Pian oli Dain toisella puolen virtaa lähdettyään Almayerin talosta.
Hän laski maihin paaluvarustuksen sisällä olevaan venevalkamaan.
Tämä paaluvarustus ympäröi rakennusryhmää, joka oli Sambirin rajahin
asuntona. Näki aivan selvästi, että sinne vierasta odotettiin, sillä
veneväylän portti oli auki ja soihtujen kantajat olivat valmiina
osoittamaan vieraalle tietä alas painunutta lankkusiltaa pitkin
komeimpaan rakennukseen, missä Lakamba silloin majaili ja missä kaikki
valtiolliset asiat ratkaistiin. Muihin paaluvarustuksen sisäpuolella
oleviin rakennuksiin oli majoitettu hallitsijan lukuisa palveluskunta.
Lakamban oma asunto oli lujista lankuista tehty, vankka rakennus. Se
seisoi korkeilla patsailla, ja sitä ympäröi joka taholta halaistuista
bamburuoista kyhätty parveke. Tätä kaikkea suojasi tavattoman korkea
ja jyrkkä, palmun lehdillä peitetty katto, joka lepäsi patsailla. Ne
olivat mustuneet alituisesti käytettyjen soihtujen savusta.
Rajahin rakennus oli virran suuntainen. Toinen sen pitkistä sivuista
oli paaluvarustukseen johtavaan väylään päin. Lyhyellä sivulla oli
ovi, josta oli näköala virran yläjuoksulle, ja painunut lankkukäytävä
johti venevalkamasta suoraan tuolle ovelle. Savuavien soihtujen
himmeässä valossa Dain huomasi joukon asestettuja miehiä seisovan
pimeässä varjossa hänen oikealla puolellaan. Tästä ryhmästä astui
esille Babalatchi aukaistakseen oven, ja Dain kävi sisään rajahin
virka-asunnon vastaanottohuoneeseen. Tilaisuutta varten oli noin kolmas
osa huoneesta verhoiltu eurooppalaisella raskaalla kankaalla. Lähellä
ikkunaverhoa oli mustasta puusta tehty suuri nojatuoli lukuisine
kaiverruksineen. Sen edessä karkeatekoinen mäntynen pöytä. Muuten oli
huone kalustettu ainoastaan ylenpalttisen runsailla matoilla. Ovesta
vasemmalle seisoi vankkatekoinen pyssyteline, jossa oli kolme kivääriä
pistimineen. Seinän vierillä nukkui varjossa Lakamban henkivartiosto:
kaikki ystäviä tai sukulaisia. Olipa siinä sekava rykelmä ruskeita
käsivarsia ja jalkoja sekä monivärisiä vaatteita! Silloin tällöin
kuului joukosta jonkun rauhattoman nukkujan kuorsaus tai pidätetty
voihkaus. Eurooppalaismallinen lamppu, jolla oli viheriä varjostin,
seisoi pöydällä. Sen valossa Dain kaiken yllämainitun hämärästi näki.
"Sinä olet tervetullut tänne lepäämään", virkkoi Babalatchi katsoen
kysyvästi Dainiin.
"Minun täytyy heti puhua rajahille," vastasi Dain.
Babalatchi teki myöntävän liikkeen, kääntyi ottamaan messinkistä
gong-gongia, joka oli ripustettu pyssytelineen alle, ja iski siihen
kaksi kertaa terävästi.
Korvia särkevä pärinä herätti vartiat. Kuorsauksia ei enää kuulunut,
nukkujat vetivät koukkuun ojennetut koipensa, koko rykelmä rupesi
liikehtimään ja vähitellen alkoi siitä irtautua yksilöllisiä hahmoja,
kovasti siinä haukoteltiin ja hierottiin unisia silmiä. Verhojen takaa
kuului äkkiä naisten rupatusta ja sitten Lakamban matala ääni.
"Arapialainen kauppiasko siellä on?"
"Ei, herra," vastasi Babalatchi. "Dain on lopultakin palannut. Hän
on tullut tänne tärkeissä asioissa, on totta vie -- jos te nyt
armollisesti suvaitsette."
Lakamba näytti armossaan tähän suostuvan, sillä hetken kuluttua
hän tuli esille verhon takaa, mutta niin pitkälle ei hänen armonsa
kuitenkaan mennyt, että olisi saatu hänet houkutelluksi pukeutumaan
kunnollisesti. Lyhyt, punainen uumaverho käärittiin hänen
vyötäreilleen. Kas siinä oli hänen koko pukunsa! Sambirin armollinen
hallitsija näytti uniselta ja tympeältä. Hän istui nojatuolissa,
hajasäärin, kyynärpäät kädennojilla, leuka rintaa vasten. Näin odotti
hän raskaasti hengittäen ja vastahakoisen näköisenä, että Dain alkaisi
puhua tärkeästä asiastaan.
Mutta Dain ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän suuntasi katseensa
Babalatchiin, joka mukavasti istua nökötti herransa jalkojen juuressa
ja vaikeni yhä pitäen päätänsä hieman eteenpäin taivutettuna, ikäänkuin
olisi tarkkaavana odottanut kohta kuultavia viisauden sanoja.
Babalatchi yskäsi hillitysti ja kumartuen vähäsen työnsi Dainille
muutamia mattoja istuinpaikaksi. Sitten hän kohotti piipittävän äänensä
kuuluville ja vakuutti Dainille tulisen kaunopuheisesti, mitenkä
kaikki nyt olivat ihastuksissaan, kun Dain kauan kaivattuna viimeinkin
oli palannut. Hänen oli kaikesta sydämestään halajanut nähdä Dainin
kasvoja, ja hänen korvansa olivat ihan kuihtua, kun ne eivät olleet
saaneet kuulla Dainin virkistävää ääntä. Kaikkien sydämet ja korvat
olivat Babalatchin vakuutuksen mukaan samassa surullisessa tilassa.
Ja hän viittasi sulavalla käden liikkeellä virran toiselle rannalle,
missä kaikki nukkuivat rauhallisesti, tietämättä mitään siitä suuresta
ilosta, joka heitä odottaisi aamulla, kun saisivat kuulla Dainin
tulosta. "Sillä", jatkoi Babalatchi, "mikäpä voisi tuottaa köyhälle
miehelle suurempaa iloa kuin jalomielisen kauppiaan antelias käsi tai
mahtavan -- -- --"
Tässä hän äkkiä katkaisi puheensa muka hämmentyen, mutta kaikki oli
edeltäpäin suunniteltua. Hänen harhaileva katseensa painui lattiaan,
samalla kun hänen muodottomilla huulillaan hetken aikaa viivähti
anteeksi pyytävä hymy. Pari kertaa välähti Daininkin kasvoille hymy,
häntä huvitti Babalatchin imartelu. Mutta heti oli hän taas olevinaan
perin vakava. Lakamba rypisteli kulmakarvojaan, ja hänen huulensa
liikkuivat kiivaasti, kun hän kuunteli pääministerinsä lavertelua.
Babalatchin lopetettua puheensa alkoi huoneessa vallitsevassa
hiljaisuudessa kuulua ihan kuorossa eritapaista kuorsausta. Se tuli
siitä nurkasta, missä henkivartijat olivat jatkaneet keskeytettyä
untansa. Mutta etäinen ukkosen jyrinä, joka sai Ninan sydämen
vapisemaan rakastettunsa turvallisuuden puolesta, jäi huomaamatta
noilta kolmelta mieheltä. Jokainen heistä ajoi sellaisella innolla omaa
asiaansa, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Hetken vaitiolon jälkeen Babalatchi, hyljäten imartelevan
kaunopuheisuuden kukat, alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa lyhyin,
hätäisin lausein ja hiljaisella äänellä. He olivat olleet hyvin
levottomia. Miksi oli Dain viipynyt niin kauan poissa? Virran
alajuoksulla elävät miehet olivat kuulleet suurten kanuunain
pauketta ja nähneet hollantilaisen sotalaivan virran suussa olevassa
saaristossa. Siksi he olivat huolissaan. Muutamia päiviä sitten oli
Abdullan korviin tullut huhuja jostain onnettomuudesta. Ja siitä alkaen
he olivat odottaneet Dainin paluuta peljäten, että jotakin ikävää
oli tapahtunut. Päiväkausiksi he olivat pelossaan sulkeneet silmänsä
kaikelta, olivat hätääntyneinä heränneet aamuisin ja liikkuneet
vavisten ulkosalla kuin vihollisen silmien edessä. Ja kaikki Dainin
tähden. Eikö hän nyt poistaisi sitä pelkoa, mikä heillä oli ollut
hänen turvallisuudestaan -- mutta ei suinkaan omastaan? He olivat itse
rauhallisia ja luottavia. He luottivat Batavian mahtavaan rajahiin
-- johtakoon kaitselmus aina hänet voittoon palvelijainsa iloksi
ja eduksi! "Ja täällä", jatkoi Babalatchi, "minun herrani Lakamba
alkoi ihan laihtua, niin oli hän huolissaan kauppiaasta, jonka hän
oli ottanut suojelukseensa. Ja samoin oli Abdullan laita, sillä mitä
sanoisivatkaan kaikenlaiset heittiöt, jos sattumalta -- -- --"
"Ole vaiti, hupsu!" ärähti Lakamba äkäisesti.
Babalatchi vaikeni alistuen, tyytyväinen hymy huulilla. Dain taas,
joka oli katsellut häntä aivan kuin lumottuna, kääntyi helpoituksesta
huoaten Sambirin hallitsijaan päin. Lakamba ei liikahtanutkaan ja
katseli päätään nostamatta Dainiin silmäkulmainsa alta. Hän hengitti
ääneen, huulet pitkällä, kaikin puolin tyytymättömänä.
"Puhu! Oi Dain!" virkkoi hän viimein. "Me olemme kuulleet monellaisia
huhuja. Monena yönä peräkkäin on ystäväni Reshid tullut tänne, mukanaan
ikäviä uutisia. Uutiset kulkevat nopeasti pitkin rannikkoa. Mutta
voivathan ne olla perättömiä. Tähän aikaan on ihmisten huulilla enemmän
valhetta kuin nuoruuteni päivinä, mutta minä en ole silti helpommin
petettävissä nykyään kuin ennenkään."
"Joka sanani on totta," virkkoi Dain huolettomasti. "Jos tahdotte
tietää, miten minun prikini on käynyt, niin tietäkää, että se on
hollantilaisen käsissä. Usko minua, rajahi," jatkoi hän äkkiä ponnella.
"Valkoisilla käärmeillä on hyviä ystäviä Sambirissa, miten ne olisivat
muuten tietäneet, että minä olin sieltä tulossa?"
Lakamba lennätti Dainiin lyhyen, vihamielisen silmäyksen. Babalatchi
nousi nopeasti, meni pyssytelineen luo ja iski kovasti gong-gongiin.
Oven ulkopuolelta kuului paljaitten jalkojen sipsutusta, sisällä
heräsivät vartiat, he istuivat tuijottaen eteensä ja ihmettelivät
unipäissään melua.
"Niin, sinä valkoisen rajahin uskollinen ystävä," jatkoi Dain
puhettaan, kääntyen ivallisesti Babalatchiin päin, joka oli
palannut paikalleen. "Niin, minä olen pelastunut ja olen nyt täällä
ilahuttamassa sinun sydäntäsi. Kun minä näin tuon hollantilaisen
laivan, ohjasin prikini riuttojen turviin ja vein sen maihin. Ne eivät
uskaltaneet seurata meitä laivalla, vaan panivat veneet liikkeelle.
Me turvauduimme myöskin veneisiimme ja koetimme päästä pakoon, mutta
laivasta sinkautettiin meitä kohti tulikuulia, ja moni meikäläisistä
sai surmansa. Mutta minä jäin henkiin, oi Babalatchi! Hollantilainen
on tulossa tänne. Ne etsivät minua. Ne ovat tulossa vaatimaan minua
uskolliselta Lakamba ystävältään ja hänen orjaltaan, Babalatchilta.
Riemuitkaa!"
Mutta ei kumpikaan hänen kuulijoistaan näyttänyt olevan ilakoivalla
tuulella. Lakamba oli asettanut toisen jalkansa polvelle ja raaputteli
sitä miettivän näköisenä. Babalatchi taas, joka istui jalat ristissä,
tuntui äkkiä tulleen tavallista pienemmäksi ja kumarammaksi ja tuijotti
ilmeettömästi suoraan eteensä. Henkivartiatkin osoittivat jonkunverran
mielenkiintoa tapahtumain menoon ja heittäytyivät pitkin pituuttaan
matoille ollakseen lähempänä puhujaa. Muuan heistä nousi pystyyn ja
seisoi nyt nojaten pyssytelineeseen ja leikitteli hajamielisesti
miekankahvansa tupsuilla.
Dain odotti, kunnes ukkosen jyrinä oli muuttunut kaukaiseksi kuminaksi.
Sitten hän taas puhui.
"Oletko sinä kuuro, oi sinä Sambirin valtias! Tai eikö mahtavan rajahin
poika ansaitse sinun huomiotasi? Minä olen tullut tänne etsimään suojaa
ja varoittamaan sinua. Ja nyt minä tahdon tietää, mitä sinä aijot
tehdä."
"Sinä tulit tänne valkoisen miehen tyttären vuoksi," tokasi äkkiä
Lakamba. "Sinun turvapaikkasi on isäsi luona, joka on Balin rajahi,
taivaan poika, itse 'Anak Agong'. Mikä minä olen suojelemaan mahtavia
ruhtinaita? Eilen viimeksi istutin riisiä kaskettuun uutismaahan, ja
sinä sanot, että elämäsi on minun käsissäni."
Babalatchi vilkasi herraansa. "Ei kukaan voi paeta kohtaloaan," mutisi
hän hurskaana. "Kun rakkaus valtaa miehen, niin on hän kuin lapsi
ilman ymmärrystä. Ole armollinen, Lakamba," hän lisäsi nykäisten
varoittavasti rajahia uumaverhosta.
Lakamba tempasi vihaisesti irti liinan liepeen. Kun hänelle alkoi
selvitä, mitenkä sietämättömään pulaan he olivat joutuneet Dainin
paluun kautta Sambiriin, niin menetti hän vähitellen mielenmalttinsa,
minkä hän tähän asti oli voinut säilyttää. Hän kohotti äänensä
kuuluville, vaikka ulkona vinkui tuuli ja sade rapisi katolla, kovan
tuulispään pyyhkästessä yli talon.
"Sinä tulit tänne ensin kauppiaana, huulilla makeat sanat ja suuret
lupaukset, ja pyysit minua valmistamaan sinulle maaperää, samalla kun
sinä taivuttelit tahtosi alaiseksi tuon valkoisen miehen. Ja minä tein
tahtosi. Mitä sinä nyt vielä kaipaat? Kun olin nuori, niin tappelin.
Mutta nyt olen vanha ja haluan rauhaa. Minulle on helpompaa surmauttaa
sinut kuin tapella hollantilaista vastaan."
Tuulispää oli mennyt ohi, ja myrskyn lyhyenä väliaikana Lakamba
toisteli hiljaa ikäänkuin itselleen: "Paljon helpompi. Paljon helpompi."
Rajahin uhkaavat sanat eivät kuitenkaan suurestikaan järkyttäneet
Dainin rauhallista mieltä. Vielä Lakamban puhuessa hän oli kerran
nopeasti vilkaissut yli olan ollakseen varma, ettei kukaan ollut hänen
selkänsä takana. Rauhoituttuaan tässä suhteessa hän oli vetänyt esille
uumavyön laskoksista pähkinärasian ja oli käärinyt huolellisesti pienen
palasen betelpähkinää ja hyppysellisen kalkkia viheriään lehteen,
jonka huomaavainen Babalatchi kohteliaasti oli hänelle ojentanut. Hän
oli ottanut sen vastaan vaiteliaalta valtiomieheltä jonkunlaisena
sovinnon merkkinä, ikäänkuin Babalatchin äänettömänä vastalauseena,
jonka tämä pani herransa epäviisasta kiivautta vastaan, ikäänkuin
mahdollisen keskinäisen ymmärtämyksen enteenä, ymmärtämyksen, johon
vielä voitaisiin päästä.
Muuten Dain ei ollut ensinkään levoton. Vaikkakin hän myönsi
oikeutetuksi sen Lakamban otaksuman, että hän oli tullut takaisin
Sambiriin ainoastaan valkoisen miehen tyttären tähden, niin ei hän
kuitenkaan huomannut itsellään olevan lapsen vajavaista ymmärrystä,
mihin Babalatchi oli viittaillut. Dain tiesi kylläkin varsin hyvin,
että Lakamba oli siksi pahasti sekaantunut ruudin salakuljetukseen,
että tämä pelkäsi hollantilaisten viranomaisten puuttuvan asiaan. Kun
hänen isänsä, Balin itsevaltias rajahi, oli lähettänyt hänet liikkeelle
aikana, jolloin hollantilaisten ja malaijien keskeiset vihollisuudet
uhkasivat levitä Sumatralta yli koko saariston, niin olivat kaikki
suurkauppiaat olleet aivan kuuroja kuulemaan hänen varovaisia
ehdotuksiaan eikä heitä olleet houkutelleet edes ne suuret palkkiot,
joita hän oli ollut valmis maksamaan ruudista. Dain oli mennyt
silloin Sambiriin, johon hän viimeiseksi, vaikkakin vähin toivein,
oli turvautunut, kuultuaan Macassarissa kerrottavan sikäläisestä
valkoisesta miehestä ja säännöllisestä höyrylaivan välittämästä
kauppaliikenteestä Singaporeen. Häntä oli houkutellut Sambiriin
myöskin se seikka, että virran varsilla ei ollut hollantilaisten
viranomaisten päämajaa, mikä epäilemättä oli helpoittava hänen asiansa
onnistumista. Lakamban itsepintainen lojalisuus, jolla oli juurensa
hyvin ymmärrettävässä itsekkyydessä, oli vähällä tehdä tyhjiksi Dainin
toiveet. Mutta lopulta nuoren miehen anteliaisuus, hänen vakuuttava
intonsa ja hänen isänsä kunnioitusta herättävä, mahtava nimi saivat
Sambirin varovaisen, epäröivän hallitsijan muuttamaan mielensä. Lakamba
ei kuitenkaan itse tahtonut olla missään tekemisissä minkään laittoman
liikeyrityksensä kanssa. Niinpä hän vastusti sitä ajatusta, että tässä
hommassa käytettäisiin arapialaisia. Mutta sen sijaan hän ehdotti
Almayeriä välittäjäksi, väittäen, että tämä oli heikkotahtoinen mies,
jonka helposti voi taivutella puolelleen, ja että Almayerin ystävä,
englantilaisen laivan kapteeni voisi olla suureksi hyödyksi. Oli muka
hyvin luultavaa, että kapteeni yhtyisi yritykseen ja kuljettaisi salaa
ruutia laivallaan, Abdullan siitä tietämättä. Mutta Dain sai taas
Almayerin puolelta kokea aavistamattoman kovaa vastustusta. Lakamban
täytyi lähettää Almayerin luo Babalatchi, joka juhlallisesti vakuutti,
että hänen herransa takaisi rajattoman ystävyytensä valkoiselle
miehelle ja että Dain vahvistaisi tämän vakuutuksen ja ystävyyden
vihattujen, valkoisten pakolaisten mainioilla hopeaguldeneilla. Viimein
Almayer kuitenkin suostui ja ilmoitti, että ruutia saataisiin, mutta
Dainin täytyi lainata hänelle rahaa lähetettäväksi Singaporen ruudin
maksuksi. Hän lupasi taivuttaa Fordin ostamaan ruutia ja kuljettamaan
sitä salaa höyrylaivalla prikille. Hän ei tahtonut itselleen mitään
rahassa siitä, mitä tämä yritys tuottaisi, mutta Dainin piti sensijaan
avustaa häntä suuressa yrityksessään, sittenkun tämä oli lähettänyt
ensin prikinsä matkalle. Vielä oli Almayer selittänyt Dainille, että
hän ei voinut luottaa asioissaan yksin Lakambaan, hän näet pelkäsi
menettävänsä aarteensa ja henkensäkin rajahin ahneuden tähden.
Kuitenkin piti rajahille asiasta ilmoittaa ja saada hänet osakkaaksi
yritykseen, sillä muuten valtiaan ystävyys loppuisi. Almayerin täytyi
näin alistua kaikkeen.
Jos Dain ei olisi tullut nähneeksi Ninaa, niin olisi hän luultavasti
kieltäytynyt omasta ja miestensä puolesta ottamasta osaa tuohon
suunniteltuun retkeen, joka piti tehtämän Gunong Masin kultavuorille.
Oikeastaan hän oli aikonut palata Sambiriin puolen miehistönsä kera,
heti kun priki oli saatu irti koralliriutoilta, mutta hollantilaisen
fregaatin hellittämätön takaa-ajo oli pakoittanut hänet ajamaan
etelää kohti ja lopullisesti hävittämään laivansa. Näin säilytti hän
vapautensa ja kenties uhatun henkensäkin. Niin, hän oli todellakin
tullut takaisin Sambiriin Ninan tähden, vaikkakin hän arvasi, että
hollantilaiset etsisivät häntä sieltä. Mutta hän oli samalla ottanut
huomioon senkin, että Lakamba hyvinkin voisi häntä suojella. Huolimatta
julmista puheistaan tuo armollinen valtias ei kuitenkaan surmaisi
häntä, sillä jo aikoja sitten oli Lakamba ollut vakuutettu siitä,
että Dain tiesi valkoisen miehen salaisuuden. Siksipä ei hän myöskään
luovuttaisi Dainia hollantilaisille, sillä hän pelkäsi, että jonkun
onnettoman paljastuksen kautta ilmenisi hänen osallisuutensa tuohon
petolliseen liikeyritykseen. Näin ollen Dain tunsi olonsa siedettävän
varmaksi, kun hän istui miettien vastausta rajahin verenhimoiseen
puheeseen. Dain ajatteli, että hän osoittaisi rajahille, minkälaiseksi
tämän asema tulisi, jos hän joutuisi hollantilaisten käsiin ja puhuisi
suunsa puhtaaksi. Hänellä ei olisi silloin enää mitään menetettävää
ja hän sanoisi suoran totuuden. Ja jos hän nyt palasikin Sambiriin
ja häiritsi Lakamban rauhaa, entäs sitten? Hän tuli pitämään
omaisuuttaan silmällä. Olihan hän syytämällä syytänyt hopeaa Mrs.
Almayerin pohjattomaan syliin? Hän oli maksanut tytöstä lunnaat, jotka
vastasivat mahtavan ruhtinaan arvoa. Mutta sittenkin olivat ne hänestä
riittämättömät tuosta hurmaavasta olennosta, jota hänen kesyttämätön
henkensä niin kiihkeästi kaipasi, että hän tunsi sydämessään kovempaa
tuskaa, kuin mitä ankarin ruumiillinen kipu koskaan oli hänelle
tuottanut. Hän kaipasi onneansa. Hänellä oli oikeus olla Sambirissa.
Dain nousi, meni pöydän luo ja nojasi siihen molemmat kyynärpäänsä.
Lakamba siirsi niinikään istuintaan vähän lähemmäksi pöytää, samalla
kun Babalatchi ryömi nelinkontin joukkoon ja työnsi uteliaan päänsä
isäntänsä ja Dainin väliin. Nyt vaihtoivat he nopeasti ajatuksiaan.
He puhuivat kuiskaillen toisilleen, kasvot aivan lähekkäin. Dain teki
ehdotuksiaan, Lakamba vastusteli niitä, Babalatchi koetti sovitella ja
oli levoton, sillä nopealla käsityskyvyllään hän hyvin tajusi tulevat
vaikeudet. Babalatchi puhui eniten, kuiskaillen vakavana ja kääntäen
päänsä hitaasti puolelta toiselle, ikäänkuin olisi tahtonut ainoalla
silmällään vuorotellen vaikuttaa kumpaankin kuulijaansa. Miksi piti
riidellä? sanoi hän. Annetaan tuan Dainin, jota hän rakasti isäntänsä
jäljestä eniten, mennä rauhassa piiloon. Olihan piilopaikkoja kylliksi.
Bulangin talo tuolla syrjäisillä uutisviljelyksillä oli kaikista paras.
Bulangi oli luotettava mies. Siellä kiemurtelevien kanavien sokkeloissa
ei yksikään valkoihoinen tulisi toimeen. Valkoiset miehet olivat kyllä
väkeviä, mutta peräti typeriä. Ei heidän kanssaan mielellään tapellut,
mutta helppo oli heitä pettää. He olivat tyhmien naisten kaltaisia,
eivät osanneet käyttää järkeään, hän pitäisi puolensa kenelle tahansa
niistä, lisäsi Babalatchi luottaen itseensä, kuten ainakin mies, jolta
puuttui riittävää kokemusta. Luultavasti hollantilaiset etsisivät
Almayeriä. Ehkäpä he veisivät mukanaankin maanmiehensä, jos nimittäin
epäilivät häntä. Ja se olisikin hyvä. Kun hollantilaiset olisivat
menneet pois, saisivat Lakamba ja Dain aarteen ilman minkäänlaista
häiriötä, ja silloin olisi yksi vähemmän saaliin jaossa. Eikö hän
puhunut viisaasti? Ja jos tuan Dain haluaisi mennä Bulangin taloon
siksi, kunnes vaara oli ohi, niin pitäisi hänen mennä heti.
Dain suostui kylläkin piiloittamistuumaan tuntien samalla jonkunlaista
kiitollisuuttakin Lakambaa ja huolekasta valtiomiestä kohtaan,
mutta hän kieltäytyi jyrkästi menemästä heti katsoen merkitsevästi
Babalatchia silmään. Valtiomies huokasi, kuten ainakin se, joka suostuu
välttämättömään, ja viittasi vaijeten virran toiselle rannalle. Dain
nyökäytti hitaasti päätään.
"Niin, sinne minä menen", virkkoi Dain.
"Vieläkö ennen päivän nousua?" kysäsi Babalatchi.
"Minä menen sinne heti," vastasi Dain päättävästi. "Valkoiset miehet
eivät ole luullakseni täällä ennen huomisiltaa, ja minun täytyy kertoa
Almayerille meidän tuumistamme."
"Ei, tuan. Ei, älä kerro mitään," kielteli Babalatchi. "Minä menen
sinne itse auringon noustessa ja ilmoitan hänelle kaikki."
"Minäpä käväsen ulkona katsomassa," sanoi Dain varustautuen lähtemään.
Ulkona alkoi rajuilma raivota uudelleen, sankat pilvet liikkuivat
matalalla pään päällä. Kuului herkeämättä kaukaista ukkosen jyrinää
ja läheltä tuon tuostakin ankaria räjähdyksiä. Sinertäväin salamain
taukoamatta singahdellessa näyttäytyivät tämän tästä metsät ja virta
häikäisevän selvin yksityispiirtein, mikä on niin ominaista moisella
ukkosilmalla. Rajahin talon oven ulkopuolella seisoivat Dain ja
Babalatchi huojuvalla parvekkeella. Myrskyn rajuus näytti heitä ihan
hämmentävän ja huumaavan. Heidän ympärillään näkyi joka taholla maassa
kyyköttäviä hahmoja. Ne olivat rajahin orjia ja palvelijoita, jotka
etsivät suojaa sateelta. Äkkiä huusi Dain kovasti venemiehilleen,
jotka vastasivat hänelle kuin yhdestä suusta: "_Ada_,[11] tuan!" ja
katselivat levottomina virtaa.
"Nyt käy kova virta!" huusi Babalatchi Dainin korvaan. "Virta on
aika kiukkusella tuulella. Katsohan! Katsohan kiitäviä puunrunkoja!
Voitkohan mennä?"
Dain tähysteli epäröiden tummansinistä, kuohuvaa veden pintaa, jota
metsä kaitana tummana juovana kaukana toisella puolella rajoitti. Äkkiä
välähti valkoinen salama. Näkyviin tulivat matala niemi, sen tuulessa
taipuvat puut ja Almayerin talo. Vain hetken ne väikkyivät silmissä ja
hävisivät samalla. Dain tyrkkäsi Babalatchin tieltään ja juoksi rantaan
venevalkamaan. Häntä seurasivat hänen vilusta värisevät venemiehensä.
Babalatchi vetäytyi hitaasti sisään ja sulki oven, sitten hän kääntyi
ympäri ja katseli vaijeten Lakambaan. Rajahi istui liikkumatta
tuijottaen ilmeettömästi pöytään. Babalatchi katseli tarkkaavasti tuota
hämmentynyttä miestä, jota hän oli palvellut niin monta vuotta hyvinä
ja pahoina päivinä. Varmaankin tunsi yksisilmäinen valtiomies villissä,
aina järkeilevässä povessaan outoa kiintymyksen ja ehkäpä säälinkin
tunnetta tuota miestä kohtaan, jota hän sanoi herrakseen. Nyt kun hän
oli ensimäisen neuvonantajan turvallisessa asemassa, voi hän kaikessa
rauhassa tarkastella elämäänsä halki menneitten vuosien hämärän. Niin,
olihan hän kerran ollut rosvonakin ja saanut silloin turvapaikkansa
tuon miehen kodissa, perin alkuperäisillä, vaatimattomilla
riisiviljelyksillä. Sitten oli seurannut pitkä ajanjakso, jolloin
menestys oli ollut keskeymätöntä ja viisaita neuvoja oli riittänyt.
Peloton Lakamba oli silloin päättäväisesti pannut käytäntöön tarkoin
harkitut salajuonensa, kunnes koko itärannikko Poulo Lautista aina
Tanjong Batuun asti kuunteli Babalatchin järkeviä neuvoja, joita
Sambirin valtias heille ominaan jakeli. Miten monta vaaraa olikaan
vältetty, miten monta kertaa uljaasti katsottu vihollista silmiin,
miten monta valkoista miestä olikaan petetty noina pitkinä vuosina!
Ja kun hän nyt katseli niin monen vuoden kärsivällisen työn tulosta,
niin näki hän edessään Lakamban, jonka uhkaavan vaaran pelkkä varjokin
oli masentanut. Hallitsija alkoi vanheta, ja Babalatchi, tuntien
rauhattoman tunteen vatsansa pohjassa, asetti sinne vaistomaisesti
molemmat kätensä. Yht'äkkiä hänkin surukseen huomasi, että vanhuushan
se häntä itseäänkin jo vaivasi. Uhkarohkean toiminnan aika oli
heiltä kummaltakin jo mennyttä. Varovainen viekkaus oli heidän ainoa
tukensa ja turvansa. He kaipasivat rauhaa. He olivat jo taipuvaisia
muutoksiin, olivatpa he valmiit supistamaan elintapojaankin, jotta
heillä olisi varoja, millä torjuisivat päältään vaikeat ajat, jos ne
olivat niin torjuttavissa. Babalatchi huokasi jo toisen kerran sinä
yönä asettuessaan istumaan Lakamban jalkojen juureen ja tarjotessaan
herralleen äänettömällä myötätunnolla tämän pähkinärasian. He istuivat
lähekkäin, mutta ääneti, kuten pähkinäin pureksijain tapa oli,
liikuttivat hitaasti leukojaan, syljeksivät säädyllisesti avosuiseen
kädestä käteen kulkevaan messinkiastiaan ja kuuntelivat ulkona
raivoavien elementtien hirvittävää mellastusta.
"Siellä on aika kova tulva," huomautti Babalatchi surunvoittoisesti.
"Niin on," sanoi Lakamba. "Menikö Dain?"
"Kyllä hän meni, tuan. Hän juoksi rantaan kuin pahan hengen riivaama."
Seurasi pitkä vaitiolo.
"Hän voi sinne hukkua," arveli viimein Lakamba, tavallista
myötätuntoisempi sävy äänessä.
"Puunrunkoja ajelehtii kyllä paljon," vastasi Babalatchi, "mutta Dain
on hyvä uimari," lisäsi hän veltosti.
"Hänen pitäisi jäädä eloon," virkkoi Lakamba, "sillä hän tietää, missä
aarre on."
Babalatchi murahti pahantuulisesti myöntymisen merkiksi. Sambirin
valtiomiehen loistavassa toiminnassa oli yksi ainoa epäonnistunut
yritys, joka hänen mieltään kirvelsi. Hän näet ei ollut päässyt
selville siitä valkoisen miehen salaisuudesta, joka koski tuota
kultasuonta.
Myrskyn raivoa oli nyt seurannut täydellinen rauha. Ainoastaan pienet
myöhästyneet pilvet, jotka riensivät kiireissään ohi yhtyäkseen
kaukana ääneti salamoivaan pääjoukkoon, lähettivät mennessään pieniä
sadekuuroja. Vienosti sihisten putoilivat pisarat palmun lehdillä
peitetylle katolle.
Lakamba riuhtasi itsensä irti tylsästä mielentilastaan ja näytti
vihdoinkin käsittäneen aseman.
"Babalatchi!" huusi hän reippaasti tyrkäten jalallaan palvelijaansa.
"Ole hyvä! tuan! Minä kuulen."
"Jos valkoiset paholaiset tulevat tänne, Babalatchi, ja vievät
Almayerin Bataviaan rangaistakseen häntä ruudin salakuljetuksesta, niin
mitä sinä luulet hänen tekevän?"
"En tiedä, herra."
"Sinä olet typerä," tokasi Lakamba karkeasti. "Hän ilmoittaa tietysti
heille, missä aarre on, saadakseen armoa. Sen hän tekee."
Babalatchi kohotti katseensa herraansa ja nyökkäsi päätään surullisena
tästä yllätyksestä. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Siinä oli
taas uusi pulma.
"Almayerin täytyy kuolla," sanoi Lakamba päättäväisesti, "jotta
meidän salaisuutemme ei tulisi ilmi. Hänen täytyy kuolla kaikessa
hiljaisuudessa. Sinun täytyy saada se aikaan."
Babalatchi oli samaa mieltä ja nousi väsyneesti seisaalleen.
"Huomennako?" kysyi hän.
"Niin huomenna, ennenkuin hollantilaiset tulevat. Hän juo paljon
kahvia," lisäsi Lakamba kuin ohimennen.
Babalatchi oikoili haukotellen jäseniään. Mutta Lakamba, joka oli
perin tyytyväinen itseensä, kun oli ilman apua älynsä ponnistuksella
ratkaissut pulmallisen kysymyksen, alkoi äkkiä tulla kovin virkeäksi.
"Babalatchi!" sanoi hän uupuneelle valtiomiehelleen, "tuo tänne se
soittorasia, jonka valkoinen kapteeni minulle antoi. Minä en saa unta."
Kun Babalatchi kuuli tämän käskyn, asettui synkkä alakuloisuuden varjo
hänen kasvoilleen. Vastahakoisesti hän meni verhon taakse ja palasi
heti sieltä kantaen käsivarsillaan pientä posetiivia, jonka hän sitten
hyvin masentuneena laski pöydälle. Lakamba asettui mukavasti istumaan
nojatuoliinsa.
"Väännä, Babalatchi, väännä!" mutisi hän silmät ummessa.
Babalatchi tarttui epätoivoisella vimmalla kädensijaan. Ja kun hän
siinä väänsi konetta, muuttui hänen kasvojensa synkkä ilme vähitellen
toivottoman alistuvaksi. Avonaisesta ikkunaluukusta häipyivät Verdin
säveleet syvään hiljaisuuteen, joka vallitsi virralla ja metsissä.
Lakamba kuunteli soittoa silmät ummessa, onnellinen hymy huulilla.
Konetta väännellessään Babalatchi toisinaan torkahti ja horjahti
eteenpäin, mutta heti hän taas kapsahti kovasti säikähtäen pystyyn ja
kiskasi muutaman kerran vimmatusti kädensijasta. Luonto uinaili hurjan
rajuilman tauottua uupuneen unta, mutta Sambirin valtiomiehen epävarma
käsi sai Trovatoren tuon tuostakin itkemään ja vaikeroimaan ja yhä
uudestaan sanelemaan jäähyvästejään Leonorelle. Valittaen toistuivat
kuin loppumattomassa kehässä Trovatoren kyynelöivät sanat.