Suvivirsikö oli sen muuttanut? Koko äskeinen tapaus oli kangastus hänen
lapsuutensa ajoilta. Hän muisti niin elävästi erästä kauan sitten
mennyttä juhannusiltaa, jona iso-isä oli sytyttänyt hänelle pienen
kokkovalkean pihalla. Kuinka tuo pieni tuli oli heitä molempia
ilahuttanut! Nyt oli kirkonkylän nuoriso kokoontunut Riionvuorelle.
Suuri kokko oli sinne tehty. Anterokin oli ollut mukana sitä
pystyttämässä. Kun se olisi poltettu, lähtisivät ystävät kievarin
saunaan -- niin oli päätetty. Antero oli luvannut varmaan sinne saapua,
mukanansa viime lauantai-illan velka. Rahaa tuohon velkaansa oli hän
lähtenyt iso-isältä kiskomaan; ei ollut enää isän aitassa mitä ottaa.
-- Kello kävi jo yhdettätoista. Kaiketi odottivat ystävät häntä kokon
luona. Ja tässä oli hän lukenut iso-isälle suvivirttä!
»Hän astui vitkalleen ulos tuvasta. Pihalla seisahtui hän. Oikein!
Riionvuorella oli kokko sytytetty. Tuli leimusi korkealle. Mutta
Anteron mieli ei nyt tehnyt sinne. Tuo suvivirsi oli kummia
vaikuttanut; tuo kokko hänen lapsuutensa ajoilta leimusi hänen sielunsa
silmien edessä, ja hänessä heräsi tunteita, joita hän lapsena oli
tuntenut. Se oli niin kovin omituista. Mistä tulivat nyt nuo kummat
ajatukset? Miksi hänen ei ollenkaan tehnyt mieli ystävien luo? Siksikö,
ettei hänellä ollut millä maksaa maksettavansa? Ei, velkaansa hän ei
nyt muistanut; sen sijaan kuului hänen sydämessään hiljainen kysymys:
miten on se velka syntynyt? Ja ensi kerran eläissänsä näki hän oman
itsensä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän istuutui tuvan
portaille. Illan hiljaisuudessa kuuli hän kaukaa ääniä, iloisia ääniä.
Sinne, iloisten nuorten joukkoon... Kuului samassa toinen ääni likempää
-- tuvasta, syvä huokaus. 'Muistatko, Antero, kuinka me ennen
veisasimme ja rukoilimme yhdessä?'... Hän kääntyi auki olevaan tuvan
oveen päin. Ei, sieltä ei kuulunut mitään. Iso-isä mahtoi jo nukkua.
Tällaisessa tilassa ei ollut Antero koskaan ennen ollut.
»Kului iltaa. Vanha seinäkello löi 11. Antero istui yhä tuvan
rappusilla. Riionvuorella alkoi tuli vähetä, eikä sieltä enää ääniä
kuulunut -- silloin tällöin vain joku huuto. Häntäkö huudettiin, tuvan
rappusilla istujaa? Ja hän viipyi!
»Kello löi 12. Mitä, jos hän nyt palaisi kirkonkylään? Ei, ei. Sillä
kievarin saunassa oli niin kamalaa; täällä, kodin hiljaisuudessa,
tuoksuvan luonnon helmassa, kuinka rauhallista! Oli niin outoa, niin
tavattoman outoa. Siinä vieri hiljainen kyynele hänen poskeaan
alaspäin: se putosi hänen kädelleen... Iso-isä oli testamentannut
hänelle kaiken omaisuutensa -- hänelle! Millä oli hän tämän iso-isän
hyvyyden ansainnut? Hänen kävi sääliksi vanhaa iso-isää. Hän muisti,
kuinka hyvä iso-isä aina oli ollut häntä kohtaan. Ja hän...
»Siinä kuului joku tulevan. Antero säpsähti.
»Äiti se oli, joka tuli. Hän oli ollut Harjumäellä, kun siellä kokkoa
poltettiin. Hän seisahtui hämmästyneenä, kun hän Anteron näki. --
'Mitä, etkö olekaan Riionvuorella?'
»'En huolinut sinne enää palata.'
»'Onko isäkin jo kotona?'
»'Ei.' Antero lähti hiljaa astumaan järven rannalle päin. Hän halusi
olla yksin.
»Äiti loi häneen pitkän silmäyksen. Sitten meni hän tupaan, itsekseen
mumisten: 'lienee taasen saanut liikoja päähänsä.'
»Uuden päivän aurinko koitti. Antero vaan ei ollut saanut unen
rahtuakaan silmiinsä vaateaitassa maatessaan. Aamupuoleen oli hän
kuullut isän tulevan kotiin -- missä tilassa, sen ilmaisivat isän
kiroukset.
»Testamentti -- se veti vihdoin yhä enemmän nuoren miehen mielen
puoleensa. Olikohan ukolla paljonkin vielä tallessa?
»Ajatuksia tuhansia vaihteli Anteron päässä. Tulevaisuus kangasti niin
kauniina. Toisellaista elämää aljettaisiin Laarilassa viettää, kun hän
saisi talon haltuunsa. Iso-isän rahoilla se pantaisiin kuntoon
semmoiseen, että sopi elää oikein herroiksi. Iso-isän rahat... Niihin
nyt kiintyivät nuorukaisen ajatukset. Ne kasvoivat hänen mielessään
äärettömiksi summiksi, kuta kauemmin hän niitä ajatteli, ja niitä
ajatella oli niin mieluista, niin ihmeen mieluista. Niistä ei saisi
kievari penniäkään. Hän saisi vain katsella ja kadehtia Laarilan
isäntää, kun tämä komeissa kääseissä pyhäaamuina tulisi ajaen
kirkolle... Unehtunut oli nyt iso-isä, varjoon menneet nuo äskeiset
vienonsuruiset lapsuuden muistot.
»Oliko hän nukkunut? Aurinko pilkoitti raollaan olevasta vaateaitan
ovesta. Kuka häntä huusi? Hän hypähti vuoteeltaan. Hän hieroi
silmiänsä. Poissa oli loistavuus. Hän kurkisti ulos; hän näki äidin
tulevan juosten aittaan päin.
»'Mikäs on?' ärjäsi poika ovelta.
»'Vaari on kuollut!' huusi äiti hätäisesti.
»'Vaariko kuollut...'
»Salamana iski siinä Anteron mieleen ajatus: 'Laarila on minun, rahat,
kaikki!' -- Todellisuus oli odottamattoman äkkiä vastannut unelmiin.
»Kuolleen iso-isän muistolle ei nyt ollut Anteron sydämessä tilaa. Kun
hän seisoi vuoteen vieressä, missä vainaja viimeistä unta nukkui, pyrki
kyllä alussa hellempiä tunteita tunkemaan hänen mieleensä -- noita
omituisia, uusia, eilisiltaisia tunteita, mutta niiden juuret eivät
syvälle ulottuneet. Niin pian kuin hän kuolleen läheisyydestä poistui,
kiintyi koko hänen sisällinen ihmisensä testamenttiin; se valtasi koko
hänen olentonsa.
»Miina peitti rievulla ruumiin kasvot. Kyösti ei huolinut nousta vanhaa
isävainajaansa katsomaankaan. Hän ei ollut vielä selvinnyt eilisestä
humalastansa. Mutta jos ei isän kuolema hänessä mitään vaikuttanut,
sattuipa siinä sana hänen korviinsa, joka tavallista nopeammin sai
hänet jalkeille. Antero oli näetsen kertonut, että iso-isä oli tehnyt
testamentin, joka määräsi hänelle, pojanpojalle, hänen kaikki tavaransa
ja rahansa -- monta tuhatta markkaa. 'Ja nyt lähden suoraa päätä
pappilaan ilmoittamaan vaarin kuoleman ja perimään rahat', lopetti
poika. 'Teki se iso-isä sentään viisaasti, kun ne minulle määräsi.'
»'Sinulle!' huudahti Kyösti; 'minähän se tässä likeisin perillinen
olen.'
»'Niinhän sitä luulisi, isä, mutta testamentti taitaa olla toista
mieltä', tuumasi Antero.
»Pari tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoi pastorin kammarissa
koko Laarilan talonväki -- eihän se Miinakaan rauhaa saanut
uteliaisuudeltansa, kun Kyösti ja Antero pappilaan lähtivät.
»'Vai jo sai vanha Laarila jättää maailman!' sanoi pastori, kun Kyösti
oli kuolemantapauksen ilmoittanut, samalla luoden sanantuojiin
läpitunkevan silmäyksen.
»'Niin, johan se viimein pääsi', virkkoi Miina ja nosteli vyöliinaansa,
silmiänsä muka pyyhkiäkseen.
»Kun asia siten oli toimitettu ja hautauspäivästä sovittu, ilmoitti
Kyösti, ettei hänellä tällä kertaa sattunut olemaan kirkolle meneviä
multarahoja, mutta kyllä hän ne vasta maksaisi.
»Pastori loi uuden läpitunkevan silmäyksen isään, äitiin ja poikaan.
»'Vai niin!' sanoi hän pitkään. 'Vai ei ole teillä multarahoja edes.'
»Laarilaiset eivät ymmärtäneet, mitä kovaa nuhdetta nämä sanat
sisälsivät. Heillä oli jotakin toista mielessä. Näyttihän siltä kuin
olisi Anterolla ollut jotakin sanottavaa, ja väänteli ja käänteli siinä
Kyöstikin lakkiansa. Heitä ennen ennätti kumminkin Miina.
»'Jos ette pane pahaksi, pastori, niin pyytäisimme tietää, eikö vaari
ole jättänyt teidän huostaanne jotakin ... testamentin tapaista.'
»'On', vastasi pastori. 'Vai on vainaja sen teille ilmoittanut. Puhuiko
hän myös, kenen hyväksi se on tehty?'
»'Kyllä hän sanoi, että minä se hänen omaisuutensa perisin', kiiruhti
Antero sanomaan.
»'Mutta minähän tuota...'
»'Älä puhu sinä mitään, Kyösti', keskeytti miestään Miina; 'vaari kyllä
tiesi, mitä teki.'
»Pastorin huulet vetäysivät hymyyn. 'Älkää nyt vaan ruvetko
riitelemään', sanoi hän; 'silloin voisi käydä niin, ettei kukaan teistä
perisi mitään. Muuten on Laarilan isäntävainajan määräys, että
testamentti luetaan vasta hänen hautauspäivänänsä.'
»Laarilaiset näyttivät hieman nolatuilta. Olisi ollut niin hauskaa nyt
jo tietää, paljonko vaari jätti jälkeensä. Mutta eihän heidän tarvinnut
kauankaan tuota tietoa odottaa.
»Ei, sillä jo seuraavana sunnuntaina oli iso-isä haudattava.
»Kummaa on, kuinka nopeasti huhut, jotka tietävät jotakin uutta kertoa,
leviävät. Laarilan vaarin kuolema oli tuskin tiedoksi tullut, ennenkuin
jo kaikkialla puhuttiin hänen testamentistaan. Ja kun maailmassa
kaikkia tiedetään, tiedettiin myös, että vainaja oli ollut upporikas,
että hän jossakin tallensi kolikoita oikein nelikoittain -- missä, sen
oli vaari uskonut pastorille. Ja kaiken omaisuutensa oli vaari
Anterolle, poikansapojalle, testamentannut! Siitäkös nyt puhetta
piisasi seurakunnassa! Oltiin kauhean uteliaita tietämään, paljonko
Antero tuli saamaan -- tuo onnellinen Antero! Häntä nyt katseltiin
toisilla silmillä kuin ennen. Ja kun hän ja Kyösti torstai-iltana
toivat vaarin ruumiin tapuliin, niin kylläpä sinne keräytyi väkeä
perillistä katsomaan. Ja mahtavalta siinä näyttikin perillinen.
»Miinalla oli kauhean kiire. Peijaisia hän puuhasi -- 'oikein komeita.'
Olipa Kyöstillä ja Anterollakin hommaa. Lainaksi täytyi hankkia, mitä
tarvittiin, ja ihmeekseen huomasivat isä ja poika, että kaikki, joiden
luo he kääntyivät, nyt olivat hyvin auliit antamaan lainoja. Anteron ei
olisi tarvinnut ottaa tulevaa perintöään puheeksikaan, jos ei hän olisi
tahtonut. Mutta hauskaahan oli siitä puhua, noista pastorin tallessa
olevista rahanelikoista, ihmeen hauskaa!
»Ja pian se tuli, tuo odotettu päivä -- iso-isän hautauspäivä. Paljon
oli siinä kutsuvieraita saattamassa vanhaa Laarilaa hänen viimeiseen
leposijaansa, mutta vielä enemmän uteliaita. Ei siinä suru ketään
vaivannut. Ohdakkeiden sekaan putosivat lämpimät sanat, joilla pastori
lopetti ruumiinsiunaamistoimituksen. Mutta sitten -- kuinka kauhean
pitkältä tuntui Anterosta jumalanpalvelus kirkossa, vaikka häntä kyllä
miellytti kaunis kiitos, jonka pastori teki iso-isän kuoleman johdosta,
ja varsinkin sen loppuosa, joka ilmaisi seurakunnalle, että
Laarilavainajan kunnollisuus ja rakkaus hänen omaisiaan kohtaan vasta
hänen kuolemansa jälkeen Jumalan avulla oikein tulisi näkyviin. Tuo
tietysti tarkoitti testamenttia, siitä oli Antero varma, ja samaa
ajatteli Kyöstikin, ollen itsessään sitä mieltä, että kyllä isä oli
hänelle tavaransa määrännyt -- ainakin tulisi hän niitä hoitamaan,
sillä olihan Antero vielä ala-ikäinen. Tuon viimeksi mainitun viisauden
oli kievari Kyöstiin istuttanut.
»Loppuihan se viimein jumalanpalvelus, ja samassa hevosessa kiirehtivät
isä ja poika kotiin, jossa pastoria ja kutsuvieraita komeat päivälliset
odottivat. Siinä hyöri Miina, joka ei ollut toimiltaan kirkkoon
ehtinyt; siinä oli häntä auttamassa naapurinaisia, jotta kaikki olisi
valmista vierasten tullessa.
»Kuinka omituisessa jännityksessä siinä oltiin! Näki että mielessä
pyöri jotakin tärkeämpää kuin ateria. Tutkien tirkistelivät siinä
vieraat jokaista esinettä. Saattoihan olla mahdollista, että ukko tänne
johonkin oli kätkenyt aarteensa. Ja kun vihdoin pastori saapui, kuinka
kovin salaperäiseltä hän heidän mielestään näytti, vaikka hän siinä
kätteli ja tervehti, niinkuin ei mitään tavatonta olisi ollut
odotettavissa.
»Mutta pettyivätpä siinä taasen laarilaiset ja vieraat, sillä eihän
pastori ollut tietävinänsäkään koko testamentista. Ruokapöydässä kulki
viinapokaali, suuri, hopeinen, miehestä mieheen, ja maistelivat siitä
naisetkin. Tapa silloin oli semmoinen. Syötiin ja juotiin, ja ruoka ja
juoma näyttivät hellittävän tuota äskeistä jännitystä. Anterossa vain
se päinvastoin yhä kiihtyi. Oli varsin omituista, kuinka elävästi hän
nyt muisti vanhaa iso-isää, semmenkin kun pastorin silmät häntä
kohtasivat, ja se tapahtui niin usein, että siinä kyllä oli enemmän
kuin sattumusta.
»Vihdoin oli ateria lopussa. Touhu ja puuha, joka sen kestäessä oli
vallinnut, taukosi vähitellen. Lukkari veisasi tavallisen kiitosvirren,
johon kaikki yhtyivät.
»Silloin, juuri kun vieraat olivat pöydästä nousemaisillaan, helisti
pastori pöytäveitsellä lautasen reunaan, ja kun kaikkien silmät olivat
häneen kääntyneet, puhui hän:
»'Se vanha, rehellinen ukko, jonka maalliset jäännökset tänään olemme
haudan lepoon saattaneet, oli kerran nuori hänkin. Köyhänä läksi hän
maailmaan isänsä torpasta, jossa ei leipää hänelle riittänyt. Työllä ja
ahkeruudella kunnosti hän itsensä, ja elävä jumalanpelko, joka asui
hänen sydämessänsä, raivasi hänelle tien. Tänne Laarilaan tuli hän
poika-ijässään. Tähän kiintyi hän ijäkseen. Vasta alulla oli Laarila
silloin, pieni uutistalo. Renkinä palveli hän täällä ensin, vävynä
sitten, vihdoin isäntänä. Kunto ohjasi hänen askeleensa, siunaus kulki
hänen työnsä jälkiä. Löytyy teidän seassanne moni, joka muistaa häntä
kirkon kuudennusmiehenä. Sen arvonsa ja sen maatilan, jonka isäntänä
hänen poikansa nyt on, sai hän palkaksi rehellisyydestään ja
ahkeruudestaan; mutta suurin palkkansa, maallisesti katsoen, on
kumminkin hänen jälkeenjättämänsä puhdas maine. Te, tässä saapuvilla
olevat vanhat, jotka hänen miehuutensa päivinä tunsitte -- te tiedätte
sanani tosiksi.
»'Maassamme on monin paikoin tapana' -- jatkoi pastori -- 'että isäntä,
joka nuoruutensa ja miehuutensa päivät on ahkerassa työssä kuluttanut,
vanhuuden rajoja lähestyessään, väliin jo sitä ennenkin, antaa maansa
ja isännyyden pojallensa, pidättäen itselleen, kuka runsaamman, kuka
niukemman eläkkeen. Tuota tapaa, joka yleensä ei ole kehuttava,
noudatti vanha Laarila. Jo parikymmentä vuotta sitten, samana vuonna,
jona minä tähän seurakuntaan tulin, luovutti hän maansa ainoalle
pojallensa. Hän toivoi häneltä ja hänen perheeltään, mitä isän on
oikeus toivoa lapsiltaan. Hän ei pidättänyt itselleen mitään
etuoikeuksia. Hän tahtoi jatkaa työtään jälkeläistensä hyväksi, syödä
heidän pöydässään, iloita heidän kanssaan vapaana siitä kuormasta,
jonka isäntänäolo laskee maanomistajan niskoille. Hän olisi tahtonut
antaa kaikki -- pääomankin, minkä hän toimeliaisuudellaan oli koonnut
-- pojallensa. Ettei hän sitä tehnyt, on minun syyni tahi -- ansioni.
Ja niin jäi pojalta ja kaikilta tietämättömiin, että hänellä oli
enemmän omaisuutta kuin Laarilan maa. Kun hän minulle tuumastaan puhui,
neuvoin minä häntä asettamaan rahasäästönsä turvattuun paikkaan ja
lupasin tässä suhteessa olla hänen apunaan. 'Ken tietää, mitä voi
tapahtua', sanoin, ja hän myönsi, että saattaisin olla oikeassa. Kun
hän antoi kaikin puolin kunnossa olevan Laarilan maan pojallensa, uskoi
hän minun huostaani, mitä hänellä rahaomaisuutta oli. Se teki
mahdolliseksi hänen vielä kerran lahjoittaa Laarila pojallensa, joka
muuten olisi menettänyt sen... Eikö niin, Kyösti? Sinä ja Miina
tiedätte, missä määrässä äsken hautaan lasketun isävanhuksen toiveet
rauhallisesta, onnellisesta vanhuuden päiväin vietosta ovat
toteutuneet. Mutta tässä ei ole paikka sitä likemmin tutkia. Te
tiedätte sen. Omatuntonne sanoo teille sen, puhuu teille siitä teidän
kuolinhetkeenne saakka. Olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että
vainaja teitä viimeiseen saakka rakasti, että hän viimeiseen saakka
toivoi.
»'Viime kuluneesta talvesta vuosi takaperin kävi vanha Laarila eräänä
pyhänä minun luonani viimeisen kerran. Kokemusta oli hänelle aika
lisännyt, ja tämä kokemus oli synnyttänyt uusia ajatuksia hänen
mieleensä. Mitä ensimäinen niistä sai aikaan, ei tarvinne minun enää
kertoa. Se on jo tehnyt tehtävänsä. Toinen sitävastoin koskee tänä
hetkenä hyvin likeltä kaikkia vainajan jälkeisiä. Vanha Laarila oli,
näetten, tuona vastamainitsemanani pyhäpäivän aamuna käynyt nimismiehen
luona, ja tämä saapui keskustellessamme meidän seuraamme. Minun ja
nimismiehen läsnä-ollessa saneli vanhus testamenttinsa, pyytäen meidän
se salassa pitämään hänen hautauspäiväänsä saakka. Laillisessa
järjestyksessä kirjoitti nimismies paperille vanhuksen viimeisen
tahdon, jonka mukaan kaikki hänen omaisuutensa, siinä tilassa, missä se
hänen kuolinhetkenään oli, tulisi hänen poikansapojan, Antero
Kyöstinpoika Laarilan omaisuudeksi.'
»Kyösti, joka ruokapöydässä oli syvästi kallistanut viinapokaalia --
kentiesi jo ennenkin -- ei ollut tähän asti välittänyt mitään pastorin
puheesta, vaikka olisi luullut sen kauttaaltaan kipeästi häneen
koskeneen. Mutta nyt, kun hän kuuli, että iso-isän rahat joutuisivat
hänen pojalleen, heräsi hän ja huudahti:
»'Se semmoinen testamentti ei ole laillinen.'
»'Se on laillinen', sanoi pastori vakavuudella, joka näytti viinan
vallassa olevaankin vaikuttavan. 'Talonsa on testamentin tekiä jo
eläissään antanut pojallensa. Talon suhteen hänellä siis ei ollut
mitään säätämisvaltaa. Mutta irtaimistonsa, rahansa -- jos
hänellä niitä oli -- oli hän oikeutettu antamaan kenelle tahtoi.
Testamentissaan onkin hän ne määrännyt poikansapojalle -- kumminkin
yhdellä kylläkin tärkeällä ehdolla', lisäsi pastori painavasti.
»Sitten vaikeni hän ja loi silmänsä Anteroon, jonka mieleen siinä
juohtui, että iso-isä viime eliniltanaan oli jonkinlaisesta ehdosta
puhunut ja että hän, Antero, silloin, sen enempää tuosta ehdosta
välittämättä, oli luvannut siihen mukautua.
»Oli kotvasen aikaa tuvassa aivan hiljaista. Jos pastori tahallaan oli
laatinut sanansa niin, että ne saisivat kuuliat jännitykseen, kyllä oli
hän voittanut tarkoituksensa.
»Nuorukaiseen kääntyen jatkoi hän vihdoin:
»'Sinusta, Antero, riippuu nyt, tahdotko noudattaa iso-isäsi määräystä,
täyttää hänen ehtonsa ja periä, mitä hän on aikonut sinulle luovuttaa,
vaiko jättää ehdon täyttämättä ja luopua kaikesta. Minä tiedän, että
iso-isäsi ehto tuntuu sinusta kovalta, mutta tiedän myös, että
iso-isäsi sillä sinun parastasi tarkoitti. Sentähden pyydän, että
tarkoin ajattelet tulevaisuuttasi, ennenkuin ryhdyt päättämään. Siinä
tapauksessa, että ehtoon mukaudut, koskee päätöksesi likeltä myöskin
minua. Ainoastaan iso-isäsi kyyneleet ja ne syyt, joihin hän ehtonsa
perusti, saattoivat minun suostumaan hänen määräykseensä. Iso-isäsi
luovuttaa sinulle, niinkuin jo sanoin, kaiken irtaimen omaisuutensa,
mutta vasta viiden vuoden kuluttua, ja silloinkin vain sillä ehdolla,
että sinä nämä viisi vuotta palvelet minun luonani ja nuhteettomasti
toimitat, mitä palvelian tulee toimittaa. Jos tähän iso-isäsi ehtoon
suostut, niin saat minulta tavallisen vuosipalkan ja sitten viiden
vuoden kuluttua, mitä iso-isäsi on sinulle määrännyt. Jos taasen
iso-isäsi ehtoon et tahdo mukautua, niin on testamentissa toinen
määräys, joka sanoo, mihin hänen omaisuutensa siinä tapauksessa on
käytettävä. Sinä silloin et tule siitä mitään saamaan. Nyt tiedät sinä,
mitä testamentti sisältää. Vapisevalla kädellä ja rukoillen, että Herra
sinun päätöstäsi ohjaisi, piirsi isoisäsi puumerkkinsä viimeisen
tahtonsa alle.'
»Kerrassaan nolattuna seisoi Antero siinä. Mitään tällaista ei hän
ollut osannut aavistaakaan. Semmoinenko se ehto olikin! Silläkö iso-isä
hänen parastansa katsoi! Hänen naamansa venyi niin pitkäksi, että
näytti oikein naurettavalta. Vetikin siinä suupieliänsä hymyyn kievari,
jonka oli ollut vaikea kadehtimatta ajatella Anteron onnea.
»'Paljonko siitä sitten lähtee?' kysäsi Miina yht'äkkiä, kun kaikki
vaitiollen tirkistelivät Anteroa ja odottivat hänen päätöstään.
»'Sen on tulevaisuus ilmaiseva', vastasi pastori.
»Mutta siihen ei ollut Miina tyytyväinen. Häntä kovin harmitti tuo
ehto, ja kimelällä äänellä tiuskasi hän: 'Kyllähän sen näkee, mitä
vaari tarkoittaa: Ainoan poikani tahtoo hän ryöstää meiltä, ainoan,
joka työhön kykenee...' Ja Miina peitti vyöliinallaan silmänsä.
»Tämä välikohtaus oli kumminkin onnellinen Anterolle. Kovin
vastenmielistä oli tosin mukautua iso-isän ehtoon, mutta -- parempi
toki pappilassa palvella, suuri omaisuus tiedossa, kuin elää kodin
kurjaa elämää... Viisi vuotta oli kyllä pitkä aika, mutta olihan hän
vielä nuori, ja sitten -- iso-isän suuri omaisuus... Suureksi,
tavattoman suureksi oli Antero oppinut sitä yhä varmemmin ajattelemaan.
»Pastori ei vastannut mitään Miinan mielenpurkaukseen. Hän tiesi, ettei
tuon ainoan pojan työ voinut karkoittaa vanhempain häviötä; hän tiesi
myös, ettei Laarilan nykyinen isäntäväki kykenisi taloa pitämään. Hän
kääntyi äidistä poikaan. Hän odotti, mitä Antero vastaisi iso-isän
ehdon johdosta.
»Ihmissydän on oikullinen. Jollei Miina olisi sekaantunut asiaan, olisi
Anteron hämmästys kentiesi kääntynyt suuttumukseksi ja suuttumus taasen
saanut hänet hylkäämään iso-isän ehdon; nyt sitä vastoin vaikutti äidin
nurjuus sen, että Antero tuli malttaneeksi mieltään ja ajatelleeksi,
mitä koti hänelle saattoi tarjota. Ja tämä ajatus ei ollut
houkutteleva. 'No, Antero', sanoi viimein pastori, kun poika yhä seisoi
ääneti, 'joko olet päättänyt, vai tahdotko aikaa miettimiseen?'
»'Mitäpä tässä on miettimistä', vastasi Kyöstin poika ja loi silmänsä
pastoriin. 'Kyllä minä taivun ehtoon, mutta kuka täällä kotona...?'
»'Asia on siis päätetty', sanoi pastori, ja puristaen Anteron kättä
lisäsi hän: 'Suokoon kaikkivaltias, että iso-isäsi tarkoitus
toteutuisi!'»
* * * * *
»Yhdeksännellätoista ikävuodellaan oli Antero, kun hän iso-isänsä
omituista ehtoa noudattaen muutti pappilaan, neljännelläkolmatta, kun
nuo testamentin määräämät vuodet olivat loppuun kuluneet. Haikealla
mielellä oli hän alkanut 'koulunsa', joksi hän sittemmin näitä vuosia
sanoi; kovin oli hänen sydämensä varsinkin ensi viikkoina kapinoinut
tuota iso-isän määräystä vastaan, mutta -- 'eihän sitä maailmassa
mitään ilmaiseksi saa: täytyyhän monen palvella koko ikänsä, osaamatta
parempia päiviä toivoakaan', oli hänelle hänen tyytymättömyytensä
johdosta pastori kerran sanonut, ja tämä viisaus oli viimein
nuorukaiseenkin pystynyt. Noiden viiden vuoden kuluessa alkoi hän
vähitellen käsittää iso-isän tarkoituksen, ja kun ne olivat loppuun
kuluneet, ymmärsi hän sen täydellisesti. Iso-isä oli tahtonut saada
hänet pois kodin huonon vaikutuksen alaisuudesta, pannut hänet
uudelleen kasvatettavaksi.
»Kova oli koulu, monta katkeraa hetkeä tarjosi se, varsinkin alussa,
nuhteettomaan palvelukseen kun pastorin sanojen mukaan muun muassa
kuului kerrassaan luopuminen kievarin saunasta ja sen houkuttelevasta
ilosta: juomisesta ja kortinlyönnistä. Mutta päivä kului päivän
jälkeen, ja vähitellen tapahtui nuorukaisessa täydellinen mielenmuutos.
Pastori oli huomannut syvällä hänen sydämessään jäännöksiä iso-isän
istutuksista. Ne olivat kyllä orjantappuroiden ja rikkaruohojen
peitossa; mutta ne eivät olleet vielä kokonaan kuoleutuneet. Hän koetti
saada niille päivää ja valoa. Hän valvoi kasvattiaan, ja etenkin
lauantai- ja pyhä-iltoina, jotka nuorukainen ennen oli viettänyt
irstaisten toverien kanssa, piti hän häntä silmällä. Tukemalla
kiusausten hetkinä hänen parempia tunteitaan, ohjasi hän häntä voitosta
voittoon, huomaten samalla ilokseen, minkä vahvan kerroksen
luonteenlujuutta jokainen uusi voitto laski. Ja kun viimeinen vuosi
noista viidestä alkoi, saattoi hän jo itselleen sanoa, että koe, jonka
hän vanhan Laarilan tahtoa noudattaen oli tehnyt, oli onnistunut
paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan.
»Tuli vihdoin se päivä, jona Antero oli täyttänyt iso-isän ehdon.
Nuori, reipas, vakavakatseinen mies istuu pappilan palkollistuvassa
viikatetta varteen asettamassa. Muu väki on ulkotöissä. Hän tietää,
että hänen koetusaikansa on tänään loppunut.
»'Nyt sinusta tulee rikas mies, Antero; nyt voit ostaa Laarilan
takaisin', sanoi siinä eräs piioista, joka oli tehnyt asiaa tupaan ja
joka perinnön tähden perillistä suosi, toivoen hänkin tulevansa noista
iso-isän rahoista osalliseksi.
»Antero ei vastannut mitään.
»'Nyt olet ollut viisi vuotta täällä pappilassa?'
»'Niin olen', myönsi Antero.
»'Kaiketi saat sinä samalla hinnalla ostaa takaisin Laarilan kuin se
huutokaupassa myytiin?'
»'Enköpähän saane.'
»'Tiesi, mikä sinuun on mennyt; sinä et ole enää sama mies kuin tänne
tullessasi.'
»'Niinkö luulet, Liisa? -- Siitä kiitän iso-isävainajaa ja pastoria.'
»'Soo!' Liisa katsoi pitkään toivottua ylkää.
»Samassa aukeni tuvan ovi ja sisään astui vanhanpuoleinen, huonosti
puettu mies. Antero ja Liisa loivat silmänsä häneen. Siinä seisoi
Laarilan entinen isäntä.
»'Mitä kuuluu? Istukaa, isä!' sanoi Antero, vanhusta tervehdittyään.