset mielikuvat heräsivät Almayerin aivoissa, jotka uusi
onnettomuus kerrassaan oli hämmentänyt. Hänestä tuntui, että hän oli
jo vuosikausia vähitellen vaipunut syvään rotkoon. Päivä päivältä,
kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta hän oli yhä vaipumistaan vaipunut.
Tuo rotko oli sileä, pyöreä ja musta. Huimaavan nopeasti olivat sen
mustat seinät syöksyneet ylöspäin. Se oli ollut hurjaa menoa, ja hän
oli vieläkin kuulevinaan tuttua kohinaa. Ja nyt hän oli kauheasti
kumahtaen tullut pohjaan asti. Mutta mitä ihmettä! Hän oli ihan elävä,
kun sitävastoin Dain makasi ruhjoutuneena ja kuolleena. Se tuntui
hänestä kummalliselta. Tuossa oli kuollut malaiji! Hän oli nähnyt monta
kuollutta malaijia ilman vähintäkään mielenliikutusta. Mutta tällä
kertaa hänen teki mieli itkeä, sillä nyt oli jo oikeastaan päättynyt
sen valkoisen miehen elämä, jonka hän niin hyvin tunsi; miehen, joka
putosi syvään rotkoon, mutta ei kuollut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän
seisonut jonkun matkan päässä sivulla ja katsellut erästä Almayeriä,
joka oli hyvin murheissaan. Miespoloinen! Miksi hän ei katkaissut
kaulaansa? Hän tahtoi lohduttaa miestä. Hän olisi hyvin kernaasti
nähnyt itsensä makaamassa kuolleena tuon toisen kuolleen päällä. Miksi
hän ei jo kuole ja pääse kärsimyksistään? Almayer voihki ääneen aivan
itsetiedottomasti, mutta hätkähti pelokkaasti kuullessaan oman äänensä
soinnun. Tuliko hän hulluksi? Hän kauhistui ajatellessaan tätä ja alkoi
juosta taloansa kohden hokien itsekseen: "Minä en tule hulluksi, en
tule! En, en, en!" Hän koetti lujasti pitää kiinni tästä ajatuksesta.
Hän horjahteli juostessaan sokeasti portaita ylös ja hokiessaan yhä
kovemmin noita sanoja, joissa näytti piilevän hänen pelastuksensa. Hän
näki Ninan seisovan edessään ja hän tahtoi sanoa jotakin tyttärelleen,
mutta ei muistanut mitä. Niin tavattomasti hän pelkäsi unohtavansa
sen ajatuksen, että hän ei tulisi hulluksi. Näitä sanoja hän yhä
toisti mielessään juostessaan pöydän ympäri, kunnes lopulta törmäsi
nojatuolia vasten, johon hän aivan uupuneena lyyhistyi. Hän istui
siinä tuijottaen hurjasti Ninaan, vakuutellen yhä itselleen, että oli
terve, ja ihmetellen, miksi tyttö säikähtynein katsein väitteli häntä.
Mikä tyttöä vaivasi? Tämähän oli kerrassaan hullua. Hän iski kovasti
nyrkillään pöytään ja karjasi karkeasti: "Anna minulle vähän viinaa!
Juokse!" Mutta kun Nina oli livistänyt huoneesta, oli hän hiljaa ja
vaiti ihmetellen, minkälaista melua oli pitänyt.
Nina toi puolipikarillista viinaa ja näki silloin, mitenkä isänsä
ilmeettömästi tuijotti eteensä. Almayer tunsi nyt itsensä hyvin
väsyneeksi, aivan kuin olisi tullut pitkältä matkalta. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän kävellyt peninkulmia tänä aamuna ja kaipaisi
nyt perinpohjaista lepoa. Hän otti pikarin vapisevin käsin vastaan
ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vasten, jonka hän joi
pohjaan ja laski sitten raskaasti pöydälle. Hän käänsi katseensa
hitaasti Ninaan, joka seisoi hänen vieressään ja alkoi puhua vakavasti:
"Nyt on kaikki mennyttä, Nina. Hän on kuollut. Nyt voin vaikka polttaa
kaikki veneeni."
Almayeristä tuntui hyvältä, kun hän voi puhua niin rauhallisesti. Ei
hän sittenkään tule hulluksi. Tuo varmuus rohkaisi häntä, ja hän kertoi
nyt edelleen, mitenkä ruumis oli löydetty, kuunnellen mielihyvällä
omaa ääntänsä. Nina seisoi rauhallisena isänsä rinnalla. Hänen kätensä
lepäsi kevyesti isänsä olkapäällä, hänen kasvonsa näyttivät jäykiltä,
mutta niitten pieninkin piirre ja koko ruumiin asento ilmaisi mitä
terävintä ja tarkkaavaisinta mielenkiintoa.
"Dain on siis kuollut," sanoi Nina kylmästi, kun isänsä oli laannut
puhumasta.
Almayerin näennäinen levollisuus puhkesi tuossa tuokiossa hurjaksi
vihaksi.
"Sinä seistä toljotat siinä aivan kuin olisit puolikuollut ja puhelet
minulle," tiuskasi Almayer tulisesti, "kuin mistäkin mitättömästä
asiasta. Kyllä hän on kuollut. Ymmärrätkö sinä? Kuollut! Mutta mitäpä
sinä siitä välität? Sinä et milloinkaan ole mistään välittänyt. Sinä
olet nähnyt minun kamppailevan, ahertavan ja yrittävän, mutta ei se
sinua ole liikuttanut. Ja minun kärsimyksiäni sinä et ole koskaan
käsittänyt. Et koskaan. Sinulla ei ole sydäntä eikä ymmärrystä, sillä
muuten sinä olisit käsittänyt, että juuri sinun hyväksesi, sinun
onneksesi minä olen raatanut. Minä tahdoin tulla rikkaaksi, minä
tahdoin päästä täältä pois. Minä tahdoin nähdä, mitenkä valkoiset
miehet kumartaisivat sinun hurmaavalle kauneudellesi ja mahtavalle
yhteiskunnalliselle asemallesi. Vanha kun olen, halusin päästä
vieraaseen maahan, minulle vieraan kulttuurin piiriin voidakseni elää
uutta elämää nauttimalla sinun korkeasta asemastasi, sinun voitoistasi,
sinun onnestasi. Tämän kaiken toivoin palkaksi siitä, että olen
kärsivällisesti kantanut näitten villien parissa työn, pettymysten ja
nöyryytysten kuormaa. Ja tuo palkka oli minulla jo melkein käsissäni."
Almayer vilkasi tyttärensä tarkkaaviin kasvoihin ja kimmahti samalla
pystyyn kaataen tuolin.
"Kuuletko sinä? Minulla oli se kaikki tuossa, ihan kätteni ulottuvilla."
Hän vaikeni hetkeksi koettaen lauhduttaa kiihtyvää vihaansa, mutta ei
kyennyt.
"Eikö sinulla ole mitään tunteita?" jatkoi Almayer. Ninan vaikeneminen
sai hänet raivoon. Hänen äänensä kiihtyi, vaikkakin hän koetti hillitä
tunteitaan.
"Tyydytkö sinä elämään tässä kurjuudessa ja kuolemaan tässä kirotussa
pesässä? Sano jotain, Nina! Etkö sinä tunne edes myötätuntoa? Eikö
sinulla ole edes yhtä lohduttavaa sanaa minulle? Minulle, joka olen
sinua niin rakastanut."
Almayer odotteli hetken vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, pui hän
nyrkkiään tyttärelleen ja kirkasi:
"Sinä taidat olla ihan tylsämielinen!"
Almayer kääntyi ympäri tavoitellakseen tuolia, nosti sen pystyyn ja
istuutui siihen jäykkänä. Hänen vihansa oli jo sammunut, ja häntä
hävetti malttamattomuutensa. Mutta samalla tuntui hänen sydämensä
kevennetyltä, kun hän kerrankin oli tullut paljastaneeksi tyttärelleen
elämänsä sisimmän tarkoituksen. Niin hän sydämensä pohjimmalla
ajatteli. Mutta tunteiden kuohunta oli estänyt häntä oikein arvioimasta
onnettomuutensa perussyitä. Hän ei kyennyt näkemään, miten väärällä
pohjalla hänen elämänsä oli, miten mahdottomia hänen päämääränsä,
miten turhia hänen surunsa. Almayer tunsi nyt sydämessään pelkkiä
hellyyden ja rakkauden tunteita tytärtään kohtaan. Hän halusi nähdä
tyttärensä murtuneena jakamassa kanssaan epätoivonsa taakkaa. Mutta
hän toivoi sitä samasta syystä kuin kaikki heikot luonteet, hän toivoi
onnettomuustoveria, joka oli kohtaloonsa syytön. Jos Ninalla itsellään
olisi kärsimyksiä, niin hän ymmärtäisi ja säälisi isäänsä. Mutta nyt
hän joko ei tahtonut tai ei osannut sanallakaan lohduttaa ja helliä
isäänsä tämän kauheimpina hetkinä. Almayer tunsi äkkiä rajattoman
yksinäisyyden tunteen valtaavan niin voimakkaasti sydämensä, että
hän ihan pöyristyi. Häntä alkoi pyörryttää ja hän tupertui eteenpäin
kasvot pöytää vasten, kädet sivulle ojennettuina ja jäykkinä. Nina
syöksähti nopeasti isäänsä kohden, mutta pysähtyi samassa katselemaan
harmaahapsista päätä ja leveitä hartioita, jotka suonenvedontapaisesti
hytkyivät ankarasta mielenliikutuksesta. Suru suli viimein
nyyhkytyksiin ja kyyneliin.
Nina huokasi syvään ja siirtyi pois pöydän luota. Hänen piirteistään
hävisi tuo jäykkä välinpitämättömyys, joka oli saanut hänen isänsä
purkamaan vihansa ja surunsa. Hänen kasvojensa ilme, jota isä ei
enää nähnyt, oli äkkiä muuttunut. Nina oli kuunnellut näennäisesti
kylmänä isäänsä, kun tämä oli anonut myötätuntoa tai edes yhtä
lohduttavaa sanaa. Mutta sittenkin olivat hänen sydäntänsä raastaneet
ristiriitaiset vaikuttimet. Ne olivat johtuneet arvaamattomista
tapahtumista, joita hän ei ollut aavistanut, ei ainakaan vielä. Nina
oli ollut syvästi järkytetty nähdessään isänsä kurjuuden. Hän tiesi
kyllä, että hän olisi voinut lopettaa sen yhdellä sanalla, ja hän olisi
tahtonut antaa rauhan tuolle murtuneelle sydämelle. Mutta hän oli
kuullut silloin pelolla kaikki voittavan rakkautensa äänen joka oli
käskenyt häntä vaikenemaan. Ja lyhyen, mutta tuiman taistelun jälkeen
hänen entinen minänsä oli alistunut uuden elämän vaatimuksiin. Hän
oli verhonnut itsensä ehdottoman vaitiolon vaippaan. Kas siinä varma
varokeino pienimmänkin, mutta silti kohtalokkaan myöntymisen varalle!
Hän ei ollut rohjennut näyttää vähintäkään elettä eikä sanaakaan
kuiskata, sillä hän oli peljännyt sanovansa liikaa. Ja jo ne voimakkaat
tunteet, jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpiin soppiin,
olivat saaneet koko hänen olentonsa miltei kivettymään. Ainoastaan
laajentuneet sieraimet ja salamoivat silmät olivat tulkinneet hänen
sisässään raivoavaa myrskyä. Mutta noita tyttärensä tunteiden
tulkitsijoita Almayer ei ollut nähnyt, sillä oman itsensä sääli, viha
ja epätoivo olivat sumentaneet hänen silmänsä.
Jos Almayer olisi katsellut tytärtään, kun tämä seisoi parvekkeella
nojautuen yli otsakekaidepuun, niin olisi hän voinut nähdä, mitenkä
kasvojen välinpitämätön ilme vähitellen muuttui tuskan ilmeeksi ja
mitenkä sekin taas vuorostaan hälveni, ja uljaan kauniille kasvoille
painuivat syvät huolen piirteet. Ninan katse kiintyi hoitamattoman
pihamaan korkeaan ruohikkoon, jonka korret seistä törröttivät jäykkinä
keskipäivän helteessä. Rannasta hän kuuli ääniä ja taloa lähestyvien
paljaitten jalkojen tassutusta. Babalatchi siellä antoi määräyksiään
Almayerin väelle, ja yhä selvemmin kuului Mrs. Almayerin hiljainen
vaikerrus, kun talon takaa tuli näkyville pieni saattue, joka kantoi
hukkuneen ruumista, surun murtama emäntä etunenässä. Babalatchi oli
ottanut taittuneen nilkkakoristeen kuolleen jalasta ja piteli sitä
nyt kädessään astellessaan kantajien vieressä. Mahmat hiiviskeli aran
näköisenä joukon jatkona ja ajatteli vain hänelle luvattua palkkiota.
"Laskekaa hänet tuonne," sanoi Babalatchi Almayerin miehille osoittaen
parvekkeen edessä kuivuvia lankkuja. "Laskekaa hänet tuonne. Hän oli
kafferi, koiran kuonolainen, valkoisen miehen ystävä. Hän joi valkoisen
miehen väkeviä juomia," lisäsi Balabatchi teennäisellä kauhulla. "Minä
näin sen itse."
Miehet laskivat hukkuneen taittuneet jäsenet kahdelle lankulle, jotka
he asettivat vierekkäin. Mrs. Almayer peitti sillä aikaa ruumiin
valkoisella pumpulikankaan palasella ja puheltuaan hetkisen kuiskaillen
Babalatchin kanssa, hän meni toimittamaan kotiaskareitaan. Kun
Almayerin palvelijat olivat laskeneet taakkansa maahan, hajaantuivat
he mikä minnekin, etsimään varjoisia paikkoja, missä voivat päivänsä
parhaiten laiskotella. Babalatchi jäi yksin ruumiin ääreen, joka lojui
kankeana valkoisen vaatteen peitossa kirkkaassa auringon paisteessa.
Nina laskeutui portaita alas ja yhtyi Babalatchiin, joka nosti kätensä
otsalle ja painui kunnioittavasti kyykkyasentoonsa.
"Sinullahan on rannerengas," sanoi Nina katsellen Babalatchin ylös
kohotettuihin kasvoihin ja ainokaiseen silmään.
"Niin on, neiti Putih," vastasi kohtelias valtiomies. Sitten hän
kääntyi Mahmatiin päin ja viittasi tätä tulemaan lähemmäksi sanoen:
"Tule tänne!"
Mahmat lähestyi vähän epäröiden. Hän koetti olla katsomatta Ninaan ja
kiinnitti katseensa vain Babalatchiin.
"Kuulehan nyt Mahmat!" sanoi Babalatchi terävästi. "Sormuksien ja
renkaan sinä olet nähnyt ja tiedät niitten olevan Dainin, tuon
kauppiaan, eikä kenenkään muun. Dain palasi tänne viime yönä
kanootissa. Hän neuvotteli rajahin kanssa ja keskellä yötä hän lähti
kanootilla melomaan poikki virran valkoisen miehen taloa kohti. Virta
oli kova, ja tänä aamuna sinä löysit hänet sen pyörteistä."
"Jaloista minä kiskoin hänet maalle", sanoi Mahmat kuiskaten. "Tuan
Babalatchi, saanhan minä palkkion!" huudahti hän sitten ääneen.
Balabatchi piteli kultaista rengasta Mahmatin silmien edessä. "Mitä
minä sinulle olen sanonut, sen nähkööt yksin sinun silmäsi. Ota!"
Mahmat otti kiihkeästi renkaan ja kätki sen uumaverhonsa poimuihin.
"Olisinko minä nyt niin typerä että näyttelisin tällaista talossa,
jossa on kolme naista?" murahti Mahmat. "Minä kerron heille vain
Dain-kauppiaasta. Jo siitä riittää heille puhetta."
Hän pyörähti ympäri ja lähti pois kiirehtien askeleitaan heti kun oli
tullut Almayerin alueen ulkopuolelle.
Babalatchi katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli hävinnyt pensaitten
taakse. "Teinkö oikein, neiti Putih?" kysäsi Babalatchi kääntyen
alamaisesti Ninan puoleen.
"Oikein teit", vastasi Nina. "Sormuksen voit pitää itse."
Babalatchi kosketti kädellään huuliaan ja otsaansa, sitten hän nousi
vaivoin pystyyn. Hän katseli Ninaan odottaen, että tämä vielä jotain
sanoisi, mutta Nina kääntyikin taloon päin, nousi portaita ylös ja
käski käden viittauksella Babalatchia poistumaan.
Babalatchi sieppasi sauvansa ja hankkiutui lähtemään. Oli hyvin kuuma,
niin että häntä ei huvittanut pitkä soutumatka rajahin asunnolle. Ja
kuitenkin hänen täytyisi mennä kertomaan rajahille viime tapahtumasta,
muuttuneista suunnitelmistaan ja kaikista epäilyksistään. Hän meni
venevalkamaan ja alkoi aukoa kanoottinsa rottingista kiinneköyttä.
Hänen edessään lepäsi virran leveä alajuoksu. Sen kimmeltävällä
pinnalla näkyi kalastajaveneitä kuin mitäkin mustia täpliä. Kalastajat
näyttivät melovan kilpaa. Babalatchi keskeytti työnsä ja katseli heidän
kisailuaan. Se alkoi häntä huvittaa. Etumaisessa kanootissa oleva mies,
joka oli jo lähellä Sambirin ensimäisiä taloja, laski äkkiä melan
käsistään, nousi seisomaan ja huusi:
"Laivoja! Laivoja! Sotalaivoja on tulossa! Ne ovat jo täällä!"
Silmänräpäyksessä oli taas siirtola jalkeilla. Ihmisiä törmäsi rantaan.
Miehet alkoivat irroittaa veneitään, naiset seisoivat ryhmissä
tähystellen virran alajuoksun polvekkeelle päin. Virtaa reunustavien
puiden yläpuolelle ilmestyi pieni savupilvi kuin musta tahra
pilvettömän taivaan kirkkaalle sinelle.
Babalatchi seisoi neuvotonna rannalla kiinneköysi kädessä. Hän silmäili
vuoroin alajuoksulle, vuoroin Almayerin talolle päin, aivan kuin
epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä. Viimein hän kiinnitti nopeasti
kanoottinsa uudelleen, juoksi talolle ja sieltä parvekkeen portaita
ylös.
"Tuan! Tuan!" huusi hän kiihkeästi. "Laivoja on tulossa. Sotalaivoja!
Sinun on parasta pitää varasi. Upseerit tulevat varmasti tänne."
Almayer kohotti hitaasti päätään pöydästä ja tuijotti häneen tylsästi.
"Neiti Putih!" huusi Babalatchi Ninalle, "katsohan isääsi. Hän ei
kuule. Olkaa varoillanne," lisäsi hän merkitsevästi.
Nina nyökkäsi Babalatchille hymyillen epämääräisesti ja aikoi juuri
sanoa jotain, kun samassa kova laukaus hinaajan keulaan asetetusta
kanuunasta pysäytti sanat hänen puoleksi avatuille huulilleen. Laiva
tuli näkyviin. Hymy hävisi Ninan kasvoilta, ja sijaan tuli entinen
huolekkaan tarkkaavainen ilme. Kaukaisilta kukkuloilta palasi kaiku
kuin pitkä, surunvoittoinen huokaus. Tuntui kuin malaijien maa olisi
lähettänyt sen vastaukseksi valtiaittensa vaatimuksille.