taloudellisista paheista. Olimme aamupäivällä olleet pitäjäntuvalla,
kun siellä huutokaupalla myytiin vaivaisia, olimme kuulleet raakaa
pilaa laskettavan harmaahapsisista, tutisevista vanhuksista, jotka
maailman koulusta olivat eroamaisillansa; olimme nähneet pieniä
orpolapsia nostettavan pöydälle kaikkien nähtäviksi -- kuten myytävää
kauppatavaraa ainakin. Ei kysytty, kenelle joutuivat nämä vanhat, ei
pidetty mitään lukua siitä, kenelle »lyötiin» nuo pienoiset, jotka
siinä seisoivat, mitkä itkien, mitkä ihmeissänsä ympärilleen katsellen.
Kysyttiin vain: »kuka helpoimmasta ottaa?» Ja siinä punnitsivat
huutajat, ja toiseen vaakaan laskivat he punnuksena kysymyksen:
»paljonko myytävä syö?» toiseen: »mitä hyötyä hän voi tehdä?»
Siinä myytiin Savikon sokea vaari. Samelan Kamari-Mikko hänet huusi.
Neljä tynnyriä viljaa -- puoleksi rukiita, puoleksi ohria -- oli hinta.
Sokea ukko ei puhunut mitään, mutta kirkkaita kyyneleitä tippui hänen
ryppyisille poskillensa. Hän oli muinen ollut varakkaan talon isäntä.
Mikko tarttui ukon käteen, ja vanhuuttansa hoiperrellen seurasi ijäkäs
taluttajaansa. Yleinen syntyi siinä nauru, kun Tanilan Lassi, nuori
talon isäntä, Mikolle oven suusta tiuskasi: »Taitaapa nyt Leenasi
iloita, kun mökkiin tuot maltaita, vaikka ylivuotisia ovatkin.» --
Pikku Katri, nelivuotinen, sinisilmäinen, kaunis tyttö »lyötiin»
Urvakon muorille, jota oli sakotettu kapakoitsemisesta ja pahasta
elämästä. Tynnyristä vain meni tyttö, mutta Lassi tuumasi, että Urvakon
muori laski hinnan tynnyristään saatavien viinakannujen mukaan, ja
»silloin kauppa kannattaa.» --
»Tuollainen huutokauppa on inhottava. Se tappaa kerrassaan kaikki
ihmiselliset tunteet, se tekee ihmisarvosta lopun. Ja kasvava sukupolvi
seisoo siinä vieressä, näkee ja -- oppii! Raakaa, kerrassaan raakaa!»
Koko sieluni oli kuohuksissa.
Vanha haudankaivaja oli kauan ääneti. Inhosiko hän siihen määrään
aamupäiväisiä näkemiänsä, ettei sanamuotoon saanut ajatuksiansa?
»Raakaa!» vastasi hän viimein huudahdukseeni. »Varsinkin säälin
lapsiraukkoja. Tuollainen muisto aikaisimmilta päiviltä painuu monenkin
mieleen ainaiseksi, puhumattakaan kasvatuksesta, jonka 'syötiksi'
asetettu pienoinen useinkin saa. Onneksi ei kansamme toki itse asiassa
ole niin sydämetön kuin äskeisestä tapauksesta päättäen voisi luulla.
Moni 'huutolainen' on saanut kokea hellääkin kohtelua.
»Ei voitane kumminkaan välttää, että orpo annetaan vähimmän vaativalle,
niin kauan kuin vaivaishoito on nykyisellä kannalla, vaikka kyllä
tapaa, millä se tapahtuu, voitaisiin muuttaa. Te kyllä hyvin tunnette
kansalaisemme. He eivät rupea paljoa maksamaan, jos vähemmällä voivat
päästä; he eivät suurestikaan pidä lukua, millä tavalla pääsevät,
kunhan pääsevät. Moni hyvä aije on mennyt myttyyn, sentähden ettei ole
katsottu muuta kuin -- mitä se maksaa; hyötyyn saakka ei ole ajatus
riittänyt, Markkaa ei tänään tahdota uhrata huomispäivänä saatavaan
kahteen. Mieluummin annettiin pikku Katri tynnyristä Urvakon muorille,
joka hänestä varmaan kasvattaa kunnottoman naisen, kuin puolestatoista
suntion leskelle, joka luullakseni olisi hänestä tehnyt hyvän ihmisen.
Se on aina ollut kehnoimpia puoliamme, ettemme ajattele nykyhetkeä
edemmäksi, ettemme huomisesta välitä, kunhan tänään pääsemme. Tuleeko
tuo pieni, kaunis tyttö huonon kasvatuksen kautta tulevaisuudessa
rasittamaan kuntaa, sitä tänään ei kysytä, hänen ihmisarvoansa vielä
vähemmän. Pää-asia on, että tänään päästään niin vähillä maksuilla kuin
suinkin -- eikä se toiselta puolen niin aivan kummakaan ole, sillä
lujassa istuvat talonpojan pennit, ja menoja ja maksettavia yhä vaan
karttuu. Vanhusten laita on myöskin surkuteltava. Moni, joka tänään
joutuu huonolle hoidolle, olisi ansainnut valoisamman elämänillan;
mutta hyvin moni saa nyt niittää, mitä itse nuorempana kylvi, hyvin
moni on, nähkää, itse syypää kohtaloonsa. Monelle käy vanhana, miten
Laarilan ukolle, vaikk'ei liene monellekaan oma vahinko tullut
jälkeläisille viisaudeksi, kuten se hänen jälkeläisilleen tuli, joskin
kauan hänen kuolemansa jälkeen.»
Jokin muisto -- huomasin sen -- oli vanhan haudankaivajan mielessä
vironnut, jokin muisto, joka oli jossakin yhteydessä niiden tapausten
kanssa, joita äsken olimme nähneet. Odotin, että hän ottaisi tuon
muistonsa kertoakseen, eikä minun tarvinnut kauan odottaa.
»Näen, että haluatte kuulla Laarilan kuudennusmiehen kohtalon. Se on
mielestäni monessa suhteessa opettava. Kärsimysten kautta hän meni
kunniaan. Hän kylvi itselleen ohdakkeita, hän niitti ohdakkeita; mutta
juuri näitä ohdakkeita niittäessään kylvi hän hyvää siementä, ja siitä
kylvöstä siunaavat hänen jälkeläisensä hänen muistoansa.»
* * * * *
»Laarilan ukko...
»Hän istui tuvan nurkassa, takan vieressä pankolla. Likainen, haljennut
ja laidoista ryhmyinen puukuppi oli hänellä polvillansa. Hän oli
illalla särkenyt kivivatinsa ja Miina, hänen poikansa vaimo, oli
silloin vihoissaan ärjäissyt: 'vaari saa hakea itselleen velliastian,
mistä löytää; ei niitä ole talossa särkeä.' Ja vaari oli hakenut.
Vanhoista komeroista oli hän rikkinäisen kuppipahasen löytänyt. 'Se
joutaa vaarille!' oli Miina sanonut, kun astian näki.
»Vapisevin käsin oli ukko kantanut kuppinsa takan luo. Siinä oli
lämpöisempi. Siinä istui hän ja söi. Kupissa oli leipää, suolavettä,
perunoita ja perunankuoria -- pyhäpäivän aamuatria.
»'Joutaisi tuoda puita edes tupaan!' murisi Miina ukkoon katsoen.
'Oikein luita karmii, kuin näkee hänen taloa kuluttavan.'
»Olivatko nuo sanat lausutut ukon kuultaviksi?
»Hän kuuli ne, huokasi, asetti kupin pankolle viereensä ja herkesi
syömästä. Ei maittanut enää ruoka. Hän jaksoi töin tuskin tuvan poikki
astua, saatikka sitten puita kantaa pakkasessa. Hän oli kyllä kantanut
ja raatanut aikanansa. Hän ei sanonut mitään, ei silloinkaan, kun
Kyösti, hänen poikansa, kohmelopäisenä tuli kotiin, kirosi ja ärjyi ja
oli isänsä jalkoihin vähällä kaatua takan luokse hoiperrellessaan;
mutta kyyneleitä kiilui vanhuksen silmissä, kun hän siirtyi kauemmaksi
nurkkaan.
»Hän oli heikko, hän oli vanha. Kahdeksankymmentä ikävuotta painoi
hänen hartioitaan. Hän oli ollut suora ja vahva; nyt oli hän kumara ja
kuihtunut. Hän oli ollut varakkaan talon isäntä, yleistä kunnioitusta
oli hän nauttinut, hänellä oli ollut paljon sanomista kuntansakin
asioissa. Nyt oli hän unohdettu, syrjäytetty kuten vanha työkapine,
joka ei enää mihinkään kelpaa; nyt kadehti häneltä miniä suolavettä,
leipää, perunoita ja perunankuoria.
»Mitä oli hän tehnyt?
»Hän oli antanut talonsa pojalleen ja ruvennut eläkkeelle, mitään
erioikeuksia itsellensä pidättämättä. Siinä hänen pahat työnsä. Niistä
kärsii hän, on jo vuosikymmeniä kärsinyt -- alussa vähemmän, vuosien
eteenpäin vieriessä yhä enemmän, ja nyt, kun hänen ja kuoleman välillä
vain on askele, kun rakastetusta pojasta on tullut paatunut juomari --
nyt alkaa mitta olla täysi.
»Turhaan on hän koettanut poikansa omaatuntoa herättää. Turhaan on hän
varottanut, pyytänyt ja rukoillut. Mitä on hän sillä voittanut? Vihaa
ja kiukkua vain. Lopulta vaikeni hän, mutta vain sitä innokkaammin
huoatakseen, että taivaan Herra vihdoinkin pehmittäisi pojan kovan
sydämen. Ja siitä on hän saanut voimia kestämään; rukous on ylläpitänyt
häntä, ja hän on itsessään varma, että vielä koittaa aika, jolloin ei
enää tuota pohjatonta kuilua ole olemassa hänen ja hänen poikansa
välillä. Kerran, ainoan kerran vain on hän silmänräpäykseksi unhottanut
rakkautensa. Se tapahtui eräänä aamuna, kun poika tuli juopuneena
kotiin ja kiroten sieppasi hänen kädestään virsikirjan ja heitti
takkaan. Silloin ei isä voinut hillitä itseään. Hän nousi ja huudahti:
'Joka kiroilee isäänsä, sen pitää totisesti kuoleman, sanoo Herra
kaikkivaltias!' Mutta tuonakin kamalana hetkenä heltyi hänen sydämensä
kohta, kun hän oli Jumalan tuomion lausunut. Pojan, hänen oman poikansa
onneton, surkea tila karkoitti vihan. Ja kun sitten seuraavan viikon
kuluessa tuomio alkoi käydä toteen, kun Kyöstin vanhimmat pojat samana
aamuna hukkuivat ja iso-isä ja isä seisoivat heidän ruumiittensa
vieressä, silloin muisti vanhus, että hän oli Jumalaan vedonnut ja
syytti itseänsä poikien kuolemasta. Epätoivoisena, masentuneena seisoi
hän siinä, kun Kyösti loi silmänsä häneen ja huudahti: 'Tämän olet
minulle suonut!'
»Siitä päivästä oli ukko muuttunut oman itsensä varjoksi; siitä
päivästä tulivat hänen kärsimyksensä kahta kovemmiksi. Kammolla ja
vihalla katseli häntä Anterokin, hänen poikansapoika, Kyöstin ainoa
elossa oleva lapsi. Tuota kammoansa ja vihaansa osotti hän alituiseen,
sillä siihen yllytti häntä isän ja äidin esimerkki. Vanhus ei sanonut
mitään; mutta mitä tunsi hän, kun hän ristissä käsin yöt valvoen
pahnoillansa makasi? --
»Niin -- hän oli vetäynyt niin liki nurkkaa kuin pääsi. Siinä
virtasivat hänen kyyneleensä. Silloin kuuli hän sanoja, jotka saivat
hänen sielunsa viimeisen joustavuuden ponnahtamaan. Kiroten ilmoitti
Kyösti vaimolleen, että heidän talonsa tänään kuulutettaisiin
myytäväksi, 'ja', lisäsi hän isäänsä viitaten, 'tuo on sen
onnettomuuden meille tuottanut!'
»'En, en, sen tiedät sinä, taivaan Jumala!' huokasi vanhus sydämessään.
Hän yritti nousta, mutta vastustamaton voima pidätti häntä.
»'Nimismies ei siis ottanut odottaakseen?' kysyi Miina vapisevalla
äänellä.
»'Ei, ja vielä lisäksi kehtasi puhua vaarista...'
»Miinan silmät iskivät tulta. 'Sitähän olen aina sanonut, että siitä
päivästä, jona vaari sinut kirosi, on joka päivä tuonut tuhoja
meille...'
»Jo pääsi ukko nousemaan. Hän, joka viikkokausiin tuskin oli sanaa
virkkanut, puhui nyt:
»'Kyösti', sanoi hän vapisevalla, rukoilevalla äänellä, 'suo minun
tänään päästä kirkkoon...'
»'Kirkkoon!' huudahti Kyösti. Sitten purskahti hän kamalaan nauruun.
»'Kirkkoon!' huudahti Miina, tuskin korviansa uskoen. Sitten yhtyi hän
miehensä nauruun. 'Etkö ymmärrä, Kyösti? Hän tahtoo kuulla Laarilaa
kuulutettavan... Anna Vilposen Topon kyyditä häntä, koskei Antero ole
kotona. Se sopii! Menköön kuulemaan -- kuulutusta!'
»Ei ollut ukko moniin aikoihin Herran temppelissä käynyt. Eihän hän
moneen vuoteen ollut jaksanut jalan astua noita kahta pitkää virstaa,
ja sitten -- eihän hänellä ollut vaatteita edes. Mitä ajatteli hän, kun
hän pyyntönsä lausui, kun hän Anteron vaatteisiin ja turkkeihin
puettuna istui aikaisena tammikuun pyhäaamuna reessä ja Toppo,
renkipoika, häntä kirkkoon kyyditsi? Ken sitä tietää?
»Laarila oli tänään kuulutettava myytäväksi. Niin pitkälle oli siis
poika ehtinyt. Monta kertaa oli häntä jo sama vaara uhannut; nyt näytti
tosi olevan edessä. Koko eilisen päivän oli hän ollut kirkonkylässä.
Jos hän olisi saanut velkansa korot edes maksetuksi! Turhaan oli hän
kääntynyt kirkonkylän rahamiesten puoleen, turhaan rukoillut
nimismiestä odottamaan. Illan oli hän sitten viettänyt kievarissa.
Rohkeutta oli siellä hänelle taaskin antanut viina ja olut. Niihin pani
hän viimeiset rahansa.
»Kun isä oli lähtenyt, heittäysi poika vuoteellensa.
»Olipa se omituista. Tänäänkään ei Laarilaa kuulutettu myötäväksi. Sen
uutisen toi vaari kirkosta palattuansa. Mutta hän ei puhunut mitään
siitä, että hän menomatkallansa oli käynyt nimismiehen luona ja sitten
kirkonmenon jälkeen pastorin puheilla pappilassa. Toppo tuli illalla
noista käynneistä kertoneeksi.
»Salassa se kumminkaan ei kauan voinut pysyä. 'Laarilan eläkevaari oli
maksanut poikansa velan. Ukko onkin salarikas. Hänellä on rahoja kuin
roskaa' -- kerrottiin kaikkialla. Mistä tuo puhe oli alkunsa saanut,
sitä ei osannut kukaan sanoa, eikä myös miten paljon perää siinä oli.
Mutta Kyöstin velasta ei myöskään mitään kuulunut.
»Päivät kuluivat edelleen. Laarilassa ei sanottavaa muutosta
ulkonaisissa suhteissa huomattu, vaikkakin talonväki katseli ukkoa
hiukan toisilla silmillä kuin ennen. Hänellähän oli rahoja! Mutta jos
oli ukko todellakin pelastanut poikansa, niin ei hän sillä ollut mitään
voittanut, pianpa päinvastoin. Juopa isän ja pojan välillä näytti,
näet, vain kasvavan. Ja, mikä vielä pahempi, Antero, Kyöstin poika,
kaivoi tuon juovan yhä väljemmäksi. Antero oli ottanut oppia isältä.
»Kun taloa ei kuulutettu myytäväksi eikä sittemmin velkojaakaan
kuulunut, oli Kyösti pari kertaa ottanut tästä puhuakseen isänsä
kanssa; mutta ukko oli vain pudistanut päätään ja vastannut, ettei hän
tiennyt koko asiasta niin mitään. Sen sijaan kävi pastori tuon
tuostakin Laarilassa, ja hänen puheestaan ja varoituksistaan tuli
Kyösti varmaksi siitä, että pastorin ja iso-isän välillä oli jotakin
'salajuonen tapaista.' Varsinkin otti Miina pastorin muistutukset
pahaksi, ja usein sai ukko kuulla kunniansa, hän kun 'kehtasi antaa
ainoan lapsensa kuluttaa aikaansa lainanhauissa, vaikka vain tarvitsi
salakomeroitaan aukaista.' Ukko ei näyttänyt näistä miniänsä saarnoista
pitävän suurtakaan lukua, mutta kun Antero samaa nuottia viritti, kun
hän, nuorukainen, juovuksissa tuli kotiin ja kiroten uhkasi ottaa
selvän iso-isän salalaatikoista, niin silloin värisi vanhus, silloin
vuodatti hän katkeria kyyneleitä. --
»Oli Juhannus-aaton ilta. Sininen, pilvetön oli taivas, juhlapuvussa
maa, rasvatyyni Laarilammen pinta. Lehtipuilla oli Kyöstinkin asunto
koristettu. Rauha näytti siinä vallitsevan; mutta tuon näennäisen
rauhan peitteessä -- kuinka paljon rauhattomuutta!
»Ukko makasi pahnoillaan vuoteessansa. Hän ei ollut kahteen päivään
jaksanut siitä nousta. Hän tunsi, että viimeinen lähtö oli edessä.
Tuvassa ei ollut ketään. Miina oli mennyt naapuriin, Kyösti ja Antero
olivat kirkonkylässä.
»Ilta kului. Ukko arvasi, että hän saisi viettää sen ja kentiesi yönkin
yksin. Poltettiinhan Harjumäellä ja Riionvuorella tänä iltana
kokkovalkeita -- aivan niinkuin hänen nuoruudessaan. Silloin oli hänkin
ollut mukana. Siitä oli jo niin kauan, ja kumminkin tuntui hänestä,
kuin olisi tuo aika ollut eilen. Hän ajatteli elämäänsä, pitkää
elämäänsä. Mimmoinen se oli ollut? Mitä iloa oli hänellä siitä ollut?
Ja nyt lähestyi loppu.
»Tupa tuntui niin ummehtuneelta. Jospa olisivat jättäneet oven edes
auki! Hän koetti nousta. Hän ei kyennyt. Ulkona tuoksuivat puut, ulkona
oli kevättä. Elämä iloitsee, elämä tarvitsee lepoa; hauta on pimeä...
»Silloin kuului äkkiä kolinaa ulkoa. Sitten aukeni ovi, ja sisään astui
Antero. Hän katseli ympärilleen arastelevasti. Ukko ei ollut odottanut
häntä. Anteron ei ollut tapana niin pian palata kotiin, kun hän
kirkonkylään oli lähtenyt.
»'Jätä ovi auki', pyysi vanhus; 'ulko-ilma on niin vilpoista.'
»'Kyllä, jos niin haluatte, vaari...'
»Hän sanoi tämän niin sävyisesti. Sitten jäi hän seisomaan oven
viereen. Hän näytti ujostelevan. Se oli jotakin outoa.
»Ukko katseli häntä ihmetellen.
»Tämä poika oli kerran ollut hänen ilonsa, hänen lemmittynsä -- oli
vieläkin. Kun Kyöstin muut lapset vähitellen ja aina yhä enemmän
alkoivat syrjäyttää vanhaa iso-isää, oli Antero ollut ainoa, joka ei
sitä tehnyt. Lempeyden side oli yhdistänyt talon vanhimman ja
nuorimman. Siltä ajalta oli vanhalla miehellä monta iloista muistoa.
Hän oli koettanut nuoreen mieleen kylvää jaloja siemeniä, ja ne olivat
näyttäneet itävän. Mutta sitten tuli vihamies ja kitki pois hyvät
taimet. Isän, äidin, veljien esimerkki vaikutti. Side höltyi
höltymistään; pahuuden virta tempasi aste asteelta rakastetun 'pikku
Anteron' pyörteeseensä.
»Ja nyt oli tästä 'pikku Anterosta', tästä rakastetusta pojasta tullut
kookas ja kaunis nuorukainen, jota Miina ylpeydellä katseli, jonka
puolta isää vastaan hän aina piti ja jota hän ei raahtinut
pienimmälläkään sanalla 'närkästyttää.' Veljien onnettoman kuoleman
jälkeen sai Antero olla ja elää, miten itse halusi. Kotirauhan vuoksi
ei uskaltanut Kyösti avata suutaan. Reippaan nuorukaisen mieli halusi
iloa. Kirkonkylässä sai hän tovereita, joiden mieli myös halusi iloa.
Ja kun kievarin saunaan lauantai-illoin ilon etsijät kokoontuivat ja
hollimiesten ja hollipoikain kanssa viinapullon ääressä korttia löivät,
niin siinäkös iloa! Siinä painuivat rikkaruohojen alle iso-isän
viimeisetkin hyveen siemenet, ja kuta syvemmälle ne painuivat, sitä
mehuisampina rehoittivat nuo rikkaruohot, sitä enemmän vihaa ja
katkeruutta ne kypsyttivät. Olihan iso-isä syypää veljien kuolemaan --
äidin alituiset mielenpurkaukset olivat tuon Anteron mieleen
juurruttaneet. Ja niin muuttui lemmitty iso-isä vähitellen 'katalaksi
vaariksi, joka jo aikoja sitten olisi saanut kadota samaan hautaan,
johon hän oli velivainajat kironnut.'
»Tuollaisia hedelmiä kypsyttivät nuo rikkaruohot, ja ne versoivat ja
kasvattivat toisia, jotka käänsivät pojan mielen isää vastaan ja
vihdoin saivat äidinkin varmaksi siitä, että isä hävitti taloa, että
hän laiskuudellaan ja juopottelemisellaan tuhlasi heidän omaisuuttansa.
Ja kun äiti tästä varmistui, alkoi hänen avullaan poika korjata talteen
isän omaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ja niin meni moni
jyvänelikko salaa isältä talteen -- kievarin aittaan. Iso-isä näki,
mitä hänen ympärillään tapahtui; ja hän aavisti, ettei enää ollut
kaukana päivä, joka syytäisi maantielle hänen omaisensa. Pönkkää
onnettomuuden eteen hän ei voinut panna, mutta viivyttää katkeraa
hetkeä hän saattoi, ja hän viivytti sitä -- kuten jo olen maininnut.
Hän rukoili ja toivoi, kun kaikki toivo näkyi olevan kadoksissa. Hän
riensi pelastamaan talon, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Aljettua
uraa ryntäsivät hänen omaisensa vielä kiivaampaa vauhtia perikatoaan
kohden. Mitä tästä kaikesta olisi seurauksena, sen näki jokainen,
paitse asianomaiset itse. Tuskin olikaan puolitoista vuotta kulunut
tuosta ennenmainitusta odottamattomasta pelastuksesta, niin uhkasi sama
vaara uudelleen Laarilaa. Mutta tällä kertaa ei ollut kukaan, ei
Kyöstikään siitä juuri millänsäkään. Vaikkakin vaari ei ollut
tietävinänsä entisestä avunannosta ja vaikka hän oli vakuuttanut, ettei
hänellä mitään 'salavaroja' ollut, luotti Kyösti kumminkin siihen, että
vaari kyllä taasen maksaisi, kun siksi tulee. --
»Raitista kesäilmaa virtasi tupaan, jossa nyt perheen nuorin ja vanhin
olivat kahden kesken. Ihmetellen piti ukko himmeät silmänsä
kiinnitettyinä Anteroon. Miksi näytti nuorukainen olevan niin
hämillänsä? Miksi oli hän näin aikaisin jättänyt iloiset toverinsa ja
palannut kotiin?
»Ukko sai pian tietää sen.
»Antero vilkaisi vielä kerran ympärilleen, sitten astui hän hiljaa
vanhuksen vuoteen luo.
»'Kuulkaahan, iso-isä!' sanoi hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä
ja istuutui vuoteen laidalle. -- Siitä oli kauan, kuin Antero viimeksi
oli puhutellut ukkoa tuolla tavalla. Siinä oli jotakin, joka muistutti
vanhusta entisistä ajoista, ja tämä muisto sai toivon leimauksen
välähtämään hänen silmistänsä. -- 'Kuulkaahan, iso-isä!... Olen tässä
viimeaikoina tullut tuumanneeksi yhtä ja toista... Te olette jo vanha,
ja varmaan ei ole elinaikanne enää pitkällinen. Jos te kuolette ja isä
saa rahanne, niin...'
»Vanhuksen silmistä katosi tuo äskeinen loiste.
»'Niin mitä sitten?' kysyi hän.
»'Menevät rahat samaa tietä kuin Laarila', vastasi Antero.
»Kun ukko ei tähän virkkanut mitään, jatkoi Antero:
»'Sentähden olen ajatellut, että ... jos antaisitte rahanne ...
minulle...'
»Iso-isän vapiseva käsi tarttui pojanpojan käteen ja puristi sitä.
»'Rahaa -- rahaako vain sinä pyydät, Antero? Ei minulla ole rahoja
enää... Kaikki, mitä minulla oli, rahat, jotka pastorin neuvosta
itselleni pidätin ja hänen tallennettavakseen uskoin, kun annoin
Laarilan isällesi, ovat menneet isäsi velkoihin. En ole tahtonut siitä
puhua, mutta te olette arvanneet sen. Minä lunastin Laarilan
kiinnityksen, ja siihen ne hukkuivat minun monivuotiset säästöni.
Teinkö mielestäsi oikein, Antero?'
»'Kyllä kaiketi', vastasi nuorukainen jotakin vastatakseen. Sitten
paljasti hän, mitä hänellä oli mielessänsä:
»'Jos olisitte ostanut Laarilan minulle, niin luulen että noilla
rahoilla olisi ollut enemmän siunausta...'
»'Kyllä sitäkin ajattelin. Mutta mikä on tehty, se on tehty... Antero,
muistatko, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä...?'
»'Muistan', vastasi nuorukainen tylysti; 'mutta nyt tarvitsisin rahoja.
Eikö teillä ole vähääkään täällä kotona?'
»Iso-isä huokasi syvään. 'Jos minulla olisi ja sinulle antaisin,
käyttäisitkö niitä paremmin kuin tähän asti olet isäsi varoja
käyttänyt?'
»Antero tuli hiukan hämilleen. Hän oli vähällä suuttua. 'Isäsi varoja!'
Hän hillitsi kumminkin itseään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että
hän itse oli tuhlannut enemmän kuin isä, että hän pää-asiallisesti itse
tällä kertaa oli syypää isän velkaantumiseen. Jos tuollainen ajatus
joskus olisi ollut heräämäisillään hänessä, oli sen kohta karkoittanut
toinen: 'isä on Laarilan isäntä, ja isäntänä on hän talostansa
vastuunalainen. Isännän tulee pitää huolta siitä, että talossa on, mitä
talossa tarvitaan.' -- Tuota hämillä-oloa kesti vain silmänräpäys.
Olihan iso-isä sanonut: 'jos minulla olisi rahoja...' Siis varmaan
niitä iso-isällä oli.
»'Luulen, että minusta tulisi toinen mies...' mumisi nuorukainen
välinpitämättömästi vastaukseksi iso-isän kysymykseen.
»'Ja jos saisit Laarilan ... ja isäsi joutuisi minun sijaani tähän
makaamaan...?'
»Näiden sanojen syvä merkitys luiskahti Anteron korvien ohitse. Ukon
rahat veivät koko hänen mielensä.
»Vanha seinäkello löi 10. Antero kävi levottomaksi.
»'Se on nyt sillä tavalla, vaari, että minä tarvitsen paikalla 5 ruplaa
ja teidän täytyy ne minulle antaa...' huudahti hän, huolimatta vastata
vanhuksen viimeiseen kysymykseen.
»Äkkiä muuttuneesta äänestä aavisti ukko, että nuorukainen väkisin
koettaisi saada, mitä teeskennellyllä sävyisyydellä ei luullut
saavansa. Antero oli näetsen noussut ja seisoi siinä vuoteen vieressä
uhkaavana odottaen ukon vastausta.
»Se viipyi. Jospa nuorukainen nyt olisi osannut lukea, mitä vanhan
sydämessä liikkui!
»'Auta minua istumaan, Antero, henkeäni ahdistaa', kuuli pojanpoika
vihdoin iso-isän sanovan.
»Milloin oli poika viimeksi täyttänyt vanhuksen pyyntöä? Pitkä, hyvin
pitkä aika oli siitä kulunut. Mutta nyt ei iso-isän tarvinnut uudistaa
käskyänsä. Kiireesti ja reippaasti oli Antero nostanut hänet istumaan.
»Vanhus hengitti keveämmin. 'Mitään semmoista, jota sinä nyt mieluimmin
haluaisit, ei minulla ole antaa', sanoi hän juhlallisesti; 'mutta
kaikki, mitä minulla on, olen minä testamentissani sinulle luovuttanut.
Kun olen kuollut, mene pastorin luo; hänen hallussansa on
testamenttini. Siinä on vain yksi ehto; lupaatko täyttää sen?'
»Ilo leimahti nuorukaisen silmistä. Iso-isä oli testamentissaan
määrännyt kaikki hänelle! Ehto -- vähät siitä! 'Lupaan, rakas iso-isä!'
»Se kajahti niin tutulta ja kumminkin niin kaukaa tuo: 'rakas iso-isä!'
»Hiljainen tuulenhenki toi ulkoa uutta tuoksua tupaan. Vanhuksen silmät
loistivat niin omituisesti. Oliko hänen hartain toivonsa vihdoinkin
toteutunut?
»'Ota virsikirja, Antero, ja lue suvivirsi!'
»Testamentti, jonka olemassa-oloa hän ei ollut tietänyt aavistaa, pyöri
nuorukaisen ajatuksissa, saaden kummia aikaan. Hän teki ukolle
mieliksi.
»'Kiitos -- pikku Antero', sanoi ukko, kun nuorukainen oli lukenut
virren loppuun. Sitten lisäsi hän: 'minun on uni. Jos menet ulos, jätä
ovi auki!'
»Ja iso-isä laskeusi jälleen pahnoillensa.