Lopulta yleinen jännitys vaimeni Sambirissa. Sen asukkaat tottuivat
näkemään yhtämittaista tuloa ja menoa Almayerin talon ja laivan
välillä, laivan, joka nyt oli köysillä kiinnitetty vastakkaiselle
rannalle. Eikä siirtolan naisiakaan häirinnyt enää välttämättömien
kotiaskartensa suorittamisessa se kuumeentapainen kiire, jolla
Almayerin venemiehet korjailivat vanhoja kanootteja. Jopa pettynyt
Jim-Engkin jätti sikseen väsyneitten aivojensa vaivaamisen
kauppasalaisuuksilla ja vaipui taas opiumipiippunsa avulla
autuaalliseen raukeuteensa, antaen Babalatchin jatkaa matkaansa sivu
talon, kutsumatta häntä sisälle ja näennäisesti välittämättä hänestä.
Niinpä eräänäkin lämpimänä iltapäivänä, jolloin autio virta kimalteli
kohtisuoraa paistavan auringon säteissä, Sambirin diplomaatti voi
liehakoivien utelijain häiritsemättä työntää vesille pienen kanoottinsa
pensaitten suojasta, missä se tavallisesti oli kätkettynä hänen
vieraillessaan Almayerin alueella. Hitaasti ja veltosti Babalatchi
meloi istuen kyykyssä veneen pohjalla ja lyyhistyen mahdollisimman
pieneksi tavattoman suurilierisen hattunsa alle välttääkseen polttavaa
kuumuutta, joka heijastui veden pinnasta. Hänellä ei ollut kiirettä,
sillä hänen herransa oli varmaankin levolla tähän aikaan päivästä.
Hänellä oli runsaasti aikaa soutaa virran yli. Hyvin hän vielä
ennättäisi tervehtimään herraansa tärkeillä uutisilla tämän herätessä.
Mahtaisikohan rajahi tulla pahoilleen? Mahtaisikohan rajahi äkäisesti
iskeä eberiholtsisella sauvallaan lattiaan koettaen näin säikäyttää
palvelijaansa sekavilla vihansa purkauksilla. Vai kyykistyisiköhän tämä
maahan hyvätuulisesti hymyillen, hieroisi pehmeästi käsillään vatsaansa
tavanmukaisin elein, yskisi runsaasti limaa messinkiseen maljakkoon ja
murahtaisi lopulta hiljaa hyväksymisen merkiksi? Tällaisia ajatuksia
risteili Babalatchin mielessä, kun hän taitavasti melaansa käytellen
souti poikki virran, päämääränä rajahin palatsi, jonka paaluvarustukset
pistivät esille rannan tiheästä lehdiköstä, aivan Almayerin taloa
vastapäätä.
Tällä kertaa hänellä todellakin oli jotain kerrottavaa. Viimeinkin
jotain varmaa, mikä vahvistaisi jokapäiväiset epäilykset, vahvistaisi
ne tavalliset tuttavallisuuden ja salaisten silmäysten merkit, jotka
hän äsken oli nähnyt, ja ne tuliset sanat, jotka hän oli kuullut
Dain Maroolan ja Almayerin tyttären vaihtavan keskenään. Lakamba oli
tähän asti kuunnellut kaikkia hänen kertomuksiaan levollisesti ja
ilmeisesti epäillen. Mutta nyt hän alkoi tulla asiasta vakuutetuksi,
sillä Babalatchi oli saanut varmoja todistuksia. Hän oli saanut
niitä juuri tänä aamuna, kun hän päivän koittaessa oli ollut kalassa
sillä purolla, jonka varrella oli Bulangin talo. Siellä hän oli
nähnyt pienestä veneestään Ninan pitkän kanootin liukuvan ohi.
Tyttö oli istunut perässä kumartuneena yli Dainin, joka oli ollut
pitkänään veneen pohjalla, pää tytön polvilla. Babalatchi oli nähnyt
sen itse. Hän oli seurannut heitä, mutta pian he olivat tarttuneet
meloihinsa ja päässeet karkuun hänen valppaalta silmältään. Muutamia
minuutteja sen perästä hän oli nähnyt Bulangin orjatytön melovan
pienessä ruuhessaan kauppalaan myömään leivoksiaan. Tämä oli myöskin
huomannut heidät aamun sarastaessa. Babalatchi virnaili itsekseen
muistellessaan orjatytön hämmentyneitä kasvoja ja vapisevaa ääntä
tämän vastatessa hänen kysymyksiinsä. Tuo pikku Taminah varmaankin
ihaili Dain Maroolaa. Se oli hyvä! Ja Babalatchi nauroi ääneen
tekemälleen huomiolle. Mutta sitten hän tuli äkkiä vakavaksi ja
rupesi jonkun omituisen mielikuvayhtymän vaikutuksesta mietiskelemään
hintaa, josta Bulangi mahdollisesti möisi tytön. Hän pudisteli
alakuloisesti päätään muistellessaan, että Bulangi oli jäykkä mies ja
oli kieltäytynyt muutama viikko sitten luovuttamasta luota Taminah'ia
sadasta dollarista. Mutta samassa huomasi hän, että kanootti oli
ajelehtinut hänen mietiskellessään liian kauaksi virran mukana. Hän
karkoitti mielestään alakuloisuuden, minkä hänen vakaumuksensa Bulangin
tinkimättömyydestä oli aiheuttanut, sieppasi aironsa ja vedettyään
muutaman vedon poikkesi rajahin asuntoon johtavaan väylään.
Samana iltapäivänä Almayer, niinkuin hänellä viimeaikoina oli ollut
tapana, liikuskeli rantaäyräällään valvoen veneittensä korjailemista.
Lopultakin hän oli tehnyt päätöksensä, oppaanaan ukko Lingardin
muistikirjasta löytyneet hajanaiset tiedot, hän aikoi lähteä etsimään
tuota kultasuonta, tuota aarreaittaa, missä hänen tarvitsi vain
kumartua kerätäkseen tavattoman suuren omaisuuden ja toteuttaakseen
nuoruutensa unelman. Saadakseen tarpeellista apua hän oli uskonut
tietonsa Dain Maroolalle ja hän oli suostunut tekemään sovinnon
Lakamban kanssa, joka taas puolestaan kannatti yritystä sillä ehdolla,
että saisi olla osallisena voiton jaossa. Almayer oli näin pannut yhden
kortin varaan ylpeytensä, kunniansa ja rehellisyytensä ottaen huomioon
yrityksensä tavattoman suuren vaaranalaisuuden. Häntä häikäisivät ne
suuremmoiset tulokset, jotka tämän niin vastenmielisen, mutta niin
välttämättömän liiton kautta voitaisiin saavuttaa. Vaarat olivat tosin
suuret, mutta olihan Maroola uljas mies. Ja hänen väkensä tuntui yhtä
uhkarohkealta kuin päällikkö itsekin. Lopuksi Lakamban avustus näytti
takaavan menestymisen.
Kahtena viimeisenä viikkona Almayer puuhaili yksinomaan
matkavarusteluissaan. Hän liikkui työmiestensä ja orjiensa parissa kuin
haltioitunut. Samalla kun hän jakeli käytännöllisiä, yksityiskohtaisia
neuvoja siitä, miten veneet olivat varustettavat, valtasivat hänen
mielensä kiihkeät, ennen kuulumattoman mahtavuuden unelmat. Silloin
hävisivät hänen mielikuvituksensa silmistä nykyinen kurjuus polttavan
auringon ja liejuisten, pahalle lemahtavain rantojen ilmapiirissä,
ja sijalle tuli hänelle itselleen ja Ninalle varatun loistavan
tulevaisuuden mahtava näky. Tuskinpa hän ensinkään näki Ninaa näinä
viimeisinä päivinä, vaikka tämä lempitytär alati oli hänen mielessään.
Tuskinpa hän huomasi Dainiäkään, jonka alituinen oleskelu hänen
talossaan nyt oli tullut hänestä aivan luonnolliseksi, kun heitä kerran
yhdistivät yhteiset edut. Tavatessaan nuoren päällikön hän tervehti
tätä hajamielisesti ja jatkoi matkaansa haluten nähtävästi välttää
vierastaan. Hän koetti haihduttaa mielestään nykyhetken vastenmielisen
todellisuuden iskeytymällä työhönsä ja antamalla mielikuvituksensa
liidellä kauaksi yli puiden latvojen, aina lännessä siintäviin
suuriin, valkoisiin pilviin asti, missä Eurooppa, tuo paratiisi,
odotteli tulevaa idän miljoonamiestä. Ja Maroola taas, kun kauppa
kerran oli tehty eikä ollut mitään liikeasioita keskusteltavana,
ei liioin näyttänyt välittävän valkoisen miehen seurasta. Dain oli
kylläkin aina saapuvilla, mutta harvoin hän viipyi pitkään rannassa.
Mieluimmin tuo malaijilainen päällikkö, käydessään joka päivä valkoisen
miehen talossa, kulki rauhallisesti rakennuksen pääkäytävän kautta ja
ilmestyi takapuutarhaan, missä keittiösuojuksen tuli paloi, ja sen
yläpuolella riisipata Mrs. Almayerin tarkan valvonnan alaisena heilui.
Dain tavallisesti väisti tuota suojusta, mistä nousi mustaa savua ja
mistä kuului pehmeitten naisäänten livertelyä, ja kääntyi vasemmalle.
Siellä muodostui banani-istutuksen laidassa palmujen ja mangopuiden
ryhmästä varjoisa paikka. Muutamat siellä täällä olevat pensaat sen
jonkun verran vielä eroittivatkin ympäristöstä, niin että sinne pääsi
tunkeutumaan ainoastaan palveluksessa olevien naisten rupatus ja
silloin tällöin räjähtävä naurunpurskahdus. Kun Dain kerran oli siellä,
niin ei häntä enää näkynyt. Nojaten pitkän palmun pehmeään runkoon hän
odotteli piilossaan, silmät loistaen ja tyytyväinen hymy huulilla,
kunnes kuuli kuivuneen ruohon vienosti kahisevan Ninan kevyistä
askelista.
Jo ensi hetkestä alkaen, kun Dain oli saanut ihailla tuota hänen
makunsa mukaista herttaisuuden esikuvaa, oli hän sydämensä sisimmässä
vakuutettu, että tytöstä tulisi hänen omansa. Hän tunsi, mitenkä
keskinäisen ymmärtämyksen hienot henkäykset saivat vastakaikua heidän
kummankin villissä luonteessa. Ja siksi hän ei kaivannut Mrs. Almayerin
rohkaisevia hymyilyjä, jotka tuntuivat kehoittavan häntä lähestymään
tyttöä joka mahdollisessa tilaisuudessa. Ja joka kerta kun Dain puheli
Ninalle ja katseli häntä silmiin, tunsi Nina, vaikkakin käänsi kasvonsa
poispäin, että tämä uljaan näköinen mies, joka kuiskaili hehkuvia
sanoja hänen herkkään korvaansa, oli hänen kohtalonsa toteuttaja, hänen
unelmiensa täyttymys. Mies, peloton ja raju, yhtä valmis iskemään
vihollisiaan välkkyvällä tikarilla kuin sulkemaan rakastettunsa hurjaan
syleilyyn. Kas siinä äitinsä kertoman malaijilaispäällikön ihannekuva!
Suloisella pelonsekaisella vavistuksella tunsi Nina vaistossaan, miten
samanlaiset he olivat. Kuunnellessaan Dainin sanoja, huomasi hän
uuden elämän aukenevan itselleen ja tunsi, että hänen elämänsä oli
täydellistä ainoastaan silloin, kun hän oli Dainia lähellä. Ja hän
antautui nauttimaan unelmiensa onnesta. Kasvot puoleksi peitettyinä
ja vaijeten, kuten malaijitytölle on soveliasta, hän kuunteli Dainin
kuiskeita, Dainin, joka malaijilaisen sydämensä syvyydestä jakeli
hänelle tulisen rakkauden aarteita. Dain tunnusti rakkautensa
hillittömällä kiihkolla, kuten ainakin mies, jota eivät vähääkään
sitoneet sivistyneessä ilmenevän itsekurin vaikutukset.
Näin viettivät he monet ihanat, nopeasti kiitävät hetket mangopuitten
varjossa herttaisen pensasverhon suojassa, kunnes viimein tavallisesti
Mrs. Almayerin kimakka ääni ilmoitti, että nyt oli erottava, niin
ikävältä kuin se mahtoi heistä tuntuakin. Mrs. Almayerillä oli näet
helposti suoritettavana tehtävänään vartioida miestään, ettei tämä
vain häiritsisi tyttärensä lemmenasiain herttaista menoa, jolle
äiti sydämensä pohjasta antoi siunauksensa. Onnellisena ja ylpeänä
hän katseli Dainin sokeata rakkautta ollen varma siitä, että tämä
oli suuri, mahtava päällikkö. Lisäksi tyydytti vielä Dainin aulis
anteliaisuuskin hänen rahanhimoisia taipumuksiaan.
Päivää ennen sitä, jolloin Babalatchi omin silmin oli saanut
epäilyksensä vahvistetuiksi, viivyivät Dain ja Nina tavallista kauemmin
varjoisassa lymypaikassaan. Vasta kun Mrs. Almayer kuuli miehensä
raskaasti astelevan parvekkeella ja vaativan äkäisesti ruokaa, hän
piti parhaana päästää varoittavan huutonsa kuuluville. Maroola
hyppäsi silloin kevyesti yli matalan bambuaidan ja kulki hiiviskellen
halki banani-istutuksen talon takana olevan metsäpuron liejuiseen
rantaan. Nina sensijaan asteli hitaasti taloa kohti täyttämään isänsä
toivomuksia, kuten hänellä oli tapana tehdä joka ilta. Almayer tunsi
itsensä hyvin onnelliseksi sinä iltana. Matkavarustukset olivat jo
melkein valmiit. Huomenna hän työntäisi veneensä vesille. Henkensä
silmillä hän näki jo runsaan saaliin edessään. Ja pitäen tinalusikkaa
kädessään hän aivan unohti edessään olevan riisilautasen suunnitellen
mielessään jonkinlaista loistavaa juhlaa, jota pidettäisiin hänen
saapumisensa kunniaksi Amsterdamissa. Oikoillen pitkässä nojatuolissa
Nina kuunteli hajamielisenä niitä muutamia hajanaisia sanoja, jotka
tulivat kuuluville hänen isänsä huulilta. Löytöretki! Kultaa! Mitä
hän välitti kaikesta tuosta? Mutta kun hänen isänsä mainitsi Maroolan
nimen, niin kuunteli hän perin tarkkaavasti. Dainin piti mennä huomenna
myötävirtaa prikillään ja viipyä muutamia päiviä, kertoi Almayer.
Tämä viivytys oli hyvin harmillista. Heti kun Dain oli palannut, piti
heidän lähteä liikkeelle hetkeäkään menettämättä, sillä virran vesi oli
nousemassa. Almayer arveli, että virta hyvinkin paisuisi. Hän työnsi
kärsimättömästi luotaan lautasen noustessaan pöydästä. Mutta nyt ei
Nina enää ollutkaan häntä kuunnellut. Dainko menisi pois! Siksikö Dain
oli rauhallisella, käskevällä tavallaan, jota Nina niin mielellään
noudatti, kutsunut häntä tapaamaan itseään päivän koittaessa Bulangin
metsäpurolle. Nina mietti jo, oliko hänen kanootissaan melaa. Oliko
kaikki kunnossa? Hänen pitäisi aikaisin lähteä liikkeelle -- kello
neljältä aamulla, siis muutaman tunnin perästä.
Nina nousi nojatuolistaan, sillä hän arveli kaipaavansa lepoa,
ennenkuin lähtisi pitkälle soutumatkalle varhain aamulla. Lamppu paloi
himmeästi ja hänen isänsä, joka oli väsynyt päivän vaivoista, oli jo
riippumatossaan. Nina sammutti lampun ja meni pääkäytävän oikealla
puolella olevaan tilavaan huoneeseen, joka hänellä oli äitinsä kanssa
yhteisenä. Kun hän astui huoneeseen, huomasi hän, että äitinsä ei
ollutkaan mattokasalla, joka oli tämän vuoteena eräässä huoneen
nurkassa, vaan puuhaili kumarassa avatun, suuren puukirstunsa ääressä.
Lattialla oli kookkospähkinän kuoren puolikas täynnä öljyä, lampun
sydämenä oli siinä uiskenteleva pumpulikankaan palanen. Mrs. Almayerin
ympäröi punertava valokiehkura, joka pilkisti esille mustasta, pahalle
haisevasta savusta. Mrs. Almayerin selkä oli kumarassa, pää ja
hartiat syvän laatikon sisässä. Hän kopeloi siellä jotain käsillään,
ja samalla kuului hopearahojen pehmeätä kilahtelua. Hän ei ensin
huomannut tyttärensä tuloa, ja seisten hiljaa äitinsä vieressä Nina
näki, miten pieniä, purjekankaasta tehtyjä säkkejä oli rivissä kirstun
pohjalla. Nina näki vielä, miten äitinsä otti sieltä esille kourallisia
kimaltelevia guldeneita ja meksikolaisia dollareita ja antoi niitten
hitaasti kuin virran liukua kissankynsisormiensa läpi takaisin
kirstuun. Hopearahojen kilahtelevat sävelet näyttivät viehättävän
häntä, ja hänen silmiinsä heijastui vastalyötyjen rahojen kimmellys.
Hän puheli itsekseen: "Ja tämä ja tämä ja vielä tämä! Pian se mies
antaa vielä enemmän -- niin paljon enemmän, kuin minä vain pyydän. Hän
on mahtava rajahi -- taivaan lähetti! Ja tyttärestäni tulee _ranee_[10]
Hän antoi kaiken tämän saadakseen tytön! Kukapa olisi antanut minusta
mitään? Minä olen orja? Vai olenko? Minä olen mahtavan raneen äiti!"
Äkkiä Mrs. Almayer huomasi tyttärensä, lopetti yksinpuhelunsa ja iski
kannen kovasti kiinni. Nousematta kumarasta asennostaan hän kohotti
katseensa tyttöön, joka seisoi hänen vieressään epämääräinen hymy
uneksivilla kasvoillaan.
"Sinä olet nähnyt. Oletko?" huusi hän kimakasti. "Se on kaikki minun,
ja sinun tähtesi se on annettu. Mutta ei se riitä! Vielä hän saa antaa
enemmän, ennenkuin hän vie sinut täältä etelän saarelle, missä hänen
isänsä on kuningas. Kuulehan minua! Sinä olet enemmän arvoinen, sinä
rajahin tyttärentytär! Enemmän! Paljon enemmän!"
Almayerin uninen ääni kuului parvekkeelta, hän käski olemaan hiljaa.
Mrs. Almayer sammutti tulen ja ryömi nurkkaansa. Nina heittäytyi
selälleen pehmeälle mattokasalle. Kädet päänsä alla ristissä hän
katseli avonaisesta, ikkunaa korvaavasta reijästä synkällä taivaalla
tuikkivia tähtiä. Hän odotteli vain sitä hetkeä, jolloin hänen piti
lähteä sovitulle kohtauspaikalle. Rauhallisen onnellisena hän ajatteli
tuota kohtausta suuressa metsässä, kaukana ihmissilmiltä ja ääniltä.
Hänen sielunsa valtasi taas entinen viileys, jota kulttuurin henki Mrs.
Vinckin johtamana ei milloinkaan ollut voinut hänestä karkoittaa. Ja
hänessä alkoi herätä ylpeyden ja samalla jonkunlaisen pelon tunteita
ajatellessaan sitä korkeata arvoa, jonka hänen maailmaa kokenut äitinsä
oli liittänyt hänen persoonaansa. Mutta silloinpa hän muisteli Dainin
ilmeikkäitä silmäyksiä ja sanoja ja rauhoitettuna hän sulki silmänsä
tuntien ihanan odotuksen väreen koko olennossaan.
On muutamia elämän hetkiä, joissa niin kutsutut sivistymättömät ja
sivistyneet lyövät toisilleen kättä. Niinpä oli varsin luultavaa,
että Dain ei ollut erikoisesti huvitettu tulevasta anopistaan eikä
liioin hyväksynyt tuon arvoisan naisen kiiltävien dollareiden himoa.
Mutta kaikesta huolimatta ei Maroola tuona sumuisena aamuna, jolloin
Babalatchi jättäen hetkeksi sikseen valtiomieshuolensa oli mennyt
kokemaan kalanpyydyksiään Bulangin metsäpurolle, tuntenut minkäänlaista
pettymystä, vaan malttamatonta kaipuuta, meloessaan saaren itäisille,
jo mainituille takavesille. Hän piiloitti kanoottinsa pensaisiin ja
asteli rivakasti poikki pikku saaren työntäen kärsimättömästi tieltään
hänen polkuansa tukkivan tiheän viidakon oksia. Varovaisuuden vuoksi
hän ei tahtonut viedä kanoottiaan kohtauspaikalle asti, kuten Nina
oli tehnyt. Hän oli jättänyt sen päävirran varrelle siksi, kunnes
palaisi saaren toiselta puolelta. Raskas, lämmin sumu ympäröi hänet
äkkiä, mutta hän sattui näkemään silloin tällöin vilahdukselta valon
joka tuli kaukaa vasemmalta Bulangin talosta. Hetken kuluttua hän
ei nähnyt mitään sankkenevassa usvassa ja pysyi polulla ainoastaan
vaistollaan. Ja polku veikin hänet vastakkaiselle rannalle ihan siihen
kohtaan minne hän halusi tulla. Muuan suuri puunrunko oli takertunut
siellä suorakulmaisesti rantaan muodostaen jonkunlaisen laiturin, johon
nopeasti kiitävä virta äänekkäästi loristen murtui. Hän astui rungolle
notkeasti ja varmasti ja parilla harppauksella hän oli sen ulkopäässä.
Hurjasti pyöri vaahtoava vesi hänen jalkainsa juuressa.
Kun hän seisoi siinä yksinään, ikäänkuin eroitettuna muusta maailmasta,
taivaasta ja maasta, kun vesi kohisi ihan hänen allaan ja kun aamusumu
kääri hänet sankkaan vaippaansa, niin lausui hän Ninan nimen eteensä
leviävään avaruuteen, joka näytti rajattomalta. Hän oli varma, että
Nina hänet kuulisi. Vaistollaan hän tunsi, että Ninan suloinen olento
oli häntä lähellä. Hän oli varma, että he kumpikin tunsivat toistensa
läsnäolon.
Äkkiä Ninan kanootin keula pisti esille aivan lähellä puunrunkoa.
Perässä istujan paino nosti sen korkealle veden pinnasta. Maroola
tarttui keulapuuhun ja hyppäsi kevyesti kanoottiin tyrkäten sitä
samalla voimakkaasti poispäin. Kevyt alus, noudattaen juuri saamaansa
sysäystä, sivuutti töin tuskin puunrungon, mutta virta, joka oli tämän
kanssa samassa juonessa, kiepsautti sen poikkiteloin ja kuljetti sitä
ääneti ja nopeasti näkymättömien rantaäyräiden keskitse. Taaskin sai
Dain Ninan jalkojen juuressa unohtaa koko maailman. Hän tunsi vain,
miten ylevien tunteiden korkeat laineet, miten hurja riemu, ylpeys
ja kaipuu kuljettivat häntä vastustamattomasti pois. Taaskin käsitti
hän valtavan varmasti, että mikään elämä ei ollut mahdollista ilman
tuota olentoa, jota hän intohimoisesti, pitkään syleillen, piteli
käsivarsillaan.
Nina irtautui hellävaroen syleilystä, naurahtaen hiljaa.
"Pianhan sinä kaadat veneen," kuiskasi hän.
Dain katseli hetkisen kiihkeästi häntä silmiin ja päästi hänet
huokaisten irti. Sitten heittäytyi Dain pitkäkseen kanootin pohjalle,
painoi päänsä Ninan polville, kohotti katseensa ylöspäin ja ojensi
käsivartensa taaksepäin, kunnes ne ulottuivat tytön vyötäreitten
ympäri. Nina kumartui Dainin ylitse ja pudistettuaan päätään hän
ympäröi heidän molempien kasvot pitkän, mustan tukkansa alas valuvilla
kiehkuroilla.
Näin liukuivat he edelleen. Dainin kaunopuheisuus oli karkeanlaista,
kesyttömättömän luonteensa mukaista. Hillitsemättä hän antoi valtavien
tunteittensa pursua esille. Nina taas kumartui yhä syvemmälle
kuullakseen vielä paremmin Dainin huulilta pulppuavia sanoja, jotka
olivat hänelle suloisempia kuin elämä itse. Silloin näiden kahden
maailma ei ulottunut kaitaa, hentoa alustansa ulommaksi. Siinä oli
heidän paratiisinsa, joka oli tulvillaan voimakasta, kaikki itseensä
sulattavaa rakkautta. He eivät vähääkään huomanneet, mitenkä sumu
sankkeni ja mitenkä tuuli vaimeni ennen auringon nousua. He eivät
huomanneet suuria, heitä ympäröiviä metsiä eikä koko troopillista
luontoa, joka juhlallisen ja viehättävän hiljaisena odotti auringon
tuloa.
Matalalla vaappuvan virran sumun yläpuolella, sumun, joka kätki
vaippaansa veneen sekä siinä majailevain nuorten tunteita pulppuavan
elämän ja kaikki unohtavan onnen, kalpenivat tähdet, ja hopeanharmaa
hohde levisi vähitellen idästä yli taivaan. Ei pieninkään tuulen
henkäys, ei väräjävien lehtien kahina, ei edes hyppelehtivän kalan
loiskahdus häirinnyt sitä rauhallista lepoa, missä kaikki elävät
olennot suuren virran varsilla uinailivat. Maa, virta ja taivas olivat
niin syvässä unessa, etteivät ne näyttäneet heräävän siitä milloinkaan.
Koko troopillisen luonnon kuohuva, liikehtivä elämä näytti keskittyneen
noiden kahden hehkuviin silmiin ja hurjasti lyöviin sydämiin, noiden
kahden, jotka ajelehtivat kanootissaan, yläpuolellaan valkoinen
sumupeite, alapuolellaan virran tyven pinta.
Äkkiä suuri kellertävä sädekimppu pujahti esille Pantain vartta
reunustavan tumman puuverhon takaa. Tähdet sammuivat. Taivaan laella
hehkuivat hetkisen tulipunaisina pienet, mustat pilvet. Ja sankka sumu,
jota hajoitteli vieno tuuli, aivan kuin heräävän luonnon huokaus,
vaappui sinne tänne ja särkyi omituisen näköisiksi kuvioiksi päästäen
näkyviin päivän leveässä valojuovassa kimaltelevan, väräjävän veden
pinnan. Valkeita lintuja kierteli suurin parvin huojuvien puiden
latvojen yläpuolella. Aurinko oli noussut itäisillä seuduilla.
Dain heräsi ensimäisenä jokapäiväisen elämän puuhiin. Hän nousi ja
tähysteli nopeasti virtaa ylös ja alas. Hänen silmänsä keksi takana
päin Babalatchin veneen ja erään toisenkin tumman täplän kimaltelevalta
veden pinnalta. Se oli Taminah'in kanootti. Dain liikkui varovasti
eteenpäin, laskeutui polvilleen ja tarttui melaansa. Nina teki
perässä samoin. Kumartuen he kävivät melomaan myllertäen vettä joka
vedolla. Pieni alus kiisi nopeasti eteenpäin jättäen jälkeensä kaidan
vanaveden, jota reunusti pitsin tapainen, valkoinen, kimmeltävä vaahto.
Kääntämättä päätään alkoi Dain puhella.
"Joku on, Nina, meidän takanamme. Emme anna hänen saada meitä kiinni.
Luullakseni hän on niin kaukana, ettei voi meitä tuntea."
"Joku on myöskin edessämme," sai Nina läähättäen sanoneeksi kesken
melomistaan.
"Luulenpa tuntevani hänet," lisäsi Dain. "Aurinko helottaa kovasti
hänen veneeseensä, mutta eiköhän se ole Taminah-tyttö. Hän tulee joka
aamu prikilleni myömään leivoksia ja viipyy siellä usein koko päivän.
Hänestä ei väliä, melo enemmän rantaan päin, meidän täytyy päästä
pensaiden suojaan. Minun kanoottini on piilossa tässä lähellä."
Puhuessaan Dain ihaili leveälehtisiä nipapalmuja, joiden vieritse he
suuntasivat nopean, äänettömän kulkunsa.
"Katsohan tuonne Nina," sanoi hän viimein. "Tuonne, missä vesipalmut
loppuvat ja pensaitten oksat riippuvat tuon kallistuneen puun alta.
Ohjaa tuon suuren viheriän oksan kohdalle."
Dain nousi varuiksi seisomaan, ja vene liukui hitaasti rantaan,
Ninan ohjatessa sitä pehmeän näppärillä melan liikkeillä. Kun oltiin
kylliksi lähellä, tarttui Dain suureen oksaan ja nojautuen taaksepäin
työnsi kanootin tiheistä, toisiinsa punoutuneista köynnöskasveista
muodostuneeseen matalaan, viheriään holvikäytävään. Siitä tultiin
pienoiseen lahukkaan, jonka viime tulvavesi oli uurtanut rantaan. Hänen
oma veneensä oli siellä kiviriipalla ankkuroituna. Dain astui veneeseen
pidellen kädellään kiinni Ninan kanootin laidasta. Hetken kuluttua
molemmat pienet alukset liukuivat omistajineen kuin pähkinän kuoret
rauhallisesti rinnakkain. Ne kuvastuivat mustaan veteen himmeässä
valossa, joka pyrki esille läpi korkean, tiheän lehtikatoksen.
Ylhäällä, kirkkaassa päivänvalossa, hohtivat uhkeat, punertavat kukat,
ja niistä putoili joukottain heidän päälleen suuria kastehohteisia
verholehtiä, jotka hitaasti vaappuen laskeutuivat kuin keskeymätön,
tuoksuava kukkasade. Kaikkialla heidän yläpuolellaan, heidän
alapuolellaan ja heidän ympärillään runsautta uhkuvassa kasvikunnassa,
joka kylpi väkevillä tuoksuilla kyllästytetyssä, lämpimässä ilmassa,
kaikkialla jatkoi troopillinen luonto voimaperäistä työtään. Kasvit
työnsivät vesojaan taivasta kohden, ne punoutuivat eroittamattomasti
toisiinsa ja kapuilivat kiihkeästi toistensa yli. Peloittavassa
hiljaisuudessa ne kamppailivat epätoivoisesti päästäkseen ylhäällä
hallitsevan, elämää antavan auringon piiriin. Tuntui siltä, kuin ne
äkkiä olisi vallannut kauhu alhaalla majailevaa, kuohuvaa turmelusta,
kuolemaa ja rappioitumista kohtaan, mistä ne itse johtivat juurensa.
"Nyt meidän täytyy erota", sanoi Dain pitkän vaitiolon jälkeen. "Sinun
täytyy Nina palata heti kotiin. Minä odotan, kunnes priki ajaa tästä
ohi, ja nousen sitten laivaan."
"Viivytkö sinä kauan poissa, Dain?" kysyi Nina hiljaa.
"Kauanko!" huudahti Dain. "Viipyisikö ihminen mielellään kauan
pimeässä? Kun en ole lähellä sinua, Nina, olen kuin sokea. Mitä olisi
elämä minulle ilman valoa."
Nina kumartui eteenpäin ja otti, ylpeä ja onnellinen hymy huulilla,
Dainin kasvot käsiensä väliin katsellen hänen silmiinsä syvään ja
kysyvästi. Varmaankin Nina näki niitten ilmeen vahvistavan äsken
lausutut sanat, sillä kiitollisuuden ja varmuuden tunne kevensi hänen
sydämessään erohetken raskasta surua. Nyt hän uskoi, että Dain, tuo
mahtavien rajahien jälkeläinen, tuo mahtavan päällikön poika, tuo
elämän ja kuoleman valtias, tunsi elämän auringon paistavan ainoastaan
hänen rinnallaan. Valtava kiitollisuuden ja rakkauden aalto kumpusi
esille hänen sydämestään Dainia kohtaan. Miten voi hän ulkonaisesti
osoittaa kaikki tuohon mieheen kohdistuvat tunteensa, mieheen, joka
oli täyttänyt hänen sydämensä niin runsaalla riemulla ja ylpeydellä?
Ja kesken kiihkeitten tunteittensa kuohuntaa välähti kuin salama
hänen mieleensä tuon halveksitun ja melkein unohdetun sivistyksen
muisto, johon hän oli ainoastaan päällimmiten tutustunut pakoituksen,
surun ja katkeruuden päivinä. Tuon inhoittavan, kurjan menneisyyden
kylmenneestä tuhkasta hän löysi rakkauden ulkonaisen merkin, nykyisen,
rajattoman onnensa parhaimman ilmaisumuodon, valoisan ja loistavan
tulevaisuutensa pantin. Hän kietoi käsivartensa Dainin kaulan ympäri
ja painoi huulensa tämän huulia vasten suudellen pitkään ja tulisesti.
Dain sulki silmänsä, hämillään ja peloissaan siitä myrskystä, jonka
tämä kummallinen, hänelle tähän asti vieras kosketus nostatti
hänen rinnassaan. Pitkän aikaa sen jälkeen, kun Nina oli työntänyt
kanoottinsa vesille, seisoi Dain liikkumatta paikallaan uskaltamatta
avata silmiään, peljäten kadottavansa sen hurmaavan riemun tunteen,
jota hän ensimäisen kerran elämässään oli tuntenut.
Nyt kaipasi Dain mielestään ainoastaan kuolemattomuutta ollakseen
jumalien vertainen. Ja sen olennon, joka voi aukaista hänelle
paratiisin portit, täytyi olla hänen -- ja pian tulisikin hänen
omakseen ikuisiksi ajoiksi!
Dain aukaisi silmänsä nähdäkseen juuri parahiksi köynnöskasvien
katoksen läpi prikinsä puomin tulevan näkyville, laivan kulkiessa
myötävirtaa ohi. Hän ajatteli, että nyt hänen täytyi nousta laivalle.
Mutta hän ei halunnut jättää tätä paikkaa, missä hän oli oppinut
käsittämään, mitä onni merkitsi. "Vielä on aikaa. Antaa heidän mennä,"
puheli hän itsekseen. Ja hän sulki silmänsä uudelleen tuoksuvien
verholehtien punertavassa kukkasateessa koettaen näin palauttaa
mieleensä äskeisen kohtauksen kaikkine riemuineen ja vavistuksineen.
Kaikesta huolimatta oli Dain kai sittenkin ajoissa ennättänyt
prikilleen ja hänellä oli nähtävästi ollut matkallaan kylliksi puuhaa,
sillä turhaan odotteli Almayer ystäväänsä pian palaavaksi. Virran
alajuoksulla, jonne hän niin usein ja niin kärsimättömästi suuntasi
katseensa, ei näkynyt muuta liikettä kuin muutamia nopeasti häviäviä
kalastajaveneitä. Mutta yläjuoksulta päin tuli mustia pilviä ja
rankkoja sateenkuuroja ennustaen lopullista sadeaikaa, ukkosilmoja ja
tulvia, jotka tekisivät melkein mahdottomaksi muukalaisten kanoottien
nousun virran latvoille.
Kuljeskellen edes takaisin talojensa välistä liejuista rantaäyrästä
Almayer seurasi levottomasti virran nousua tuuma tuumalta. Vesi
kohosi hitaasti yhä lähemmäksi veneitä, jotka jo olivat kunnossa ja
riviin vedetyt. Niitä peittivät vettä tihkuvat kajangi-matot. Onni
näytti taas luistavan hänen käsistään, ja saapastellessaan väsyneesti
edes takaisin sateessa, jota yhtenään valui matalalla kulkevista
pilvistä, epätoivoinen välinpitämättömyys valtasi hänet. Vaan viis'
siitä! Sellaistahan hänen onnensa aina oli! Nuo kaksi hirtehistä
raakalaista, Lakamba ja Dain, saivat hänet, lupaamalla apua, panemaan
viimeisenkin dollarinsa veneitten varustelemiseen. Ja nyt toinen heistä
oli mennyt menojaan ja toinen sulkeutunut paaluvarustuksiinsa, mistä
hän ei antaisi elon merkkiäkään itsestään. Ei tietystikään. Eikä tuo
Babalatchi heittiökään, ajatteli Almayer itsekseen, näyttäisi enää
täällä naamaansa, nyt kun he olivat myöneet hänelle kaiken riisin,
kaikki gong-gongit ja vaatteet, jotka olivat hänen retkellään tarpeen.
Heillä oli hänen viimeinenkin penninsä. Siksi he eivät välittäneet
hituistakaan hänen puuhistaan. Näissä ajatuksissaan Almayer, usein
peräti lannistuneena, kapusi hitaasti uuden talonsa parvekkeelle
päästäkseen sadetta pakoon. Ja nojautuen ulommaiseen kaidepuuhun,
pää hartioitten väliin luhistuneena, hän painui katkeriin ajatuksiin
huomaamatta ajan kulkua ja nälkää ja kuulematta liioin vaimoansa, joka
kimakasti kutsui häntä illalliselle.
Kun ensimäinen ilta-ukkosen jyrinä oli herättänyt Almayerin
surullisista mietteistään, mennä kompuroi hän hitaasti vanhasta
talostaan tuikkivaa valoa kohden. Koska hän ei vielä kokonaan ollut
menettänyt toivoaan, niin oli hänen kuulonsa tavattomasti herkistynyt
eroittamaan pienimmänkin äänen, joka tuli virralta. Hän oli muutamana
yönä peräkkäin kuullut airojen loisketta ja nähnyt hämärästi jonkun
veneen hahmon. Mutta kun hän oli tervehtinyt tuota varjomaista ilmiötä
ja sydän sykähtäen oli toivonut saavansa kuulla Dainin äänen, oli hän
saanut joka kerta pettymyksekseen äkäisen vastauksen, josta oli voinut
päättää, että arapialaisia oli virralla. He olivat olleet menossa
tervehtimään Lakambaa, tuota kotikissaa.
Nämä pettymykset aiheuttivat Almayerille monta unetonta yötä, jotka
hän vietti miettimällä, minkälaista koirankujetta nuo arvossapidetyt
henkilöt nyt taas hautoivat mielessään. Kun näin viimein kaikki toivo
näytti menneen, oli Almayer ylen riemuissaan kuullessaan yht'äkkiä
Dainin äänen. Mutta kun Dain vain kaikin mokomin tahtoi päästä
Lakamban puheille, niin tuli Almayer levottomaksi, sillä hän oli yhä
perin epävarma siitä, miten Lakamba itse asiassa suhtautui häneen.
Mutta pääasia oli se, että Dain viimeinkin oli palannut. Tietenkin
hän aikoi pitää kiinni kauppasopimuksestaan. Almayerin toiveet saivat
taas virikettä, ja hän nukkui sinä yönä hyvin. Mutta Nina sensijaan
tähysteli yhä äkäistä virtaa, jota merta kohti painuvat ukkossateet
pieksivät.