Kun Almayer, Lingardin jyrkän vaatimuksen mukaisesti, suostui
naimaan malaijilaistytön, ei kukaan tietänyt, että samana päivänä,
jolloin huomiota herättänyt nuori, vastakääntynyt neitonen oli
menettänyt luonnolliset sukulaisensa ja saanut valkoisen isän, hän
oli taistellut epätoivoisasti niinkuin muutkin laivalla olleet. Ja
ainoastaan jalkaansa saama paha haava oli pidättänyt häntä hyppäämästä
yli laidan muiden harvojen eloon jääneiden mukana. Anastetun laivan
etukannelta ukko Lingard oli löytänyt tytön kuolleista ja kuolevista
merirosvoista muodostuneen ruumisröykkiön alta ja antanut kantaa
hänet Flashin peräkannelle, ennenkuin malaijien laiva sytytettiin
tuleen ja laskettiin ajelehtimaan. -- Tyttö oli silloin tajuissaan
ja hän näki troopillisen illan hiljaisessa rauhassa, joka seurasi
taistelun melskettä, kaiken sen, mitä hän silloin luonteensa mukaisesti
piti rakkaana täällä maan päällä, häviävän pimeään tulen ja savun
vallassa. Välittämättä käsistä, jotka niin huolellisesti hoitivat
hänen haavaansa, hän makasi kannella katsellen tarkkaavasti niitten
urhoollisten miesten hautajaisroviota, joita hän niin oli ihaillut ja
itse auttanutkin heidän taistelussaan tuota peljättyä Rajah-Lautia
vastaan.
Kevyt yötuuli kuljetti prikiä hiljalleen etelää kohti. Suuri tuliloimu
tuli yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se välähti taivaan
rannalla kuin himmenevä tähti. Ja lopulta se himmenikin. Hetken aikaa
kuvastuivat vielä savupilveen kätkössä olevien liekkien välähtelyt.
Viimein hävisi kaikki.
Nyt hän ymmärsi, että tuon häviävän tulenhohteen keralla hävisi
hänen entinen elämänsäkin. Tästä lähtien odotti häntä orjuus
kaukaisissa maissa, vieraitten parissa, tuntemattomissa ja kenties
kauheissa -- olosuhteissa. Neljäntoista vuoden vanha kun oli, käsitti
hän jo asemansa ja tuli siksi äsken mainittuun johtopäätökseen,
ainoaan malaijitytölle mahdolliseen, tytölle, joka oli jo kypsynyt
naiseksi troopillisen auringon lämmössä. Lisäksi hän tiesi kylläkin
persoonallisen sulonsa, josta hän oli kuullut niin monen isänsä uljaan
soturin lausuvan suuren ihailunsa. Hän pelkäsi kaikkea vierasta. Mutta
yleensä hän alistui asemaansa tyynesti, kuten ainakin malaiji, ja vielä
piti hän sitä aivan luonnollisena. Olihan hän soturin tytär, joka
oli vallattu taistelussa, ja kuuluihan hän siis oikeuden mukaisesti
voittoisalle rajahille. Vieläpä tuon hirvittävän vanhuksen osoittama
ilmeinen ystävällisyyskin johtui hänen mielestään tietenkin siitä,
että tämä ihaili vankiansa. Ja kun hänen turhamaisuutensa näin sai
tyydytystä, niin tuntui näin surkeasta onnettomuudesta johtunut surukin
hänen sydämessään helpommalta.
Jospa hän sattumalta olisi tietänyt Samarang'in luostarin korkeista
muureista, hiljaisista puutarhoista ja vaiteliaista nunnista, joiden
pariin hänen kohtalonsa oli hänet vievä, niin olisi hän varmaankin
etsinyt kuolemaansa peljäten ja vihaten moista vapauden rajoitusta.
Mutta hän kuvitteli vain mielessään malaijilaistytön tavallista
elämää. Hän kuvitteli vuoroin kovaa työtä, vuoroin tulista rakkautta,
juonitteluja, kultakoristeita, kotiorjuutta ja tuota suurta, mutta
salattua vaikutusta, joka on puolivillin naisen harvoja oikeuksia
mieheensä nähden. Mutta hänen kohtalonsa saikin tuon vanhan, sydämensä
hetkellisistä vaikuttimista toimivan merikarhun karkeissa käsissä
aivan oudon ja hänelle tuhoisan käänteen. Levollisesti alistuen hän
kärsi kaiken: vapauden kahleet, opin tien ja uuden uskon. Mutta
hän kätki samalla sydämeensä vihansa ja halveksimisensa tätä uutta
elämää kohtaan. Kielen hän oppi hyvin helposti, mutta ymmärsi varsin
vähän siitä uudesta uskosta, jota hyvät sisaret hänelle opettivat,
omaksuen nopeasti ainoastaan uuden opin taikauskoiset ainekset. Hän
kutsui lempeästi ja hyväilevästi Lingardia isäkseen joka kerta, kun
tämä pikimiten kävi kovaäänisesti häntä tapaamassa. Hän huomasi näet
selvästi, että tuossa miehessä piili suuri ja vaarallinen voima, jonka
alle oli parasta alistua. Olihan Lingard nyt hänen käskijänsä. Ja niin
hänessä neljän vuoden aikana oli kytenyt toivo päästä herransa suosioon
ja tulla lopulta hänen vaimokseen, neuvonantajakseen ja oppaakseen.
Mutta nuo unelmat haihtuivat Rajah-Lautin yhdellä sanalla
"tapahtukoon", mikä perusti nuoren Almayerin salaa toivoman onnen.
Ja niin seisoi vastenmielisiin eurooppalaisiin helyihin puettuna
batavialaisen seurueen huomion esineenä nuori, vastakääntynyt tyttö
alttarin edessä, rinnallaan äkäisen näköinen valkoinen mies. Almayer
olikin silloin levoton ja vähän vastahakoinen. Näytti siltä, kuin hän
olisi mielellään juossut karkuun. Hän älysi kuitenkin kylliksi peljätä
tulevaa appeaan ja osasi tarpeeksi panna arvoa omalle aineelliselle
onnelleen, niin että häväistys jäi tekemättä. Mutta jo vannoessaan
uskollisuuttaan hän punoi juonia päästäkseen ennemmin tai myöhemmin
irti tuosta sievästä malaijilaistytöstä. Ja morsian taas oli oppinut
siksi paljon luostarissa ollessaan, että hänestä valkoisten miesten
lakien mukaan oli kohta tuleva Almayerin toveri eikä hänen orjansa, ja
siksi hän mielessään lupasi itselleen toimia olosuhteiden mukaan.
Kun siis Flash, lastattuna uuden talon rakennusaineilla, lähti Batavian
satamasta ja vei mukanaan nuoren parin tuntematonta Borneota kohti,
niin ei sen kannella näkynytkään niin paljon rakkautta ja onnea, kuin
ukko Lingard niin monasti jo etukäteen oli kerskaten ennustellut
satunnaisille ystävilleen, milloin minkin hotellin parvekkeella.
Vanha merikarhu itse oli onnensa kukkuloilla. Nyt hän oli täyttänyt
tehtävänsä tyttöön nähden. "Niinkuin tiedätte, minä tein hänet
orvoksi." Näin hän usein juhlallisesti lopetti puheensa, kun hän
tapansa mukaan kertoili liikeasioistaan kokoonhaalitulle jätkäjoukolle.
Ja hänen humalaisten kuulijainsa hyväksyvät huudot täyttivät hänen
yksinkertaisen sydämensä ilolla ja ylpeydellä. "Minä panen kaikki
suoraa päätä täytäntöön" oli hänen toinen mielilauseensa. Ja noudattaen
tätä periaatetta hän kiirehti kuumeen tapaisesti Pantai-virran rannalle
tulevan talon ja varastohuoneitten rakentamista. Kunhan saataisiin
kuntoon koti nuorelle parille ja varastohuoneet sitä suurta kauppaa
varten, jonka kehittäminen nyt oli oleva Almayerin tehtävänä, niin
voisi Lingard itse antautua salaperäiseen yritykseensä, josta hän
jo viittauksin oli puhunutkin. Ja näistä viittauksistakin oli jo
ymmärretty, että kysymyksessä olivat kulta- ja timanttisuonet jossain
saaren keskuksessa. Almayer oli niinikään jo kärsimätön. Jos hän
olisi tiennyt, mikä häntä odotti, niin ei hän varmaankaan olisi ollut
niin innokas ja toivorikas nähdessään Lingardin retkikunnan viimeisen
kanootin häviävän virran yläjuoksulle vievään poukamaan. Mutta kun
hän nyt kääntyi ympäri, niin näki hän edessään pienen sievän talon ja
suuret varastohuoneet, jotka kokonainen armeija kiinalaisia salvumiehiä
huolellisesti oli rakentanut. Ja hän näki vielä uuden laiturin, jonka
ympärille oli keräytynyt kanootteja kauppamiehineen. Kas silloin hän
tunsi äkkiä valtavan riemun sydämessään, ajatellessaan että maailma oli
nyt hänelle avoinna.
Mutta maailma oli ensin valloitettava. Ja sen valloittaminen ei
ollutkaan niin helppoa kuin hän luuli. Varsin pian hän tuli huomaamaan,
että häntä ei kaivattu tässä maan kolkassa, minne hän oli joutunut
Lingardin pakotuksesta ja omasta heikosta tahdostaan -- keskelle
häikäilemättömiä juonia ja hurjaa kauppakilpailua. Arapialaiset olivat
myöskin keksineet tämän virran ja perustaneet kauppa-aseman Sambiriin.
Ja missä he tekivät kauppaa, tahtoivat he myöskin olla isäntinä eivätkä
suvainneet kilpailijoita.
Lingard palasi tuloksitta ensimäiseltä retkeltään, mutta lähti takaisin
tuhlaten kaiken rehellisen kaupan tuottaman voiton salaperäisiin
matkoihinsa. Almayer kamppaili vaikeassa asemassaan ilman ystäviä ja
apua. Vanha rajahi, Lakamban edeltäjä, oli ainoa, joka suojeli häntä
Lingardin tähden. Sensijaan Lakamba, joka eleli yksityisenä miehenä
riisiviljelyksellään, seitsemän mailin päässä virran alajuoksulla,
käytti kaiken vaikutusvaltansa auttaakseen valkoisen miehen vihamiehiä.
Hän punoi salajuonia tarkan suunnitelman mukaan ijäkästä rajahia
ja Almayeriä vastaan vedoten avoimesti siihen, että hän muka tunsi
perinpohjin heidän salaisimmatkin liikeasiansa. Hän tahtoi käydä
ystävästä ja siksi hänen kookas vartalonsa näkyi usein Almayerin
parvekkeella. Hänen viheriä turbaaninsa ja hänen kullalla kirjailtu
takkinsa loistivat aina ensi rivissä niitten huomaavaisten malaijien
joukossa, jotka tungeksien tulivat tervehtimään Lingardia tämän
palatessa sisämaasta. Hänen kumarruksensa olivat aina syvimmät ja
hänen kädenlyöntinsä sydämellisimmät, kun hän lausui vanhan kauppiaan
tervetulleeksi. Mutta samalla hän pienillä silmillään otti selvän ajan
merkeistä ja hän läksi tavallisesti noista keskusteluista tyytyväisenä,
salainen hymy huulillaan. Ja nyt piti hän taas puolestaan pitkiä
neuvotteluita ystävänsä ja liittolaisensa Syed Abdullan kanssa.
Tämä oli arapialaisen kauppa-aseman johtaja, sangen mahtava ja
vaikutusvaltainen mies saaristossa.
Siihen aikaan luultiin yleisesti siirtolassa, että Lakamban vierailut
Almayerillä eivät rajoittuneet ainoastaan noihin virallisiin
kohtauksiin. Usein näkivät Sambirin myöhäiset kalastajat kuutamoöinä
pienen kanootin työntyvän esille kaidasta purosta valkoisen miehen
talon takaa ja he näkivät sen yksinäisen omistajan melovan varovasti
virtaa alas rannan synkkien varjojen suojassa. Ja näistä tapahtumista,
jotka aina saatettiin asianmukaisesti kaikkien tietoon, keskusteltiin
iltatulien ääressä myöhään yöhön malaijiylimyksille ominaisella
kyynillisyydellä ja samalla nautittiin vahingonilolla valkoisen
paholaisen, tuon vihatun hollantilaisen, koti-ikävyyksistä.
Almayer taisteli yhä epätoivoisesti. Mutta hän suunnitteli siksi
huonosti taistelutapansa, että hän vähitellen menetti kaikki
menestyksen mahdollisuudet kamppaillessaan niin häikäilemättömien ja
päättäväisten kilpailijain kanssa kuin arapialaiset ovat. Kaupanteko
loppui avaroissa varastohuoneissa, ja varastohuoneet lahosivat
pala palalta. Vanhan Lingardin pankkiiri, macassarilainen Hudig,
teki vararikon, ja sen mukana meni koko käytettävä kapitaali. Ja
Lingardin järjettömät tutkimusmatkat olivat nielleet viime vuosien
voiton. Lingard itse oli saaren keskiosissa, ehkäpä jo kuolleena.
Joka tapauksessa hän ei antanut mitään elonmerkkejä itsestään.
Almayer seisoi yksin tässä vastaanhankaavassa ympäristössä. Ainoana,
vähäisenä hauskuutena oli hänelle yhdessä-olo pikku tyttärensä kanssa,
joka oli syntynyt kaksi vuotta häitten jäljestä. Nyt oli tyttö noin
kuuden vuoden vanha. Hänen vaimonsa oli jo alkanut kohdella häntä
hurjalla halveksumisella, mikä ilmeni jurossa vaiteliaisuudessa,
mutta toisinaan purkautui kiihkeitten soimausten tulvaksi. Almayer
tunsi, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Ja hän näki, mitenkä tämä
kateellisesti, melkeinpä vihamielisesti, katseli isää ja lasta. Äiti
oli mustasukkainen isälle, joka ilmeisesti oli saanut pikku tytön
suosion puolelleen. Ja siksi Almayeristä tuntui, ettei hän ollut oikein
turvassa tuolta naiselta omassa kodissaankaan. Kun tämä parhaillaan
poltteli huonekaluja ja repi alas sieviä ikkunaverhoja, vihaten
silmittömästi noita sivistyksen tunnusmerkkejä, mietiskeli Almayer,
kauhuissaan näistä villin luonteen purkauksista, mitenkä hän parhaiten
pääsisi irti moisesta naisesta. Hän ajatteli kaikenlaista, jopa
suunnitteli hän murhaakin, mutta jollakin epämääräisellä, ponnettomalla
tavalla. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, vaan odotteli
joka päivä, että Lingard tulisi takaisin tuoden mukanaan tiedon
joistain tavattomista aarteista.
Lingard palasikin, mutta vanhentuneena ja sairaana, kuin varjona
entisestään. Ja hänen sisäänpainuneissa silmissään paloi kuumeen
tuli. Hän oli melkein ainoa lukuisista retkeilijöistä, joka vielä
oli elossa. Mutta viimeinkin oli onni hänelle ollut suotuisa! Ennen
kuulumattomia rikkauksia oli hänen käsissään. Mutta hän kaipasi lisää
rahaa, vain hiukkasen lisää, toteuttaakseen unelmansa satumaisista
aarteista. Ja nyt oli vielä Hudigkin tehnyt vararikon! Almayer haali
kokoon rahaa niin paljon kuin voi, mutta vanhus halusi vielä enemmän.
Jos Almayer ei kykenisi sitä hankkimaan, menisi hän Singaporeen,
vieläpä Eurooppaankin; ennen kaikkea kuitenkin Singaporeen. Ja hän
veisi pikku Ninan mukaansa. Hänellä oli Singaporessa hyviä ystäviä,
jotka ottaisivat tytön huostaansa ja huolehtisivat tämän koulutuksesta.
Kaikki järjestyisi mainiosti. Ja tuosta tyttärestä, johon vanha
merikarhu näytti siirtäneen kaiken äitiin ennen kohdistuneen
kiintymyksensä, tulisi idän -- ja vieläpä koko maailman rikkain nainen.
Näin puheli kovalla äänellä Lingard mitellen parveketta raskain,
pitkin askelin ja viittilöiden kädellään, jossa oli savuava sikaari.
Hänen pukunsa ja tukkansa oli hajallaan, hän oli haltioissaan. Mutta
Almayer sensijaan istua kyyhötti mattokasalla ja ajatteli kauhulla,
että hänen täytyisi erota siitä ainoasta ihmisolennnosta, jota hän
rakasti. Ja vielä suurempi oli kenties hänen kauhunsa kuvitellessaan
sitä kohtausta, joka hänellä olisi vaimonsa, tuon villin tiikerimäisen
naisen kanssa, kun tältä riistettäisiin lapsensa. Hän myrkyttää minut,
ajatteli poloinen Almayer, tietäen hyvin, mitenkä yksinkertaisesti
malaijit lopullisesti ratkaisivat yhteiskunnallisen, poliittisen ja
perhe-elämän pulmat.
Mutta Almayerin suureksi kummaksi hänen vaimonsa kuunteli uutista aivan
levollisena. Hän vilkasi vain salaa mieheensä ja Lingardiin, mutta ei
sanonut halaistua sanaakaan. Tästä huolimatta hän kuitenkin hyppäsi
virtaan ja ui veneen perässä, jossa Lingard juuri vei pois imettäjää
kirkuvan lapsen kera. Almayerin täytyi lähteä ajamaan häntä takaa
valaanpyytäjäveneellään ja kiskoa hänet veneeseen tukasta, vaikka hän
huusi ja kiroili niin että taivas vavahti.
Mutta vaikeroituaan pari päivää hän alkoi elellä entiseen tapaansa,
pureskella betelpähkinöitä ja istuskella päivät pitkään naistensa
parissa tylsässä työttömyydessä. Hän vanheni tämän jäljestä hyvin
nopeasti ja heräsi tylsyydestään vain silloin, kun hän purevilla
letkauksilla tai häpäisevillä huudahduksilla tahtoi osoittaa
huomanneensa miehensä satunnaisen läsnäolon. Almayer oli rakentanut
vaimolleen omalle alueelleen joen rannalle majan, jossa tämä eleli
aivan erillään toisista.
Lakamba oli lakannut käymästä talossa sen perästä, kun kaitselmuksen
armollisesta määräyksestä ja pienen tieteellisen kepposen avulla vanha
Sambirin hallitsija oli saatu pois elävien joukosta. Lakamba hallitsi
nyt tämän sijasta. Hän oli saanut tehokasta apua arapialaisilta
ystäviltään ja hollantilaisilta viranomaisilta. Syed Abdulla oli nyt
Pantain vaikutusvaltaisin mies ja kauppias. Almayer oli tuhottuna ja
avuttomana vihamiestensä juonien tiiviiksi punomassa ansassa. Hänen
elämänsä ainoana sisältönä oli vain se, että hän luuli tietävänsä
Lingardin suuriarvoisen salaisuuden. Lingard itse oli hävinnyt. Hän
kirjoitti kerran Singaporesta ja kertoi, että lapsi voi hyvin ja
oli Mrs. Vinckin huostassa. Hän itse oli aikeissa mennä Eurooppaan
hankkimaan rahoja suureen yritykseensä. Hän palaisi pian. Mitään
vaikeuksia ei olisi kestettävänä. Kaikki toisivat kiireellä rahansa.
Näin hän kirjoitti. Mutta erikoisen kovaa kiirettä eivät ihmiset
näyttäneet pitäneen, sillä tämän jäljestä saapui häneltä vain yksi
kirje jossa hän mainitsi olevansa sairas. Hän ei ollut löytänyt yhtään
sukulaista elossa. Muutapa ei juuri kirjeessä ollutkaan: Sitten
seurasi täydellinen hiljaisuus. Varmaankin oli Eurooppa nielaissut
Rajah-Lautin. Ja turhaan tähysteli nyt Almayer länttä kohti nähdäkseen
edes yhden valonsäteen pilkistävän esille särkyneitten toiveittensa
pimeästä yöstä.
Vuodet vierivät. Mrs. Vinckiltä ja myöhemmin Ninalta itseltään
pitkin väliajoin tulleet kirjeet olivat Almayerin ainoana ilona ja
tekivät kuitenkin elämän siedettäväksi virran varrella vallitsevassa
ilakoivassa raakuudessa. Almayer eleli nyt yksin aikojaan eikä hän
käynyt enää tapaamassa velallisiaankaan, sillä ne eivät kuitenkaan
olisi mitään maksaneet, varmoja kun olivat Lakamban suojeluksesta.
Uskollinen sumatralainen Ali keitti hänen riisinsä ja valmisti hänen
kahvinsa, sillä hän ei uskaltanut luottaa keneenkään muuhun ja kaikkein
vähimmän vaimoonsa. Hän tappoi aikansa kuljeskelemalla synkkänä talon
ympärillä olevilla ruohottuneilla poluilla ja käymällä rappioituneissa
varastohuoneissa. Niissä muistuttivat häntä ainoastaan muutamat
ruosteiset pyssyt ja jotkut pilaantunutta manchesteriläistä tavaraa
sisältävät särkyneet laatikot niitä entisiä hyviä aikoja, jolloin
kaikkialla oli elämää ja tavaraa ja hän itse, pikku tytär rinnallaan,
piti ylinnä silmällä vilkasta liikettä rannalla. Mutta nyt liukuivat
ylämaan kanootit Lingard ja Kumpp:in rappiolle menneen lastauspaikan
ohi, meloivat edelleen myötävirtaa ja ryhmittyivät Abdullan uuden
laiturin ympärille. Noin he eivät tehneet siksi, että olisivat
rakastaneet Abdullaa, vaan siksi, että eivät uskaltaneet tehdä kauppaa
miehen kanssa, jonka tähti oli laskenut. Jos he olisivat olleet tämän
miehen kanssa tekemisissä, ei heillä olisi ollut odotettavana mitään
armoa arapialaisilta eikä rajahilta. Kummaltakaan ei olisi saanut
riisiä velaksi puutteen aikana. Ja Almayer ei taas olisi voinut auttaa
heitä, kun hänellä itselläänkin oli toimeentulo toisinaan kylliksi
vaikeata.
Almayer kadehti usein yksinäisyydessään ja epätoivossaan läheistä
naapuriaan, kiinalaista Jim-Eng'iä, jonka hän näki monasti pitkänään
vilpoisella mattokasalla, puinen tyyny päänalana, opiumpiippu
hervottomissa käsissä. Hän ei kuitenkaan etsinyt lohdutusta opiumista.
Ehkä se oli hänestä liian kallista, tai kenties hänen valkoisen miehen
ylpeytensä pelasti hänet tuosta alentumisesta. Mutta luultavimmin
kuitenkin pidättyi hän siitä ajatellessaan kaukana Taka-lntian
siirtomaissa elävää tytärtään. Almayer sai tietoja tyttärestään
useammin, sitten kun Abdulla oli ostanut höyrylaivan, joka välitti
liikettä Singaporen ja Pantain siirtola-asutusten välillä noin joka
kolmas kuukausi. Almayeristä tuntui nyt, että hän oli lähempänä
tytärtään. Hän halusi nähdä tytärtään ja suunnitteli usein matkaa
Singaporeen, mutta siirsi lähtönsä vuodesta toiseen, odottaen aina
jotain edullista onnen käännettä. Hän ei tahtonut kohdata tytärtään
tyhjin käsin ja ilman minkäänlaisia rohkaisun sanoja. Hän ei voinut
ottaa tytärtään takaisin tähän villiin ympäristöön, jossa hän itse
oli tuomittu elämään. Vähän hän myöskin arkaili tytärtään. Mitä tämä
mahtaisi ajatella hänestä? Hän laski kuluneet vuodet. Tyttö oli jo
täysikasvuinen nainen, sivistynyt, nuori ja toiverikas. Hän taas tunsi
itsensä jo vanhaksi, toivottomaksi ja melkeinpä villin ympäristönsä
kaltaiseksi. Hän kyseli usein itseltään, mitä oli tuleva hänen
tyttärestään. Hän ei kyennyt vielä vastaamaan tähän kysymykseen ja
siksi hän ei tohtinut vielä katsella tytärtään silmiin. Mutta sittenkin
hän kaipasi lastaan. Hän epäröi vuosikausia.
Hänen epäröintinsä loppui siten, että Nina odottamatta ilmestyi
Sambiriin. Hän tuli höyrylaivalla, kapteeni piti hänestä huolta.
Almayer katseli tytärtään ihmetellen. Kuluneen kymmenen vuoden aikana
lapsi oli kehittynnyt naiseksi. Hänen tukkansa oli musta, ihonsa
öljypuunvärinen, hän oli pitkä ja kaunis. Silmät olivat suuret ja
surullisen näköiset. Malaijilaisilla naisilla tavattavaa vastenmielistä
ilmettä vaimensi ajatteleva tuike, joka oli eurooppalaista perua.
Kauhulla ajatteli Almayer sitä hetkeä, jolloin vaimonsa ja tyttärensä
tapaisivat toisensa. Mitä arvelisi tämä vakava, eurooppalaisiin
vaatteisiin pukeutunut tyttö nähdessään betelpähkinää pureskelevan
äitinsä istua nököttämässä pimeässä hökkelissään puoleksi alastomana
ja äkäisenä hajanaisessa puvussaan. Vielä pelkäsi Almayer, että
tuo kirottu nainen päästäisi raivonsa ilmoille. Tähän asti hän oli
onnistunut pitämään vaimonsa siedettävän rauhallisena ja oli niin
säilyttänyt eheinä edes tärveltyjen huonekalujensa jäännökset.
Almayer seisoi parhaillaan majan suljetun oven edessä polttavassa
auringonpaisteessa. Hän kuunteli sisältä tulevaa puheensorinaa ja
ihmetteli, mitä siellä tapahtui. Palvelustytöt oli karkoitettu majasta
heti keskustelun alkaessa. Ja he seisoivat nyt yhdessä ryhmässä
paaluaitauksen luona peittäen kasvonsa käsillään ja puhua pärpättäen
uteliaina asiain kulusta. Almayer ei enää malttanut hillitä itseään,
vaan koetti kuulla bambuseinän läpi edes jonkun sanan. Mutta samassapa
laivan kapteeni, joka oli saattanut tytön majalle, otti Almayeriä
käsipuolesta kiinni ja vei hänet, peljäten auringon pistosta,
parvekkeen varjoon. Siellä oli jo Ninan kapsekki, jonka laivamiehet
olivat tuoneet maihin. Heti kun kapteeni Fordilla oli lasinsa
edessä ja sikaarinsa sytytetty, pyysi Almayer selitystä tyttärensä
odottamattomaan tuloon. Ford selosteli asiaa niukasti, hän puhui vain
ylimalkaan epämääräisin, kiivain sanoin naisväen typeryydestä yleensä
ja erikoisesti Mrs. Vinckin ahdasmielisyydestä.
"Tiedäthän, Kaspar", sanoi hän lopuksi kiihottuneelle Almayerille,
"että on hiton ikävää pitää sekarotuista tyttöä talossa. Kaikenlaisia
hupsuja siellä juoksee niinkuin muuan nuori pankkilainenkin, joka
ratsasti aamuin ja illoin Vinckin varastohuoneelle. Vanha eukkohan
se luuli silloin, että se tarkoitti sitä hänen Emmaansa. Mutta kun
eukko viimein huomasi, kenestä oikein oli kysymys, niin olipa siellä
melua ja meteliä. Sen voit uskoa. Hän ei tahtonut pitää Ninaa enää
tuntiakaan talossa. No niin. Minä sain kuulla tästä jupakasta ja
otin tytön vaimoni huostaan. Minun eukkoni on aika mukava ihminen --
semmoisia kuin ne naiset nyt ovat. Ja, totta vie, me olisimme tahtoneet
pitää tyttöä sinun tähtesi, mutta hän ei halunnut jäädä meille.
No, sitten! Älähän nyt hätäile, Kaspar. Istuhan hiljaa. Mitä sille
mahtaa? Parempi näin. Anna hänen jäädä tänne. Hän ei ollut milloinkaan
siellä onnellinen. Nuo Vinckin tytöt eivät ole pyntättyjä apinoita
paremmat. Ne halveksivat häntä. Sinä et voi tehdä häntä valkoiseksi.
Älähän nyt viitsi noitua minulle. Et voi. Hän on silti hyvä tyttö,
mutta vaimolleni hän ei puhunut asioistaan mitään. Jos tahdot tietää
tarkemmin, niin kysy itse häneltä. Mutta jos minä olisin sinun
sijassasi, niin antaisin hänen olla yksin. Terve tuloa, kunnon kaveri,
nostamaan hänen matkarahansa, jos sinulla on nyt tiukka rahasta."
Puheltuaan näin kapteeni viskasi pois sikaarinsa ja lähti liikkeelle
"ravistamaan niitä hereille laivalla", niinkuin hänellä oli tapana
sanoa.
Turhaan odotti Almayer saavansa kuulla tyttärensä paluun syyn tämän
omasta suusta. Ei ensimäisenä päivänä eikä liioin seuraavinakaan
tyttö kertaakaan viitannut elämäänsä Singaporessa. Ja Almayer ei
taas tahtonut udella. Häntä peloittivat tytön kasvojen rauhallisen
välinpitämätön ilme ja nuo juhlallisen näköiset silmät, jotka aina
väistivät häntä ja kiintyivät kohisevan, leveän virran rinnalla,
majesteetillisessa levossaan uinaileviin metsiin. Mutta Almayer alistui
asemaansa ja oli onnellinen saadessaan tyttäreltään hellää, huolehtivaa
rakkautta. Tosin sai hän sitä vain ajoittain, sillä Ninalla oli, kuten
tämä itse sanoi "synkät hetkensä", jolloin hän tapasi käydä äitinsä
luona ja viipyä tuntikausia rantamajassa. Kun hän tuli sieltä ulos,
oli hän entistä suljetumpi. Halveksivin katsein ja lyhyin sanoin hän
silloin vastasi kaikkiin isänsä puheisiin. Almayer tottui tähänkin
ja pysyi noina synkkinäkin hetkinä levollisena, vaikka oli kovasti
hädissään äidin vaikutuksesta tyttäreen.
Muuten mukautui Nina ihmeellisesti puolivillin ja kurjan elämän
olosuhteisiin. Hän omaksui muitta mutkitta, ja nähtävästi ilman
vastenmielisyyttä, taloudessa silmiin pistävän hoidon puutteen,
rappeutumisen ja köyhyyden, huonekalujen vaillinaisuuden ja riisi-ruuan
alituisen ilmestymisen perheen ruokapöydälle. Hän asui Almayerin kanssa
pienessä rakennuksessa, joka, surullista kylläkin, rappeutumistaan
rappeutui. Sen oli alkuaan Lingard rakennuttanut nuorelle parille.
Malaijit keskustelivat vilkkaasti Ninan tulosta. Alkuaikoina kävi
aamutervehdyksellä joukottain malaijilaisia vaimoja lapsineen anoen
kiihkeästi nuorelta neiti Putih'ilta[4] apua kaikkia ruumiin tauteja
vastaan. Illan viileydessä taas arvokkaat arapialaiset piikissä
valkoisissa viitoissaan ja keltaisissa viattomissa nutuissaan astelivat
hitaasti joen vartta kulkevaa pölyistä polkua kohti Almayerin talon
porttia ja kävivät juhlallisilla tervehdyksillä vääräuskoisen luona,
heillä kun oli muka liikeasioita. Itse asiassa tahtoivat he vain
hienolla tavalla päästä edes vilaukselta näkemään nuorta neitiä.
Jopa tuli itse Lakambakin esille paaluvarustuksistaan loistavine
sota-aluksineen ja punaisine auringonvarjostimineen ja laski pieneen
lahonneeseen Lingard ja Kumpp:in laituriin. Hän tuli muka ostamaan
muutamia messinki-pyssyjä, hän tahtoi näet antaa ne lahjaksi eräälle
ystävälleen, Sambirin dajaakkien[5] päällikölle. Ja sillä aikaa
kun epäluuloinen, mutta kohtelias Almayer koetti kaivella esille
varastohuoneista vanhoja ilmapyssyjä, istui rajahi nojatuolissa
parvekkeella mahtavan seurueensa ympäröimänä, odotellen turhaan Ninan
näyttäytymistä. Ninalla sattui olemaan paha päivänsä ja hän pysyi
äitinsä majassa, mistä he yhdessä katselivat parvekkeella tapahtuvia
juhlallisia menoja. Rajahi lähti pois nolona, mutta kohteliaana. Pian
senjälkeen Almayer sai kerätä hedelmiä parantuneesta suhteestaan
rajahiin. Velalliset, joita hän oli jo pitänyt auttamattomasti
maksukyvyttöminä, suorittivat hänelle muutamia velkojaan monin
anteeksipyynnöin ja syvin kumarruksin. Näissä parantuneissa
olosuhteissa Almayerin mieli jonkun verran reipastui. Ehkäpä ei kaikki
vielä ollutkaan menetettyä. Ehkäpä nuo arapialaiset ja malaijit
lopultakin huomasivat, että hän johonkin kykeni, ajatteli itsekseen
Almayer.
Ja nyt hän alkoi tapansa mukaan taas tehdä mahtavia suunnitelmia ja
uneksia suurista rikkauksistaan itselleen ja Ninalle. Niin, varsinkin
Ninalle! Näitten virkistävien vaikuttimien elähyttämänä Almayer pyysi
kapteeni Fordia kirjoittamaan Englannissa oleville ystävilleen, että
nämä ottaisivat selvän Lingardista. Oliko hän elossa vaiko kuollut? Jos
kuollut, oliko hän jättänyt jälkeensä jotain papereita, asiakirjoja
eli joitain ilmoituksia tai viittauksia, koskevia hänen suurta
suunnitelmaansa. Samaan aikaan oli Almayer löytänyt eräästä tyhjästä
huoneesta romun joukosta muistikirjan, joka oli ijäkkään seikkailijan
omaisuutta. Hän tutkiskeli vaikeasti luettavaa käsialaa sivu sivulta ja
painui usein syviin mietteisiin kirjansa ääressä.
Tulipa vielä lisäksi muutakin, mikä herätti Almayerin
välinpitämättömyydestään. Se levottomuus, jonka Brittiläisen
Borneo-Kauppaseuran perustaminen oli saanut aikaan koko saarella,
vaikutti myöskin Pantain elämän hitaaseen kulkuun. Odotettiin suuria
muutoksia, puhuttiin liittoutumisesta, arapialaiset muuttuivat
perin kohteliaiksi. Almayer alkoi rakennuttaa uutta taloansa uuden
kauppaseuran tulevia insinöörejä, agentteja tai uutisasukkaita
varten. Hän pani tähän puuhaan luottavin mielin kaiken irti saamansa
rahan. Yksi seikka ainoastaan hämmensi hänen onneansa. Hänen vaimonsa
tuli pois erakkomajastaan tuoden mukanaan Almayerin matalan majan
rauhalliseen elämään viheriän röijynsä, pieneksi tehdyn uumaverhonsa,
kimakan äänensä ja noidantapaisen ulkomuotonsa. Ja hänen tyttärensä
näytti ihmeellisen levollisesti hyväksyvän tämän karkean tunkeutumisen
heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Almayer ei pitänyt siitä, mutta ei
uskaltanut sanoa mitään.