"Kaspar! Makan!"
Tuttu, kimakka ääni herätti äkkiä Almayerin loistavista
tulevaisuudenunelmistaan nykyhetken vastenmieliseen todellisuuteen.
Tuo äänikin oli niin vastenmielinen. Hän oli saanut kuulla sitä
vuosikausia, ja vuosi vuodelta oli hän siitä yhä vähemmän pitänyt.
Mutta vähätpä siitä. Pian tämä kaikki loppuisi.
Almayer liikahteli levottomasti, mutta ei välittänyt sen enempää
kutsusta. Nojautuen kyynärpäillään parvekkeen kaidepuuhun, hän yhä
tähysteli suurta virtaa, joka mistään välittämättä touhuissaan
viillätti hänen silmiensä ohi. Hän katseli sitä mielellään auringon
laskiessa, ja varmaankin siksi, että laskeva aurinko usein siroitteli
kultaansa Pantain vesille, ja Almayerin ajatukset taas monasti
askartelivat kultamailla. Kultaa hän ei tosin ollut onnistunut
itselleen hankkimaan, kultaa, jota muut kyllä olivat saaneet, mutta
epärehellisin keinoin tietenkin. Hänkin aikoi sitä saada, mutta
rehellisellä, kovalla työllä itselleen ja Ninalle. Almayer antautui
tulevaisuudenunelmiinsa ja siirtyi siten mielikuvituksessa kauaksi
näiltä rannoilta, missä hän oli elänyt niin monta vuotta. Ja hän
unohti hetkeksi vaivojensa ja vastustensa karvauden kuvitellessaan
niistä koituvaa suurta, loistavaa palkkaa. He eläisivät Euroopassa,
hän ja hänen tyttärensä. He tulisivat rikkaiksi ja arvossa pidetyiksi.
Kukaan ei ajattelisi tyttären sekarotuista alkuperää nähdessään hänen
häikäisevän kauneutensa ja isän mahtavan aseman. Kun hän itse saisi
seurata tyttärensä voittokulkua, nuortuisi hän jälleen ja unohtaisi
ne kaksikymmentä viisi vuotta, jotka hänen oli täytynyt viettää
sydäntäsärkevässä taistelussa näillä raukoilla rannoilla, missä hän
tunsi elävänsä aivan kuin vankeudessa. Kaikki nämä unelmat olivat pian
saavutettavissa. Kun vain Dain palaisi! Ja täytyihän hänen pian palata
jo oman etunsakin vuoksi. Hän oli nyt toista viikkoa myöhästynyt.
Ehkäpä hän palaisi jo tänä yönä.
Tällaisia ajatuksia risteili Almayerin mielessä, kun hän seisoi uuden,
mutta jo ränsistyneen talonsa -- tuon viimeisen elämänsä pettymyksen
-- parvekkeella ja katseli leveätä virtaa. Kullalle se ei kimallellut
tänä iltana, sillä se oli sateitten paisuttama ja vyöryi nyt vihaisena
ja mutaisena hänen tuijottavien silmiensä ohitse. Se kuljetti mukanaan
irtonaisia oksia, mädänneitä puunrunkoja, kokonaisia juurineen
irtautuneita puita ja lehtiä, ja niitten ympärillä pyöri ja kohisi vesi
kiukkuisesti.
Muuan noita ajelehtivia puita takertui kiinni jyrkkään rantaan, aivan
talon lähelle. Almayer unohti unensa ja katseli sitä raukeasti. Puu
kääntyi hitaasti ympäri keskellä sihisevää ja vaahtoavaa vettä. Mutta
samassapa se pääsi irti esteestään ja alkoi liukua taas virran mukana.
Se kääntyi hitaasti ympäri ja nosti ilmaan paljaan oksan aivan kuin
käden, joka sanatonna rukoili taivaalta apua virran hurjaa, tolkutonta
raivoa vastaan. Äkkiä alkoi Almayer mielenkiinnolla seurata puun
kohtaloa. Hän nojautui yli kaidepuun nähdäkseen selviytyisikö se
tuonnempana olevasta matalikosta. Se selviytyi. Almayer vetäytyi pois
kaidepuulta ja ajatteli, että nyt sen tie oli vapaa aina merelle asti.
Hän kadehti tuon elottoman olennon kohtaloa, kun se yhä pienempänä
ja epäselvempänä kiisi edelleen pimenevässä yössä. Kadotettuaan sen
tyystin näkyvistään hän alkoi arvailla, miten kauaksi se mahtaisi
ajelehtia merelle. Veisikö virta sen pohjoiseen vaiko etelään?
Ehkäpä etelään, kunnes se kulkisi Celebes-saaren näkyvissä, kenties
Macassariin asti.
Macassariin! Almayerin eloon herännyt mielikuvitus kuljetti puuta
kauaksi sen sotaretkellä. Mutta muistoissaan, jotka olivat noin
kaksikymmentä vuotta ajassa jäljessä, hän näki nuoren, hoikan,
valkoiseen puetun, vaatimattoman näköisen Almayerin, joka astui
hollantilaisesta postilaivasta Macassarin pölyiselle laiturille
etsimään onneansa ukko Hudigin varastohuoneista. Se oli tärkeä hetki
hänen elämässään, se oli hänelle uuden elämän alku. Hänen isälleen,
joka oli pikku virkamiehenä Buitenzorg'in kasvitieteellisessä
puutarhassa, oli mieluista saada poikansa niin kuuluisaan liikkeeseen.
Nuori mies jätti itsekin varsin kernaasti Javan myrkylliset rannat
ja vanhempiensa mitättömän asunnon vähäiset mukavuudet. Isä siellä
päiväkaudet ärhenteli typerille javalaisille puutarhureille, ja äiti
taas valitteli suuren nojatuolinsa pohjilta menetettyjä Amsterdamin
ihanuuksia, Amsterdamin, missä hän oli kasvanut sikaarikauppiaan
tyttären mahtavassa asemassa.
Almayer oli jättänyt kotinsa kevyellä sydämellä ja vielä kevyemmällä
kukkarolla. Englantia hän puhui hyvin ja laskento sujui mainiosti.
Hän oli valmis valloittamaan koko maailman eikä epäillyt hetkeäkään
onneansa.
Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä hän muisteli mielihyvällä tänä
Bornen tukahuitavan kuumana iltahetkenä Hudigin komeita, vilpoisia
varastohuoneita ja niissä olevia pitkiä, suoria rivejä viinalaatikoita
ja manchesteriläisiä tavarapaaleja. Varastohuoneen suuri ovi liikkui
äänettömästi. Sisällä oleva himmeä valo oli niin mieluisaa katujen
häikäisevästä valosta tultua. Hän muisteli keskellä tavarakasoja
olevia aidattuja paikkoja, missä siistin, jäykän ja vakavan
näköiset kiinalaiset konttoristit nopeasti, sanaakaan vaihtamatta
kirjoittelivat, vaikka heidän ympärillään hyöri joukottain työmiehiä,
jotka vyöryttivät tynnyreitä tahi siirtelivät laatikoita paikasta
toiseen. He hyräilivät silloin tavallisesti laulua, joka aina päättyi
kimakkaan huutoon. Varastohuoneen toisessa päässä, vastapäätä suurta
ovea, oli tilava aidattu ala, joka oli hyvin valaistu. Sinne ei melu
enää kuulunut. Siellä kilahtelivat vain taukoamatta hopeaguldenit,
joita nuo samaiset vaiteliaat kiinalaiset laskivat ja latoivat
päällekkäin. Heidän päävalvojanaan oli Mr. Vinck, kassanhoitaja,
liikkeen suojelusenkeli -- isännän oikea käsi.
Tuossa valoisassa paikassa työskenteli myöskin Almayer pöytänsä
ääressä, aivan lähellä pientä, viheriäksi maalattua ovea, jonka luona
aina seisoi muuan malaiji punaisessa uumaverhossaan ja turbaanissaan.
Malaijin käsi, jossa oli pieni ylhäältä riippuva nyöri, kohosi ja
laski säännöllisesti kuin kone. Nyöri taas liikutteli viuhkaa viheriän
oven toisella puolella, missä oli niin kutsuttu yksityinen konttori
ja missä ukko Hudig, isäntä itse, istui valtaistuimellaan, puhellen
äänekkäästi liiketuttaviensa kanssa. Toisinaan ponnahti pikkuovi
selkosen selälle ja paljasti ulkomaailmalle sinertävien tupakkapilvien
halki pitkän pöydän, joka oli täpösen täynnä erinäköisiä pulloja ja
korkeita vesiruukkuja. Vielä näkyi rottingista tehtyjä nojatuoleja,
joissa vetelehtien istui äänekkäitä miehiä. Isäntä tapasi silloin
työntää päänsä ovesta ulos käsi oven kahvassa ja murahtaa jotakin
tuttavallisesti käheällä äänellään Mr. Vinckille. Milloin sinkahutti
hän jyrisevän määräyksen halki varastohuoneen, milloin tähysteli
urkkien jotakin epäröivää muukalaista ja tervehti tätä ystävällisesti,
mutta kovaäänisesti: "Terve tuloa, herra kapteeni! Mistä te tulette?
Onko paaleja, häh? Oletteko saanut majavan nahkoja? Minä tahtoisin
majavannahkoja! Tahtoisin kaikki mitä olette saanut! Hah, hah, haa!
Astukaa sisään!" Sitten muukalainen kiskottiin sisälle kimakkain
huutojen säestäessä, ovi suljettiin, ja entinen melu kaikui kautta
varastohuoneen. Työmiehet lauloivat, tynnyrit kumahtelivat ja nopeat
kynät rapisivat. Mutta ennen kaikkea kuului suurten hopeakolikkojen
soinnukas kilinä, kolikkojen, joita lakkaamatta virtanaan vilaji
tarkkaavaisten kiinalaisten keltaisten sormien välitse.
Siihen aikaan Macassar oli tulvillaan elämää ja kaupantekoa. Se oli
saarten polttopiste. Sinne pyrkivät kaikki ne uljaat miehet, jotka
varustelivat kuunareitaan Austraalian rannikolla ja tunkeutuivat sitten
malaijilaiseen saaristoon etsimään rahaa ja seikkailuja. He olivat
rohkeita, häikäilemättömiä, näppäriä liikemiehiä, eikä heille ollut
ensinkään vastenmielistä iskeä toisinaan yhteen merirosvojen kanssa,
joita siihen aikaan oli siellä täällä rannikoilla, niinkuin vielä
nykyäänkin. He ansaitsivat lujasti rahaa ja heillä oli tapana joukolla
kokoontua satamaan tekemään kauppaa ja huvittelemaan. Hollantilaiset
kutsuivat heitä englantilaisiksi kulkurikauppiaiksi. Toiset heistä
olivat epäilemättä hienoja miehiä, joita tällainen elämä viehätti.
Useimmat olivat kuitenkin merimiehiä. Kaikkien tunnustama kuningas oli
heidän keskuudessaan Tom Lingard, jonka kaikki malaijit, kunnialliset
ja kunniattomat, rauhalliset kalastajat ja hurjat merimiehetkin
tunsivat nimellä "Rajah-Laut" -- merten kuningas.
Almayer oli tuskin ollut kolmeakaan päivää Macassarissa, kun hän jo
oli kuullut kertomuksia Lingardin näppäristä kaupanteoista, hänen
rakkaudenseikkailuistaan ja myöskin hänen vimmatuista kahakoistaan
sululaisten merirosvojen kanssa. Olipa myöskin liikkeellä romanttinen
tarina eräästä lapsesta, tytöstä, jonka voittoisa Lingard oli löytänyt
muutamasta merirosvojen laivasta, sitten kun hän pitkän taistelun
perästä oli noussut anastamaansa laivaan, syösten sen miehistön yli
laidan mereen. Oli yleisesti tunnettua, että Lingard oli ottanut
tämän tytön omaksi lapsekseen, että hän huolehti parhaillaan tämän
kasvatuksesta eräässä javalaisessa luostarissa ja käytti tytöstä
puhuessaan nimitystä "minun tyttäreni". Lingard oli vannonut varmasti
naittavansa tytön jollekin valkoihoiselle, ennenkuin hän menisi
kotimaahansa, ja luvannut antaa tytölle kaiken omaisuutensa. "Ja
kapteeni Lingardilla on rahaa kuin roskaa", oli Mr. Vinckillä tapana
juhlallisesti sanoa, pitäen päätään kallellaan. "Hänellä on rahaa
kuin roskaa, enemmän kuin itse Hudigilla!" Ja hetken kuluttua, aivan
kuin antaakseen kuulijainsa tointua hämmästyksestään heidän kuultuaan
niin uskomattoman väitteen, Mr. Vinck tavallisesti kuiskaten lisäsi
selitykseksi, "nähkääs, hän on löytänyt erään virran".
Siinäpä se oli! Hän oli löytänyt erään virran! Siinä syy, miksi ukko
Lingardia pidettiin niin paljon suuremmassa arvossa kuin tavallisia
meren seikkailijoita, jotka päivällä tekivät kauppaa Hudigin kanssa
ja yöllä joivat shampanjaa, pelasivat, lauloivat meluten lauluja ja
rakastelivat sekarotuisia tyttöjä Sunda-hotellin leveän parvekkeen
alla. Tuon virran rannoille, jonne yksin Lingard osasi ohjata laivansa,
vei hän tavallisesti valitun lastin manchesteriläisiä tuotteita:
messinkisiä rumpuja, pyssyjä ja ruutia. Hänen prikinsä Flash, jolla hän
itse oli käskijänä, hävisi usein noitten mässäysten aikana kaikessa
hiljaisuudessa yöllä ankkuripaikastaan, juuri kun Lingardin toverit
koettivat karkoittaa itsestään yöhummauksen vaikutuksia ja hän itse
näki heidät humalaisina pöydän alla, ennenkuin nousi laivalleen.
Lingardiin eivät mitkään liköörimäärät vaikuttaneet. Monet koettivat
seurata häntä löytääkseen tuon maan, joka oli tulvillaan guttaperkkaa
ja rottinkia, helminäkinkenkiä ja lintujen pesiä, vahaa ja kumia, mutta
pienikokoinen Flash kykeni jättämään jälkeensä jokaisen laivan noilla
vesillä. Muutamat seikkailijoista joutuivat salaisille hiekkasärkille
ja koralliriutoille, menettivät kaiken omaisuutensa ja pelastuivat
töin tuskin hengissä keltaisen, hymyilevän meren julmista kynsistä. Ja
vuosikausia nuo viheriät, rauhallisen näköiset saaret, jotka vartioivat
pääsyä tuohon luvattuun maahan, säilyttivät salaisuutensa troopillisen
luonnon säälimättömällä rauhallisuudella.
Niin liikkui Lingard salaperäisillä tai julkisilla retkillään.
Almayerin silmissä kohosi hän sankariksi seikkailujensa uhkarohkeuden
ja suunnattoman voiton kautta. Almayeristä hän oli todella suuri
mies nähdessään hänet astelemassa varastohuoneessa tai kuullessaan,
miten karskisti hän huusi Vinckille: "Mitäs kuuluu?" tai miten hän
kovaäänisesti tervehti Hudigia, itse isäntää: "Hei, vanha merirosvo!
Yhä vielä elossa?" Tämä oli vain johdantoa kaupantekoon pienen,
viheriän oven takana. Usein iltasin, kun jo autiossa varastohuoneessa
oli hiljaista ja Almayer järjesteli papereitaan, ennenkuin lähti
ajelemaan kotiin Mr. Vinckin kanssa, jonka luona hän asui, hän
keskeytti työnsä kuullessaan meluisaa, kiihkeätä väittelyä Hudigin
yksityisestä työhuoneesta. Hän kuuli, miten isäntänsä puheli
yksitoikkoisella, matalalla äänellä ja miten Lingard aina karjuen
keskeytti puheen. Kaksi verikoiraa siinä tappeli makeasta luusta. Mutta
Almayeristä tuntui, kuin hän olisi kuullut jättiläisten riitelevän tai
jumalien tappelevan.
Noin vuoden kuluttua, kun Almayer jo kauppa-asioissa usein oli tullut
tekemisiin Lingardin kanssa, mieltyi jälkimäinen, sivullisille aivan
käsittämättömistä syistä, yht'äkkiä nuoreen mieheen. Hän ylisti
Almayeriä pilviin asti myöhäisinä yöhetkinä, kun hän tapansa mukaan
kilisteli lasia parhaitten ystäviensä kanssa Sunda-hotellissa. Ja
eräänä kauniina aamuna Vinck sai kuin sähköiskun, kun hän kuuli
Lingardin selittävän, että hänen täytyy saada tuo nuori mies
päällysmieheksi. "Otan hänet jonkunlaiseksi kapteenin kirjuriksi, joka
suorittaa kaikki kirjoitustyöt puolestani." Hudig suostui pyyntöön.
Almayerillä, joka niinkuin nuoret ainakin, halusi vaihtelua, ei ollut
mitään asiaa vastaan. Hän sääli vähät tavaransa kokoon ja lähti
Flash-laivalla tuollaiselle tavanmukaiselle, pitkälle risteilylle,
jolloin vanha merikarhu oli tottunut poikkeamaan melkein jokaiseen
saariston saareen.
Kuukaudet menivät menojaan ja Lingardin ystävyys näytti yhä kasvavan.
Monasti avasi vanha merikarhu sydämensä haltioituneelle kuulijalleen,
kun he yhdessä astelivat kannella ja heikko yötuuli, joka toi joka
henkäyksellä mukanaan ihania tuoksuja saarilta, hiljalleen kuljetti
prikiä eteenpäin rauhallisen ja kirkkaan taivaan alla. Hän kertoili
silloin menneestä elämästään, suurista kauppavoitoistaan ja uusista
suunnitelmistaan, joitten tulevaisuudessa piti tehdä voitot entistä
suuremmiksi. Usein hän puhui myöskin tyttärestään, tuosta tytöstä,
jonka hän oli löytänyt merirosvojen laivasta. Ja hän puhui silloin
omituisen teennäisellä, isällisellä hellyydellä. "Hän on varmaankin jo
suuri tyttö", oli Lingardilla tapana sanoa. "Siitä on jo lähes neljä
vuotta, kun näin hänet! Luulenpa totta vieköön, Almayer, että ajamme
tällä kertaa aina Sourabayaan asti."
Tällaisen selittelyn jälkeen Lingard aina hautautui hyttiinsä mutisten
itsekseen: "Jotakin täytyy tulla tehdyksi -- täytyy kun täytyykin."
Monasti hän säikäytti Almayeriä, kun hän äkkiä ryntäsi tätä kohden,
karaisi kovalla yskähdyksellä kurkkuaan, ikäänkuin olisi halunnut
jotain sanoa, mutta kääntyikin samassa pois, nojautui vaijeten laidan
yli ja katseli liikkumatta tuntikausia laivan kupeilla fosforimaisesti
kimaltelevaa veden pintaa. Juuri Sourabayaan saapumisen edellisenä yönä
sai Lingard lopultakin sydämensä salatut sanat sanotuksi. Kakistettuaan
kurkkuaan, hän alkoi puhua. Ja hänen puheellaan oli oma tarkoituksensa.
Hän halusi, että Almayer menisi naimisiin hänen kasvattityttärensä
kanssa. "Äläkä sinä rimpuile vastaan siksi, että olet valkoihoinen!"
huusi hän yht'äkkiä, antamatta hämmästyneelle nuorelle miehelle
hetkeksikään sananvuoroa. "Siitä ei kannata minulle puhua! Ei kukaan
huomaa vaimosi ihonväriä. Dollarit sen peittävät, usko pois! Ja otahan
huomioon, että niitä dollareita on varmasti paksut kerrokset, ennenkuin
minä kuolen. Kyllä niitä vielä tulee miljoonia, Kaspar! Kuuletko,
miljoonia! Ja kaikki hänelle ja sinulle, jos teet, mitä sinun käsketään
tehdä."
Almayer, joka hämmentyi näin odottamattomasta ehdotuksesta, epäröi
ja oli hetkisen vaiti. Hänellä oli voimakas ja vilkas mielikuvitus.
Muutamassa hetkessä hän näki jo kuin kirkkaan valon välähdyksessä,
kiiltäviä rahaläjiä ja hän kuvaili mielessään jo kaikki ylellisen
elämän mahdollisuudet. Hän näki jo mahtavan asemansa, mukavan työttömän
elämänsä, johon hän mielestään oli kuin luotu, Lingardin laivat,
varastohuoneet ja tavarat -- vanhus ei toki eläisi ikuisesti. Ja kaiken
kruununa hohti kaukaisessa tulevaisuudessa hänen mielikuvituksessaan
kuin satulinna mahtava Lingardin palatsi Amsterdamissa, tuo hänen
unelmainsa paratiisi. Siellä hän viettäisi Lingardin rahojen
kruunaamana kuninkaana elämänsä illan ihmisten parissa sanoin
kuvaamattomassa loistossa. Mutta olipa tuossa tulevaisuuden kuvassa
varjopuolensakin. Eläpä elämäsi malaijitytön -- tuon merirosvoilta
saadun kasvatin seurassa. Häntä alkoi jo hävettää, että hän valkoinen
mies -- --. Mutta olihan tyttö saanut nelivuotisen kasvatuksen
luostarissa! Ja sitten tyttö ehkä olisi niin armollinen, että kuolisi
piankin. Hänellä itsellään taas oli aina onni matkassa, ja rahalla
saa kaikki! Eiköhän tuosta selviytyisi! Hän suunnitteli jo, mitenkä
hän eristäisi vaimonsa jotenkin, jonnekin -- loitolle mahtavan
tulevaisuutensa tieltä. Helppoa oli hänestä, eurooppalaisesta, joka
tapauksessa päästä irti malaijinaisesta, orjasta. Olipa tämä nyt
luostarissa tai ei, kursailipa tässä eli ei.
Almayer nosti päänsä pystyyn ja asettui suoraan huolestuneen,
kiihtyneen merimiehen eteen.
"Minä -- tietysti -- teen kaikki, mitä tahdotte, kapteeni Lingard."
"Sano minua isäksi, poikani. Tyttö kyllä suostuu", puheli heltynyt,
ijäkäs seikkailija. "Totta vie, minä jo pelkäsin, että sinä alkaisit
rimpuilla vastaan. Paina mieleesi, Kaspar, että minä aina saan tahtoni
läpi. Vastustelemisesta ei siis olisi ollut mitään hyötyä. Mutta
sinähän et olekaan mikään houkkio."
Almayer muisti hyvin tuon tilaisuuden. Hän muisti Lingardin katseen,
hänen äänensävynsä, hänen sanansa ja sen vaikutuksen, minkä ne tekivät,
vieläpä muisti hän ympäristönsäkin. Hän muisti prikin kaidan, kaltevan
kannen, hän muisti äänettömän, nukkuvan rannan, meren pehmeän näköisen,
tumman pinnan, johon nousevan kuun leveä, kultainen juova kuvastui.
Hän muisti kaiken tämän ja hän muisti, mitenkä hän mielipuolen tavoin
oli haltioitunut ajatellessaan sitä onnea, mitä ihan syytämällä oli
syydetty hänen käsiinsä. Hän ei ollut mieletön silloin eikä hän ollut
sitä nytkään. Olosuhteet olivat olleet häntä vastaan. Onni oli mennyt,
mutta toivo oli vielä jäljellä.
Hän värisi yöilmassa. Yht'äkkiä hän huomasi ympärillään sankan
pimeän, joka auringon laskettua oli kattanut virran, peittäen
samalla vastakkaisen rannan ääriviivat. Ainoastaan Rajahin[1]
aluetta ympäröivän paaluvarustuksen ulkopuolelle oli sytytetty tuli
kuivista oksista. Se valaisi aika ajoin ympärillä olevien puitten
rosoisia pintoja ja heitti helakanpunaisen juovan poikki virran,
aina sen keskikohdalle asti, missä ajelehtivat puunrungot kiireellä
riensivät kohti merta, halki läpinäkymättömän pimeän. Almayer muisti
hämärästi, että hänen vaimonsa oli kerran illan kuluessa kutsunut
häntä. Luultavasti päivälliselleen. Mutta kun ihminen muistelee
haaksirikkoutunutta menneisyyttään uusien toiveiden valossa, niin ei
hänellä voi olla nälkä joka kerta kun riisi sattuu olemaan valmiina.
Olipa sentään jo aika mennä kotiin. Alkoi olla myöhä.
Hän nousi varovaisesti irtonaisia lankkuja pitkin astellen portaita
kohden. Muuan sisilisko, joka lankkujen natinasta säikähtyi, päästi
valittavan äänen ja livahti rannalla kasvavaan pitkään ruohikkoon.
Almayer laskeutui varovaisesti portaita. Ja nyt hän heräsi taas
täyteen todellisuuteen, sillä hänen täytyi olla varuillaan, ettei vain
kompastuisi epätasaisella maalla, missä kiviä, mädänneitä lankkuja
ja puoleksi sahattuja hirsiä oli sikin sokin päällekkäin. Mutta kun
hän kääntyi menemään asuinrakennustaan kohden, josta puhuessaan hän
käytti sanoja "minun entinen taloni", keksi hänen korvansa äkkiä
airojen loiskeen kaukaa virtaa kattavasta pimeästä. Hän seisoi yhä
polulla. Hänen huomiotaan kiinnitti ja häntä ihmetytti, että joku
liikkui vesillä näin myöhään ja näin kovan virran vallitessa. Hän
kuuli jo selvään airojen loiskeen ja vieläpä jonkun matalalla äänellä,
hätäisesti lausutun sanankin. Hän kuuli; mitenkä raskaasti miehet
huohottivat tapellessaan virran kanssa ja iskiessään airoillaan
rantaan, jolla hän itse seisoi. Aivan lähelle ne laskivatkin, mutta
oli niin pimeätä, ettei voinut erottaa mitään veden yli riippuvien
pensaiden varjosta.
"Arapialaisia varmaankin", mutisi itsekseen Almayer tähystellen
sankkaan pimeään. "Mitähän niillä nyt on mielessä? Jotain Abdullan --
tuon kirotun -- puuhia!"
Vene oli nyt aivan lähellä.
"Hei, miehet!" huusi Almayer.
Äänet vaikenivat, mutta airot olivat yhtä kiivaassa työssä kuin
ennenkin. Hetken kuluttua Almayerin edessä oleva pensas liikkui,
ja samalla hän kuuli halki hiljaisen yön, mitenkä airot kovasti
kolahdellen putoilivat veneeseen. Venemiehet pitelivät kiinni
parhaillaan pensaasta. Almayer voi töin tuskin eroittaa rannasta miehen
pään ja hartiain epäselvän, tumman hahmon.
"Abdullako siellä on?" kysyi epäröiden Almayer.
Vakava ääni vastasi:
"Tuan[2] Almayer puhuu ystävälle. Ei täällä ole arapialaisia."
Almayerin sydän sykähti voimakkaasti.
"Dain!" huudahti hän. "Jopa viimeinkin tulit! Minä olen sinua odotellut
yöt ja päivät. Olin jo tulla toivottomaksi sinusta."
"Ei mikään olisi voinut estää minua palaamasta tänne", vastasi toinen
kiivaanlaisesti. "Ei edes kuolema", lisäsi hän itsekseen.
"Se on ystävän puhetta ja hauskaa kuulla", sanoi Almayer
sydämellisesti. "Mutta sinä olet nyt syrjässä. Tule tänne laituriin
ja anna väkesi keittää riisinsä minun pihallani, sillä aikaa kun me
puhelemme tuolla sisällä."
Tähän pyyntöön ei kuulunut vastausta.
"Mikäs nyt on?" kysyi Almayer levottomana. "Eihän prikille vain ole
mitään vahinkoa tapahtunut?"
"Priki on sellaisessa tallessa, ettei yksikään valkoinen paholainen
siihen pääse käsiksi", sanoi Dain, äänessään synkkä sävy, jota Almayer
ei kuitenkaan riemuissaan huomannut.
"Hyvä on", virkkoi Almayer. "Mutta missä kaikki sinun miehesi ovat?
Sinullahan on vain kaksi muassasi."
"Kuulehan, tuan Almayer", sanoi Dain. "Huomenaamulla minä tulen
luoksesi, ja sitten me puhellaan kaikesta. Nyt minun täytyy mennä
rajahin luo."
"Rajahin luo! Miksi niin? Mitä sinulla on tekemistä Lakamban kanssa?"
"Tuan, huomenna me puhelemme kuin ystävät ainakin. Minun täytyy nähdä
vielä tänä iltana Lakamba."
"Ethän sinä vain, Dain, aijo hyljätä minua, nyt kun kaikki on
kunnossa?" kysyi Almayer valittavalla äänellä.
"Olenhan minä tullut takaisin? Mutta minun täytyy ensin nähdä Lakamba.
Sitä vaatii sekä oma etuni että sinun."
Pään hahmo hävisi äkkiä. Ja pensas, joka pääsi vapaaksi keulamiehen
käsistä, ponnahti kuin jousi taaksepäin räiskyttäen mutaista vettä
Almayerin päälle, juuri kun hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin.
Pian oli kanootti viillättänyt valojuovaan, joka valui virralle
vastaisella rannalla olevasta mahtavasta loimusta. Jo näkyivät
ääriviivat kahdesta kumarassa ponnistelevasta miehestä. Huomasipa
perässä vielä kolmannenkin, joka komeasti käytteli perämelaa. Päässä
oli perämiehellä tavattoman suuri, pyöreä hattu, joka muistutti
liioitellen mukailtua sientä.
Almayer tähysteli kanoottia, kunnes se oli sivuuttanut valojuovan.
Hetken kuluttua kuuli hän yli virran äänten sorinaa. Ja hän näki,
mitenkä soihtuja siepattiin loimuavasta nuotiosta ja mitenkä ne
hetkeksi valaisivat paaluvarustuksessa olevaa porttia, jonka aukossa
ihmisiä tungeksi. Sitten näyttivät kaikki menevän portista sisään.
Soihdut hävisivät näkyvistä, ja hajoitetusta nuotiosta pilkehti vain
silloin tällöin himmeä tulentuike.
Almayer asteli kotia pitkin askelin mieli levottomana. Eihän Dain vain
aikonut häntä pettää. Se oli mahdotonta, sillä sekä Dainille että
Lakamballe oli siksi tärkeätä, että hänen suunnitelmansa onnistuisi.
Oli tosin turhaa luottaa malaijeihin, mutta on heilläkin sentään vähän
järkeä ja ymmärtävät edes oman hyötynsä. Kaikki kävisi vielä hyvin ja
täytyisi käydä.
Juuri kun hän oli tullut näin pitkälle mietteissään, huomasi hän
olevansa talonsa parvekkeelle johtavain portaiden edessä. Niin
matalalla kuin hän seisoikin, voi hän kuitenkin nähdä virran molemmat
haarat. Pantain päähaara oli ihan pimeän peitossa, sillä rajahin
kartanolla palava tuli oli aivan sammunut. Mutta pitkin Sambir-virtaa
voi Almayer nähdä pitkän rivin malaijilaisia taloja. Ne olivat toinen
toisensa vieressä rantatörmällä. Siellä täällä tuikehti bambuseinien
läpi himmeä valo tai näkyi savuava soihtu, joka paloi virran yli
pistäytyvällä parvekkeella. Loitompana, missä saari päättyi matalaan
kallioon, kohosi ilmoille tumma rykelmä rakennuksia, jotka törröttivät
korkealle yli malaijien matalien majojen. Vankka oli siellä perustus
ja tilaa oli väljälti. Kuni tähdet tuikkivat siellä monet valot
voimakkaina ja kirkkaina, muistuttaen mieleen parafinia ja lampun
laseja. Abdulla bin Selimin, tuon mahtavan Sambirin kauppiaan, talo
ja varastohuoneet siellä asemaa vallitsivat. Almayerille tämä näky
oli hyvin vastenmielinen. Hän pui nyrkkiään noille rakennuksille,
jotka silmin nähtävässä upeudessaan tuntuivat hänestä kylmillä ja
sietämättömiltä katsella. Ne näyttivät ikäänkuin halveksivan hänen
mennyttä onneaan.
Hitaasti Almayer nousi talonsa portaita.
Keskellä parveketta oli pyöreä pöytä. Sillä seisoi parafinilamppu
ilman kupua. Siitä lähti räikeätä valoa parvekkeen kolmelle suljetulle
sivulle. Neljäs sivu oli avonainen, se oli virralle päin. Jyrkkää
kattoa kannattavien tukipylväiden välillä riippui rikkinäisiä
rottingista tehtyjä varjostimia. Parvekkeella ei ollut kattoa, niin
että lampun räikeä loiste vähitellen himmeni ylhäällä pehmeäksi
valoksi, joka lopulta haihtui kattoparrujen väliseen pimeään. Talon
ulkoseinän jakoi kahtia ovenaukko, mistä oli pääsisäänkäytävä. Punainen
oviverho sulki sen. Naistenkammion ovi avautui tähän läpikäytävään,
josta mentiin pihalle ja keittiöntapaiseen suojukseen. Toisessa
sivuseinässä oli ovi. Puoleksi kulunut kirjoitus "Konttori, Lingard ja
Kumpp." oli vielä luettavissa pölyisellä ovella, jota ei nähtävästi
pitkään aikaan oltu avattu. Sisällä oli lähellä vastakkaista seinää
taivutetuista puista tehty keinutuoli. Pöydän luona ja muualla
parvekkeella oli sinne tänne asetettu neljä puista nojatuolia,
jotka näyttivät häpeävän kehnoa ympäristöään. Kokonainen kasa
jokapäiväisiä mattoja lojui nurkassa, minne riippumatto oli poikittain
pingotettu. Toisessa nurkassa nukkui, pää punaiseen karttuuniriepuun
kääriytyneenä, muuan malaiji muodottomassa mykkyrässä. Se oli yksi
Almayeriä palvelevista orjista. "Minun väkeäni" sanoi hän tavallisesti
heistä puhuessaan. Lukuisa, tavanmukainen joukko koita piti hurjia
tanssiaisiaan lampun ympärillä surisevien moskitokärpästen tulisen
musiikin säestäminä. Palmunlehdistä tehdyn katon alla juosta vilisti
sisiliskoja parruja pitkin vikisten vienosti. Apina, jota pidettiin
kiinnitettynä erääseen parvekkeen tukipylvääseen, oli jo vetäytynyt
yöksi räystään suojaan. Mutta nyt se tähysteli Almayeriä ja irvisteli
hänelle, kiepsahti äkkiä katossa olevaan bamburuokoon riippumaan ja
pudotti pöytäpahaselle tulvanaan pölyä ja murenneita, kuivaneita
lehtiä. Lattia oli epätasainen, siellä täällä oli kuihtuneita kasveja
ja kuivanutta savea. Kaikkialla tuntui nenään lian haju, kaikki oli
hunningolla. Punaiset täplät lattialla ja seinillä osoittivat, mitenkä
usein ja mitenkä huolimattomasti oli pureksittu betelpähkinöitä.[3]
Vieno tuuli liikutteli hiljaa oljista tehtyjä ikkunaluukkuja ja
toi mukanaan vastapäätä olevasta metsästä heikkoa, umpeata tuoksua
kuihtuvista kukista.
Almayerin raskaasti astellessa parvekkeen palkit kovasti natisivat.
Nurkassa nukkuja liikahteli rauhattomasti mutisten sekavia sanoja.
Verhotun oviaukon takaa kuului vienoa vaatteiden kahinaa, ja pehmeä
ääni kysyi malaijin kielellä: "Sinäkö siellä olet, isä?"
"Niin olen, Nina. Minun on nälkä. Tässä talossa taitaa jo nukkua joka
sielu?"
Almayer puheli reippaasti ja heittäytyi tyytyväisesti huokaisten
pöytää lähinnä olevaan nojatuoliin. Nina Almayer tuli verhotusta oven
aukosta esille ja hänen perässään muuan vanha malaijilainen vaimo,
joka hommakkaasti asetteli pöydälle lautasellisen riisiä ja kalaa,
ruukullisen vettä ja puolipulloa katajaviinaa. Asetettuaan isäntänsä
eteen säröisen lasipikarin, palvelija poistui äänettömästi. Nina seisoi
pöydän ääressä, toinen käsi nojasi kevyesti pöydän laitaan, toinen
riippui hervottomasti sivulla. Kärsimättömän odotuksen ilme kuvastui
hänen kasvoillaan, ja hänen uneliaat silmänsä näyttivät ihailevan halki
pimeän jotain hurmaavaa kuvaa. Hän oli kookas ollakseen sekarotuinen.
Sivulta katsoen oli hänellä yleensä isänsä säännölliset kasvonpiirteet,
mutta poskipäät olivat voimakkaan leveät, perintönä äidin esi-isiltä
-- sululaisilta merirosvoilta. Hänen tarmokkaan näköinen suunsa, joka
tavallisesti oli vähän auki päästäen näkyville kiiltävän valkoiset
hampaat, antoi jonkunverran villin leiman hänen kasvojensa levottomalle
ilmeelle. Mutta hänen tummista, kauniista silmistään tuikki hellä
lempeys, mikä on niin ominaista malaijilaisille naisille. Ja niistä
loisti tavallista suurempi äly. Ne näyttivät niin syvämietteisiltä,
rehellisiltä ja vakavilta, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin muille
näkymätöntä, neitosen itsensä seistessä valkosissaan, suorana, norjana,
suloisena ja vaatimattomana. Hänen matalaa, leveätä otsaansa koristi
tuuhea, pitkä, kiiltävän musta tukka, joka paksuina kiehkuroina valui
hartioille. Se teki hänen kelmeän, öljypuun värisen ihonsa vieläkin
kelmeämmäksi voimakkaan tummuutensa kautta.
Almayer kävi ahneesti käsiksi riisiannokseensa. Mutta pisteltyään sitä
muutaman kerran suun täydeltä hän lopetti äkkiä syömisensä lusikka
kädessä ja katseli terävästi tyttäreensä.
"Kuulitko sinä, Nina, veneen kulkevan tästä ohi noin puoli tuntia
sitten?" hän kysyi.
Tyttö vilkasi nopeasti isäänsä ja siirryttyään pois valosta asettui
seisomaan selkä vasten pöytää.
"En", sanoi hän hitaasti.
"Tänne tuli vene. Viimeinkin! Dain itse siinä oli. Hän jatkoi matkaansa
Lakamban luo. Minä tiedän sen siksi, että hän itse sen minulle kertoi.
Minä puhelin hänelle, mutta hän ei tahtonut tulla tänne tänä iltana.
Sanoi tulevansa huomenna."
Almayer nielasi välillä lusikallisen riisiä, sitten hän jatkoi.
"Olenpa melkein onnellinen tänä iltana, Nina. Voin jo nähdä pitkän tien
pään, joka johtaa meidät pois tästä kurjasta suosta. Pian me pääsemme
täältä, minä ja sinä, rakas tyttöseni. Ja sitten -- -- --"
Almayer nousi pöydästä ja jäi seisomaan tuijottaen eteensä, aivan kuin
olisi ihaillut jotain hurmaavaa näkyä.
"Ja sitten", jatkoi hän, "sitten me olemme onnellisia, sinä ja minä.
Me elämme rikkaina ja arvossa pidettyinä kaukana täältä, me unohdamme
tämän elämän, kaikki nämä ponnistukset ja kaiken tämän kurjuuden!"
Almayer meni tyttärensä luo ja laski hyväillen kätensä hänen
hiuksilleen.
"On ikävä, kun pitää turvautua malaijiin", puheli hän. "Mutta minun
täytyy tunnustaa, että tämä Dain on todellinen gentlemanni, niin
todellinen gentlemanni", toisti hän.
"Pyysitkö sinä häntä tulemaan tänne?" kyseli Nina kääntämättä
katsettaan isäänsä.
"No, totta kai. Me lähdemme liikkeelle ylihuomenna", puheli iloissaan
Almayer. "Meidän ei auta menettää hetkeäkään. Oletko nyt iloinen,
tyttöseni?"
Tytär oli jo melkein yhtä pitkä kuin isänsä, mutta isä muisteli vielä
mielellään sitä aikaa, jolloin hänen lapsensa oli pieni, ja he olivat
eroittamattomat ystävät.
"Olen iloinen", virkkoi tytär hyvin hiljaa.
"Tietysti", puheli Almayer vilkkaasti, "sinä et voi kuvitellakaan, mikä
meitä odottaa. Minä en ole itse ollut Euroopassa, mutta olen kuullut
äitini kertovan sieltä niin usein, että minusta tuntuu, kuin olisin
jo kaikesta selvillä. Me elämme siellä vielä loistavaa elämää. Saatpa
niihdä."
Taas seisoi Almayer vaijeten tyttärensä rinnalla ja ihaili
mielikuvituksessaan tuota lumoavaa näkyä. Hetken kuluttua hän heristi
nyrkkiään nukkuvalle siirtolalle.
"Voi, sinä Abdulla ystäväni!" huusi hän, "pianpa tästä nähdään, kumpi
meistä näitten pitkien vuosien perästä lopultakin on herrana!"
Almayer käänsi katseensa virran yläjuoksulle päin ja huomautti
levollisesti:
"Taas tulee ukonilma. Mutta tulkoon! Ei mikään ukkonen pidä minua
valveilla tänä yönä, sen minä tiedän. Hyvää yötä, tyttöseni", kuiskasi
hän suudellen hellästi lapsensa poskea. "Sinä et näytä olevan erikoisen
hyvällä tuulella tänä iltana, mutta huomenna on katseesi kirkas. Eikö
niin?"
Nina oli kuunnellut isäänsä muuttamatta värettäkään kasvoillaan.
Hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä tuijottivat yhä yöhön. Pimeä oli
tullut entistä sankemmaksi mahtavan ukkospilven ilmestyttyä. Se oli
laskeutunut alas vuorilta peittäen tähdet, taivaan, metsän ja virran
melkein käsin kosketeltavaan tummuuteen. Heikko tuulikin oli tauonnut,
mutta etäinen ukkosen jylinä ja kelmeät salamat ennustivat lähenevää
myrskyä. Huokaisten tyttö kääntyi pöytään päin.
Almayer oli jo riippumatossaan vaipumassa unen helmaan.
"Ota lamppu, Nina", mutisi hän unisesti. "Täällä on koko nurkka täynnä
moskitokärpäsiä. Mene nyt nukkumaan, lapseni."
Nina sammutti lampun ja meni takaisin parvekkeen kaidepuun luo. Siellä
hän seisoi kiertäen kätensä puisen pylvään ympäri ja katsoi kiinteästi
Pantain yläjuoksulle. Kun hän siinä seisoi liikkumatta troopillisen
yön painostavassa hiljaisuudessa, niin hän näki aina salaman iskiessä
virran kummallakin rannalla olevan metsän. Ja hän näki, mitenkä
puut taipuivat lähestyvän rajuilman puuskista, mitenkä tuuli pieksi
veden vaahdoksi kaukana yläjuoksulla ja mitenkä mustat, omituisen
näköisiksi repeytyneet pilvet kulkivat matalalla yli huojuvien
puiden. Hänen ympärillään oli vielä hiljaista ja rauhallista, mutta
hän kuuli kaukaa tuulen ulvonnan, rankan sateen sihinän ja aaltojen
kohinan kuohuvalta virralta. Rajuilma läheni lähenemistään ukkosen
kovasti jyristessä ja tulisten, pitkien salamain iskiessä. Välillä
oli hetken aikaa kammottavan pimeä. Kun rajuilma ennätti virran
matalalle haarautumispaikalle, vapisi koko talo tuulessa, ja sade
rapisi kovasti palmunlehdillä peitetyllä katolla. Ukkonen haasteli
yhtämittaa jyristen, ja taukoamattomat salamat päästivät näkyville
kuohuina virtaavan veden, ajelehtivat puunrungot ja mahtavan metsän,
joka kumartui hurjan, armottoman luonnonvoiman edessä.
Häiriytymättä tästä yöllä raivoavasta, sateisesta monsuunista isä
nukkui rauhallisesti, unohtaen toiveensa, onnettomuutensa, ystävänsä ja
vihollisensa. Mutta liikkumatta seisoi yhä tytär tähystellen tarkkaan
joka salaman iskiessä leveätä virtaa. Hänen katseensa oli vakava ja
huolestunut.