_sen_, joka hänet oli hyljännyt. Se olisi siis ollut hänen
kostonsa! Tuota on tavallisen ihmisjärjen vaikea käsittää. Mutta niitä
on maailmassa asioita paljon, joita ei ihmisjärki käsitä. Eihän edes
tullut ilmi, missä Manta oli piilounut, kun häntä kaikkialta etsittiin,
ja miksi hän ei jo silloin esiintynyt tuomio-istuimen edessä.
»_Jos_ hän väärän valan teki, niin oli hänen rangaistuksensa
kamala. Mielipuolisena ja _mykkänä_ kulki hän kuudettakymmentä
vuotta talosta taloon kerjäten, -- hän, Rannan muinainen ihailtu
ruusu! _Jos_ hän väärän valan teki, niin olkoon Jumala hänelle
armollinen, sillä varmaan teki hän sen -- rakkaudesta.»
* * * * *
Aurinko oli jo mailleen mennyt, kun vanhan haudankaivajan tyköä lähdin.
Kuljin kirkkomaan sivu. Kuinka hiljaista siellä! Maailman ilot ja surut
-- hauta ne kaikki talletettavikseen ottaa, kunnes koittaa aamu, joka
kaikki valkeuteen tuo!
Kirje haudasta.
Olimme eräänä Kesäkuun iltana, vanha haudankaivaja ja minä,
keskustelleet yhtä ja toista erään pienen, »Kirjeitä Helvetistä»
nimisen kirjan johdosta, joka, ellen erehdy, on tanskalaista alkuperää,
mutta jonka ruotsinkielisenä käännöksenä olin lukenut. Kirjan omituinen
nimi oli vetänyt huomioni puoleensa. Se oli, niinkuin ajatella
sopiikin, kokonaan mielikuvituksen kyhäämä, eikä sillä ollut suurempaa
arvoa kuin muilla samallaisilla haaveellisilla, haudan toiselta
puolelta aineensa ottaneilla mielikuvituksen tuotteilla. Vanha
haudankaivaja hymyili, kun hänelle kerroin kirjan sisällyksen, ja sanoi
sitten: »eipä hätää, jos kirjeitä voisimme vaihtaa vainajiemme kanssa!
Mutta tuskinpa vaan postilaitoksemme ikinä niin pitkälle kehittyy.»
Samassa poistui äkkiä hymy hänen huuliltaan; hän kävi vakavaksi, ja
minä olin huomaavinani, että jokin muisto oli hänen mieleensä
juontunut. »Mutta», jatkoi hän; vähän aikaa ääneti oltuaan, »meidän ei
tarvitsekaan odottaa kirjeitä siitä maasta, josta ei kukaan ihminen
palaja, ei helvetistä eikä taivaasta; siitä, mitä haudan toisella
puolella on, emme tiedä emmekä tarvitsekaan tietää -- muuta kuin minkä
meille Raamattu ilmoittaa. Ja kumminkin -- mitä sanotte siitä, että
olen nähnyt kirjeen, haudasta tulleen, haudassa jo monta vuotta
maanneen vainajan kirjoittaman?»
Nyt oli minun vuoroni hymyillä.
»En laske pilaa», sanoi vanhus tavattoman vakavalla äänellä: »se on
aivan totta: olen semmoisen nähnyt. Se tosin ei sisältänyt monta sanaa,
mutta sitä suurempi oli niiden vaikutus... Minä huomaan, että olen
saanut teidät uteliaaksi, vai kuinka?»
»Olette todellakin», oli vastaukseni. »Omituisesta alusta päättäen
näyttää tapaus, johon olette viitannut, olleen kummallinen.»
»Kummallinen... Niin, tuomitkaa itse!»
* * * * *
»Olen pitkän ikäni kuluessa huomannut, että hurskaiden lapset hyvin
usein poikkeavat vanhempiensa teiltä, että monen Jumalata pelkäävän,
Jumalan sanan mukaan kasvatettu poika hyvin usein on askel askeleelta
vajonnut mitä kauheimpiin synteihin, hakenut koko viihdytyksensä
kaikesta muusta kuin siitä, mihin hänen maallisesta ja ijankaikkisesta
onnestansa huolehtivat, rukoilevat vanhempansa olivat häntä opetuksilla
ja neuvoilla ohjanneet. Olen kuullut monen nuoruudessaan lempeän ja
hurskaan lapsen, joka äitinsä sylissä, kädet hänen kaulallaan, ilta- ja
aamurukouksensa luki, sittemmin vanhempana ivaavan ja pilkkaavan isänsä
ja äitinsä ja oman lapsuutensa uskoa; niin -- olen nähnyt monen näistä
lapsista muuttuvan suoraan Jumalan kieltäjäksi ja kaikkea pyhää
vihaavaksi pilkkaajaksi. Mutta olen samalla huomannut monen tällaisen
lapsuutensa uskon kieltäjän povessa kytevän kipinöinä muistoja tuosta
lapsuuden onnellisuudesta, muistoja, jotka hurjimmankin nautinnon ja
pahimmankin ivan ja pilkan keskellä ovat tulisina nuolina lennähtäneet
hänen sydämeensä ja hetkeksi tukkineet ivaavan suun, -- hetkeksi,
sanon, sillä kohta sen jälkeen on hän nauranut 'lapsellisuudelleen',
nauranut tuon 'lapseen tyrkytetyn uskon sitkeydelle', joka ei tahdo
millään lähteä ja joka muka juuri osottaa, kuinka perin väärää on
lapsen taipuvaan mieleen ennakkoluuloja istuttaa. Olen nähnyt monta
hurskasten lasta tällaiseksi muuttuvan ja olen kummastellen kysynyt:
kuinka se on mahdollista?
»Ja tuon saman kysymyksen: kuinka se on mahdollista? teki varmaan moni,
joka näki pastori M----n ja hänen puolisonsa ainoan pojan ja muisti
Jumalan kymmenen käskyn lupauksia.
»Kuinka saattoi hedelmä niin kauas puusta pudota? Tuo ainoa, rakastettu
poika, joka aikaisimmasta lapsuudesta oli ollut hellien vanhempainsa
silmäteränä, joka alati oli ollut heidän rukoustensa esineenä, johon he
olivat liittäneet kaikki maalliset toivonsa, kuinka saattoi hän, tämä
poika, langeta, langeta niin syvään, ettei kukaan enää rohjennut
toivoakaan hänen parantumistaan? Minä tiedän, että oli semmoisia
'viisaita', jotka, koettaessaan tätä arvoitusta selittää, lopulta
loivat omituisesti kysyvän, jos kohtakaan ei suoraan syyttävän
silmäyksen pastoriin ja hänen puolisoonsa. Mitä -- olisivatko itse
vanhemmat antaneet aihetta siihen? Ei, ei! Jos esimerkki mitään voi
lapseen, niin oli pojalla, Anterolla, isä ja äiti esimerkkeinä,
jommoisia harvalla lapsella konsanaan on ollut. Jumalan sanan
kuuliaisuuteen antauneena, häneen ainoaan turvaten, hänen sanaansa
kaikissa ohjenuoranaan pitäen oli pastori M. palava kynttilä, joka
valaisi, jonka luona huolestuneet sielut aina saivat lohdutusta ja
jonka voimalliset sanat jyskyttivät nukkuvien omiatuntoja. Ja äiti --
kuinka hurskas, kuinka hellä, kuinka nöyrä hän oli! Semmoisina
esiintyivät nämä vanhemmat. Pastori osotti koko elämällään, että hänen
oman sielunsa asia ja hänen sanankuulioittensa autuus alati oli hänen
silmämääränänsä. Siitä lähtivät hänen tekonsa. Ja uskollisena toverina,
luonnoltaan vielä herttaisempana, aina alttiiksi antauvana, auttavana
ja osaa-ottavana seisoi rakastettu puoliso hänen sivullaan. Heissä
vallitsi yksi sydän, yksi mieli.
»Ei olisi luullut löytyvän maan päällä onnellisempaa pariskuntaa.
Ja onnellinen se olikin, varsinkin kun rakastettu lapsi heidät
vielä likemmin yhdisti toisiinsa ja he hänet saivat yhteisesti
hoidettavakseen taimena, jonka he tahtoivat kasvattaa kokonaan Herransa
omaksi; onnellinen vielä sittenkin, kun he tämän rakastetun pojan
saivat ristiksensä, jonka paino usein puristi katkeria kyyneleitä
heidän silmistään; sillä tämä risti saattoi heidät yhä vaan likemmäksi
Herraa; -- niin, onnellinen aina siihen hetkeen asti, jona hellä äiti
ummisti silmänsä kuolemaan ja sureva puoliso hänen hautansa sulki.
Mutta eipä silloinkaan kyyneleet, jotka siinä virtasivat pastorin
silmistä, olleet onnettomuuden; ei, kaipauksen ja kiitollisuuden
osotteena kostuttivat ne turvetta, jonka alla uskollisesti tykyttänyt
sydän kylmänä makasi; kiitollisuuden siitäkin, ettei tämän sydämen
rauhaa enää päässyt häiritsemään ne tiedot, jotka hän samana aamuna oli
saanut kadotetusta, mutta yhä aina sanomattomasti rakastetusta
pojastaan.
»Niin, hän tämä sanomattomasti rakastettu poika, oli langennut, oli
vajonnut yhä syvemmälle siihen kuiluun, jonka loppu on kadotus. Kaikki,
mitä hurskaat vanhemmat olivat tehneet hänen hyväksensä: heidän
opetuksensa, heidän rukouksensa -- kaikki näkyi menneen hukkaan. Ja
turhaan olivat he koettaneet päästä käsittämään, miksi sen niin piti
oleman, miksi rukousten lapsi yhä kauemmaksi eksyi oikeuden tieltä,
eksyi pois siitä Herrasta, jolle he olivat hänet antaneet. Kuinka
herttainen, kuinka kiltti hän oli ollut lapsena! Kuinka miellyttävää ja
ylentävää oli ollut nähdä hänen panevan ristiin pienet kätensä ja
rukoilevan hellän äidin opettamia rukouksia! Kuinka iloinen hän oli
ollut, kuinka älykäs! Ja nyt...
»Kun pastori puolisonsa haudalta palasi ja sitten hautausvieraiden
lähdettyä sulkeusi kamariinsa, oli siellä kirje, jonka hän saman päivän
aamulla oli saanut ja jonka sisällys jo oli hänelle tuttu. Hän luki sen
nyt uudelleen. Se oli eräältä hänen vanhalta ystävältään ja sisälsi
tietoja Anterosta. Varovasti niitä ystävä jakeli, mutta viittausten
pohjaan tunkeusi isän silmä. Ja kun ystävä lopetti kirjeen sanoilla:
'luulen, että tekisit hyvin, jos pian tulisit tänne ja noutaisit kotiin
poikasi', niin tiesi isä, mitä hänellä oli odotettavissa. Hän kumartui
pöytää vasten ja istui siinä kauan liikahtamatta. Hän kävi
ajatuksissaan läpi poikansa koko elämän. Hän näki hänen lepäävän
kätkyessään, näki hänen ensikerran hymyilevän, näki hänen ottavan
ensimäiset askeleensa, kuuli hänen sopertavan ensimäiset sanansa, näki
hänen leikkivän äidin sylissä, iloitsevan ensimäisestä kirjastaan ja
opiskelevan siitä ensimäiset kirjaimet. Kuinka nopeasti hän sitten
edistyi; kuinka raskas oli ensimäinen ero kodista; kuinka riemullinen
hetki, kun hän jouluksi koulusta palasi ja hyvä todistus kädessään
juoksi vanhempiansa vastaan; kuinka he iloitsivat hänestä, kun hän
sitten koko koulu-ajan yhä toi hyviä ja kiittäviä todistuksia heille!
Oi, mielellään olisi isä jäänyt sitä aikaa ajattelemaan; mutta -- sitä
seurasi toinen, joka alussa nosti pieniä, kohta poistuvia, sitten aina
yhä sumuisempia pilviä heidän ilonsa taivaalle ja vihdoin peitti sen.
»Antero oli koulunsa ensimäisenä tullut ylioppilaaksi, mutta siitä se
alkoi hänen alentumistilansa. Hän joutui huonoihin seuroihin, jotka
vähitellen -- alussa melkein näkymättömästi -- uursivat sitä elämän
katsantotapaa, joka häneen oli kodissa istutettu ja tehnyt hänen
alkuelämänsä niin onnelliseksi. Hän oppi iloisten toverien seurassa
juomaan; hän joutui sitten semmoisten pariin, jotka korttia löivät.
Siitä se alkoi.
»Pastori tuli ajatelleeksi hetkeä, jona Antero ensi kerran oli jättänyt
kirjeessänsä mainitsematta rahalliset menonsa. Aina ennen, aina
ensimäisestä kouluajastaan oli hänellä näet ollut tapana kirjoittaa
vanhemmilleen kaikki, mitä hän oli tehnyt, muun muassa mihin hän
rahojaan oli pannut. Ja hän oli sen tehnyt vapaaehtoisesti, isän sitä
vaatimatta: se oli ollut niin luonnollista. Kun hän ensikerran tämän
laiminlöi, ei isä sitä minään olisi pitänyt, jollei kirje muutenkin
olisi tuntunut hänestä oudolta. Hän kaipasi siitä jotakin, -- mitä,
sitä hän ei itsekään ymmärtänyt. Mutta kun sitten tuli toisia kirjeitä,
joissa Antero yhä vähemmän kosketteli sellaisia seikkoja, jotka ennen
olivat olleet niiden pääsisältönä: mitä hän oli lukenut ja toimittanut,
niin alkoi jo isä tulla huolelle, semmenkin kun Antero alati näkyi
olevan rahantarpeessa. Sydämellisiin kirjeisiin, joita isä tuon
tuostakin kirjoitti, sai hän vain leikillisiä vastauksia: isän ei
tarvitsisi pelätä, ei ollut mitään vaaraa j.n.e.
»Tällaisessa kirjevaihdossa, joka isän puolelta kävi yhä
huolestuttavammaksi, kului vuosi; ja kun Antero vihdoin sen loputtua
tuli kotiin -- kuinka hän oli muuttunut! Mutta vielä voitti rakkaus,
vielä pystyi se jäätymäisillään olevaan sydämeen ja sulatti sen. Poika
heittäysi vihdoin vanhempainsa syliin ja tunnusti, millä teillä hän oli
kulkenut, tunnusti, katui ja lupasi parannusta. Se hetki oli kodissa ja
taivaassa ilon hetki. Kaikki oli taasen hyvin, kaikki anteeksi annettu
ja unohdettu. Kuinka kiittivätkään isä ja äiti taivaallista Isää, joka
heille oli antanut takaisin heidän poikansa!
»Kokonaisen vuoden pysyi nyt Antero kotona, ja ahkerassa työssä kului
tämä vuosi. Hän luki papin tutkintoa varten. Vakaviin tutkimuksiin
käyttivät isä ja poika illat. Kuinka pian se vuosi katosi... Syvä
huokaus pääsi pastorin rinnasta, kun hän tuota aikaa ajatteli. Ja kun
se loppui ja Anteron taasen tuli lähteä vaaralliseen maailmaan, kuinka
vakavat olivat hänen päätöksensä, kuinka monta sydämen syvimmästä
pohjasta käynyttä rukousta seurasi häntä hänen matkalleen! Äiti ei
tahtonut jäähyväishetkenä hänestä irtautua; uudelleen ja aina uudelleen
syleili hän häntä, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että hän ijäksi
hänestä nyt erosi. Kuinka hitaasti kuluivat sitten päivät, kun Antero
oli lähtenyt: kuinka hartaasti rukoilivat isä ja äiti hänen puolestaan:
kuinka levottomasti odottivat he hänen kirjeitään! Ja ne tulivat, ne
rauhoittivat, ne viihdyttivät. Antero pysyi uskollisena sille Herralle,
jonka sananjulistajaksi hän valmisti itseään.
»Mutta taasen oli eräässä kirjeessä jotakin, joka ei isää oikein
tyydyttänyt; hän kaipasi siitä jotakin, vaikka hän ei nytkään tiennyt
oikein mitä. Ja sitten tuli kirje, jossa Antero ilmoitti, että hän
erään professorin neuvosta oli päättänyt ensin suorittaa filosofian
kandidaattitutkinnon, ennenkuin rupeisi papiksi -- jos ei isällä ja
äidillä ollut mitään sitä vastaan. Tämä suunnitelman muutos ei ollut
isän mieleen, mutta hän ei kumminkaan tahtonut sitä vastustaa. 'Tee,
niinkuin parhaaksi näet, mutta mitä teet, niin tee Herran nimessä!
Mieluummin olisin minä kumminkin suonut, että olisit jatkanut
suunnitelmaasi muuttamatta', oli hän vastannut.
»Sitten alkoivat kirjeet harveta, henki niissä muuttua toisellaiseksi.
Lapsellista rakkautta ei niissä enää ollut; kaikellaista korkeaa oppia
ne sisälsivät; viimein ei sanaakaan siitä, mitä vanhemmat mieluummin
olisivat tahtoneet kuulla: miten hänen sisällisen elämänsä laita oli.
Mutta sen sijaan sisälsivät ne pyyntöjä, että isä rahaa lähettäisi --
uudelleen rahaa. Sitten tuli kirje, josta henki entistä mielenlaatua,
joka puhui lankeemuksesta ja katumuksesta, mutta -- enemmän vielä
rahallisista huolista. Antero tarvitsi summan, jonka suuruus
kauhistutti isää. Pastori näet ei ollut rikas; hänen oli ollut vaikea
saada kokoon, mitä poika edellisissä kirjeissä oli pyytänyt. Hän
ponnisti kumminkin viimeiset voimansa, ja kun hän tuon suuren summan
lähetti, kirjoitti hän Anterolle, että hän oli sen -- lainannut.
Samassa kirjeessään oli hän myös lausunut, että äiti oli sairastunut ja
pyysi, että Antero jo senkin tähden kiireesti palaisi kotiin.
Viikkoja kului, mutta odotettua poikaa ei kuulunut. Äiti heikkoni
heikkonemistaan, eikä isän uusiin kirjeisiin edes vastausta tullut, ei
siihenkään, jossa isä ilmoitti, että äiti oli kuolemaisillaan ja halusi
vielä kerran nähdä rukouksiensa lasta. Äiti kuoli, ja nyt hänen
hautauspäivänään tuli vihdoin kirje -- ei Anterolta, vaan eräältä
pastorin lapsuuden ystävältä, -- ja se toi sanoman, että poika oli
erotettu yliopistosta petoksen ja väärennyksen tähden... Niin pitkälle
siis oli tuo toivojen lapsi joutunut harhatiellään.
»Voitte ajatella isän mieltä, kun hän yksinäisessä kamarissa istuu, pää
syvään vaipuneena ristiin asetettujen käsien varassa, mutta käsittää
sitä -- ken sitä voi? Kestämään, mitä hän on tänä päivänä saanut kokea
-- siihen tarvitaan voimia, joita ihmisellä ei itsellään ole. Kuumia
kyyneleitä virtaa hänen silmistään. Yön hetket kuluvat. Yhäti istuu hän
siinä. Hän tuntee sen: hän on kadottanut kaikki, kaikki, mitä hänellä
maailmassa oli rakasta: hän on yksin... Yksin? Ei! Hänellä on vielä
Jumalansa, ja tämän Jumalansa kanssa taistelee hän, rukous aseenansa.
»Kun koite idässä ilmaisi uuden päivän alkua, kohotti hän vihdoin
päänsä. Hän oli, niinkuin muinen Israel, saanut voiton; hän oli oppinut
kaikki jättämään sen isän huostaan, joka on kaikkein oikea isä, joita
taivaassa ja maassa lapsiksi nimitetään. Hän tarttui siinä pöydällä
olevaan kynään ja piirsi edessänsä olevalle paperille muutamia sanoja
-- ehkä ajatuksissaan, sillä hän jäi niitä isoksi aikaa katsoa
tuijottamaan. 'Poikani, poikani!' huokasi hän. 'Et ole ihmisten, vaan
Jumalan edessä valehdellut. Mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen
kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän.'
»Sitten nousi hän ryhtyäksensä niihin toimiin, joihin ystävä oli häntä
kirjeessään kehottanut. Hän aikoi lähteä pääkaupunkiin etsimään
poikaansa. Mutta miten oli hänen laitansa? Hänen päätänsä pyörrytti,
häntä värisytti ja vilusti.
»Pastori oli tavallisesti aamuisin hyvin varhainen. Jo kauan ennen
muiden nousua oli hänellä tapana kuljeskella tiluksillaan tahi, jos
ilma ei sitä myöntänyt, istua huoneensa rappusilla. Mutta rouvansa
hautauspäivän jälkeisenä aamuna ei häntä näkynyt. Vanha Sanna,
uskollinen palvelia, joka rouvan sairauden aikana oli pappilassa
emännän toimia hoitanut, tähysteli turhaan tietä ja rappusia. Vihdoin
meni hän pastorin kammariin.
»Siellä makasi runneltu isä lattialla vuoteen vieressä. Äkkinäinen
halvaus oli häntä kohdannut. Sannan kauhistuksen huuto kokosi
rakastetun isännän luo talonväestä toisen toisensa jälkeen. Pastori
eli, vaikka tajutonna. Hän nostettiin vuoteeseen, ja siinä sitten hänen
ympärillään seisoi väki, tietämättä mitä tehdä, kunnes Sannan toimesta
vihdoin saatiin sana lukkarille.»
* * * * *
»Aamu oli kaunis, ilma tyyni, taivas pilvetön. Vanhan kirkon akkunat
kimaltelivat kuin olisi Jumalan temppeli ollut valaistu; auringon
säteet kohtasivat niitä. Ne loistivat niin ihmeen kirkkaasti. Ilmaisiko
tuo, että sielunpaimen nyt oli astuva siihen iloon, johon hän oli niin
monta ohjannut?
»Rauha ja hiljaisuus vallitsi kirkkomaalla. Siellä ne nukkuivat
vainajat niin levollisesti. Heidän huolensa, heidän surunsa -- maa
peitti ne. Mutta maan päällä elävien kesken elivät huolten ja surujen
haltiattaret.
»Kalmiston hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin syvä huokaus. Se tuli
haudalta, joka ihan äsken oli täytetty. Siinä makasi kauniina aamuna
yksinäinen nuorukainen polvillansa -- äidin haudalla poika, Hän oli
siinä näin maannut auringon ensi koitteesta asti. Hän oli kiiruhtanut
äitinsä sairasvuoteelle. Hän oli myöhästynyt. Hän tapasi äitinsä maan
poveen kätkettynä.
»Mitkä tunteet täyttivätkään siinä hänen sydämensä? Nuo syvät, katkerat
huokaukset, jotka ikäänkuin väkisin pusertuivat hänen rinnastaan --
äidin rakkaus, äidin rukoukset, äidin neuvot, jotka kaikki maailman
mudan peittäminä olivat hänen sydämensä pohjalla uinailleet, ne olivat
se lähde, josta nuo sanattomat huokaukset pulppusivat. Nyt vasta
ymmärsi hän, kun ei hänellä äitiä ollut, mitä hän oli kadottanut.
»Hän oli langennut. Tunsiko hän itse kuinka syvälle? Hän oli unohtanut
kotinsa, isänsä, äitinsä ja omat hyvät päätöksensä -- kaikki,
vajotakseen yhä syvemmälle maailman saastaisuuden likaan. Isänsä
lähettämän viimeisen suuren rahasumman oli hän käyttänyt pelastaaksensa
turmiosta, johon irstainen elämä ja peli oli hänet heittänyt -- mutta
vaan antautuaksensa jatkamaan samaa hurjaa elämää. Se sai hänet viimein
väärentäjäksi ja häpäisi ainaiseksi hänen nimensä. Yliopisto sulki
häneltä ovensa; raastuvan oikeuden tuomio riisti häneltä kunnian:
entiset juoma- ja pelitoverit käänsivät hänelle selkänsä... Epätoivo
pyöritti häntä kuilunsa suulla, pisti aseen hänen käteensä ja kuiskasi
hänen korvaansa: 'kuole!' Mutta silloin kohousi kaukaisena näkynä hänen
eteensä hänen entinen onnellinen elämänsä. Isä ja äiti astuivat hänen
sielunsa silmäin eteen, ja runneltu nuorukainen itki.
»Isä ja äiti eivät hylkäisi häntä nytkään, hän tunsi sen sydämessänsä.
Ja tuo tunne oli korsi, johon hän tarttui ja joka sai julmat itsemurhan
tuumat poistumaan. Sitten tuli isän kirje äidin sairaudesta ja toinen,
jossa äiti ilmaisi haluavansa vielä kerran nähdä poikansa... Ja taasen
raivosi nuorukaisen sielussa myrsky: katumuksen, itsesyytöksen, häpeän;
mutta siitä myrskystä kangasti äidin syli, ja kyynelvirtaan asettui
sydämen kuohu. Hän nousi. Hän tahtoi näyttää, että hänellä vielä oli
voimia alkaa uutta elämää. Oi, hän ei muistanut sitä apua, joka oli
äidin turva kaikissa. Nyt -- kotiin, kotiin!
»Siinä kului kumminkin päiviä, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Hän oli
tuhlannut kaikki. Vasta viimeisillä meni hän isänsä vanhan ystävän luo,
jonka ovea hän kerran oli vannonut ei koskaan avaavansa. Hänen täytyi
se tehdä; äidin rakkaus voitti hänen ylpeytensä. Hän pyysi isänsä
ystävältä rahoja päästäksensä kotiin. Hän sai, mitä hän pyysi, ja kun
hän siinä rahat kädessään seisoi, tunsi hän, että tämä isän ystävä
olisi voinut olla hänenkin ystävänsä. Mutta tämä kiitollisuuden tunne
muuttui taasen katkeruuden tunteeksi, kun hän kuuli auttajansa
jäähyväissanat: 'sano terveisiä isäraukallesi!' Kuinka nuo sanat olivat
loukkaavat: -- 'isäraukallesi!' Hän kiiruhti pois. Hänellä oli
rahoja... Mitä, jos hän vielä koettaisi pelionneansa ennenkuin lähti...
Hän voisi sitten kulkea sitä kiiruummin... Ei, häntä ei olisi otettu
vastaan entiseen peliseuraan. Entiset toverit hylkäsivät nyt hänet, kun
olivat hänet onnettomaksi saattaneet. Tuo ajatus sai hänen kasvonsa
punastumaan vihasta ja hävystä.
»Hän poikkesi likellä olevaan ravintolaan. Hän tarvitsi korvausta
kärsimyksilleen. Äidin tila ei taitanutkaan olla niin peräti
vaarallinen... Hän joi lasin, joi pari; ja kuta enemmän hän joi, sitä
enemmän rohkaistui hänen mielensä. Hän oli jo ehtinyt siihen
kiihoituksen tilaan, jossa järki on jättämäisillään juomarin, kun
sisään astui muutamia hänen entisiä tovereitaan. Ylenkatse, mitä nämä
osoittivat häntä kohtaan, oli saada hänet raivoon; mutta hän osasi
vielä hillitä itseään. Hän joi lasinsa loppuun, sitten riensi hän ulos.
Vielä samana iltana oli hän kotimatkalle lähtenyt.
»Hänellä oli pitkä matka edessänsä. Kulkiessaan tuota ennen niin
rakastettua kotia kohden oli hänellä aikaa ajatella tilaansa. Hän kuuli
siinä ääniä syvyydestä -- ei enää vain noita löysiä, jotka hetken
riettaisiin ajanviettoihin kehoittivat. Hän tunsi nyt, mitä hän oli
tehnyt. Ja kuta likemmäksi hän kotoansa ehti, sitä rauhattomammaksi
muuttui hänen mielensä... Mitä sanoisi hän äidille ja isälle?
»Aurinko lähestyi taivaanrantaa, kun hän joitakuita peninkulmia
kodistansa sai tiedon äitinsä kuolemasta. Se oli hänet masentaa se
sanoma. Hän oli sydämestänsä rakastanut tätä äitiä... Omituinen on
ihmisen sydän. Kun hän tointui iskuista, minkä ensimäinen sanoma oli
hänessä vaikuttanut, tunsi hän jotakin rauhoittavaa mielessään. Äidille
ei hänen tarvinnut tunnustaa lankeemustansa. Äiti oli säästynyt
kauhealta surulta. Oi, jospa tämä tunne olisi ollut rehellinen: jospa
se olisi perustunut todelliseen katumukseen, eikä vain itsekkäiseen
lohdutukseen, siihen, että hän nyt pääsi tunnustamasta, pääsi
nöyryyttämästä itseään! Mutta isä -- mitä sanoisi hän hänelle?
»Antero oli matkansa alussa kulkenut mitä suurimmalla kiiruulla; nyt,
kun hän kotoa lähestyi, kävi kulku vitkallisemmaksi. 'Miten saattaisi
hän isää kohdata -- miten?' Siinä kysymys, joka kokonaan valtasi hänet
ja samalla ilmaisi hänen sisällisen ihmisensä. Kun hän ajatteli, missä
mielentilassa hän viime kerralla oli kotiin palannut, oli siinä
jotakin, joka sai kaipausta aikaan; kun hän sitten ajatteli, millä
mielellä hän oli kodista lähtenyt, hymyili hän katkerasti. Elää niin,
kuin hän silloin oli luvannut elää -- se oli kerrassaan mahdotonta.
Rukous -- mitä oli se? Hän tahtoisi nyt näyttää, mitä ihminen itse voi.
Hänen pahin kiusauksensa oli juominen; hän lakkaisi juomasta -- jos ei
alussa ihan kokonaan, niin vähitellen... Tuollaisia ajatuksia hyöri
hänen mielessään edes ja takaisin, ja niiden keskeltä nousi yhäti
kysymys, mitä sanoisi isä, mitä sanoisi hän isälle. Ja aurinko
laskeusi, yön hiljaisuus levitti vaippansa maiden ja vesien yli. Taivas
oli pilvetön ja selkeä. Koko luonto näytti niin juhlalliselta. Hän
vaan, onneton nuorukainen, ei siitä mitään tiennyt.
»Niin saapui hän viimeiseen kestikievariin. Siellä sai hän tietää, että
äiti oli samana päivänä haudattu...
»Hänellä oli puolentoista penikulmaa kotiin. Ääneti istui hän puheliaan
isännän vieressä, joka itse oli tullut 'pastorin Anteroa' kyyditsemään
ja nyt turhaan koetti pakinallaan vetää häntä pois hänen synkistä
ajatuksistaan. Jo alkoi aamu koittaa, jo haamoitti kaukaa kirkon torni.