kun saapuivat kirkkomaan kohdalle. Ja hän hypähti alas kärryiltä ja
kiiruhti haudalle, jossa hänen äitinsä lepäsi. -- --
»Ja uusi päivä nousi herttaisen kauniina. Se kutsui elävät uusiin
toimiin, mutta menneistä ajoista suhisivat kirkkomaan tuuheat puut,
niiden toimista, jotka päivän kuorman ja helteen jo olivat loppuun
kestäneet ja nyt maan rauhallisessa sylissä töistään lepäsivät.
»'Äiti, jos sinun henkesi elää, niin tue minua!' --
»Askeleita kuului. Siinä tuli hautausmaalle ihmisiä. Ne lähestyivät
hautaa, jolla nuorukainen makasi polvillaan. Ne tulivat häntä hakemaan.
Kestikievari oli vienyt hänen tulostansa sanan pappilaan. --
»Se tuli niin kovin äkkiarvaamatta. Se kohtasi kuin ukkosen salama,
mutta kohdatessaan ehti se kuiskata -- tuo sanoma isän halvauksesta:
'näin se on parempi!'
»Ja poika kiirehti isänsä luo, kiirehti hänen vuoteellensa. Näinkö
heidän oli sallittu tavata toisiaan? Näinkö ne saivat ratkaisunsa nuo
kysymykset: 'mitä sanoo isä?'
»Pastori ei ollut herännyt tainnuksistaan. Elämä ja kuolema taistelivat
hänestä. Kuinka muuttunut hän oli!
»Näinkö se on parempi?... Ei, ei! Tuona hetkenä, jona pojan silmä
kohtasi isän silmää -- tuota silmää, josta rakkaus aina oli loistanut,
mutta joka nyt kylmänä, tajuttomana tuijotti häntä vastaan -- tuona
hetkenä tunsi poika viheliäisyytensä. Ei ollut hänellä enää maailmassa
ketään, joka hänestä välitti. Hänen syntinsä, hänen rikoksensa, hänen
häpeänsä -- yksin saisi hän ne kantaa -- jos isä kuolisi.
»Jos isä kuolisi! Tuo ajatus täytti nyt sanomattomalla kauhulla Anteron
sydämen. Jos isä kuolisi tajuntaansa enää heräämättä, rakkauden,
anteeksi-antamuksen sanaa lausumatta...
»Raskaasti kuorsaten hengitti sairas. Lukkarin suonenavaaminen ei
muutosta saanut hänen tilaansa. Ei mistään, mitä siinä koetettiin, apua
ollut. Voisiko lääkäri mitään? Ehtisikö hän edes? Sannan toimesta oli
häntä pantu noutamaan kaupungista -- kahdeksan penikulman päästä.
»Siinä oli Anterolla taaskin aikaa ajatella tilaansa; mutta tuskinpa
osasi hän mitään ajatella? Kirje, jonka pastori yöllä oli lukenut, oli
ollut lattialla. Antero oli sen huomannut. Sen sisällys oli hänelle
huudahtanut: 'Sinä olet kaikkeen syypää!' -- Kaikki selvesi nyt
kerrassaan hänelle: äiti oli kuollut surusta hänen tähtensä, ja nyt --
isä! Niin huikenteleva kuin hän olikin, oli hänen vaikea tätä kestää.
Äitinsä murhaaja, isänsä murhaaja!... Irstaisuudessa valvotut yöt,
väkevistä juomista runneltu ruumis ja pitkä, väsyttävä kotimatka, jolla
hän tuskin ollenkaan oli saanut unta silmiinsä -- tämä kaikki oli
vienyt hänen voimansa, ja sen lisäksi tämä sielun tuska... Hän istui
siinä isän vuoteen vieressä pidellen hänen kättään kädessään,
taukoamatta tuijottaen hänen kalpeihin kasvoihinsa. Turhaan koetti
uskollinen, vanha Sanna saada häntä pois isän tyköä, turhaan tarjosi
hän hänelle ruokaa.
»Tunnit kuluivat toinen toisensa jälkeen, mitään muutosta
aikaansaamatta. Vihdoin, kun kyökin kello löi kolme, taukosi tuo kamala
kuorsaaminen. Antero luuli samalla tuntevansa, että isän käsi värisi,
ja huudahdus, sanomattoman ilon huudahdus: 'Hän elää, Jumalan kiitos!
Hän elää!' purkausi hänen sydämestään.
»Niin, isä eli. Kadonnut oli tuo kamala tajuttomuus hänen silmistänsä;
niiden katse ilmaisi, että hän oli tullut tuntoonsa. Hän ummisti
silmänsä, hän avasi ne uudelleen. Ilon säde leimusi niistä. Hän oli
nähnyt ja tuntenut vuoteensa vieressä polvistuvan poikansa.
»'Antero!'
»Hän koetti kohottaa kättänsä. Se ei kohonnut, se ei enää totellut
hänen tahtoansa. Mutta uudelleen sai hän sopertavalla äänellä
lausutuksi: 'Antero!' Ja poika -- ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt isän
aikomuksen, nosti hänen kätensä, asetti sen päänsä päälle ja kuiskasi:
'Isä, sano, että olet minulle anteeksi antanut!'
»Hervotonna lepäsi isän käsi onnettoman pojan päälaella. Kuinka
raskaalta se tuntui! Kuinka keveäksi se muuttui, kun isä hiljaa ja
katkonaisesti oli saanut lausutuksi sanat: 'An-teeksi an-ta-nut
kaik-ki!' Sitten liukui käsi alas pojan päälaelta ja jäi riippumaan
vuoteen laidalle.
»Kaikki anteeksi! Mikä ääretön vaikutus oli noilla isän katkonaisesti
lausutuilla sanoilla! Ne vapauttivat tuomitun, nostivat ylön kauhean
taakan hänen sydämeltänsä. Antero tarttui tuohon hervottomaan käteen ja
puristi sitä kauan nyyhkien. Viimein kuiskasi hän hiljaa: 'Minä lupaan,
isä, tästä päivästä parannusta.'
»Kuuliko isä tuon hiljaisen lupauksen? Ymmärsikö hän sen? Varmaan kuuli
hän sen, ymmärsi sen, sillä hänen huulensa vetäysivät riemulliseen
hymyyn, ikäänkuin olisi hän juuri tuota lupausta odottanut. Hän koetti
puhua, mutta se ei enää häneltä käynyt. Hän oli noilla anteeksiannon
sanoilla päättänyt tilinsä maailman kanssa.
»Iltaan saakka makasi hän näin. Silloin tapahtui hänen kasvoissansa
muutos. Hymy hänen huuliltaan kuoleutui, silmät kadottivat vähitellen
kirkkautensa. Kaikki sen näkivät: lähdön hetki oli tullut. Niin, se oli
tullut. Rauhallisesti, näkymättömästi erosi pastorin henki tästä
maailmasta, mukanansa pojan lupaus.
»Virkapukuunsa puettuna makasi pastori mustassa arkussansa. Ristissä
käsin, Sannan asettama virsikirja rinnallaan, makasi hän siinä niin
rauhallisena, niin onnellisen näköisenä. Kuusia oli pystytetty arkun
ympärille; auki-olevat akkunat olivat valkoisilla liinavaatteilla
peitetyt.
»Hän makasi omassa kammarissaan. Keskelle lattiaa oli asetettu kaksi
tuolia; niiden varassa oli arkku.
»Kaksi päivää oli hän ruumiina ollut. Likempää ja kauempaa olivat hänen
seurakuntalaisensa käyneet hänelle viimeiset jäähyväisensä sanomassa.
Ei siinä monta sanaa puhuttu, mutta ne harvat, jotka lausuttiin,
silmät, mitkä nyt viime kerran näkivät paimenen, kasvojen ilmeet --
kaikki ilmoittivat, kuinka rakas hän heille oli ollut,
»Ja poika?
»Vaikea on kuvata hänen sielunsa tilaa. Isänsä ruumiin vierestä ei hän
tahtonut eritä. Isän anteeksiantamuksen sanat soivat hänen korvissaan;
katumuksen polttava tuli riehui hänen rinnassaan. Hän tunsi, mikä hän
oli ja mikä hän olisi voinut olla. Muuan hänen isänsä vanhoista
ystävistä, kunnon lautamies, oli sanonut: 'Jos olisitte pappi, niin
pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.' Nuo sanat olivat lausutut
vainajan ruumiin vieressä.
»Oli ilta. Seuraavana aamuna oli ruumis vietävä hautaan. Vuoden aika
vaati sitä.
»Antero oli yksin isänsä kammarissa. Viimeisen kerran maan päällä
katseli hän tänään näitä lempeitä, kuolon koskettelusta jäähtyneitä
kasvoja. Suru, sanomaton suru valtasi hänet. Häpeän merkki otsallaan
täytyisi hänen lähteä maailmaan tästä kodista, jonka jok'ainoa esine
muistutti häntä rakastavan isän, rakastavan äidin huolesta ja lemmestä.
»Hän itki, itki katkerasti. Hän oli tunkeunut kuusimajaan, laskeunut
polvilleen isän arkun viereen ja painanut kuuman otsansa sen kylmää
reunaa vastaan. Oi, jos isän käsi vielä kohoutuisi, laskeutuisi hänen
päänsä päälle!... 'Anteeksi antanut kaikki!' niinhän ne kuuluivat isän
viimeiset sanat. Ne soivat uudelleen hänen korvissansa. Hän kuuli ne
taasen niin selvästi, kuin olisivat kuolon ummistamat huulet ne
uudelleen lausuneet. Hän nosti hämmästyneenä päänsä. Ei ... niitä
sanoja ei hän enää täällä maan päällä saisi kuulla... Siinä muistui
hänen mieleensä lupaus, minkä hän oli tehnyt: 'Minä lupaan, isä, tästä
päivästä parannusta.' Hän laski kätensä isän kylmälle otsalle ja kertoi
nuo sanat: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Ja hän lisäsi
siihen vielä: 'kautta Jumalan!'
»Varmaan lähti tämä lupaus hänen sydämensä syvimmästä syvyydestä. Mutta
-- kenenkä apuun turvasi hän, kun hän tuon pyhän valan teki? Sitä hän
ei tullut ajatelleeksi. Oli yksi, joka sen tiesi, joka näki, että hän
turvasi vain -- omaan itseensä.
»Hän nousi. Aurinko oli laskeunut. Hiljaisuutta oli kaikkialla. Silloin
tällöin kuului vain kaukaa lehmänkellon kilinää ja yötuulen suhinaa,
kun se liikutteli kasvitarhan tuuheain puiden oksia.
»'Minä lupaan, isä, parannusta...'
»Se huumasi Anteroa, tuo lupaus; se syyti toivoa hänen sieluunsa. Hän
ei tuntenut enää itseään. Kaikki oli niin kummallista, niin juhlallista
hänen ympärillään.
»Siinä oli hänen isänsä kirjoituspöytä. Ei ollut koskenut siihen siitä
illasta saakka, jona isä sen luona viimeksi istui, muut kuin Sanna. Hän
oli järjestänyt siinä olevat kirjat ja paperit. Siinä oli isän kynä
mustetolpossaan; siinä oli vasemmalla hänen suuri raamattunsa ja sen
päällä hänen virsikirjansa. Tuoli vain pöydän edessä oli tyhjä.
»Antero istuutui siihen. Tuulen henki liikutteli hiljaa valkoista
liinaa, joka akkunaa verhosi.
»Pöydällä olevat paperit makasivat siinä päälletysten huolellisesti
asetettuina. Oli kuin olisi tuo liehuva akkunan verho viitannut niihin.
»'Niin, isä, minä tahdon sen tehdä!' kuiskasi poika.
»Ja hän sieppasi kiireesti puhtaan paperipalasen, kirjoitusvihon sivun
kokoisen. Hän ei likemmin katsonut sitä. Hän tarttui kynään ja
kirjoitti:
»'Isä! Minä lupaan tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua
auttakoon! Sinun Anterosi.'
»Hän katsoa tuijotti kauvan kirjoitustaan; sitten nousi hän ja meni
isän ruumiin luo. 'Niin, isä, minä lupaan sen!' kuiskasi hän, käsi
nytkin isän kylmälle otsalle laskettuna.
»Hän kohotti hiukan ruumiin päätä. Kuinka kankea se oli! Kuinka hänen
kätensä vapisi! Siinä oli päänaluksessa isän pään kohdalla syvennys.
Siihen laski hän kirjallisen lupauksensa.
»Isän pää lepäsi lupauksen päällä, ja poika oli taasen polvillaan isän
ruumiin vieressä.
»'Vie se, rakas isä, hautaan, osoitukseksi poikasi katumuksesta ja
parannuksesta!'
»Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi. Oli kuin olisi hänen
entisyytensä ollut unelma, jolla ei mitään todellisuutta ollut. Hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin ihmeen onnelliseksi.
»Kauan oli hän siinä polvillansa. Aamun ensi säde tapasi hänet vielä
siinä. Se pistäysi huoneeseen akkunaliinasen ja kuusien lomasta. Se
kohtasi yhtäkkiä hänen silmiänsä, ikäänkuin olisi se tahtonut tunkeutua
niiden kautta hänen sydämeensä nähdäkseen, mihin siellä tuo vakava
lupaus perustui: sitten valaisi se kuolleen kasvot, kirkastaen niitä.
»Oliko tuo säde vastaus korkeudesta Anteron lupaukseen?»
* * * * *
»Kului päiviä, kului kuukausia, kului vuosia.
»Pastori, joka oli saanut mukaansa hautaan pojan lupauksen, oli
toistakymmentä vuotta rauhallisessa majassaan maannut. Hänen
jälkeläisensäkin oli jo ehtinyt Tuonen tuville muuttaa. Uusi polvi oli
kasvamassa.
»Harvoin enää kuuli seurakunnassa puhuttavan vanhasta pastorista,
hänestä, joka kuoli vaimonsa hautajaisten seuraavana päivänä; vielä
harvemmin hänen ainoasta pojastaan, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan
ja siellä kotipitäjäläisiltään tietämättömiin kadonnut.
»Oli taasen kesä. Kirkkomaan tuuheat puut seisoivat juhlapuvuissaan.
Hiljaisella vainiollaan suhisivat ne, kookkaampina vain kuin tuona
yönä, jona tuhlaajapoika siellä oli polvillansa äitinsä haudalla, minkä
pimeään suojaan muutamia päiviä sen jälkeen hänen isänsä maalliset
jäännökset laskettiin ja -- hänen valalupauksensa.
»Viisitoista vuotta oli siitä päivästä ummelleen kulunut. Kookas koivu
varjosti jo rehevillä oksillaan tätä hautaa. Sannan istuttamat
orapihlajat ympäröivät sitä. Viiteentoista vuoteen ei ollut tähän
lepokammioon koskenut kukaan muu kuin uskollinen palvelia, jonka
rakkaus oli ottanut sen hoidon huoleksensa.
»Silloin saapui eräänä kesä-iltana neljä miestä tämän haudan luo. He
raivasivat pois osan orapihlajista. He alkoivat hautaa avata. Joku uusi
asukas oli elämänsä määrän päättänyt ja halusi maan rauhaan päästä.
»Kun he olivat lopettaneet työnsä, näkyi syvällä hiukan arkun reunaa.
»'Se on pastorivainajan arkku', sanoi yksi kaivajista, lautamies, sama,
joka oli Anteroa puhutellut sanoilla: 'Jos olisitte pappi, niin
pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.'
»'Olisi hauska tietää, missäpäin maailmaa hänen poikansa nyt kulkee',
lausui toinen kaivajista; 'oletteko, kuullut hänestä mitään,
lautamies?'
»'En, mutta minä pelkään, ettei hänen käynyt niin hyvästi maailmassa
kuin hänen isävainajansa olisi suonut. Sanna-vainaja kertoi, että
pastori ja rouva olivat hyvin huolissaan hänestä... Kentiesi on Antero
jo kuollut, koska ei hänestä ole vuosikausiin kuulunut mitään.'
»Kaivajat peittivät laudoilla haudan ja olivat juuri lähtemäisillään,
kun näkivät kurjan, ryysyihin puetun miehen heitä lähestyvän. Hän oli,
tämä mies, kauan etäältä katsellut heidän työtään. Nojaten erästä
puuristiä vastaan oli hän seisonut ja väliin ollut aikeessa astua
esiin, mutta aina vetäynyt takaisin. Nyt kun kaivajat tekivät lähtöä,
tuli hän heidän luokseen.
»'Kenelle tässä hautaa kaivetaan?' kysyi hän vapisevalla äänellä.
»Lautamies katsoi häntä pitkään. Mies oli hänelle aivan tuntematon.
»'Kaivetaanhan vaan Sanna-muorille', vastasi hän, 'pappilan vanhalle
ruotilaalle.'
»'Sannakin!' mumisi vieras tuskin kuultavasti. Sitten sanoi hän
ääneensä: 'Mutta tämähän hauta tässä on pastori M----n ja hänen
rouvansa?'
»'Niin on. Mutta nykyinen pastori on tahtonut noudattaa Sannan
viimeistä pyyntöä, ja sentähden saa mummo nyt leposijansa monivuotisen
isäntäväkensä vieressä... Mistä vieras on, kun en teitä tunne?'
»'Olenpahan vaan ... tuolta etelästä päin', mumisi kurja mies, kääntyen
toisaalle päin katsellaksensa, kun samalla auringon viimeiset säteet
pilvien lomista pilkottaen heijastavaa valoansa kirkon akkunoihin
heittivät. Sitten alkoi hän hiljaa kulkea kirkkomaan veräjää kohden.
»'Kukahan tuokin on?' mumisi lautamies, kun hautuumaalta tielle
ehdittyään näki vieraan kääntyvän pappilaa kohden, näki hänen aina
väliin seisahtuvan ja pikaisesti katsahtavan taaksensa.
»Niin, kuka oli hän? -- Te kyllä sen arvaatte. Viisitoista vuotta oli
poika, joka isänsä viimeisen päänaluksen alle oli kätkenyt valallisen
parannuslupauksensa, koettanut tuota lupaustansa täyttää, tullaksensa
vuosi vuodelta vain yhä paremmin näkemään -- ettei hän sitä voinut.
Hänen kohtaloistaan näinä vuosina en tiedä paljon kertoa, mutta sitä ei
minun tarvinnekaan; hänen esiintymisensä, hänen ulkoasunsa sen sanoja
paremmin kertoivat. Kurjuudesta kurjuuteen oli hän vajonnut, aina yhä
syvempään, kuta hartaammin hän oli koettanut nousta. Mutta nuo
alituiset lankeemukset eivät hänen mieltänsä tylsistyttäneet; ne
polttivat häntä joka kerralta kahta kauheammin. Viina ei voinut niiden
aikaansaamia pistoksia huuhtoa pois: se masensi kyllä hänen ruumiinsa
voimia, mutta se ei sammuttanut hänen sielunsa tuskaa. Päinvastoin.
Tulisilla kirjaimilla näki hän aina, kun hän juopumustilastaan selveni,
edessänsä kirjoituksen: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta,
niin totta Jumala minua auttakoon!' Ja tämä valalupaus oli isän
haudassa. Hän oli tuollaisina hetkinä tulla hulluksi. Mutta -- hän
_ei voinut_ nousta. Hän koetti ja -- lankesi. Tuo kirjoitus oli
viimein alati hänen mielessänsä. Se taisteli hänen himoansa vastaan;
mutta -- himo voitti, asettaakseen sitten yhä tulisemmilla kirjaimilla
hänen eteensä hänen valapattoisuutensa. Viimein ei hän ajatellut muuta
kuin sitä; yöt päivät näki hän tuon kirjoituksen. Hän kuihtui
luurangoksi. Paraassa miehuuden ijässä oli hän harmaapäiseksi ukoksi
muuttunut.
»Semmoisena esiintyi hän tuona vastamainittuna kesäiltana isävainajansa
haudalla.
»Hän oli viisitoista pitkää vuotta ollut kotiseuduiltaan poissa. Mikä
ohjasi sinne nyt hänen askeleensa?
»Uusi ajatus oli sen tehnyt. Hän tahtoi saada takaisin, tahtoi repiä
rikki, tahtoi polttaa poroksi tuon kirjallisen lupauksensa. Jos hän sen
saisi hävitetyksi, niin pääsisi hän näkemästä tuota kauheata
kirjoitusta, joka ei hänelle rauhaa antanut ja jonka olemassa-olo oli
häntä vuosikausia vaivannut.»
* * * * *
»Kirkonkellot soivat. Pappilasta on ruumissaatto lähtemäisillään.
Pieni se on: nuori pastori, hänen talonväkensä, haudankaivajat,
ruumiinkantajat ja joitakuita muita. Sanna, uskollinen palvelia, joka
koko pitkän ikänsä oli pappilassa palvellut, on haudan lepoon
saatettava.
»Silloin, juuri kun saatto on lähtemäisillään, häiritsee sitä
omituinen, kamala sanoma. Uteliaisuudesta olivat muutamat kirkon
likiseudun lapsista kiiruhtaneet hautuumaalle, ollaksensa siellä
saattoa vastaanottamassa. He olivat kurkistelleet vasta avattuun
hautaan. He olivat siellä nähneet kauhistuttavan näön. Haudassa oli
ruumiin arkku avattu ja sen vieressä istui ryysyihin puettu mies,
nojautuneena haudan seinää vastaan.
»Tämä odottamaton, kamala sanoma iski salamana pieneen saattojoukkoon,
joka pappilan pihalla Sannan paarien ympärillä seisoi. Se keskeytti
hautaustoimituksen.
»Kiireesti riensivät pastori ja suuri osa saattojoukosta kirkkomaalle.
Siellä, kuu avatun haudan luo tulivat, näkivät he tuon samaisen kamalan
näön.
»'Eilinen vieras', mumisi lautamies, kun oli hautaan silmännyt.
»Haudan rauhan häiritsiä istui siinä liikkumatonna. Hänellä oli hieman
kellastunut paperi vasemmassa kädessään; oikea lepäsi avatun arkun
reunalla. Arkun kansi oli viistoon työnnetty; ruumiin pääpuoli näkyi
puolittaisin siten syntyneestä aukosta.
»Hämmästyneenä seisoi siinä väki vähän aikaa. Vihdoin saatiin kurja
mies nostetuksi haudan reunalle. Kuinka kauhean kamalalle hän siinä
näytti! Hänen kasvonsa olivat vääristyneet: hänen pitkät, suortuvaiset,
harmaat hiuksensa olivat veriset, ja verta juoksi hänen oikean kätensä
sormien päistä. Hän ei ollut kuollut. Hän hengitti vielä, mutta hän oli
tiedoton, tainnuksissa.
»Tuo kellastunut paperi hänen kädessään oli kohta vetänyt pastorin
huomion puoleensa. Hän koetti irroittaa sitä siitä, sill'aikaa kun
miehet hänen kehoituksestaan valmistausivat kantamaan onnetonta
likimmäiseen taloon. Väkivaltaa käyttäen onnistui se vihdoin
pastorille. Mutta samalla avasi onneton, kurja mies silmänsä. Olihan
paperi hänen aarteensa. Tiedotonnakin tunsi hän, että se nyt häneltä
ryöstettiin.
»Kamalan tuima oli silmäys, jonka hän pastoriin heitti, kun hän näki
kirjoituksen hänen kädessään. Äänellä, joka luita karsi, vaikka se vaan
kuiskauksena kuului, vaati hän tuota aarrettansa takaisin. Mutta
pastori ei ottanut sitä kuullakseen, eikä hän huomannut tuota tuimaa
silmäystä: koko hänen huomionsa oli paperin sisällykseen kääntynyt. Hän
luki sen ensin hiljaa, sitten ääneensä.
»'Poikani, poikani!' luki hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä
valehdellut, mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa
pitää sinun päälläs nähtämän!'
»Sitten loi hän silmänsä onnettomaan mieheen. Oliko tämä kuullut, mitä
pastori oli lukenut? Ihmeellinen muutos oli hänessä tapahtunut. Silmän
tuimuus oli kadonnut. Koko hänen ruumiinsa värisi. Hän ojensi kätensä
pastorin puoleen, ja pastori ymmärsi hänen tarkoituksensa. Onnettoman
ojennettuun käteen pani hän tuon kellastuneen paperin.
»Ja haudan reunalla makaava heitti siilien silmäyksen, pikaisen
silmäyksen vain. 'Isä!' huudahti hän. Mutta tuohon huudahdukseen oli
koko hänen henkensä, hänen sisällisen ihmisensä monivuotiset tuskat
purkauneet. Hän puristi kiihkoisesti paperia. Jyskytys, minkä tämä
hänen sisällinen ihmisensä oli saanut, oli liian suuri. Hänen murtuneet
ruumiilliset voimansa eivät jaksaneet sitä kestää. Hän meni taasen
tiedottomaksi.
»Tämä kaikki oli tapahtunut muutaman silmänräpäyksen kuluessa.
Ympärillä olevat eivät siitä ymmärtäneet mitään, ennenkuin lautamies
enemmän itsekseen kuin muitten kuultavaksi mumisi: 'Pappilan Antero!'»
* * * * *
»Jos olisitte muutamia viikkoja tämän haudalla tapahtuneen kohtauksen
jälkeen käyneet pappilassa, olisitte siellä saaneet nähdä syvästi
murretun miehen -- Pappilan Anteron. Isänsä haudalta oli hän pappilaan
kannettu. Nuori pastori oli antanut onnettomalle asunnon hänen
lapsuutensa kodissa.
»Hän on äsken kovasta taudista noussut. Hän on vielä heikko: hänen
ruumiinsa voimat eivät vielä ole taudin seurauksia voittaneet, mutta
päivä päivältä vaurastuu hän.
»Hän on kertonut nuorelle pastorille elämäkertansa, kertonut
taisteluistaan ja tappioistaan, kertonut miten hän työnkatsojana,
kirjurina, rantakasakkana, jätkänä ja viimein kurjana kerjäläisenä oli
elänyt, päivä päivältä vain yhä syvemmälle vajotakseen; -- kertonut
mielenhäiriöstä, johon rikottu ja aina yhä uudelleen rikottu valalupaus
oli hänet syössyt; kuinka koko hänen olentonsa vihdoin oli kiintynyt
tuohon haudassa olevaan kirjoitukseen ja kuinka viimein sen takaisin
saaminen oli tullut koko hänen elämänsä päämääräksi. Nyt oli se hänen
käsissään, nyt oli se hänen kalliin aarteensa. Hän näki tuossa
omituisessa sattumuksessa, joka oli saanut hänet kirjoittamaan
valalupauksensa juuri samalle paperille, jolle isä vuorokausi sitä
ennen oli uskonut huolensa ja piirtänyt järkähtämättömän toivonsa, --
hän näki siinä Jumalan ohjauksen, samaten kuin siinäkin, että Sanna oli
kääntänyt kirjoitetun puolen alas päin, kun hän pastorin kuolinpäivän
aamulla järjesti hänen paperinsa. Pojan lupaus ja isän toivo olivat
siten -- samalle paperille kirjoitettuina -- saaneet maata viisitoista
pitkää vuotta haudassa, ennenkuin ne sieltä päivän valoon tulivat --
hedelmätä kantamaan.»
* * * * *
»Kovan koulun läpi oli ennenaikojaan vanhentunut mies käynyt, ja mitä
hän oli tässä koulussa oppinut, sitä ei hän koskaan unhottanut. Kirje
haudasta oli hänet uuteen elämään herättänyt. Isän vahva usko loi
päivänpaistetta hänen sieluunsa, kun hän ajatteli entistä elämäänsä,
kun epäilys oli hänet voittaa ja kiusaaja hänen korvaansa kuiskasi:
'Sinustako vanhurskas Jumala huolisi!' -- Silloin, tuollaisina hetkinä,
joina himokin kauhealla voimalla vaati tyydytystä, loi hän silmänsä
tuohon kellastuneeseen paperiin, ja voimia, uusia voimia virtasi hänen
sieluunsa. 'Herra koittaa sinun ylitses ja hänen kunniansa pitää sinun
päälläs nähtämän', luki hän. Ja Herra koitti hänen ylitsensä. Häneltä
sai hän voimia toteuttamaan, mitä hän oli paperin toiselle puolelle
kirjoittanut.
»Pappilaan, jossa kaikki muistutti häntä hänen hurskaista
vanhemmistaan, sai hän yhä edelleen jäädä asumaan. Nuori pastori otti
hänet lastensa opettajaksi. Tällä toimella ja kirjoitustöillä ansaitsi
hän elatuksensa. Hiljaisena, nöyränä ja ylistäen sitä Herraa, joka oli
häneenkin ulottanut auttavaa kättänsä, eli hän lapsuutensa kodissa
joitakuita vuosia, taistellen yhä niitä himoja vastaan, jotka niin
kauan olivat häntä hallinneet, mutta -- voittaen ne. Silloin kohtasi
häntä hivuttava tauti, jonka omana hän toista kuukautta sairasti.
Seinälle, vastapäätä kuolinvuodettaan oli hän puitteisiin pantuna
asettanut tuon kellastuneen paperin, joka oli ollut välikappaleena
Herran kädessä hänen kääntymiseensä. Silmät siihen kiinnitettyinä erosi
hän rauhallisesti tästä maailmasta.
»'Herra koittaa sinun ylitses!' sanoi hiljaa pastori, joka lastensa,
vainajan oppilaiden kanssa seisoi hänen vuoteensa vieressä. Sitten,
muistaen että vainaja oli lapsuutensa ajan tässä samassa pappilassa
viettänyt, loi hän silmänsä omiin pienokaisiinsa, ja kirkas kyynel
kiilui hänen silmässänsä.»
Iso-isän testamentti.