umpeen kulunut vaarin peijaisista... Olet ollut hyvä meille. Ilman
sinun avuttasi, en tiedä miten olisimme eläneet, minä ja
Miinavainaja... Nyt, kun saat vaarin rahat, niin muistathan
minuakin...'
»Antero loi omituisen silmäyksen isäänsä. 'Kyllä!' vastasi hän. 'Minä
ostan Laarilan ja siellä tahdon kohdella teitä, niinkuin te iso-isää
kohtelitte ja opetitte minua häntä kohtelemaan. Ja sitten, kun tulette
oikein vanhaksi, opetan minä poikani kiroomaan teitä...'
»Isä ei vastannut mitään. Älysikö hän, mitä poikansa sanat sisälsivät?
Kykenivätkö ne näyttämään hänelle, mitä hän oli rikkonut?
»Tuvan ovi oli jäänyt auki, kun Kyösti astui sisään. Ei huomannut
kukaan, että siinä seisoi pastori, isän ja pojan keskustelua
kuunnellen.
»'Niin, isä', jatkoi Antero: 'niin olisin varmaan tehnyt, jollen näiden
vuosien kuluessa olisi oppinut, että isää ja äitiä tulee kunnioittaa.'
»'Oikein, Antero!' sanoi pastori, ja luoden silmänsä Kyöstiin lisäsi
hän: 'Se on käsky, johon lupaus on liitetty.'
»Pastori oli odottamattomalla esiintymisellään hiukan hämmästyttänyt
tuvassa olevia. Kun hän sitten käski isän ja pojan seuraamaan häntä
hänen kamariinsa, ymmärsi Antero, että ratkaiseva hetki oli tullut,
hetki, joka vihdoinkin oli ilmaiseva iso-isän salaisuuden.
»Siinä he nyt taas seisoivat pastorin kamarissa, kuten kerta ennenkin.
Kyösti ja Antero. Miina vain oli poissa. Hän makasi samassa
kirkkomaassa, missä iso-isä. Vuosi takaperin oli hän äkkiä kuollut
Laarilassa, johon hän ja Kyösti uuden isännän suostumuksella olivat
saaneet jäädä itsellisinä asumaan.
»Odottaen seisoivat siinä isä ja poika. Liikutettuna katseli pastori
nuorta miestä. Vihdoin alkoi hän:
»'Nyt on koetusaikasi umpeen kulunut. Ehdon, jonka iso-isäsi
testamentti sinulle määräsi, olet kunnolla suorittanut. Sinä tulit
tänne siinä varmassa uskossa, että kun nuo viisi vuotta oli kulunut,
saisit suuren rahasumman. Mutta ettei työmies voi kovinkaan suuria
rahasummia koota, lienet jo itse kokenut, ja sentähden luulen, että
nyt, kun ajattelet, mitä iso-isäsi tarkoitti tuolla ehdollansa, sinä
siitä olet hänelle kiitollisempi kuin hänen rahastansa. Ahkeruudellaan
oli vanha Laarila saanut talteen 400 ruplaa, kun hän maansa isällesi
antoi. Tuon pääoman pidätti hän silloin minun kehoituksestani
itselleen. Hänen säästöjänsä oli edeltäjäni hoitanut, ja tältä perin
minä iso-isäsi luottamuksen. Kun isäsi sai Laarilan, ei tämä pääoma
enää kasvanut samassa määrässä kuin ennen; korotkaan eivät aina sen
hyväksi tulleet. Mutta kasvoi se kumminkin -- aina siihen päivään asti,
jona iso-isäsi sai kuulla, että Laarila oli myytäväksi kuulutettava.
Silloin tuli hän minun luokseni, ja -- Laarila oli kyllä sillä kertaa
pelastettu, mutta vähiin oli talletettavani pääoma mennyt. Kun
vanhukselle sen sanoin, istui hän kauan ääneti. Kyyneleet, jotka
valuivat hänen silmistänsä, ilmaisivat hänen huoliansa. 'Poikani
hyväksi en voi tehdä enempää', lausui hän viimein; 'mutta pikku Anteron
tahtoisin pelastaa.' Sitten rupesi hän puhumaan sinusta ja sinun
pelastuksesi mahdollisuudesta. Kuullessani, minkä osan hän minulle oli
ajatellut, hämmästyin ja vastustin. Mutta kun näin toivottomuuden
vanhan silmissä, kun kuulin hänen syvästi huoaten sanovan: 'silloin en
apua tiedä', heltyi sydämeni, minä suostuin rupeamaan hänen
liittolaisekseen, ja nimismies, joka samalla tuli luokseni, kirjoitti
testamentin. -- Suorituksen päivä on nyt tullut, ja minä kiitän taivaan
Herraa, että koe, johon iso-isäsi rakkaus minua houkutteli, on
onnistunut.
»'Tässä on tilini', jatkoi pastori ottaen kirjoituspöydältään kasan
papereita. 'Siitä näet, miten olen perintöäsi hoitanut. Kun iso-isäsi
kuoli, oli pääoma 112 ruplaa; viiden vuoden korot ja säästynyt palkkasi
siihen luettuna tekevät yhteensä 215 ruplaa. Tästä summasta on 200
ruplaa sijoitettu hyvään kiinnitykseen ja loppu on sinun saatavanasi
milloin tahdot.'
»Pastori ojensi kätensä, tarjoten paperit Anterolle.
»Nuoren miehen huulet vavahtelivat. 'Pitäkää ne, hyvä pastori, yhä
edelleen!' sai hän liikutukseltaan sanoneeksi. 'Minä en niitä tarvitse.
Käyttäkää niitä isäni vanhuuden päiväin turvaamiseksi ja sallikaa minun
jäädä palvelukseenne...'
»'Jos iso-isäsi nyt olisi tässä, kuinka iloitsisi hän!' sanoi pastori
hiljaa.
»Kyösti oli lakillaan peittänyt kasvonsa. Mutta nyyhkytykset
ilmaisivat, että jotakin outoa hänen sielussaan liikkui.»
Papinvaali.
Roudassa oli maa; ei tahtonut lapio siihen pystyä.
Vanhan haudankaivajan täytyi käyttää rautakankea alkuunpäästäkseen.
Paikka, johon uusi hauta oli avattava, oli verrattain vapaa.
Likisyydessä oli sotakamreeri-vainajan korkea hautakumpu
kivipatsainensa. Se tavallansa osoitti, että kirkkomaan uusi tulokas
oli eläissään ollut tavallista arvokkaampi mies.
Ja niinpä todellakin oli asia. Hän, joka vuosikymmenien kuluessa monta
sataa vainajaa oli tähän kirkkomaahan siunannut, hän oli nyt itse
siihen siunattava. Aivan äkkiarvaamatta oli kuolema hänet temmannut.
Adventtisunnuntaina se tapahtui -- kirkossa, juuri kun saarnavirttä
veisattiin. Reippaana, kuten aina, oli vanha pastori toimittanut
alttaripalveluksen ja sitten saarnavirren ajaksi vetäynyt sakaristoon.
Siellä oli hän järjestänyt päivän kuulutukset suntiolle, joka ne
saatuaan oli palannut kirkkoon ja parahiksi ehtinyt tavalliselle
paikallensa lukkarin viereen, kun tämä alkoi saarnavirren kolmatta ja
viimeistä värssyä. Vanha pastori oli jäänyt istumaan pöydän ääreen
sakaristoon, auki oleva raamattu edessänsä. Silloin tuli kuolema.
Paimen kutsuttiin tilinteolle ylipaimenen eteen. Siinä istui hän
entisessä asennossaan, pää vain oli vaipunut raamattua vastaan, kun
virren loputtua suntio kiireisesti riensi katsomaan, miksi ei pastori
saarnatuoliin noussut.
Tuona adventtisunnuntaina ei kirkossa saarnattu, mutta paremmin kuin
moni saarna vaikutti seurakuntalaisiin vanhan pastorin äkillinen,
silmänräpäyksellinen kuolema.
Ja nyt oli hänen hautansa kaivettava. Vanhan kaivajan käsi vapisi;
siinä putosi hänen tietämättään kuuma kyynel routaiselle maalle,
ikäänkuin olisi se tahtonut sulattaa sitä. Kauan ei ukko jaksanut
rautakankeansa käyttää. Hän antoi sen ja lapionsa apumiehilleen,
pappilan rengeille. Itse seisoi hän siinä vieressä katsoen, kuinka
hauta syvenemistään syveni. Koko tällä aikaa ei hän puhunut mitään.
Vasta kun työ oli loppunut ja hän renkien avulla oli laudoilla
peittänyt haudan, sanoi hän hiljaa: »Luulin, että pastori saisi tehdä
minulle viimeisen palveluksen, mutta niin ei ollut Herran tahto.»
Olin työn loppupuolella saapunut hautausmaalle. En ihmetellyt ensinkään
liikutusta, jota vanhan haudankaivajan kasvot kuvastivat. Lienee tuskin
koskaan vallinnut papin ja kirkonpalvelian välillä ystävyyttä sellaista
kuin vanhan pastorin ja vanhan haudankaivajan. Kummako, että toisen
kuolema koski toiseen?
Ennenkuin lähdimme hautausmaalta, meni vanha haudankaivaja
sotakamreerin kivipatsaan luo. Kauan katseli hän sitä. Sitten sanoi
hän: »Molemmat ovat nyt samassa autuaallisessa ijankaikkisuudessa. Hän,
joka tämän kummun alla jo kolmekymmentä vuotta on levännyt, hän se
vanhan pastorin tänne sielunpaimeneksi toimitti; ja vanha pastori, hän,
jonka hauta nyt on avattu, hän se Jumalan armosta toimitti
sotakamreerille autuaallisen pääsön tästä maailmasta... Ihmeelliset
ovat Herran tiet.»
* * * * *
Ukon lauseissa oli viittauksia, jotka tekivät minut uteliaaksi. Tapani
mukaan seurasin häntä hänen kotiinsa. Kaiketi arvasi vanha
haudankaivaja, että halusin tietää, mitä nuo sotakamreeri-vainajan
haudalla lausutut sanat tarkoittivat; sillä tuskin olimme ehtineet
hänen asuntoonsa, kun hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi:
»Oletteko koskaan ollut saapuvilla papinvaalissa?»
»Olenhan toki», vastasin; »ainakin pari kertaa.»
»Ja kaikki kävi rauhallisesti?»
»Kävipä kyllä -- ainakin minun tietääkseni, vaikka ei kummallakaan
kertaa aivan yksimielisiä oltu.»
»Saattaapa olla, että maailma on hiukan muuttunut, siitä kun minä
papinvaalissa olin», arveli ukko. »Mutta enpä vaan tahdo ottaa sitä
oikein uskoakseni. Ennen muinoin olivat järkevät ihmiset sitä mieltä,
että jos milloinkaan saatana on liikkeellä, niin kyllä papinvaalissa.
Ainakin on niissä vaaleissa, joissa minä olen ollut saapuvilla -- ja
vieläpä hyvin monessa, joista olen kuullut puhuttavan -- riidelty ja
torailtu, koottu ääniä, kiitetty ja parjattu, aina viimeiseen nipukkaan
asti. Ja sitten -- hyvin usein on saatu katkerasti katua, kun tuo
kiitetty, haluttu ja valittu oli ehtinyt päästä näyttämään
kotitapojansa ja esiintymään oikeassa karvassaan. Ymmärtäkää minua
oikein», -- lisäsi ukko, kun näki että epäilin, oliko hän nyt niin ihan
oikeassa -- »ymmärtäkää minua oikein: en tarkoita vaaleja sellaisia,
joissa joku vaalipapeista on yleisimmin tunnettu ja rakastettu, vaan
sellaisia, joissa valitsioilla on joko todellisia tahi luultuja etuja
siitä, että toinen tahi toinen tulee valituksi. Silloin pääsevät
intohimot valloilleen, silloin näkee usein tyyniluontoisimpienkin
olevan kuohuksissa. Kovaa pannaan kovaa vastaan; yllyttäjiä ja äänien
kerääjiä liikkuu kaikkialla; ystävien väli käy riitaiseksi, naapurien
sopu rikkoontuu, ja koko seurakunta on ylösalaisin.»
Näitä mietteitä lausuessaan oli ukko heittänyt muutamia puunpalikoita
takkaan loppuun palamaisillaan olevien lisäksi. Hänen kasvoissaan
kuvastui erilaisia tunteita; hänen ajatuksensa näyttivät liikkuvan
kaukaisen menneisyyden tapauksissa. Vihdoin, kun olimme istuneet tulen
eteen, palasivat ne takaisin äskeiseen asiaan, ja hän jatkoi:
»Yleiseksi tuomioksi lienee kentiesi tuomioni liika ankara, mutta jos
se ei aina pitäisikään paikkaansa, niin ainakin piti se meidän
seurakunnassamme siihen aikaan, kun vanha pastori vainaja tänne
valittiin. Hän oli vaalipapeistamme toinen, eikä häntä ajatellut
kukaan. Toisten kahden välillä huojuttiin -- ensimäisen ja kolmannen.
En kuullut kenenkään aikovan häntä äänestää. Ja kumminkin sai hän
lopulta ääniä enemmän kuin molemmat muut vaalipapit yhteensä. Ihmetystä
se herätti kaikkialla; suurinta ihmetystä meissä itsessä. Mutta Herra
itse oli asiaan sekaantunut; Hän se oli mielet kääntänyt. Vielä
vaalipäivän aamulla oli kirkon ympärillä toraa ja riitaa. Suuri osa
seurakuntaa piti kamreerin puolta, ja että hän tahtoi ensimäistä
vaalipappia, sen tiesimme kaikki; toinen osa, eikä niin aivan
pienikään, oli lukkarin puolella, joka kaikin mokomin tahtoi kolmatta
vaalipappia. Herra oli valinnut keskimäisen... Siitä nyt on liki
neljäkymmentä vuotta.
»Niin», jatkoi ukko valkeaan tuijottaen, ikäänkuin olisi hän sieltä
muistojansa lukenut; »niin, tänä syksynä on siitä ummelleen yhdeksän
neljättä vuotta. Silloin oli kappalaisen virka seurakunnassa avoinna,
kuten nyt. Vanha pastori Starck, 'Tarkkipastori' -- vaikka ei hän
niinkään peräti vanha ollut -- oli kuollut. Tuomiosunnuntaina hän
loppui, ja adventtisunnuntaina hänestä kiitos tehtiin. Hän oli jo kauan
sairastanut, vuoteen omana; hänen kuolemansa ei tullut odottamatta. Hän
oli tavallisissa oloissa hyvänsävyinen mies ja pappina samallainen kuin
useimmat muut papit siihen aikaan, saamamiehenä jotakuinkin mukiin
menevä sen ajan vaatimusten mukaan. Hän pauhaili saarnatuolissa, ja
ääntä hänellä oli, se täytyy tunnustaa. Ei lukkarikaan hänelle vertoja
vetänyt. Saarnat vain olivat vuodesta vuoteen samat -- ihka samat. Joka
oli pannut muistiinsa, mitä Tarkki-pastori edellisenä vuonna oli
jonakin sunnuntaina saarnannut, sai seuraavana vuonna kuulla sanasta
sanaan saman saarnan, kenties vielä suuremmalla tarmolla huudettuna.
Tarkki-pastori käänsi, näet, vuoden lopulla nelikkonsa nurin, kuten
sanotaan, ja me kävimme häntä kuulemassa tavan vuoksi.
»Seurakunnassa vallitsi raakuus, ja sitä pastori usein valitti; mutta
hän ei tehnyt niin mitään sen poistamiseksi. Hän oli iloinen seuramies;
totia joi hän mielellään, osasipa korttiakin lyödä. Hän kuului niitten
lukuisten pappien joukkoon, jotka itse sitä tietämättään pitävät
saarnaviran ammattina, jotka saarnaavat sentähden, että se kuuluu
virkaan, ja jotka tyytyväisinä sanovat 'amen', kun ovat saaneet suuren
viikkotyönsä suoritetuksi. Hän neuvoi tosin Kristuksen, kun
synneistänsä huolestunut tuli hänen luokseen -- niinhän neuvoi häntä
hänen käsikirjansa; mutta kun tuo virallinen toimi oli loppunut,
saattoi hän samalla henkäyksellä syventyä maanviljelysasioihin ja
selittää esim. miksi eivät Thaërin kiittämät lannoitusaineet
soveltuneet meidän peltoihimme. Semmoinen oli hän terveytensä päivinä,
semmoinen tautinsa alkuaikoina.
»Hän ei häirinnyt seurakuntaa, eikä seurakunta häntä, ja rauhassa olisi
hän saanut kuolla, ellei hänen viimeisinä elinvuosinaan hengellinen
herätys, 'uusi oppi', olisi meilläkin alkanut voittaa alaa. Se harmitti
Tarkki-pastoria sanomattomasti, ja kun 'uusi oppi' tuli puheeksi,
silloin tuli myös ilmi hänen uskonoppinsa, eikä se ollut monimutkainen;
se kuului näin: 'kun ihminen _on tehnyt, mitä on voinut_, niin
tekee Jumalan armo lopun, ja luottaminen siihen on uskoa; synnintunto
ja muut 'tunnot' ovat perkeleen kiusauksia. Katumus on kyllä hyvä,
sillä se saa ihmisen palajamaan hyvien avujen tielle, ja --
_tekojensa_ mukaanhan jokainen tuomitaan.'
»Seurakunnassa levisi kumminkin levenemistään herätys, ja heränneet
kääntyivät heränneisiin lohdutusta ja neuvoa saamaan. He tuomitsivat
pastorin, ja pastori tuomitsi heidät, ja -- silloin kuoli pastori.
Armovuoden saarnaajaksi saimme vasta ikään yliopistosta päässeen
kevytmielisen nuorukaisen, joka ei osannut suomea ja joka ei muuta
halunnut kuin päästä pois 'erämaasta.' Hän rakasti tansseja ja
seuraelämää. Edellisiin ei ollut 'erämaassa' tilaisuutta, sillä
'kavaljeereja' puuttui, mutta kyllä seuraelämään -- semmoiseen kuin
sitä tarjosi Salmelan kapteenin ja Jokelan kamreerin perheet. Nämä sekä
pappilan ja Pileenin herrasväki olivat seurakunnan ainoat säätyläiset.
Jokelassa ja Salmelassa oli naisia yltäkyllin, yhteensä kokonaista
kahdeksan -- 'kapteenskaa' ja 'kamreerskaa' lukuunottamatta; pappilassa
hallitsi Tarkki-vainajan leski, hyvänsävyinen, kuuro rouva, ja hänen
kaksi tytärtään; Pileen, vanha nimismies, oli naimaton. Hänen kodissaan
edusti ijäkäs sisar, hiljainen Liisa mamselli, kaunista sukupuolta.
»Nimi- ja muina merkkipäivinä kokoontuivat nämä perheet, eikä silloin
puuttunut vanhan ajan kursailua ja hienotapaisuutta, kuten sopii
ajatellakin, kun muistaa, että rouvat olivat saaneet kasvatuksensa
hienossa maailmassa ja istuttaneet tyttäriinsä oman nuoruutensa ajan
sievistystä. Seurusteleminen näiden neitosten kanssa ei kumminkaan
tuottanut mitään sydämen vaaraa nuorelle maisterille; 'tytöt' olivat
näetten 'kovin rumia ja kaikki yli-ikäisiä', kuten hän eräälle
toverilleen kirjoitti -- nuorin, pastorin Liina, jo hiukan neljännellä
kymmenellä.
»Maisteri ei sentähden oikein ottanut viihtyäksensä naisten parissa,
mutta sitä paremmin herrojen. Näillä oli näet omat 'merkkipäivänsä'
joka toinen pyhä-ilta, jolloin he kokoontuivat toistensa luo korttia
lyömään ja juomaan rommitotia. Ja että he puolestaan mieltyivät
maisteriin -- kummako se? Olivathan nyt taasen saaneet pelipöytäänsä
'neljännen miehen', jommoisesta oli ollut syvä kaipuu aina siitä
saakka, kun Tarkki-pastori ei enää voinut ottaa osaa heidän
huvi-iltamiinsa. Ja tämä 'neljäs mies' ei pannut vastaan, kun kamreeri
ehdotti, että kokoonnuttaisiin, kuten ennen muinoin, lauantaisin,
Tarkki-pastorin mielestä olivat näet lauantai-illat vähän sopimattomat,
hänen kun oli pyhänä saarnaaminen ja -- 'aamu tuli usein liika
aikaisin.' Kamreeri oli kyllä väittänyt vastaan, sillä olihan pyhäpäivä
-- lepopäivä: ei tarvinnut silloin Pileenin olla pitäjällä eikä
kapteenin eikä hänen, kamreerin, komentamassa työväkeä. Pastorilla
tosin oli työpäivänsä silloin, mutta -- se työ! Kun kumminkin kapteeni
ja Pileen myönsivät, että pastorilla oli 'kohtuus' puolellansa, oli
kamreerin, vaikka vastahakoisesti, täytynyt myöntyä, ja niin oli
peliseura päättänyt pitää kokouksensa pyhäiltoina. Mutta nyt! 'Tusuuri
mies, tuo nuori maisterimme!' huudahti kamreeri iloisesti, johon
maisteri hymyillen vastasi: 'minusta on joka päivä yhtäläinen, ja kun
sedälle paremmin sopii lauantai, niin aivan kernaasti minun
puolestani.'
»Ja nuori sielunpaimen pelasi korttia ja joi rommitotia
lauantai-iltoina. Alussa eivät tuota panneet pahaksi muut kuin
kerettiläiset -- olihan Tarkki-pastorikin ollut korttimies, ja
semmoinenhan se tapa oli herroissa; mutta kun maisteri lopulta ei
tyytynyt lauantai-iltoihin, vaan usein sunnuntaisin kohta kirkosta
päästyään lähti muualle hakemaan 'viikkoseuraa' ja väliin tuli kotia
vasta myöhään lauantaisin, niin rupesi yksi ja toinen 'surutonkin'
seurakuntalainen sitä ottamaan pahaksi; kiivasluontoinen kamreeri
ärjäsi sellaisten tapausten sattuessa, kun neljättä miestä ei hänen
pelipöytäänsä kuulunut: 'maisteri juo, se sika!'
»Seurauksena tästä kaikesta oli, että kirkkoon saapui yhä vähemmän
sanankuulioita -- usein niin vähän, ettei maisteri luullut maksavan
vaivaa mitään jumalanpalvelusta pitää. Toiset nauroivat, toiset
surkuttelivat; ja kyllä olisi kaikki mennyt päin seiniä, ellei juuri
kirkkomme onnettomasta tilasta 'uusi oppi' olisi saanut yhä enemmän
vauhtia. Tätä 'uutta oppia' tulee meidän kiittää siitä, että henkinen
elämä itse asiassa vaurastui, vaikka kirkko joutui ylenkatseen
alaiseksi. Yksi ja toinen vakavampi seurakuntalainen uhkasi jo tehdä
kannetta maisteria vastaan, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään;
tiedettiinhän, ettei hänen aikansa tulisi pitkälliseksi, ja
'jaksaisihan nuo pari vuotta kärsiä.'
»En oikein osaa sanoa, onko se kansamme kunniaksi, vaiko päinvastoin,
että se anteeksiantavaisuudella kohtelee virkamiestensä vikoja ja
paheita. Niin on se tehnyt kaikkina aikoina, jotta kyllä jokaisen, joka
on joutunut sen kanteeseen, on täytynyt hankkia itselleen tavallista
kiivaampia mieskohtaisia vihollisia. Sitä paitsi oli toinen asia, joka
vei huomion pois maisterin irstaasta elämästä -- kysymys, kuka tulisi
Tarkki-vainajan jälkeen pastoriksi.
»Tavallisessa järjestyksessä oli, näet, Tarkki-vainajan virka
julistettu haettavaksi. Papinviran asettaminen herätti siihen aikaan
paljon suurempaa huomiota kuin nyt. Toukokuun loppupuolella tuli
tieto, kutka olivat vaalisijat saaneet. Ne olivat meille jotenkin
tuntemattomia. Kului sitten niin sanottu valitusaika, ja kun todellakin
tehtiin valitus, saimme odottaa monta kuukautta, ennenkuin lopultakin
kirkossa ilmoitettiin, kutka olivat ehdolle asetetut. Born -- Pummiksi
häntä sanoimme -- oli ensimäiselle sijalle pantu, Linsteeni toiselle ja
Maleeni viimeiselle.
»Suu auki kuuntelimme heidän ansioluettelojaan luettavan. Jo sitä ennen
oli tietysti heistä paljon puhuttu, ja mielet olivat alkaneet vähin
kallistua Pummin puolelle, kamreeri kun sanoi tuntevansa hänet ja kehui
häntä hyväksi ja kunnon mieheksi. Mutta lukkari oli kerran maailmassa
tavannut Maleenin, ja lukkarin mielestä oli Maleeni valittava. Maleeni
sai sitäpaitsi kannatusta jo siitäkin syystä, että konsistori oli muka
vääryydellä sulkenut hänet pois ensi vaalista. Maleeni oli valittanut
ja sillä seurauksella, että korkea esivalta antoi hänelle vaalisijan,
mutta piispalle ankaria nuhteita -- kerrottiin. Linsteenistä, joka oli
ijältään vanhin, vaikka vain toisella vaalisijalla, ei puhunut kukaan.
»Tuli sitten vaalisaarnojen aika. Kirkko oli täpösen täynnä näinä
sunnuntaina. Oikein tuntui se oudolta. Eivät mahtuneet kaikki
penkkeihin, kun oli ulkoseurakuntalaisiakin kuulemassa. Pummi saarnasi
niin, että seinät paukkuivat, ja messussa lähti hänestä ääntä vielä
enemmän kuin ennen Tarkki-pastorista. 'Tuomitkaa oikea tuomio!' --
siitä hän pauhasi. Mitä muuta hän puhui, en usko, että monikaan olisi
osannut selittää. Hän ei saarnannut kartasta; sanat tulivat kuin
koskesta, mutta minä ainakaan en saanut tolkkua niistä pienintäkään.
Yhteen ääneen sitä kumminkin itkettiin, ja kun kirkosta tultiin, niin
kuultiin kaikkialla: 'siinä se meidän pastorimme!'
»Linsteeni oli pieni, kalpea mies. Matala oli hänen äänensä, ja
kartasta hän luki; mutta sisältöä oli saarnassa, sen myönsi jokainen,
joka kykeni sitä kuulemaan. Tuli sitten Maleenin vuoro, ja parastansa
hän teki. Hän puheli kirkkomäellä ämmien kanssa, kiitti seurakuntaa,
johon hän oli tullut hakeneeksi, kun oli kuullut sen kunnollisista
asukkaista puhuttavan, taputteli lapsia poskille ja kysyi heidän
nimiään, antoipa vielä muutamille lakeriakin. Lauluääni hänellä oli
erinomainen. Hän messusikin, mitä vaan suinkin kävi päinsä messuta.
Saarna sitä vastoin oli niin imelä, että ainakin minua iletti. Me
olimme kaikki taivaan lapsia -- ei muuta kuin astua sisään vain. Jospa
kaikki seurakunnat olisivat semmoisia kuin meidän! Tuollaista saimme
kuulla, -- ei tosin suoraan, mutta kiertelevillä ja kaunopuheisilla
sanoilla, jotka olivat helposti ymmärrettävät.
»Pummi tahi Maleeni siis! Lukkari oli kohta laittautunut
viimeksimainitun ystäväksi, ja että Maleeni tiesi tuon hyväksensä
käyttää, sen ymmärtää. Pummi kävi saarnan jälkeen illalla tervehtimässä
vanhaa tuttuansa kamreeria, joka hänen kunniakseen oli kutsunut
luoksensa säätyläiset. 'Tusuuri mies, se Pummi!' Maisteri vain ei ollut
iltaansa oikein tyytyväinen, sillä kun viidettä miestä ei pelipöydässä
tarvittu, sai hän vain olla katsojana. Linsteeni tuli ja meni -- 'kävi
näyttämässä itsensä', sanoi Pileeni. Maleenin kunniaksi piti lukkari
iltakekkerit, joissa laulettiin virsiä. 'Ääni semmoinen sillä
pastorilla, että oikein sydän heltyy', sanoi lukkari, ja siihen
yhtyivät seksmannit ja Joosalan lautamies, ja heidän mielestään oli
Maleeni valittava -- hän, eikä kukaan muu. Oli siis olemassa kaksi
puoluetta seurakunnassa: Pummin eli kamreerin ja Maleenin eli lukkarin.
Herrojen hännysteliöitä on kaikkina aikoina ollut, ja näistä
tällaisista oli kamreerin puolue pääasiallisesti muodostettu, jos kohta
löytyi niitäkin, jotka Pummin pauhaavan vaalisaarnan vaikutuksesta
olivat siihen yhtyneet. Kamreeri oli sentähden aivan varma vaalin
tuloksesta. Mutta lukkari oli enemmän tekemisissä seurakuntalaisten
kanssa, ja kun hän nyt oli ottanut oikein tarmonsa takaa ajaakseen
Maleenin asiaa, niin ei Pummin tulevaa voittoa pitänyt kovinkaan
varmana se, joka kykeni näkemään, miten tätä voittoa hiljaisuudessa
uurteli salassa kulkeva, mutta yhä kasvava vastarinta.