joihin todenmukaisilta näyttäviä vastauksia ei niinkään helposti
tuulesta temmattu. Maisterin selitykset ja selvitykset kävivät yhä
arveluttavammiksi, ja viimein, kun hän huomasi auttamattomasti
takertuvansa kiinni nimismiehen virittämiin pauloihin, muutti hän
äkkiarvaamatta menetystapaa ja teki tunnustuksen -- edeltäpäin
arvatenkin aprikoidun sitä tapausta varten, että tunnustusta
tarvittaisiin. Hänellä oli, kertoi hän, samaan kassaan, josta hän
setien takuulla oli saanut viime lainansa, maksettavana eräs ennen
saamansa laina -- se, josta hän jo oli puhunut. Sitä varten oli hän
puuhannut uutta lainaa, jota hän ei ollut onnistunut saamaan, hänellä
kun ei ollut päteviä takausmiehiä. Hän oli koettanut hankkia semmoisia,
ja hänellä oli ollut niitä jo luvissakin, mutta viime tingassa olivat
he peruuttaneet lupauksensa. Varsinkin oli maisteri suutuksissaan
yhdelle näistä sanansasyöjistä -- pastori Maleenille, tämä kun oli
esiintynyt 'konnamaisena roistona.' -- 'Ajatelkaa, arvoisat sedät',
huudahti maisteri, kun näin pitkälle oli tunnustuksessaan ehtinyt,
'ajatelkaa, että tämä Maleeni samana päivänä, jona hän vaalisaarnansa
piti, sanalla ja kädenlyönnillä lupasi ruveta takausmieheksi, jos minä
ottaisin toimiakseni, että hän tulisi valituksi; ajatelkaa, että minä
kaikessa hiljaisuudessa koetin tehdä parastani hänen eduksensa,
vaikka tiesin teidän mielipiteenne -- suokaa, rakkaat sedät, se
minulle anteeksi, sillä minä olin silloin vielä vakuutettu hänen
kunnollisuudestaan; ajatelkaa, että kahdeksan päivää ennen saan häneltä
kirjeen, jossa hän pyytämällä pyytää minua tekemään mitä ikinä voin,
hänen hyväksensä ja -- edellyttäen tietysti että tuon teen -- uudistaa
takauslupauksensa: ajatelkaa sitten, että hän vaalipäivänä toimittaa
käteeni kirjeen, jossa hän vapauttaa minut kaikista toimista hänen
eduksensa ja sanoo alistuvansa kokonaan Kaikkivaltiaan tahtoon, hän kun
ei voikaan täyttää lupaustansa takaukseen nähden, niin mielellään kuin
hän tahtoisikin -- kotirauhan pysyttämisen takia muka, rouva pastorska
kun on sanonut: ei mitään takausta! Ja tämän kirjeen saan minä kirkossa
juuri kun vaalitoimitus on loppunut! Te kyllä ymmärrätte hänen ilkeitä
juoniansa. Hän ei ole syönyt sanaansa, kirjoittaa hän; hän on
peruuttanut lupauksensa _ennen_ vaalia. Jos minä olen nähnyt
vaivaa hänen tähtensä, niin olen muka vain tehnyt, mitä kukin ihminen
on velkapää tekemään lähimäisellensä, eikä hän ole muuta
tarkoittanutkaan, ei ensinkään, että minä sanankuulioilleni häntä
ylistäisin enemmän kuin hän ansaitsee, j.n.e. samaan tyyliin. Ja tämän
kaiken ilmoittaa hän minulle -- avaa silmäni näkemään paimeneksi puetun
suden, -- kun en enää voi tehdä tekemättömiksi toimiani, jotka yhdessä
lukkarin toimien kanssa ovat antaa hänelle voiton! Mutta niin hullusti
ei toki käynyt; minulla oli vielä huostassani valtti, ja se pelin
ratkaisi. Minä houkuttelin pastori V:n ottamaan Rajakyläläisten
valtakirjat Pummin hyväksi. Vaalin tuloksesta sitten kirjoitin
Maleenille ja ilmoitin, kuinka lähellä voittoansa hän oli ollut,
samalla mainiten, että olin hänen kirjeensä johdosta viime nipukassa
pelastanut hänen -- kotirauhansa. Hauska olisi tietää, kiittääkö hän
vielä konnamaisia juoniansa.'
»Ällistyneinä olivat sedät kuunnelleet näitä odottamattomia
'tunnustuksia', jotka tietysti eivät tarkoittaneet muuta kuin kääntää
heidän vihaansa jo ennen vihattua Maleenia kohtaan. Maleenihan oli
syypää siihen, ettei maisteri ollut saanut sitä uutta lainaa, jolla
vanha olisi tullut maksetuksi -- jossa tapauksessa rahalaitoksen
tuittupäinen johtokunta tietysti ei olisi sanonut irti sitä lainaa,
jota sedät olivat taanneet. Asia oli maisterin mielestä päivän selvä,
ja luullen nyt saaneensa kortit sekoitetuksi, vetosi hän setiensä
sääliin, 'hänen tulevaisuutensa kun Maleenin kunnottoman käytöksen
takia oli kerrassaan häviöön menemäisillään.'
»Näin pitkälle ehdittyään, asettausi maisteri setiensä edessä
syyttömästi kärsivän osaa näytellen odottamaan lohdutuksen, kentiesi
avuntarjouksenkin sanaa, kun Jokelan herra äkkiarvaamatta ryntäsi hänen
luokseen, tarttui mitään sanomatta häntä niskasta kiinni, käänsi hänen
kasvonsa ovelle päin ja antoi hänelle jalallansa sutkauksen, joka sai
tuon viattoman nuoren miehen lentämään suin päin ulos kamarista
etehiseen.
»Kamreeri oli kuohuksissa. Maisterin tavaton itsekkäisyys, petokset ja
konnantyöt olivat saaneet hänet raivoon. Hän ei kuullut Pileenin
järkevää muistutusta: 'maisteri sai passin; me saamme maksaa kulungit.'
Mutta kun kapteeni ehdotti, että maisteri mitä pikemmin olisi
toimitettava pois koko seurakunnasta, niin yhtyi kamreeri kiihkoisesti
siihen.
»Ja vielä samana iltana kirjoitti hän asiasta hyvänsävyiselle
arkkipiispalle yksityisen kirjeen. Se oli kumminkin laadittu siihen
tapaan, että Pileen, kun jälestäpäin sai lukea konseptin, arveli
kirjeen tuottavan kirjoittajallensa kanteen. Kiukussansa ei kamreeri,
näet, ollut malttanut olla antamatta ankaria letkauksia piispalle ja
tuomiokapitulille sen johdosta, että nämä suvaitsivat papinvirassa
pitää semmoisia miehiä kuin maisteria ja Maleenia. Mitään kannetta ei
kuitenkaan kuulunut, mutta ei myöskään mitään vastausta kirjeeseen, ja
sitä piti kamreeri suurimpana loukkauksena. Ankarin kanne olisi ollut
parempi kuin tällainen ylönkatse, joka -- niin luuli hän -- vielä
lisäksi oli omiansa alentamaan hänen yhteiskunnallista arvoaan,
kaikkien tietoon kun oli tullut, että ja mitä hän arkkipiispalle oli
kirjoittanut. Mutta tälle kannalle asia ei saanut jäädä -- vielä
vähemmin nyt kuin ennen.
»Pari kuukautta turhaan odotettuaan, että tuomiokapituli johonkin
toimeen ryhtyisi, päätti Jokelan herra itse käydä asiaan kiinni. Hän
piti kokouksen, jossa hän ehdotti, että pyydettäisiin maisterin
siirtämistä pois seurakunnasta. Ja kun tätä ehdotusta vastaan ei
kohonnut ainoatakaan ääntä, asetti hän isäntien allekirjoitettavaksi
laatimansa pyyntökirjan, jossa maisteri sai kuulla kunniansa ja jonka
nimismies oli tarkastanut, jottei siihen pääsisi pujahtamaan mitään
'kanteenalaista.' Ja tämän pyyntökirjan lupasi kamreeri itse omassa
persoonassaan viedä Turkuun, hänellä kun oli muka sinne hiukan muutakin
asiaa -- mitä, ei hän ilmoittanut, mutta minä tiedän, että hän oli
itsessänsä kovin pahoillaan tuosta edellämainitusta kirjeestänsä, ja
että hän luuli saavansa suusanallisilla selityksillä sen vaikutuksen
lievennetyksi.
»Ja tällä matkalla on nyt kamreeri, kun hänet tapaamme Mäkelän
kestikievarissa. On, kuten jo sanoin, sysimusta myrskyinen yö. Tuulen
vinkunalta ja sateelta, joka pieksää kamarin pientä akkunaa, mutta
parhaasta päästä kapinassa olevalta mieleltänsä kamreeri ei saa lepoa.
On siinä sitten vielä jotakin muuta, joka häntä häiritsee. Hän kuulee
silloin tällöin viereisestä huoneesta, joka sijaitsee hänen kamarinsa
ja tuvan välillä, milloin liikutuksia ja huokauksia, milloin hiljaista
puhetta -- niin hiljaista, ettei hän sanoja eroita. Kolkkous, joka
häntä ympäröitsee, on ikäänkuin takalistona hänen omalle
mielentilalleen.
»Kumea ääni kuuluu. Tuvan seinäkello löi 12. Yö on siis vasta puolessa.
Kamreeria ramasee. Hän heittää silmäyksen vuoteelle; hän nostaa sen
peitteen. Kuinka likaista! Ja sitten huomaa hän siinä kuokkavieraita,
jotka näyttävät levottomasti odottavan häntä. Tämä tekee kerrassaan
lopun hänen kärsivällisyydestään. Hän on jo ryntäämäisillään ulos
isäntäväen kimppuun, kun hän kuulee rattaiden kolinaa pihalta.
Matkustajiako tulee? Sepä olisi hauskaa. Viereisessä huoneessa puhutaan
korkeammalla äänellä. 'Vaari, hän tulee; hän tuli nyt juuri!' kuulee
kamreeri lapsen äänen sanovan, ja sitten kuulee hän vastauksen:
'Jumalan kiitos!'
»Koko talonväki on liikkeellä. Kuljetaan etehisessä. Joku sanoo: 'Emme
uskoneet teidän tässä ilmassa tulevan; odotimme teitä huomenna.'
Vastasiko siihen tuo vastatullut, ei kamreeri saanut tietää. Äänet
katosivat tupaan.
»Mitä tämä tiesi? Kamreerin uteliaisuus oli herännyt ja kääntänyt hänen
ajatuksensa pois hänen omasta asemastaan. Hän ei tarvinnut montakaan
minuuttia odottaa, ennenkuin sai vastauksen. Se tuli viereisestä
huoneesta.
»'Olette kutsuttaneet minua luoksenne; miten on laitanne?' kuuli hän
syvän äänen kysyvän. Hän asettausi tuon äsken niin suurella
ylönkatseella kohdellun kirjakaapin viereen paremmin kuullakseen.
»'Huonosti, herra pastori', vastasi heikko ääni; 'kyllä nyt taitaa
lähtö tulla!'
»'Ah, sairas ja pappi!' sanoi kamreeri itselleen ivallisesti hymyten.
'Jokin taikauskoinen narri, joka turvaa niin sanottuun sielunpaimeneen,
saadaksensa passin suoraa päätä taivaaseen. Sitä todella ei maksa
vaivaa kuulla.' Ja kamreeri vetäysi kirjakaapin tyköä, niisti kynttilää
ja istuutui pöydän viereen.
»Mutta sinnekin kuuli hän, kuuli sanan, joka teki häneen omituisen,
selittämättömän vaikutuksen.
»'Mihin?' kysyi tuo syvä ääni; 'mihin tulee lähtö?'
»Kamreeri heritti korviaan itse sitä tietämättä.
»Kului pitkä, äänetön minuutti. Kysyjä odotti kaiketi vastausta. Kun ei
semmoista kuulunut, uudisti hän kysymyksensä.
»Kamreeri oli sillä välin noussut ja taaskin lähestynyt kirjakaappia.
Mitä varten? Hän varmaan ei tullut sitä ajatelleeksi. Hän kuuli syvän
huokauksen, hän kuuli sairaan sanovan sanoja, joista hän ei selvää
saanut.
»Silloin rupesi pappi puhumaan. 'Olette lähdössä', sanoi hän, 'ettekä
tiedä mihin. Eikö se ole järjetöntä? Matka, joka on edessänne, on
kumminkin kaikista tähän saakka tehdyistä matkoistanne tärkein; siltä
ei ole mitään palajamisen mahdollisuutta. Te pelkäätte kumminkin tätä
lähtöä. Te kauhistutte sitä. Pelkonne on luonnollinen. Luonnollinen
ihminen pelkää kuolemaa; hän ei näe siinä muuta kuin hävitystä.
Kristitty ihminen ei sitä pelkää; hän näkee siinä oven, joka avaa
hänelle taivaan. Hän _tietää_, mihin hän lähtee, kun kuolema
sanoo: tule! Hän _tietää_ sen silloinkin, kun pimeys ympäröi
häntä, kun saatana koettaa kääntää hänen silmänsä pois Kristuksesta,
syytää hänen eteensä hänen pahat tekonsa ja syntinsä ja huutaa:
muistatko näitä? Hän tietää sen, sillä hän _uskoo_ Herraansa.
Tärkeätä on, rakas ystävä, että tässä valossa tutkitte sielunne tilaa.
Uskotteko Kristukseen vai onko Hän teidän hengellenne vieras? Onko hän
Vapahtaja, josta olette kuulleet puhuttavan, mutta jonka tuttavuutta
ette ole tehneet? Menkää itseenne; asettakaa sydämenne, sielunne,
eletty elämänne, koko ihmisenne taivaallisen isän eteen; kuulkaa:
_isän_! Menkää, niinkuin lapsena menitte maallisen isänne luo;
menkää täydellisellä luottamuksella! Tunnustakaa tälle taivaalliselle
isällä _kaikki_ syntinne vilpittömästi, koettamatta mitään salata.
Huutakaa hänelle: Tässä olen, Herra, armahda minua, tuhlaajapoikaa,
armahda minua isänimesi tähden; pelasta minua minun omasta itsestäni,
luo minuun uusi sydän, tee minusta uusi ihminen, anna anteeksi kaikki
ajatukset, sanat ja työt, joilla olen sinua pahoittanut, sinun mieltäsi
rikkonut! Lähtöni lähestyy; jokunen hetki, ja minä olen astuva sinun
tuomiosi eteen. Ota vastaan katuva, onneton, synnissä pitkän
elinaikansa viettänyt lapsesi! Yhdennellätoista tunnilla tulen Sinun
luoksesi. Sinä olet käskenyt minun tulla. Sinun Poikasi on käskenyt
minun tulla. Herra, minä tulen; Herra, tässä olen, armahda minua
Jeesuksen tähden!'
»Tähän tapaan puhui pappi. Saamalla sairaan mielen kääntymään uskossa
Kristuksen puoleen, koetti sielunpaimen valmistaa häntä matkaan. Että
hän siinä puhui toisellekin sairaalle, puhui miehelle, joka ei ollut
välittänyt Jumalasta eikä sielunsa autuudesta mitään, miehelle, joka
oli pitänyt kaikkea tällaista puhetta taikauskon keksimänä
hullutuksena, sitä ei pappi tietänyt aavistaa.
»Hän puhui sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, puhui ainoastaan
hänelle, jonka vuoteen vieressä hän istui; mutta tuo toinen sairas --
hän omisti puheen, ikäänkuin olisi se ollut yksin hänelle puhuttu.
Niin, siinä oli perinpohjainen muutos tapahtumaisillaan kamreerissa.
Mitään tällaista ei hän ollut kuullut. Eikö? Oli kyllä; mutta Jumala ja
hänen rakkautensa, Kristus ja hänen rakkautensa olivat jääneet
ulkopuolelle hänen sydäntänsä. Nyt oli hänen hetkensä tullut. Kristus
tahtoi astua sisään hänen sydämeensä ja pitää ehtoollista hänen
kanssaan.
»Hän ei ymmärtänyt omaa itseänsä. Koko hänen olemuksensa oli siinä,
mitä hän kuuli. Ja kun pappi vihdoin kysyi, tahtoiko sairas tulla
osalliseksi Vapahtajasta, hänen ruumiistansa ja verestänsä, niin
sykähti tuon toisen sairaan sydän, ja sanaton huokaus yhtyi kuolevan
hiljaiseen, tuskin kuultavaan vastaukseen: 'tahdon!' Kamreeri oli
pitkän elämänsä kestäessä tiesi kuinka monta kertaa ollut
ehtoollisvieraana Herran pöydässä; ehtoollinen, jossa hän nyt oli
syrjäisenä saapuvilla, oli kumminkin hänen ensimäinen todellinen
ehtoollisensa. Hetkeä tähän verrattavaa ei ollut olemassa toista koko
hänen elämässään. Rukouksetkin, jotka pappi luki ja joiden sanat
tuntuivat tutuilta -- kuinka toisellaisilta ne nyt kuuluivat!
»Toimitus viereisessä huoneessa oli päättynyt. Sitä seurasi syvä
hiljaisuus. Ulkona oli sade tauonnut ja myrsky asettunut. Kamreeri
havahti kuin pitkällisestä unesta. Hän oli nojannut päätään
kirjakaappia vastaan. Kynttilä oli palanut tavattoman pitkälle
karrelle. Hän katseli ympärilleen. Oliko hän nukkunut?
»Kumea ääni kuului. Kello löi 2. Oliko kaksi tuntia kulunut sen
viimeisestä lyönnistä? Milloin oli kello lyönyt 1? Kamreeri ei ollut
sitä kuullut; hän oli siis todella nukkunut, nähnyt unta, mutta kuinka
kummallista...
»Ei; hän ei ollut nukkunut. Nyt puhuttiin taasen viereisessä huoneessa.
Siellä oli useita ihmisiä. Ne kuiskasivat hiljaa toisilleen. Kamreeri
ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa. Mitähän siellä nyt tapahtuu? Hän
teki tuon kysymyksen itselleen ja hän sai vastauksen.
»Hän kuuli tuon syvän äänen sanovan: 'Nyt eriää hänen sielunsa. Herra,
ota se vastaan! Se on turvautunut sinun armoosi Jesuksessa
Kristuksessa.'
»Sitte kuuli kamreeri tuon samaisen äänen alottavan virttä: 'Ma nukun
haavoin Kristuksen.' Siihen yhtyi vanha tärisevä ääni, sitten muutamia
muita ääniä. Se soi niin tavattoman juhlalliselta, tuo veisuu. Siinä
teki vanha ihminen loppua, ja hänen puolestansa vakuuttivat eloon
jäävät: 'Täält' lähden iloss', rauhassa; ehk' kuolen, elän Sinussa.'
Kamreerin silmät tulivat kosteiksi. Ja kun sitten virren lopulla
kaunis, korkea lapsen ääni ylinnä kuului, murtautui salpa, ja kuuma
kyynelvirta tulvaili lähteestä, joka vuosikymmeniä oli kuivillaan
ollut.
»'... Siis korjaa, Herra, sieluisen'!'
»Siihen se loppui tuo voimakas virsi. Se oli vallannut kamreerin koko
olennon. Ja kun sitten seurasi syvä hiljaisuus, tuntui hänestä kuin
olisi näkymättömiä henkiä liikkunut hänen ympärillään.
»Kului useita minuutteja. Vihdoin kuului taaskin kuolinhuoneesta ääniä.
Pastori ilmaisi haluavansa lähteä kotimatkalle.
»Jokapäiväisyyteen oli siis palattu.
»Kamreeri heräsi haaveiluistaan, heräsi vastenmielisesti. Mitä
viereisessä huoneessa oli tapahtunut, oli häneen tehnyt vaikutuksen,
joka ainaiseksi oli painautunut hänen sieluunsa, painautunut sitä
syvemmälle, kun hän ei ollut mitään nähnyt.
»Pyydettiin ettei pastori toki näin yön selässä lähtisi. Eihän enää
ollut pitkää aikaa aamuun; hän tarvitsisi lepoa; tuvassa hänelle
valmistettaisiin vuode, sillä, ikävä kyllä, vieraskamarin ainoassa
sängyssä makasi matkustavainen.
»Kamreeri oli tuskin saanut selville, mistä nyt oli kysymys, kun hän
ryntäsi ulos ja äkkiarvaamatta seisoi kuolinhuoneen kynnyksellä, siinä
ilmaisten kuulleensa, mitä oli puhuttu, ja tarjoten kamarinsa
pastorille.
»Siten tapasivat he toinen toisensa ensikerran eläissään -- pastori
Linsteen ja Jokelan kamreeri.
»Ihmeelliset ovat Herran tiet. Hän se oli heidät näin odottamattomasti
yhteen ohjannut; Hän se oli avannut kamreerin sydämen, valmistanut sitä
evankeliumille. Kuinka lieneekään kiivasluontoinen herra hämmästynyt,
kun hän sai tietää, että hän sittenkin oli kuunnellut Linsteenin
saarnaa, jota kuulemaan ei ollut hänen mielestään maksanut vaivaa
kirkkoon mennä, kun pastori siellä vaalisaarnaansa piti.
»Ei sinä yönä Mäkelän kestikievarin vierashuoneessa nukuttu! Väliseinän
takaa oli kamreeri kuullut herätyksen ja kehoituksen sanoja; -- seinä,
joka eilisiltaan saakka oli ollut hänen ja hänen Jumalansa välillä, oli
nyt poistunut, ja katuvasta sydämestä lähti huuto: 'mitä pitää minun
tekemän, että minä autuaaksi tulisin?'
»En osaa kertoa, mitä tuossa pienessä, matalassa kamarissa näinä
aamuyön tunteina puhuttiin. Tiedän vaan sen, että tuo syksyinen yö oli
kamreerin uudestasyntymisen yö, että hän aamun tullessa seurasi
pastoria pappilaan, ja että hän, kun hän seuraavana päivänä sieltä
lähti, 'meni iloiten tietänsä myöten', kuten muinoin Aitiopian
kuningattaren kamaripalvelia Filippuksesta erottuansa.
»Kamreeri jatkoi matkaansa Turkuun, ja siellä sai hän kuulla, että
Pileeni oli ollut arvelussansa oikeassa haasteeseen nähden.
Tuomiokapituli oli todella aikonut panna vireille haasteen, mutta
sitten esimiehen neuvosta päättänyt olla kirjeessä lausutuista
solvauksista mitään välittämättä. Me muistamme, että kamreeri oli
jotakin tällaista aavistanut ja että se oli kovasti suututtanut häntä.
Nyt oli hän siitä hyvillään, ja vanha kunnon Melartin, arkkipiispa,
jonka luona kamreeri useita kertoja kävi, oli myöskin hyvillänsä siitä,
ettei haastetta oltu tehty.
»Jonkunmoisella uteliaisuudella odottivat varsinkin nimismies ja
kapteeni kamreerin kotiintuloa. Edellinen oli usein sanonut
pelkäävänsä, että Jokelan herra, kiivasluontoinen kun oli, pilaisi koko
asian. Sitä suurempi oli sentähden hänen hämmästyksensä -- hänen,
kapteenin ja meidän kaikkien -- kun kamreeri palasi mieleltään ja
sielultaan aivan muuttuneena. Tämä nyt antoi aiheita puheisiin, sen
saatte uskoa. 'Kamreeri on tullut herätykseen; hänestä on tullut
kerettiläinen!' Suusta suuhun kulki ihmeen nopeasti tuo sanoma.
'Ystävät' olivat kuin puusta pudonneet; mutta heihin se kamreerin
'Turunmatkan viisaus' ei ottanut pystyäkseen. Lauantain peliseuroista
tuli tietysti loppu, eikä kortteja enää pyhäaamuina nähty, kuten ennen,
kamreerin pöydällä. Sen sijaan nähtiin tuolla samaisella pöydällä Uusi
Testamentti. Se oli todella jotakin uutta.
»Jokelan vanha herra oli kadonnut; hän, jota me kamreeriksi sanoimme,
ei enää ollut tuo vanha entinen. Hänen luonteensa kiivaus kyllä
vieläkin tuli näkyviin, mutta ennenkuin se ehti saada hänestä voiton,
oli hän kukistanut sen. Ettei se taistelutta tapahtunut, sen huomasi
selvään. Kun näin kamreerin tuollaisissa tilaisuuksissa innostuvan ja
kiihtyvän, mutta siinä samassa äkkiä vaikenevan ja väliin kiireisesti
lähtevän ulos huoneesta, muistui mieleeni Herran sanat Nikoteemukselle:
'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa ja et
tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: niin on jokainen, kuin
hengestä syntynyt on.' Jos olisi joku, joka tiesi, mimmoisena kamreeri
lähti Turkuun, sanonut meille, mimmoisena hän siltä matkaltaan palaisi,
niin kyllä olisi semmoiselle puheelle naurettu. Vanha kamreeri Paavo
Ruotsalaisen miehiä! Kukapa olisi mitään sellaista osannut
ajatellakaan? Vähimmän kaikista ainakin kamreeri itse.
»Tuo ihme oli kumminkin tapahtunut, ja meistä -- ainakin minusta --
tuntui, että jotakin uutta oli tullut seurakuntaan. Mutta jos olisi
joku kysynyt: 'mitä uutta?' en olisi osannut sitä selittää.
»Sillä välin menivät ulkonaiset asiat tavallista menoaan.
Vaalivalituksen johdosta vaihdettiin kirjoituksia ja tehtiin
selityksiä. Seurakuntaa kuulusteltiin, vaalipappeja ja vaalinpitäjää.
Näissä kuulusteluissa ja selityksissä tuli nyt kamreerin toimesta ilmi
paljo sellaista, joka oli omiansa pilaamaan sitä asiaa, jota 'ystävät'
ennen olivat ajaneet. Että Pileeni ja kapteeni siitä kovin
närkästyivät, sen kyllä ymmärrätte. Siinä kesken kaikkea siirrettiin
maisteri yhtäkkiä kauas pois meidän seutuvilta. 'Sen hyvän sai toki
Jokelan herra toimeen kirotulla Turunmatkallaan', sanoi tämän johdosta
nimismies, ja samaa mieltä oli maisteri itse, joka kumminkin näytti
olevan uuteen määräykseensä tyytyväinen -- 'jos sillä ei vain ole muita
seurauksia.' Maisterilla oli syytä tuollaisiin aprikoimisiin, sillä
uuden määräyksensä ohessa oli hän -- vaikka hän meiltä sen salasi --
saanut kutsun tulla Turkuun arkkipiispa Melartinin puheille. Hän lähti
matkaansa, emmekä sen jälkeen ole hänestä mitään kuulleet. Hän olisi
kyllä piankin unohdukseen joutunut, ell'ei kauan olisi puhuttu
kepposesta, jonka hän tuona vaalipäivän edellisenä iltana oli tehnyt
Pileenille. Sillä, nähkää, maisteri se todellakin oli, joka silloin
anasti nimismiehen laukun ja kätki sen ynnä siinä olevat tärkeät
paperit Jokelan veräjän suuhun hankeen -- jotteivät Rajakyläläisten
äänet joutuisi Pummin hyväksi. Maisteri oli kerran 'eräässä iloisessa
tilaisuudessa' tullut tuon ilmaisseeksi kertoessaan mitä kaikkia hän
oli 'kiittämättömän Maleeni lurjuksen' hyväksi tehnyt; olipa hän vielä
ilmaissut senkin, että hän vaalipäivän aamulla asiansa menestymisen
varalle oli ehdottanut lyijykyniä vaalitilaisuudessa käytettäviksi --
voidaksensa tarpeen vaatiessa mukavammin muuttaa ääniä sekä omassa että
pastori V----n vaaliluettelossa. Neljättä vuotta kesti vaaliriitamme,
johon kamreeri yhä edelleen otti osaa, mutta toisella tavalla kuin
ennen. Linsteeni oli nyt hänen miehensä, sen ymmärtää. Mutta jotta
Linsteeni voisi tulla kysymykseen, oli uusi vaali aikaan saatava. Oli
omituista kuulla kamreerin puhuvan tuon ennen niin ylönkatsotun
vaalipapin puolesta. Ei hän siinä säästänyt itseään. 'Minä halusin
syntitoveria, hauskaa syntitoveria', sanoi hän eräässäkin
tilaisuudessa, jossa oli koolla suuri joukko isäntiä; 'että me
tarvitsimme pappia oli ajatus, joka ei silloin juolahtanut
mieleenikään. Nyt -- onko kummaa että soisin saavani sielunpaimeneksi
hänen, joka Jumalan kädessä oli välikappale kääntymiseeni synnin
tieltä.'
»Nämä tällaiset puheet ja tunnustukset vaikuttivat hyvin moneen --
nimismieheen, kapteeniin ja lukkariin ne vain eivät pystyneet. Lukkari
oli riidan kestäessä päässyt mahtiin, niin luuli hän ainakin itse, ja
kyllä oli siinä perää, että häntä 'kanaparvi seurasi', kuten Pileenillä
oli tapana sanoa. Varsinkin yltyi lukkari mahtavaksi, kun vihdoin
viimein pitkällinen riita tuli lopulliseen päätökseen ja 'hänen
meininkinsä oli saanut voiton', asia kun lykättiin uuteen vaaliin.
»Oli omituista nähdä kamreeria, kun tieto tuli siitä, että edellinen
vaali oli mitättömäksi julistettu. Arvaa sen, kuinka hän olisi
riehunut, jollei tuota suuren suurta muutosta olisi hänessä tapahtunut.
Nyt kirkastuivat hänen kasvonsa, ja ikäänkuin olisi hän ollut varmana
siitä, miten asia toisessa vaalissa tulisi päättymään, huudahti hän:
'Kiitos Jumalan!' Mihinkään vaalipuuhiin hän ei osaa ottanut, mutta
mielipiteitään hän ei myöskään salannut. Toisin oli nimismiehen ja
lukkarin laita. 'Uudestaan he alkavat vanhaa rallia', sanoi Sutelan
isäntä, joka ei enää ollut äänivaltainen. Niin kyllä -- uudestaan! Ja
kovaa siinä pantiin kovaa vastaan. Intohimoja kiihotettiin, ja -- niin
sitä mentiin kirkkoon sielunpaimenta valitsemaan! En huoli kertoa, mitä
vehkeitä siinä oli pidetty ja miten Maleenin ja Pummin puoltajat
yksissä mielin olivat parjanneet Linsteeniä -- hänen vuoronsa oli,
nähkää, nyt tullut -- samassa kun he ylistivät oman puolueensa
ehdokasta ja koettivat mustata toisen.