Lontoossa pidetyillä neuvotteluilla on yleensä laajakantoinen
merkitys. Ja niinpä nytkin Borneon Kauppaseuran hämäräperäisten
toimistojen julkaisema päätös himmensi Almayerille tropiikin helakan
auringonpaisteen ja lisäsi vielä yhden karvaan pisaran hänen
pettymystensä maljaan. Englantilaiset luopuivat vaatimuksistaan
Idän maihin ja jättivät Pantai-virran nimellisesti Hollannin vallan
alaiseksi. Sambirissa oli nyt iloa ja riemua. Orjat toimitettiin
kiireesti pois näkyvistä metsiin ja viidakkoihin. Ja lippuja vedettiin
rajahin alueella korkeihin tankoihin. Odotettiin hollantilaisten
sotalaivojen tuloa.
Hollantilainen fregatti jäi ankkuriin virran suuhun, mutta veneet
nousivat virtaa hinaajan köydessä, kulkien varovasti suuntaansa
lukemattomien kanoottien lomatse, jolka olivat täynnä heleäpukuisia
malaijeja. Komentava upseeri kuunteli vakavana Lakamban uskollisuutta
uhkuvia puheita, vastasi Abdullan syviin kumarruksiin ja vakuutti
noille ylimyksille, käyttämällä batavialaisen mahtavan rajahin
erinomaista malaijinkieltä, ystävyyttään ja hyvänsuopeuttaan Sambirin
mallivaltion hallitsijaa ja asukkaita kohtaan.
Almayer katseli parvekkeeltaan poikki virran juhlamenoja. Hän
kuuli rautakanuunain laukaukset, joilla tervehdittiin Lakamballe
lahjoitettua uutta lippua. Hän kuuli paaluvarustuksen ympärillä
tungeksivan kansanjoukon kumeata puheen sorinaa. Laukausten jäljestä
nousi valkoisia savupilviä metsien viheriää taustaa vastaan. Almayer
ei voinut silloin olla vertailematta omia häipyviä toiveitaan tuohon
nopeasti haihtuvaan savuun. Nämä tapahtumat eivät mitenkään antaneet
virikettä Almayerin isänmaallisille tunteille, mutta siitä huolimatta
hänen täytyi pakottautua herttaisen kohteliaaksi, kun valtuutetut
meriupseerit tulivat yli virran tervehtimään yksinäistä valkoihoista,
josta he olivat kuulleet puhuttavan. Samalla he varmaankin tahtoivat
myöskin nähdä edes vilaukselta hänen tytärtään. Mutta siinä he
pettyivät, sillä Nina kieltäytyi näyttäytymästä. Helposti näytti
kuitenkin Almayer saavan heidät tyydytetyiksi tarjoamalla heille
vieraanvaraisesti katajaviinaa ja sikaareja.
Kun ulkona mahtavan virran pinta näytti ikäänkuin poreilevan polttavan
auringon vaikutuksesta, niin lojuivat upseerit mukavasti parvekkeen
suojassa ontuvissa nojatuoleissa. Pieni rakennus kaikui eurooppalaisten
kielten harvoin kuulluista soinnuista ja niihin yhtyvistä
naurunpurskahduksista, kun upseerit laskettelivat merimiessukkeluuksia
lihavan Lakamban kustannuksella, jolle he vast'ikään olivat aamulla
tarjoilleet pelkkiä kohteliaisuuksia. Nuoret miehet yllyttivät, hyvän
toveruushengen innostamina, isäntäänsä puhumaan. Ja Almayer, joka
oli haltioissaan nähdessään eurooppalaisia kasvoja ja kuullessaan
eurooppalaisia sointuja, avasi sydämensä näille osaaottaville
muukalaisille huomaamatta, mitenkä hän kertomalla lukuisia
onnettomuuksiaan, huvitti noita tulevia amiraaleja. He joivat hänen
terveydekseen, toivoivat hänelle monta suurta jalokiveä ja kokonaisen
vuoren kultaa. Vieläpä he sanoivat kadehtivansa sitä loistavaa
tulevaisuutta, mikä häntä vielä odotti. Tämä erinomainen herttaisuus
rohkaisi siinä määrin tuota harmaapäistä, hupsua haaveilijaa, että
hän pyysi vieraitansa katsomaan uutta rakennustansa. He menivät sinne
peräkkäin hoippuen halki pitkän ruohikon. Rannalla näkyivät heidän
veneensä, jotka olivat jo valmiina palaamaan illan viileässä virran
suuhun. He tulivat tyhjiin suuriin huoneisiin, missä verhottomista
ikkunoista sisään puhaltava, lauhkea tuuli löyhytteli pitkään aikaan
koskemattomia kuivia lehtiä ja pölyä. Tultuaan sinne valkoisessa
nutussaan ja kukilla kirjaillussa uumaverhossaan, kimaltelevien
univormujen ympäröimänä, Almayer polki jalkaa osoittaakseen, miten
vankka tiiviisti tehty lattia oli. Ja hän kuvaili laajasti rakennuksen
kauneutta ja sen mukavuuksia. Vieraat kuuntelivat ja olivat aina hänen
kanssaan samaa mieltä. Mutta he ihmettelivät mielessään, mitenkä
erinomaisen yksinkertainen ja typerän toiverikas tuo miespoloinen
oli. Viimein Almayer hillittömässä innossaan paljasti vierailleen
ikävänsä siitä, että englantilaiset eivät tulleetkaan, englantilaiset,
"jotka tiesivät, miten maa oli kehitettävä rikkaaksi", kuten hänen
sanansa kuuluivat. Hollantilaiset upseerit purskahtivat kuorossa
nauramaan kuullessaan tämän avomielisen väitteen ja alkoivat painua
veneitä kohti. Mutta kun Almayer astellessaan varovaisesti Lingardin
laiturin mädänneillä lankuilla koetti lähennellä lähetystön johtajaa
viittaamalla arasti hollantilaisten alamaisten anomaan suojelukseen
salakavalia arapialaisia vastaan, niin antoi tuo merellä karaistunut
diplomaatti hänen selvästi tietää, että arapialaiset olivat parempia
alamaisia kuin hollantilaiset, jotka laittomasti möivät ruutia
malaijeille. Almayer, joka tässä suhteessa oli syytön, huomasi heti,
mitä Abdullan liukas kieli ja Lakamban hartaat vakuutukset olivat
saaneet aikaan. Mutta ennenkuin hän ennätti muovailla mielessään
purevaa vastalausetta, kiisivät jo hinaaja ja köyteen kiinnitetyt
veneet nopeasti myötävirtaa jättäen hänet suu auki kummissaan ja
vihoissaan seisomaan laiturille.
Sambirista on kolmekymmentä mailia jokimatkaa jalokiventapaisille
saarille virran suuhun, missä fregatti odotti veneitten paluuta. Kuu
oli jo noussut kauan sitten, ennenkuin veneet olivat kulkeneet puolen
matkaa. Ja sen kylmässä valossa lepäävät metsät havahtuivat tänä yönä
pienestä laivueesta kaikuvaan nauruun -- veneissä näet muisteltiin
vielä Almayerin valittelevia kertomuksia. Merimiessukkeluuksia
sinkoili tuon miespoloisen kustannuksella veneestä veneeseen. Syvästi
paheksuen puhuttiin hänen tyttärensä näkymättömyydestä. Ja ilakoivat
merimiehet antoivat yksimielisesti tuona iloisena yönä englantilaisten
vastaanottoa varten puolivalmiiksi kyhätylle rakennukselle nimen
"Almayerin tuulentupa."
Monta viikkoa tämän käynnin jälkeen elettiin Sambirissa entistä
tasaista, sisällyksetöntä elämää. Joka päivä lähetti aurinko
aamusäteensä yli puiden latvojen ja valaisi jokapäiväisten puuhien
tuttua näyttämöä. Astellessaan polkua, joka oli asutuksen ainoana
kulkutienä, Nina näki aina samat kuvat. Miehet loikoilivat talojen
siimespuolella korkeilla katoksillaan. Naiset kuorivat hommissaan
jokapäiväistä riisiannosta. Alastomia, ruskeita lapsia juoksi kilvaten
varjoisilla, kaidoilla poluilla, jotka veivät riisiviljelyksille.
Jim-Eng tallusteli talonsa edustalla ja tervehti ystävällisesti
nyökäten häntä, ennenkuin meni sisälle etsimään rakastamaansa
opiumpiippua. Vähän vanhemmat lapset keräytyivät hänen ympärilleen
ja, rohkeita kun olivat jo pitkän tuttavuuden perusteella, nykivät
mustilla sormillaan häntä valkoisen hameensa helmoista ja näyttivät
kiiltäviä hampaitaan merkiksi, että odottivat taas lasihelmisadetta.
Nina tervehti heitä rauhallisesti hymyillen ja aina oli hänellä pari
ystävällistä sanaa eräälle siamilaiselle tytölle, Bulangin omistamalle
orjalle.
Bulangin monilukuisten vaimojen sanottiin olevan kiivasluonteisia.
Todenmukainen huhu kertoi myöskin tuon uutteran viljelijän
perheriitojen tavallisesti loppuvan niin, että kaikki hänen
vaimonsa yhdessä hyökkäsivät siamilaisen orjan kimppuun. Tyttö
itse ei milloinkaan valitellut. Ehkäpä teki hän sen vaistomaisesta
varovaisuudesta tai vielä luultavammin puolivillin naisen omituisesta,
alistuvasta välinpitämättömyydestä. Varhaisesta aamusta alkaen näki
hänet talojen välitse luikertelevilla poluilla, joen äyräällä tai
laiturilla. Päänsä päällä hän kantoi taitavasti tarjotinta, täynnä
hienoja leivoksia, joita hänen oli määrä myödä. Kun päivä oli
kuumimmillaan, turvautui hän tavallisesti Almayerin taloon ja saikin
usein siellä suojapaikkansa eräässä parvekkeen varjoisassa nurkassa,
missä hän istui kyyryssä tarjotin edessään, kun Nina häntä kutsui:
"Putihin ryökkinälle" hän aina jaksoi hymyillä. Mutta jos Mrs. Almayer
tuli näkyviin tai jos vain tämän kimakka ääni edes kuului, niin oli se
hänelle nopean lähdön merkki.
Tälle malaijitytölle Nina usein puheli. Mutta muut Sambirin asukkaat
saivat perin harvoin kuulla hänen äänensä sointua. He tottuivat
tuohon vaiteliaaseen olentoon. Rauhallisena liikkui hän heidän
joukossaan, yllään valkoinen puku. Hän oli kuin toisesta maailmasta.
He eivät käsittäneet häntä. Mutta vaikka Nina ulkonaisesti näytti
niin levolliselta ja vaikka hän näennäisesti piti itsensä erillään
kaikesta ympäristöstään, niin ei hänen elämänsä suinkaan ollut
rauhallista, siksi toimeliaasti Mrs. Almayer puuhaili kotinsa onnen ja
turvallisuuden hyväksi.
Mrs Almayer oli vielä ylläpitänyt jonkunlaisia suhteita Lakambaan,
ei tosin henkilökohtaisesti, sillä hallitsijan arvokas asema pidätti
Lakamban paaluvarustuksensa sisäpuolella, vaan ruhtinaan pääministerin
välityksellä, joka samalla oli satamakapteeni, liikeasiain neuvonantaja
ja yleensä isäntänsä oikea käsi. Tällä miehellä, joka oli sululaista
alkuperää, oli todellakin valtiomiehen ominaisuuksia, vaikka hänen
persoonassaan ei huomannut ainoatakaan miellyttävää piirrettä.
Oikeastaan hän oli kaikin puolin vastenmielinen. Hänellä oli vain yksi
silmä ja rokonarpiset kasvot. Nenä ja huulet olivat näitten arpien
kautta tulleet kauhean muodottoman näköisiksi. Tämä epämiellyttävä
olento tuli usein kävellen Almayerin puutarhaan arkipuvussaan, s.o.
vaaleanpunainen karttuuniriepu vyötäreillään. Siellä talon takana istua
kyyhötti hän kantapäillään hajalle viskattujen kekäleiden keskessä
lähellä suurta rautaista pataa, jossa naiset keittivät Mrs. Almayerin
valvonnan alaisina perheen jokapäiväistä riisi-ruokaa. Niin, siellä
tuo kavala välittäjä pitkät ajat keskusteli sulunkielellä Almayerin
vaimon kanssa. Mistä kulloinkin oli ollut kysymys, sen lienee jokainen
arvannut niistä perhekohtauksista, jotka tavallisesti seurasivat näitä
keskusteluja Almayerin kotilieden ääressä.
Viime aikoina Almayer oli tehnyt retkiä virran yläjuoksulle. Pienessä
kanootissa, mukanaan kaksi soutajaa ja uskollinen Ali perämiehenä, hän
usein hävisi pariksi päiväksi. Kaikkia hänen liikkeitään seurasivat
varmaankin läheltä Lakamba ja Abdulla, sillä hänen otaksuttiin tuntevan
arvokkaita salaisuuksia, koska kerran oli Rajah-Lautin uskottu.
Borneon rantaseudun asukkaat uskovat sokeasti, että maan sisäosissa on
satumaisen arvokkaita jalokiviä ja tavattoman runsaita kultasuonia.
Ja heidän uskoansa on omiansa vielä vahvistamaan se seikka, että on
vaikeata tunkeutua kauaksi sisämaahan, varsinkin koillisrannalta,
missä malaijit ja dajaakeiksi eli pääkallonmetsästäjiksi[6] kutsutut
jokiheimot alituisesti riitelivät keskenään. On kylläkin totta, että
jonkunverran kultaa tulee rannikolle noitten dajaakkien kautta, kun
he ajoittaisten sotaretkiensä välisinä lyhyinä rauhan aikoina käyvät
malaijien ranta-asutuksilla. Ja niin saivat tästä vähäarvoisesta
tosiasiasta alkunsa mitä hurjimmat liioittelut.
Almayer, valkoisena miehenä, oli niinkuin Lingardkin ennen häntä,
jotensakin hyvissä suhteissa ylämaan heimoihin. Mutta siitä huolimatta
olivat hänenkin retkensä vaaranalaisia. Ja siksi levoton Lakamba
odotteli aina kiihkeästi hänen paluutaan. Mutta joka kerta rajahi
pettyi. Turhia olivat myöskin hänen pääneuvonantajansa Babalatchin
neuvottelut, joita hän piti riisipadan ääressä valkoisen miehen vaimon
kanssa. Ja valkoiseen mieheen itseensä oli mahdoton vaikuttaa. Häntä
ei saanut taipumaan mihinkään, ei liehittämällä eikä loukkaamalla,
ei lempeillä houkutteluilla eikä kirkuvilla pilkkasanoilla, ei
kiihkeillä rukouksilla eikä hurjilla uhkauksilla. Niin nimittäin Mrs.
Almayer, joka sydämensä pohjasta koetti taivutella miestään liittoon
Lakamban kanssa, käytti hyväkseen kaikkia intohimojen äänilajeja.
Yllään likainen hameensa, joka oli sidottu tiiviisti kainalokuoppien
kohdalta yli laihan rinnan, harva harmaa tukka hujan hajan hapsottaen
esiinpistävillä poskipäillä hän kuvaili sujuvasti miehelleen
rukoilevassa asennossa kaikkia niitä etuja, joita läheinen liitto niin
hyvän ja jalomielisen miehen kanssa tarjoisi.
"Miksi sinä et mene rajahin luo?" kirkui Mrs Almayer. "Miksi sinä
menet taas noitten dajaakkien luo suuriin metsiin? Ne pitäisi surmata,
mutta meidän rajahimme väki on uljasta. Kerro rajahille, missä vanhan
valkoihoisen aarre on. Meidän rajahimme on hyvä! Hänhän on meidän
isoisämme, Datu Besar! Hän kyllä surmaa nuo kirotut dajaakit, ja sinä
saat puolet aarteista. Oi, Kaspar, sano missä ne aarteet ovat! Sano
minulle! Sano minulle vanhan miehen kirjasta, jota sinä niin usein luet
öisin".
Tällaisten kohtausten kestäessä Almayer istui hartiat luhistuneina,
ottaen näin vastaan kotimyrskyn vihurit ja tokaisten äkäisesti vaimonsa
vuolaan sanatulvan hetkeksi tauotessa: "Ei sillä ole mitään aarteita,
mene matkaasi, eukko!" Mrs. Almayer oli raivoissaan nähdessään
miehensä nöyrästi kumartuneen selän. Ja kun hyvä ei auttanut niin
asettui hän pöydän taakse vastapäätä miestänsä, tarttui toisella
kädellä hameeseensa ja ojensi laihan käsivartensa ja petolintukouransa
korostaakseen näin halveksivan vihan vimmoissa purevia Ietkauksiaan
ja kirveleviä kirosanojaan. Niitä hän syytämällä syyti miehelle, joka
muka oli arvoton yhtymään liittoon uljaitten malaijiruhtinaitten
kanssa. Jupakka loppui tavallisesti niin, että Almayer nousi hitaasti
paikaltaan kädessään pitkä piippunsa, kasvoilla sisäisen tuskan ilme,
ja asteli äänetönnä pois. Hän laskeutui partaita alas ja painui syvään
ruohikkoon paetakseen uuden talonsa yksinäisyyteen. Niin hän vihasi
ja pelkäsi moista raivotarta, että hän oli ruumiillisestikin ihan
tyrmistynyt pihan poikki laahustellessaan. Vaimonsa seurasi häntä
portaiden yläpäähän asti ja lennätti vielä peräytyvän miehensä jälkeen
mielettömiä herjauksia. Jokainen tällainen kotikohtaus päättyi sydäntä
vihlovalla parkauksella, joka tunkeutui vielä kaukana Almayerin
korviin. "Tiedäthän, Kaspar, että minä olen sinun vaimosi! Sinun oma
vaimosi ja teidän oman viisaan lakinne mukaan!" Mrs. Almayer tiesi
hyvin, että tämä oli kaikkein karvain pala hänen miehelleen. Sitä tuo
mies eniten elämässään katui.
Nina katseli näitä kohtauksia välinpitämättömän näköisenä. Hän mahtoi
olla kuuro, mykkä ja ihan tunteeton aina kun jonkunlaisen itsenäisen
mielipiteen lausuminen oli kysymyksessä. Mutta monasti, kun hänen
isänsä oli vetäytynyt "Almayerin tuulentuvan" suurten pölyisten
huoneitten turviin ja hänen äitinsä, perin uupuneena retorisista
ponnistuksistaan, istua nökötti kantapäillään nojaten selkäänsä pöydän
jalkaan, lähestyi Nina äitiänsä varovasti varjellen hameensa helmoja
lattialle räiskyviltä pähkinän sisälmyksiltä ja katsellen häntä kuin
rauhoittuvaa kraateria häviötä tuottavan purkauksen jäljestä.
Mrs. Almayerin ajatukset suuntautuivat tavallisesti näitten kohtausten
päätyttyä lapsuusajan muisteloihin. Ja hän alkoi kertoa niistä
yksitoikkoisesti, hieman hajanaisesti. Yleensä hän ylisteli Sulun
sulttaania, tämän loistavaa asemaa, mahtia, suurta urhoollisuutta ja
sitä kauhua joka valtasi valkoiset miehet heidän nähdessään sulttaanin
nopeakulkuiset rosvolaivat. Matalalla äänellä hän vakuutteli, mitenkä
mahtava hänen isoisänsä oli ollut, ja siirtyi sitten muistelemaan
myöhäisempiä ajankohtia. Hän kertoi tavallisesti suuresta taistelusta
"valkoisen paholaisen" prikiä vastaan ja elämästään Samarangan
luostarissa. Kun hän oli tullut tähän muistelmiensa kohtaan, katosi
häneltä useimmiten kertomuksensa lanka, ja hän veti esille pienen
pronssisen ristin, joka aina riippui hänen kaulassaan, ja tarkasteli
sitä taikauskoisella pelolla. Tämä taikauskoinen tunne, joka perustui
tuon mitättömän metallipalasen hämäräperäiseen, suojelevaan voimaan
ja vielä epämääräisempi, mutta peloittavampi luulo joidenkin pahojen
henkien ja kauheitten kidutusten voimasta, jotka hänen arvelunsa
mukaan hyvä abbedissa oli keksinyt juuri hänen rangaistuksekseen, jos
tuo mainittu noitakalu häviäisi -- kas siinä Mrs. Almayerin ainoat
teologiset matkatavarat elämän myrskyisille poluille! Mrs. Almayerillä
oli kuitenkin jotakin kouraantuntuvaa mihin turvautua, mutta Ninalla,
joka oli kasvatettu arkimielisen Mrs. Vinckin protestanttisten
siipien suojassa, ei ollut edes pientä metallipalasta muistuttamassa
saamistaan opeista. Ja siksi Nina tunsi niin vastustamatonta vetovoimaa
äitiinsä, kuunnellessaan tämän kertomuksia villien esi-isiensä
loistavasta maineesta, heidän hurjista taisteluistaan ja juhlistaan,
ja urhoollisista, melkeinpä verenhimoisista sankaritöistään, noista
sankaritöistä, jotka saivat hänen äitinsä esi-isät loistamaan niin
uljaina valkoisten miesten rinnalla. Ja hän huomasi vaistomaisesti,
sitä itsekin kummeksien, mitenkä kulttuuri-ihmisten siveysopin
ahdas vaippa, johon hyvää tarkoittavat ihmiset olivat hänen nuoren
sielunsa käärinneet, hiljalleen soljui hänen päältään ja jätti hänet
avutonna värjöttämään, ikäänkuin jonkun syvän, tuntemattoman rotkon
partaalle. Omituisinta oli kuitenkin se, ettei tämä rotko häntä
peloittanut silloin, kun hän oli sen noidantapaisen olennon vaikutuksen
alaisena, jota hän kutsui äidikseen. Hän oli nähtävästi sivistyneessä
ympäristössä unohtanut elämänsä ennen sitä aikaa, jolloin Lingard
tavallaan oli ryöstänyt hänet.
Sitten hänelle oli opetettu kristinoppia, hän oli saanut
yhteiskunnallisen kasvatuksen ja hän oli koko lailla perehtynyt
kulttuurielämään. Ikävä kyllä hänen opettajansa eivät ymmärtäneet hänen
luonnettaan. Ja hänen kasvatuksensa päättyi niin ollen siihen, että
hän sai sekarotuisuutensa tähden kärsiä valkoihoisilta nöyryytystä ja
hurjaa halveksumista. Hän oli juonut tämän katkeruuden maljan pohjaan
asti ja muisti selvästi, että siveän Mrs. Vinckin viha ei niinkään
kohdistunut nuoreen pankkilaiseen kuin siihen viattomaan tekijään, joka
oli nuoren miehen hurmannut. Ja varmaankin oli hänen mieleensä jäänyt
muisto siitä, mikä todella oli pääsyy Mrs. Vinckin suuttumukseen.
Mrs. Vinckiä harmitti, kun hän ajatteli, että tuollaista voi tapahtua
valkoihoisten pesässä, minne hänen lumivalkoiset kyyhkyläisensä,
molemmat neidet Vinck, juuri olivat palaneet Euroopasta etsimään suojaa
äitinsä siipien alta ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin kohtalon
heille määräämät nuhteettomat miehet saapuisivat heitä ottamaan. Eikä
edes Almayerin hiellä ja vaivalla kokoonhaalimat rahaerät, jotka niin
säännöllisesti lähetettiin peittämään Ninan menoja, voineet saada Mrs.
Vinckiä luopumaan jyrkästä päätöksestään. Nina lähetettiin pois, ja
oikeastaan tyttö itsekin sitä halusi, vaikkakin häntä samalla vähäsen
peloitti tuleva elämän muutos.
Ja nyt hän oli elänyt virran varrella kolme vuotta, seuranaan,
äitinsä joka oli villi, ja isänsä, joka monista elämän ansioista
huolimatta, kulki pää tuulentupia täynnä, heikkotahtoisena, epäröivänä
ja onnettomana. Hän oli elänyt kurjissa kotioloissa elämää, joka oli
vailla kaikkia kulttuurin hyviä tapoja. Hän oli hengittänyt ilmaa,
joka huokui häpeällisiä, voittoa tavoittelevia salaliittoja ja yhtä
inhottavia, rahanhimosta suunniteltuja vehkeilyjä ja liitoksia.
Kun vielä lisäksi mainitsemme alituiset kotiriidat, niin tunnemme
ne harvat tapahtumat, jotka olivat olleet hänen elämänsä sisältönä
kolmen vuoden aikana. Hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivosta ja
inhosta ensimäisenä kuukautena, niinkuin oli odottanut ja melkeinpä
toivonutkin. Se ei ollut hyvä, että hän nuorena oli saanut vilaukselta
katsella parempiakin oloja ja nyt oli viskattu takaisin raakuuden
toivottoman pettävään suohon, missä voimakkaat hillitsemättömät
intohimot vallitsivat, sillä näin hän oli menettänyt kyvyn oikein
arvioida elämää. Nina ei huomannut mitään vaihdosta ja eroavaisuutta
elämässään. Vähätpä sillä, tehtiinkö kauppaa tiilirakennuksissa
tai liejuisella virran rannalla. Tavoiteltiinko suurta tai pientä.
Rakasteltiinko suurten puitten suojassa tai Singaporen kävelypaikaila,
tuomiokirkon varjossa. Vähätpä sillä vehkeiltiinkö itsekkäitä
tarkoitusperiä silmällä pitäen lakien turvassa ja kristillisten tapojen
mukaisesti tai etsittiinkö pyyteille tyydytystä karkealla oveluudella
ja hillitsemättömällä julmuudella, mikä on ominaista ihmisille, jotka
ovat yhtä tietämättömiä kulttuurista kuin heidän omat suunnattomat,
synkät metsänsäkin. Nina näki vain kaikkialla ilmenevän intohimoja,
vihaa ja alhaista ahneutta, joka tavoitteli tuota epävarmaa mammonaa
sen moninaisissa ja katoavaisissa muodoissa. Mutta menneitten vuosien
kokemuksesta tuntui kuitenkin hänen tarmokkaalle luonteelleen se
alkuperäinen, horjumaton avomielisyys, jolla hänen malaijilaiset
heimolaisensa pyrkivät päämaaliinsa, paremmalta kuin sievistelevä
tekopyhyys, poliittinen kaksinaisuus ja siveellinen vaativaisuus
niissä valkoihoisissa, joiden kanssa hän onnettomuudekseen oli tullut
kosketuksiin. Loppujen lopuksi täällä hän nyt eli ja oli edelleen
elävä, ajatteli Nina ja niin ollen joutui hän yhä enemmän äitinsä
vaikutuksen alaiseksi. Etsien tietämättömyydessään tämän elämän
mahdollisia hyviä puolia hän kuunteli ahmien vanhan vaimon kertomuksia
sen rajahin menneestä mahdista, jonka jälkeläinen hän oli. Ja siksi
hän alkoi yhä enemmän hylkiä ja halveksia valkoista alkuperäänsä, jota
edusti hänen heikkoluonteinen, kunniakkaita esi-isiä vailla oleva
isänsä.
Almayerin vaikeata asemaa ei tytön Sambirissa olo mitenkään
helpoittanut. Se hälinä, minkä tämän tulo oli aiheuttanut, oli kylläkin
jo hälvennyt, ja Lakamba ei ollut enää uudistanut käyntejään. Mutta
noin vuoden kuluttua siitä, kun sotalaivat olivat lähteneet, palasi
Abdullan veljenpoika Syed Reshid pyhiinvaellukseltaan, jonka hän
oli tehnyt Mekkaan. Hän komeili viheriässä viitassaan ja ylpeili
_hadji_-arvonimestään.[7] Runsaasti ammuttiin raketteja sillä
höyrylaivalla, joka toi hänet perille, ja hurjasti päryytettiin
rumpuja koko yön Abdullan pihamailla, kun tervetuliaisjuhlaa pidettiin
aina pikkutunneille asti. Reshid oli Abdullan suosikki-veljenpoika
ja perijä. Ja kun tuo rakastava setä eräänä päivänä tapasi Almayerin
virran varrella, pysäytti hän tämän ystävällisesti, vaihtoi muutamia
kohteliaisuuksia ja pyysi juhlallisesti päästä tapaamaan Almayeriä.
Jälkimäinen epäili kylläkin jotakin petoksen yritystä tai ainakin
jotakin ikävää, mutta suostui tietenkin pyyntöön tekeytyen perin
iloiseksi.
Niinpä saapui Abdulla seuraavana iltana auringon mentyä mailleen,
mukanaan muutamia muitakin harmaapartaisia vanhuksia ja veljensä poika.
Tämä nuori mies, joka näytti hyvin kevytmieliseltä ja aistilliselta,
tekeytyi perin välinpitämättömäksi kaikkiin juhlamenoihin nähden.
Kun soihtujen kantajat olivat ryhmittyneet portaiden eteen ja
vieraat istuutuneet, mikä millekin ontuvalle tuolille, suvaitsi
Reshid seistä erillään varjossa ja tarkastella hyvin huolellisesti
aristokraattisen pieniä käsiään. Almayer, hämillään vieraittensa
suuresta juhlallisuudesta, kapusi istumaan pöydän kolkalle paljastaen
näin luonteensa omaisen arvokkuuden puutteen, minkä arapialaiset heti
syvällä paheksumisella panivat merkille. Mutta silloin Abdulla suvaitsi
puhua tähystellen suoraan sivu Almayerin ovenaukossa riippuvaa punaista
verhoa, jonka värähtelystä voi päättää, että naiset liikkuivat sen
takana. Hän mainitsi ensin, hienosti Almayeriä imarrellen, mitenkä he
olivat vuosikausia eläneet yhdessä sydämellisen hyvinä naapureina.
Vielä pyysi hän Allahia suomaan Almayerille pitkää ikää, jotta tämän
mieluisa läsnäolo kauan ilahuttaisi ystävien silmiä. Lopuksi Abdulla
viittasi varovasti siihen suureen arvonantoon, jota hollantilaiset
valtuutetut olivat Almayerille osoittaneet. Tästä teki hän sen
imartelevan johtopäätöksen, että Almayer oli suuressa arvossa oman
kansansa keskuudessa. Häntä -- Abdullaa -- kunnioittivat myöskin
kaikki arapialaiset, ja hänen veljensäpoika Reshid perisi hänen
yhteiskunnallisen asemansa ja suuret rikkautensa. Nyt oli Reshidkin
Hadji. Reshidillä oli muutamia malaijilaisia naisia, jatkoi Abdulla,
mutta nyt oli aika, että hänelläkin olisi yksi lempivaimo, ensimäinen
niistä neljästä, jotka profeetta myönsi. Näin kohteliaasti puheli
Abdulla, kuten hyvin kasvatettu mies ainakin. Ja hän selitteli edelleen
mykistyneelle Almayerille, että jos tämä suostuisi antamaan tyttärensä
vaimoksi Reshidille, tuolle hartaalle uskovaiselle ja kelpo miehelle,
niin tytöstä tulisi Reshidin koko loistavan talon valtiatar ja saarten
ensimäisen arapialaisen ensimäinen vaimo, sittenkun hänet -- Abdullan
-- Allah kaikki-armahtavainen oli kutsunut paratiisin iloihin.
"Senhän arvaat, tuan", sanoi hän lopuksi, "että muut vaimot tulisivat
tyttäresi orjiksi, ja Reshidin talo on suuri. Bombaysta veljenpoika
on tuonut mukanaan komeita leposohvia, kallisarvoisia mattoja ja
eurooppalaisia huonekaluja. Sitten on hänellä vielä suuri kuvastinkin
kullalle kimaltelevissa kehyksissä. Mitä enempää voisi yksikään tyttö
kaivata". Ja kun Almayer tuijotti häneen vaijeten kauhuissaan, niin
alkoi Abdulla puhua vähän tuttavallisemmalla äänellä viitaten samalla
seuralaisiaan poistumaan. Loppujen lopuksi korosti hän nyt tällaisen
liiton aineellisia etuja ja lupasi Almayerille kolme tuhatta dollaria
rehellisen ystävyyden merkiksi ja tytön lunnaiksi.
Almayer poloinen oli saada raivokohtauksen. Hurjasti teki hänen mieli
tarttua Abdullaa kurkusta kiinni, mutta heti kun hän tuli ajatelleeksi
avutonta asemaansa keskellä laista piittaamattomia miehiä, niin ymmärsi
hän parhaaksi ryhtyä diplomaattisiin sovitteluihin. Hän hillitsi
kuohuvat tunteensa ja puhui kylmän kohteliaasti sanoen, että tyttö oli
nuori ja hänen silmäteränsä. Tuan Reshid, oikeauskoinen ja Hadji, ei
varmaankaan tahtoisi uskotonta haaremiinsa. Ja kun hän huomasi Abdullan
hymyilevän epäilevästi tälle viimeiselle verukkeelle, vaikeni hän
edelleen. Hän ei rohjennut puhua enempää, ei liioin kieltää jyrkästi
eikä tahtonut myöskään sanoa mitään loukkaavaa. Abdulla ymmärsi hyvin,
mitä vaikeneminen tällä kertaa merkitsi. Siksi hän nousi ja otti
jäähyväiset arvokkaasti kumartaen. Hän toivotti ystävälleen Almayerille
pitkää ikää ja laskeutui portaita alas, Reshidin velvollisuutensa
mukaisesti häntä tukiessa. Soihtujen kantajat ravistivat soihtujaan.
Niistä sinkoili sakeana kipunoita virtaan. Kulkue lähti liikkeelle.
Almayer oli yhä kiihtynyt, mutta huokasi helpotuksesta vieraitten
poistuttua. Hän heittäytyi istumaan tuolille ja katseli tulien välkettä
puitten runkojen lomatse, kunnes joukkue oli hävinnyt ja täydellinen
hiljaisuus oli seurannut jalkojen kapsetta ja puheen sorinaa. Hän ei
liikahtanutkaan paikoiltaan, ennenkuin kuuli oviverhon kahinaa ja näki
Ninan tulevan parvekkeelle ja istuutuvan keinutuoliin, jossa tämä
tavallisesti vietti monet tunnit joka päivä. Nina alkoi hiljalleen
kiikkua nojautuen taaksepäin silmät puoleksi suljettuina. Hänen pitkä
tukkansa varjosti kasvoja pöydällä seisovan lampun savuavalta valolta.
Almayer vilkasi häneen salaa, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä jäykän
näköiset kuin ennenkin. Hän käänsi vähän päätään isäänsä kohden ja
puhuen Almayerin suureksi kummaksi englantia hän kysyi:
"Oliko Abdulla täällä?"
"Oli", vastasi Almayer, "lähti juuri".
"Ja mitä hän sitten tahtoi, isä?"
"Hän tahtoi ostaa sinut Reshidille". vastasi Almayer karkeasti. Viha
valtasi taas hänet ja hän vilkasi tyttäreensä, ikäänkuin odottaen
jonkinlaista tunteiden purkausta. Mutta Nina näytti yhä pysyvän
kylmänä, tähystellen uneksien ulkona olevaan pimeään yöhön.
"Ole varoillasi, Nina", sanoi Almayer noustessaan hetken vaitiolon
jälkeen tuoliltaan, "ole varoillasi, kun kanootillasi yksin menet
soutelemaan metsäpuroille. Tuo samanen Reshid on suuri lurjus. Ei voi
mennä takuuseen, mitä hänellä on mielessä. Kuuletko sinä minua?"
Nina oli jo noussut seisomaan ja aikoi mennä sisään, toinen käsi
oviverhossa. Mutta samalla hän kääntyi ympäri nakaten nopealla
liikkeellä tukevat palmikkonsa yli olan.
"Luuletko sinä, että hän uskaltaisi?" kysyi Nina yht'äkkiä. Sitten hän
taas kääntyi mennäkseen sisään ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Hän
ei uskaltaisi. Arapialaiset ovat kaikki pelkureita".
Ihmeissään katseli Almayer tyttärensä jälkeen. Hän ei mennyt etsimään
lepoa riippumatosta. Hajamielisenä asteli hän parvekkeella pysähtyen
aina välillä kaidepuun luo miettimään. Lamppu sammui. Aamunkoin
ensimäinen säde pilkahti esille metsien takaa. Almayeriä puistutti
kosteassa ilmassa. "Olkoon miten oli", mutisi hän itsekseen ja kävi
väsyneesti istumaan. "Kirottuja nuo naiset! Niin! Näytti ihan siltä,
kuin tyttö olisi halunnut tulla ryöstetyksi!"
Almayer tunsi sanomattoman pelon hiipivän sydämeensä, ja häntä
puistatti uudelleen.