Sinä vuonna saapui lounaismonsuunin loppuaikoina hälyyttäviä huhuja
Sambiriin. Kapteeni Ford, joka tuli Almayerin luo iltapakinalle, toi
mukanaan _Straits Timesin_ viimeisiä numeroita. Niissä kerrottiin
Acheen-sodasta ja epäonnistuneesta hollantilaisesta retkestä. Niitten
harvojen kauppalaivojen päälliköt, jotka nousivat virtaa, kävivät
vierailuilla Lakamban luona. He keskustelivat tuon mahtimiehen kanssa
liikemaailman epävarmasta asemasta ja pudistelivat vakavina päätään
puhuessaan valkoisten paholaisten kiristyksistä, heidän ankaruudestaan
ja yleensä heidän hirmuvaltiudestaan. Esimerkkeinä he mainitsivat
ruutikaupan täydellisen seisauttamisen ja kaikkien Macassarin vesillä
liikkuvien epäilyttävien laivojen ankaran tarkastuksen. Jopa alkoi
lainkuuliaisen Lakambankin sydämessä viritä tyytymättömyys, kun hänen
ruudin tuontilupansa peruutettiin ja kun sotalaiva _Princess Amelia_
yht'äkkiä takavarikoi sataviisikymmentä tynnyriä tätä hyvää tavaraa.
Vielä harmitti häntä erikoisesti se, että kauppalaiva seikkailurikkaan
matkan perästä oli jo päässyt melkein virran suulle asti. Tämän uutisen
kertoi Lakamballe Reshid, joka naimapuuhiensa epäonnistuttua oli
tehnyt pitkän kauppamatkan saaristoon. Hän oli ostanut ystävälleen
ruudin, mutta hänen laivansa joutui tarkastuksen alaiseksi ja häneltä
riistettiin ruuti paluumatkallaan, juuri kun hän oli hyvillään
siitä, että oli niin taitavasti osannut välttää kiinnijoutumisen.
Reshidin viha kohdistui pääasiallisesti Almayeriin, jonka hän epäili
ilmoittaneen hollantilaisille viranomaisille siitä sissisodasta, jota
arapialaiset ja rajahi kävivät ylämaan dajaakki-heimoja vastaan.
Reshidin suureksi ihmeeksi rajahi kuunteli hänen valituksiaan varsin
välinpitämättömänä eikä osoittanut minkäänlaista kostomieltä valkoista
miestä kohtaan. Itse asiassa Lakamba tiesi varsin hyvin, että Almayer
oli aivan kykenemätön puuttumaan valtiollisiin asioihin. Ja sitäpaitsi
hänen suhtautumisensa tuohon kovasti vainottuun olentoon oli kokonaan
muuttunut sen sovinnon kautta, jonka Almayerin uusi ystävä Dain Maroola
oli saanut aikaan hänen ja hänen vanhan vihamiehensä välillä.
Almayerilläkin oli nyt ystävä. Vähän aikaa senjälkeen, kun Reshid
oli lähtenyt kauppamatkalleen oli Nina palatessaan kerran kotiin
tavanmukaiselta yksinäiseltä retkeltään liukunut hitaasti kanootissaan
virran mukana. Äkkiä hän oli kuullut loisketta eräästä pienestä
syrjäjoesta. Hänestä oli tuntunut kuin raskaita köysiä olisi putoillut
veteen. Hän oli myöskin kuullut malaijilaisten merimiesten laulavan
"junttalauluaan". Metsäpuron suuta tukkivan, tiheän pensasrivin
läpi hän näki eurooppalaismallisen purjelaivan korkeat mastot,
jotka kohosivat yli nipapalmujen latvojen. Hän näki, mitenkä erästä
prikiä hinattiin pienestä syrjäjoesta päävirtaan. Aurinko oli jo
mennyt mailleen, mutta niin lyhyt kuin hämärän aika olikin, keksi
Ninan silmä kuitenkin prikin. Nyt oli sen keula kääntynyt Sambiria
kohden, etupurje oli ylhäällä. Iltatuuli ja kova virta kuljettivat
sitä eteenpäin. Nina ohjasi kanoottinsa päävirrasta erääseen niistä
lukuisista kanavantapaisista tiehyeistä, jotka eroittivat metsäiset
pienet saaret toisistaan, ja meloi kiivaasti näitä tummia, syviä
takavesiä kohti Sambiria. Useasti hänen kanoottinsa kulki yli
vesipalmujen, sipaisi siellä täällä rannassa olevaa liejureunustaa,
mistä rauhalliset alligaattorit laiskan välinpitämättömästi häntä
tähystelivät. Ja juuri kun alkoi tulla pimeä, pujahti hänen kanoottinsa
esille virran päähaarojen leveästä yhtymäkohdasta. Siellä oli jo
priki ankkurissa purjeet käärittyinä ja raakapuut paikoillaan. Laivan
kannella ei näkynyt yhtäkään ihmisolentoa. Ninan täytyi meloa poikki
virran ja kulkea aivan läheltä prikiä päästäkseen kotiinsa, joka oli
matalalla niemekkeellä Pantain haarajokien välissä. Taloista, joita
oli rakennettu jokien äyräille, niin että muutamat pistäytyivät yli
vedenpinnankin, tuikki jo tulia. Ne kuvastuivat talojen kohdalla
olevaan tyyneeseen vedenpintaan. Poikki leveän virran kuului, milloin
äänten sorinaa, milloin lapsen itkua, milloin puurummun kovaa, äkkiä
taukoavaa pärinää, milloin taas pimeässä kotiutuvien kalastajien
etäisiä tervehdyshuutoja.
Nina epäröi hetkisen, ennenkuin alkoi oikaista poikki virran.
Eurooppalaismallinen alus oli siksi harvinainen näky, että se teki
hänet hieman levottomaksi. Mutta leveänä lepäävä virta oli siksi
pimeä, ettei siinä pientä kanoottia eroittanut. Nina pani muutamalla
melan vedolla piiskuisen aluksensa kovaan vauhtiin. Hän oli polvillaan
kanootin pohjalla taivuttaen eteenpäin yläruumiinsa, kuullakseen
vähimmänkin epäillyttävän äänen. Näin ohjasi hän kulkunsa Lingardin
ja Kumpp:in pientä laituria kohden. Hänellä oli hyvänä oppaana
parafiinilampun voimakas valo, joka loisti Almayerin kesämajan
valkeaksi pestyltä parvekkeelta. Laituri itse, joka oli rannan yli
riippuvien pensaiden varjossa, oli pimeän peitossa. Jo ennenkuin
Nina voi eroittaa laiturin, kuuli hän, mitenkä suuri vene ontosti
kumahdellen iski sen mädänneihin patsaisiin. Hän kuuli myöskin
kuiskailevaa puhetta veneestä, jonka valkoisesta väristä ja suuruudesta
-- vene näet hämärästi eroittui lähempää -- hän arvasi, että se oli
tullut äsken ankkuroituneesta prikistä. Nina pysäytti kanoottinsa
rivakalla melan liikkeellä, nopealla vedolla pyöräytti hän sen pois
laiturin luota ja ohjasi kulkunsa pienelle metsäpurolle, mistä pääsi
talon takapihalle. Hän kokasti kanoottinsa puron liejuiseen suuhun
ja lähti astelemaan taloa kohti poikki pihamaan poljetun ruohikon.
Vasemmalta, keittiösuojuksesta, loisti punainen häikäisevä valo läpi
banani-istutuksen, jonka laitaa hän kulki. Illan hiljaisuudessa
kuului sieltä äänekästä naisten naurua. Nina voi siitä päättää, että
hänen äitinsä ei ollut lähellä, sillä nauru ja Mrs. Almayer eivät
olleet likeisiä naapureita. Hän on varmaankin sisällä, ajatteli Nina,
juostessaan kevyesti painuneita, huojuvia lankkuportaita, jotka veivät
talon kahtia jakavaan kaitaan käytävään. Oven ulkopuolella seisoi
pimeässä varjossa uskollinen Ali.
"Kuka siellä on?" kysäsi Nina.
"Muuan mahtava malaiji on saapunut", vastasi Ali hillityllä äänellä.
"Hän on rikas mies. Hänellä on kuusi keihäsmiestä mukanaan. Oikeita
sotamiehiä, ymrnärrättehän. Ja hänen pukunsa on vasta uljas. Minä
näin sen. Se sitten loistaa! On siinä jalokiviä! Älkää menkö sinne,
Nina-neiti. Herra kielsi, mutta vanha rouva meni kuitenkin. Herra on
vihainen. Voi, armelias Allah, minkälaisia jalokiviä sillä miehellä on!"
Nina livahti orjan estelevän käden sivu pimeään käytävään, jonka
toisessa päässä hän näki riippuvan oviverhon tulipunaisessa hohteessa
pienen tumman olennon kyyhöttämässä seinän luona. Hänen äitinsä
siellä hekumoi silmillään ja korvillaan kaikesta siitä, mikä tapahtui
parhaillaan parvekkeen etualalla. Nina lähestyi äitiä saadakseen osansa
hänkin uutuuden harvinaisesta nautinnosta. Häntä kohtasi äitinsä
ojennettu käsi ja hiljainen, kuiskaava varoitus, ettei vain meluaisi.
"Oletko sinä nähnyt niitä, äiti?" kysyi Nina hiljaa kuiskaten.
Mrs. Almayer käänsi kasvonsa tyttöön, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä
kiiluivat omituisesti käytävän punertavassa hämärässä.
"Minä näin hänet", sanoi äiti melkein kuulumattomasti, puristaen
tyttärensä kättä luisevilla sormillaan. "Mahtava rajahi on tullut
Sambiriin -- oikein taivaan lähettiläs", mutisi vanha vaimo itsekseen.
"Mene pois, tyttö!"
Molemmat naiset seisoivat ihan oviverhossa kiinni. Nina tahtoi
päästä lähelle verhon rakoa, mutta hänen äitinsä esteli sitä äkäisen
itsepintaisesti. Toisella puolella oli juuri keskustelu vaimenemassa.
Lyhyen vaitiolon aikana kuului, milloin miesten hengitystä, milloin
metallisten miekantuppien tai messinkisten kädestä käteen kulkevien
maljain kalahtelua, milioin taas pilkahti silmään jonkun koristuksen
satumainen välähtely. Ääneti ottelivat naiset, mutta äkkiä kuului
laahustelevia askeleita, ja Almayerin tukevan vartalon varjo lankesi
oviverhoon.
Naiset lopettivat käsirysynsä ja olivat liikkumatta. Almayer oli
noussut vastatakseen vierailleen. Hän käänsi selkänsä ovenaukkoon päin
huomaamatta vähääkään, mitä toisella puolella juuri tapahtui. Almayer
puhui äkäisen kiihkeällä äänellä.
"Sinä olet tullut väärään taloon, tuan Maroola, jos aikomuksesi on
tehdä kauppaa, niinkuin sanoit. Olin minäkin aikoinani kauppias, mutta
en ole sitä enää huolimatta siitä, mitä lienetkin kuullut minusta
Macassarissa. Ja jos haluat jotakin, niin et löydä sitä täältä. Minulla
ei ole mitään annettavaa enkä halua itsekään mitään. Sinun pitää
mennä täkäläisen rajahin puheille. Päivällä voit nähdä hänen talonsa
virran tuolla puolella, tuolla missä nuo tulet palavat rannalla. Hän
on sinua avustava ja tekevä kanssasi kauppaa. Tahi mene ennemminkin
arapialaisten luo", jatkoi hän katkerasti viitaten kädellään Sambirin
taloihin. "Abdulla on juuri sellainen mies, jota sinä kaipaat. Ei ole
mitään, jota hän ei möisi. Usko minua, minä tunnen hänet hyvin".
Almayer odotteli hetkisen vastausta, sitten hän Iisäsi:
"Kaikki mitä olen sanonut on totta, ja muuta sanottavaa ei minulla ole".
Nina, jota äitinsä pidätteli, kuuli pehmeän äänen vastaavan rauhallisen
tasaisella äänensävyllä, mikä on ominaista yläluokan malaijille:
"Kukapa epäilisi valkoisen tuanin sanoja? Mutta mies etsii ystäviään
sieltä, mistä sydän käskee. Onhan sekin totta? Minä olen tullut,
vaikkakin näin myöhään, sillä minulla on sinulle jotain sanottavaa,
jota varmaankin mielellään kuuntelet. Huomenna menen sulttaanin
puheille, sillä liikemies kaipaa suurten miesten ystävyyttä. Sitten
palaan tänne puhumaan vakavia sanoja, jos tuan sen sallii. Minä en
käänny arapialaisten puoleen, he valehtelevat hirveästi! Mitä joukkoa
lienevätkään! Mokomat!"
Almayerin ääni kuului jo vähän iloisemmalta hänen vastatessaan.
"Hyvä, tehdään niinkuin tahdot. Minä olen valmis kuuntelemaan sinua
huomenna mihin aikaan tahansa, jos sinulla on jotain sanottavaa. Mutta
mitä joutavia minä puhunkaan! Kun sinä kerran olet nähnyt sulttaani
Lakamban, niin et halua palata tänne, Dain. Saatpa nähdä. Muista vain,
että minä en tahdo olla missään tekemisissä Lakamban kanssa. Sen voit
sanoa hänelle. Mutta mitä asiaa sinulla loppujen lopulla sitten on
minulle?"
"Huomenna me puhumme siitä, tuan. Nyt minä jo tunnen sinut", vastasi
malaiji. "Minä puhun vähän englantia, niin että me voimme puhella
kenenkään meitä ymmärtämättä ja sitten -- --".
Hän keskeytti äkkiä puheensa kysyen kummissaan: "Mistä tuo melu tulee,
tuan?"
Almayer oli myöskin kuullut yhä äänekkäämpää melua. Se johtui
ottelusta, jonka naiset olivat taas omalla puolellaan aloittaneet.
Ilmeisesti oli Ninan kiihkeä uteliaisuus voittamassa äitinsä korkean
käsityksen sopivasta käytöksestä. Selvästi kuuli raskasta hengitystä,
ja oviverho heilahteli ottelun kestäessä, joka oli pääasiallisesti
fyysillistä laatua, vaikkakin samalla kuului Mrs. Almayerin äkäisesti
nuhteleva ääni. Tavallisuuden mukaan ei hänen puheessaan ollut mitään
johdonmukaisuutta, vaan syyti hän totuttuun tapaansa häpäiseviä sanoja.
"Sinä häpeämätön nainen! Oletko sinä orja?" kirkui kimakasti suuttunut
talon emäntä. "Peitä kasvosi, senkin lurjus! Mokomakin valkoinen
käärme, en päästä sinua!"
Almayerin kasvoilla kuvastui suuttumus ja samalla epäilys siitä,
oliko viisasta sekaantua äidin ja tyttären välisiin asioihin. Hän
vilkasi malaijilaiseen vieraaseensa, joka vaijeten odotteli mellakan
loppumista. Asia näytti vierasta huvittavan. Mutta Almayer huitaisi
vain halveksivasti kädellään ja murahti:
"Ei se ole mitään. Naiset siellä vain."
Malaiji nyökkäsi arvokkaasti päätään, ja hänen kasvonsa saivat
rauhallisen, välinpitämättömän ilmeen, niinkuin tapa vaati tuollaisen
selityksen jälkeen. Kiista oli nyt päättynyt, ja ilmeisesti nuoremman
tahto oli voittanut, sillä Mrs. Almayerin korkeakantaisten sandaalien
kiireinen kapse loittoni ja häipyi kuulumattomiin. Rauhoittunut talon
isäntä aikoi juuri aloittaa uudelleen keskustelun, kun hän ihmeekseen
huomasi vieraansa kasvojen ilmeen aivan odottamatta muuttuneen. Almayer
käänsi silloin päätään ja näki Ninan seisovan oven aukossa.
Mrs. Almayerin peräydyttyä kiistakentältä Nina oli kohottanut
valloittamaansa oviverhoa ja huudahtanut halveksivasti: "Sehän on
vain kauppias." Ja nyt hän seisoi kirkkaassa valossa, pimeä käytävä
taustanaan, hänen huulensa olivat raollaan, hänen tukkansa oli
vielä kiistasta epäjärjestyksessä, ja hänen ihanissa, säihkyvissä
silmissään oli yhä vihainen tuike. Yhdellä silmäyksellä huomasi hän
ryhmän valkopukuisia keihäsmiehiä, jotka seisoivat liikkumattomina
varjossa, parvekkeen syrjäisessä kolkassa. Hänen katseensa kiintyi
uteliaasti loistavan seurueen johtajaan. Tämä seisoi vähän syrjässä,
melkein Ninaa vastapäätä, ja näin arvaamattoman kauniin näyn
lumoamana hän oli kumartunut syvään ja kohottanut yhteen liitetyt
kätensä päänsä yläpuolelle kunnioituksen merkiksi. Sitä malaijit
osoittavat vain maan mahtaville. Räikeä lampun valo, joka valaisi
hänen mustan, silkkisen viittansa kultakirjailua, taittui tuhansina
säkenöivinä säteinä hänen tikarinsa jalokivillä koristettuun kahvaan.
Se pisti esille monipoimuisesta, punaisesta uumaverhosta, joka oli
kääritty leveäksi vyöksi. Niinikään leikkivät valon säteet sormusten
kallisarvoisilla kivillä, joita hänellä niin runsaasti oli mustissa
sormissaan. Hän oikaisihe nopeasti tehtyään syvän kumarruksensa ja
laski joustavan kevyesti kätensä lyhyen miekkansa kahvaan, joka oli
koristettu kirkkaiksi värjäillyillä, hevosen karvoista tehdyillä
hetaleilla. Nina, joka epäröiden seisoi kynnyksellä, näki edessään
solakan keskikokoisen vartalon ja leveät, voimakkaan näköiset hartiat.
Sinisen, poimuisen turbaanin alta, jonka tupsut sievästi laskeutuivat
yli vasemman olan, pistivät esille päättävän, hillittömän hyvätuulisen,
mutta samalla arvokkaan näköiset kasvot. Jykevä alaleuka, täyteläiset
punaiset huulet, liikehtivät sieraimet ja ylpeä pään asento todistivat
puolivilliä, kesyttämätöntä, ehkäpä julmaakin olentoa ja hälvensivät
samalla sitä vaikutusta, minkä hänen rodulleen niin ominaiset,
naismaisen lempeät silmänsä tekivät. Kun Nina oli vapautunut ensi
ihmettelystään, näki hän noitten silmien kiintyneen itseensä niin
hillittömän ihailevasti ja kaipaavasti, että hän tunsi tähän asti
hänelle vieraan, hätääntymisen ja mielihyvän sekaisen kainouden
tunteen vähitellen valtaavan koko olentonsa. Hämmentyneenä näistä
oudoista tunteista Nina pysähtyi oven aukkoon ja vetäsi vaistomaisesti
verhon alaosan yli kasvojensa jättäen näkyville ainoastaan pyöreähkön
leukansa, kasvoille valahtaneen tukan kiehkuran ja toisen silmän, jolla
voi tarkastella tuota komeata, uljasta miestä. Ei yksikään niistä
harvoista kauppiaista, joita hän oli nähnyt tällä samalla parvekkeella,
ollut likimainkaan tähän verrattavissa.
Dain Maroola unohti, tämän aavistamattoman näyn häikäisemänä,
hämmentyneen Almayerin, prikinsä ja seurueensa. Hän tuijotti vain
rajattomasti ihaillen uuteen tuttavaansa ja ympäristöönsä ja hän tunsi
valtaavaa kaipuuta yhä vain katsella ja katsella yht'äkkiä tavatessaan
niin paljon rakastettavaa ja vielä niin vähän lupaavassa paikassa --
niinkuin hänestä ensin oli tuntunut.
"Tämä on minun tyttäreni", sanoi viimein Almayer hämillään. "Ei se
sen enempää merkitse. Valkoisilla naisilla on omat tapansa, niinkuin
tiedät, tuan, sinä joka kertomuksiesi mukaan olet niin paljon
matkustanut. Olipa nyt, miten olikin, on jo myöhä. Huomenna me puhumme
puhuttavamme loppuun."
Dain kumarsi syvään koettaen samalla valaa viimeiseen silmäykseensä,
jonka hän loi tyttöön, rajatonta ihailua uhkuvan ilmeen. Mutta heti
sen jälkeen hän jo pudisti Almayerin kättä arvokkaan kohteliaasti
ja hän näytti olevan aivan välinpitämätön kaikesta naisseurasta.
Hänen miehensä lähtivät liikkeelle, ja hän seurasi heitä nopeasti,
kintereillään tukeva, villin näköinen sumatralainen, jonka hän oli
esittänyt prikinsä alikapteenina. Nina meni parvekkeen käsipuun luo ja
näki kuun valon kimaltelevan keihäitten teräksisissä päissä ja kuuli
messinkisten nilkkarenkaitten rytmillisen kilkahtelun miesten astuessa
peräkkäin laituria kohti. Hetken kuluttaa vene kiisi vesillä häämöttäen
valtavan suurena kuun kirkkaassa valossa. Se oli kuin musta möhkäle
veden yli vaappuvassa, hienossa autereessa. Nina kuvitteli erottavansa
kauppiaan sorjan vartalon seisomassa suorana perässä. Mutta hetken
perästä kaikki ääriviivat hämmentyivät ja hävisivät samassa virran
keskiosaa verhoavaan valkoiseen usvaan.
Almayer oli sillä aikaa lähestynyt tytärtään ja nojaten molempia
käsivarsiaan kaidepuuhun katsellut pahatuulisena parvekkeen eteen
kertynyttä rikkaläjää ja särkyneitä pulloja.
"Mitä melua te siellä äsken piditte?" tokaisi hän äkäisesti
kohottamatta katsettaan. "Hiisi vieköön sinut ja äitisi! Mitä hän
sitten tahtoi? Miksi sinä tulit sieltä esille?"
"Hän ei tahtonut antaa minun tulla," virkkoi Nina. "Hän on vihainen.
Hän sanoo, että tuo mies, joka äsken meni, on joku rajahi. Luulenpa,
että hän on tällä kertaa oikeassa."
"Te naiset taidatte kaikki olla löylynlyömiä", tiuskasi Almayer. "Mitä
tekemistä sinulla, hänellä, kenelläkään on sen kanssa? Tuo mies haluaa
kerätä trepangeja[8] ja linnunpesiä saarilla. Hän sanoi minulle niin,
tuo teidän rajahinne. Hän tulee taas huomenna. Minä tahdon, että te
molemmat pysyttelette silloin poissa kotoa ja annatte minun hoitaa
asioitani rauhassa."
Dain Maroola tuli seuraavana päivänä ja keskusteli pitkään Almayerin
kanssa. Näin alkoi läheinen ja ystävällinen suhde näitten miesten
kesken. Aluksi kiinnitettiin siihen Sambirissa suurta huomiota, mutta
vähitellen totuttiin näkemään tuon tuostakin monet tulet palamassa
Almayerin pihamailla. Maroolan miehet siellä lämmittelivät itseään
kylminä koillismonsuunin öinä, sillä aikaa kun heidän isäntänsä piti
pitkiä neuvotteluita herra Putihin kanssa, mitä nimeä he keskenään
käyttivät Almayeristä puhuessaan. Hyvin uteliaita oltiin Sambirissa
tietämään, kuka tämä uusi kauppias oikeastaan oli. Oliko hän nähnyt
sulttaanin? Ja mitä sulttaani oli sanonut? Oliko kauppias antanut
lahjoja? Mitä hän ostaisi? Mitä hän möisi? Näin kyselivät kiihkeästi
toisiltaan virran varsille rakennettujen bambumajojen eläjät.
Vieläpä komeammissakin rakennuksissa, kuten Abdullan talossa ja
mahtavimpien kauppiaiden, arapialaisten, kiinalaisten ja bugiisien[9]
päämajoissa oltiin hyvin jännittyneinä. Ja tätä kesti useita päiviä.
Epäluuloisia kun olivat syntymästään asti, he eivät tahtoneet uskoa
sitä yksinkertaista selitystä, minkä nuori kauppias aina oli valmis
antamaan itsestään. Ja kuitenkin se näytti aivan todenmukaiselta. Hän
sanoi olevansa kauppias ja hän möikin riisiä. Hän ei halunnut ostaa
guttaperkkaa eikä mehiläisten vahaa, vaan hän aikoi käyttää lukuisaa
miehistöänsä apunaan kerätäkseen trepangeja virran suussa olevilta
koralliriutoilta ja etsiessään linnunpesiä mantereelta. Näitä kahta
tavaraa hän ilmoitti olevansa halukas ostamaan, jos niitä jotenkin
oli saatavissa. Hän sanoi olevansa Balista ja arvoltaan bramani.
Jälkimäisen väitteen hän osoittikin todeksi sillä, että kieltäytyi
nauttimasta minkäänlaista ruokaa käydessään tuon tuostakin vieraana
Lakamban ja Almayerin talossa. Lakamban luo hän tavallisesti meni
öiseen aikaan, ja hänen vastaanottonsa kestivät kauan. Babalatchi,
joka aina oli kolmantena näissä ruhtinaan ja kauppiaan välisissä
neuvotteluissa, osasi taitavasti vältellä kaikki uteliaitten
ahdistelut, kun ne tahtoivat päästä selville näitten tiheitten, pitkien
neuvottelujen aiheesta. Arvokkaan Abdullan udellessa sitä häneltä
kylmän kohteliaasti, hän tavallisesti turvautui siihen, että tuijotti
ilmeettömästi yhdellä silmällään kysyjään ja tekeytyi peräti tyhmäksi.
"Minä olen vain herrani orja", mutisi silloin Babalatchi epäröivän
tavoin. Mutta sitten hän kuitenkin yht'äkkiä oli päättävinään olla
rajattoman avomielinen ja kertoi Abdullalle jostain riisikaupasta
toistaen sanat: "Sata suurta säkkiä osti sulttaani ja sata tuan." Tämän
hän sanoi salaperäisen juhlallisesti. Vaikka Abdulla oli varmasti
vakuutettu, että tärkeämpiäkin kauppoja oli kysymyksessä, niin kuunteli
hän kuitenkin ilmoitusta hillitysti ihmetellen. Ja sitten erosivat
nämä ystävykset. Arapialainen kirosi sydämessään tuota ovelaa orjaa,
Babalatchi jatkoi matkaansa astellen pölyistä polkua. Kun hän siinä
kulki ruumistaan huojutellen, leuassaan muutamia esiinpistäviä harmaita
haivenia, niin muistutti hän uteliasta vuohta, joka oli menossa
jollekin luvattomalle retkelle. Tarkkaavasti seurattiin hänen joka
liikettään. Jim-Eng, joka jo kaukaa äkkäsi Babalatchin, karkoitti heti
itsestään piintyneen opiumin polttajan raukeuden, kiirehti huojuen
keskelle tietä odottamaan tämän tärkeän henkilön tuloa ja oli aina
valmis kutsumaan hänet vieraanvaraisesti luokseen. Mutta Babalatchin
varovaisuus piti nytkin puolensa, vaikka hyökkäämässä oli yhteisvoimin
hyvä toveruus ja väkevä katajanmarjaviina, mitä kunnon kiinalainen
auliisti tarjosi. Jim-Eng, jonka täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi,
jäi vähääkään viisastumatta istumaan tyhjän pullonsa ääreen ja seurasi
surumielisin katsein poistuvaa Sambirin politikkoa tämän kulkiessa aina
vaihtelevia kiertoteitään, jotka tavallisesti kuitenkin lopulta veivät
hänet Almayerin alueelle.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Dain Maroola oli saanut sovinnon
aikaan valkoisen ystävänsä ja rajahin välillä, oli yksisilmäinen
diplomaatti taas tullut hollantilaisen talon ainaiseksi vieraaksi.
Almayerin suureksi harmiksi hänet voi tavata minä vuorokauden aikana
tahansa. Milloin kuljeskeli hän hajamielisenä parvekkeella, milloin
piileskeli talon käytävissä, milloin taas pujahti aivan äkkiarvaamatta
esille jonkun nurkan takaa, ja aina hän koetti saada Mrs. Almayeriä
keskustelemaan salassa kanssaan. Isäntää itseä hän kovasti karttoi,
ikäänkuin olisi peljännyt, että valkoisen miehen kauan hillityt tunteet
voisivat purkautua, ja hän saisi äkkiä lähtöpotkun. Mutta keittiösuojus
oli sensijaan hänen lempipaikkansa, ja hän oli siellä jokapäiväinen
vieras. Tuntikausia hän istua kyyrötti askareissaan puuhailevien
naisten parissa, nojaten leukaansa polviin, käärien laihat käsivartensa
jalkojensa ympäri ja pälyillen levottomasti yhdellä silmällään
ympärilleen. Kas siinä oli uteleva rumuus personoituna!
Almayer aikoi monasti valittaa Lakamballe hänen pääministerinsä
tunkeilevaisuudesta, mutta Dain kielteli häntä siitä. "Emmebän me voi
puhua sanaakaan täällä niin, ettei hän sitä kuulisi", murahti Almayer.
"Tule sitten puhelemaan prikille", vastasi tähän Dain rauhallisesti
hymyillen. "On hyvä antaa sen miehen tulla tänne. Lakamba luulee, että
se tietää kaikki. Ehkäpä sulttaani pelkää, että minä lähden karkuun.
Parasta on, tuan, antaa tuon yksisilmäisen krokodiilin paistattaa
aurinkoa sinun pihamaillasi".
Almayer suostui tähän vastahakoisesti, mutisten itsekseen jostain
persoonallisen loukkauksen uhkauksista, ja vilkuili samassa
pahansuovasti ijäkkääseen valtiomieheen, joka levollisen itsepäisesti
istua nökötti hänen oman kotinsa riisipadan ääressä.