häntä pitivät nuoret ja vanhat, saati me, joiden sydämet olivat siinä
ijässä, jolloin kauneudella on erityinen lumousvoimansa. Hän oli
kaunis! Puhtaampaa loistetta ei ole naisen silmistä lentänyt kuin
hänen; ja tuo puhtauden loiste -- minkä sanomattoman sulouden antoikaan
se koko hänen olennolleen! Hänen ruusuiset poskensa, hänen korkea,
kirkas otsansa, hänen sysimustat, pitkät kiharansa, hänen suora,
solakka vartalonsa...!
»Kun hän rippikoulusta pääsi, liehuivat seudun nuoret pojat hänen
ympärillään kuin perhoset kesällä kauniin kukan. Vastustamattomalta
näytti se lumousvoima, jolla hän heitä luoksensa veti. Ja kumminkaan ei
hän tehnyt mitään sen tähden. Hän oli luonnon lapsi, avomielinen ja
suora. Teeskentelyä ei hänessä tavattu; ylpeyttä, joka niin
pian sokaisee kauneudesta kiitetyn, ei rahtuakaan. Mutta hyvä,
helläsydäminen kaikkia kohtaan hän oli, uhrautuvainen ja ystävällinen.
Olisitte nähneet hänet niityllä, kun hän apuansa tarjosi kartanon
köyhälle ruoti-ukolle, joka heinätaakkansa alle oli nääntyä -- kuinka
siinä kartanon nuoret miehet kilvan kiirehtivät ukon taakkaa kantamaan!
Rannan Manta voitti yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla
silmäyksellä, mitä eivät muut olisi saaneet aikaan hartaimmilla
rukouksillaan.
»Mutta hänellä oli yksi vika, ja se semmoinen, jota moni ihminen ei
antaisi taivaan enkelillekään anteeksi. Hän oli köyhä. Rannan Manta oli
Kortelan kartanon torpparin tytär. Kuulin sanottavan, että hänen oikea
paikkansa olisi ollut ruhtinaallisessa hovissa, mutta -- Luoja oli
hänet asettanut asemaan, jossa rikkaus ja ylhäisyys ei ole ihmisen
arvoa määräämässä. Hänen kauneutensa, hänen ulkonainen esiintymisensä,
hänen sielunsa jalot ominaisuudet -- ne olivat kumminkin sitä laatua,
että hyvin moni ei tullut ajatelleeksikaan tätä vikaa, kun hänet
näkivät. Mutta niin eivät kaikki. Niitä oli, joiden silmissä Rannan
Manta oli kaunis kukka, joka, koska se kasvoi autiolla maalla suojatta
ja hoidotta, oli kenenkä tahansa taitettava.
»Kortela oli alkuaan ollut herraskartano. Sen silloinen omistaja --
Saita-Pietariksi häntä yleisesti sanottiin -- oli kumminkin
talonpoikaista sukua. Sattuvasti keksii kansa nimiä. Saita-Pietari oli
Kortelan ostanut polkuhinnasta; se oli silloin peräti rappiolla.
Saita-Pietari ymmärsi sen arvon. Hänen hallussaan siitä tuli tila,
jonka omistaminen monessa seudun säätyläisessäkin herätti kateutta,
olletikin kun useimmat heistä -- puhumattakaan talonpojista -- olivat
kokonaan Pietarin käsissä. Saita-Pietari -- se nimi soveltui
omistajallensa. Itse oli hän ja hänen omaisensa aamusta iltaan
ensimäisiä työssä. Siinä tietysti ei mitään pahaa; päinvastoin. Mutta
kun pohjana ja alkulähteenä tähän oli itaruus -- niin suuri, että se
kadehti kuivaa leipäkannikkaakin, jonka köyhä työmies hänen pöydässään
söi, niin eipä juuri ystävällisillä silmillä isäntää katsottu. Kovemmin
rasitettuja alustalaisia kuin Kortelan ei löytynyt koko Suomessa siihen
aikaan -- siitä olen varma. Rannankin asukkaat sitä kyllä olivat
saaneet kokea. Neljä päivää viikossa tuli Kesäkuun 15 päivästä Lokakuun
1 päivään Rannan Jaskan työskennellä Kortelassa, talvella kaksi --
puhumattakaan muista veroista; ja Rannan torppa oli kumminkin
tiluksiltaan peräti vähäinen ja huono -- huonoin koko Kortelan
läänissä. Ei siinä Manta, köyhän Jaskan ainoa lapsi, herkuin kasvanut.
Mutta hän kasvoi kumminkin, ja kun hän oli kahdeksannentoista vuotensa
täyttänyt, suvaitsi Saita-Pietari, että hän isänsä sijassa sai Rannan
päivätöitä suorittaa. Tyttö oli hänestä reippaampi kuin isä.
»Siitä se alkoi juttu, joka ihmis-elämässä on niin tavallinen ja --
niin surkea. Saita-Pietarin vanhin poika tuli kiireestä kantapäähän
isäänsä; toinen, isänsä kaima, Pietari hänkin, ei sanottavasti. Pekka,
joksi häntä sanottiin, oli monessa suhteessa isänsä vastakohta. Kun
hartiakkaan, suoravartaloisen, avosilmäisen, punaposkisen ja reippaan
nuorukaisen näki pienen, kuihtuneen, laihan, ohuthuulisen, harmaa- ja
kylmäsilmäisen isän vieressä, ei olisi heitä pojaksi ja isäksi osannut
aavistaa. Ja yhtä suuri eroitus näkyi olevan heidän luonteessaan, jos
eroitusta on olemassa iloisuuden ja synkkyyden välillä. Yhdessä vain
muistutti poika isäänsä. Pekka näkyi ainakin jossain määrässä perineen
isän taipumuksen -- rahaan. Mutta sinä aikana, josta nyt puhumme, ei
tuo tullut suuresti näkyviin, ainakaan ei alussa.
»Kukan silmä aukeaa, kun sen aika on tullut. Samoin nuoren tytön sydän.
Se aukeaa tunteille, jotka ovat sille yhtä ihania, kuin vasta
auenneelle kukalle auringon ensi säteet. Jos Manta oli seudun kaikista
neitosista kaunein ja suloisin, niin voitti Pekka ikäisensä nuorukaiset
reippaudellaan. Kummako, että jo kauan ennen kuin itse sitä
tiesivätkään, nämä kaksi olivat toisiinsa mieltyneet. Itänyt siemen
kasvaa ja -- eräänä iltana selvisi nuorille, mitä laatua tämä heidän
taipumuksensa oli. Ensimäinen lemmen auringonsäde loisti heidän
sydämiinsä.
»He olivat silloin vielä nuoria. Rakkaus oli heidän elämänsä. He eivät
tarvinneet muuta kuin nähdä toisiansa. Minkä viehätyksen antoivatkaan
sydämen suloiset, ihanat tunteet Rannan ruusulle! Kuinka kirkkaasti
loistivat hänen silmänsä! Ja Pekka -- kuinka reippaasti ja iloisesti
teki hän työtä lemmittynsä vieressä pellolla, kuinka herttaisia
silmäyksiä lähetti hän hänelle! Se aika, jota he nyt elivät, jona ei
kukaan muu tietänyt mitään heidän suloisesta salaisuudestaan -- se oli
onnellisin heidän elämässään; mutta se aika -- kuinka lyhyt oli se!
»Tuli sitten aika, jolloin he rupesivat puhumaan tulevaisuudestaan.
Mutta siitäpä tuijotti heitä vastaan pelättävänä aaveena kirkkaan
taivaan keskeltä Kortelan isännän kylmä silmä. Mitä sanoi hän? Manta
vapisi sitä ajatellessaan. Hänen sydämensä vetäysi kokoon kuin kukka
yön tullessa. 'Hän ei ikinä siunaa meitä!' huokasi neitonen hiljaa.
'Jaskan tyttö ei kelpaa hänen miniäkseen.' Ja hänen suurissa,
ajattelevissa ja lempeissä silmissään välkkyi kirkkaita kyyneliä. Mutta
Pekka lohdutti häntä. Hän luotti rakkautensa voimaan, jos isä ensi
alussa olisikin heidän liittoansa vastaan; hän luotti miehuutensa
voimaan, joka kykenisi valmistamaan uuden kodin nuorelle lemmitylleen
-- jos siksi tulisi. Kaikki, kaikki antaisi hän alttiiksi Mantansa
voittaakseen. Ja tyttö uskoi häntä. Sitä uskoo niin mielellään, jota
toivoo. Ja kun hän katsoi Pekan silmiin, oli niissä jotakin, joka sai
hänet varmaksi niiden vakuutusten todellisuudesta. Mutta -- ainoastaan
silloin, kun hän niihin katsoi.
»Ei tietänyt kumpikaan heistä vielä silloin, että oli olemassa yksi,
jonka tarkka vainu jo aikoja oli saanut vihiä heidän lemmestään, ei,
että Kortelan isännän harmaat, kylmät silmät jo olivat päässeet
tirkistelemään sen verhon taakse, joka salasi heidän tunteensa. Mutta
hän ei ollut siitä millänsäkään; hän hymyili vain. Ja eräänä päivänä,
kun hän huomasi, että Pekka aikoi ottaa asiansa puheeksi, sanoi hän
äkkiä:
»'Olen miettinyt tulevaisuuttasi. Ruissalon rusthollarin tyttö ja ainoa
lapsi päälliseksi olisi hyvin sopiva minulle miniäksi; vai mitä
arvelet? Teitä täällä Kortelassa on kaksi poikaa, ja vaikka Kortela
onkin hyvä talo ja minä aina vähin olen saanut kokoon muutakin, niin ei
siitä kovin suuria riitä kunkin osalle. Ruissalon rustholli lisäksi, se
sinusta kerrassaan tekisi miehen, Pekka! -- Rakasta sinä vain ketä
haluat', lisäsi hän koettaen nauraa, 'mutta nai rusthollarin tytär!' Ja
sen sanottuaan lähti hän ja jätti Pekan miettimään asiaa.
»Pekka seisoi siinä vähän ällistyneenä. Siihenkö se päättyikin, hänen
aiottu tunnustuksensa? Ja hänkö vaihtaisi Mantansa Ruissalon Selmaan...
Ei tässä maailmassa!
»Mutta miten hän siinä mietti, tuli hän ajatuksissaan -- itse sitä
tietämättänsä -- verranneeksi Rannan Jaskan kurjaa navettaa, jossa hän
viime kevännä oli nähnyt yhden ainoan lamaantuneen lehmän pureskelevan
sammalia, Ruissalon muhkeaan kivinavettaan, jossa kuudettakymmentä
kytkyessään ammui. Tosin pilkoitti tuon kurjan navetan ovelta kaksi
lempeää, kirkasta silmää, mutta ... eipä Ruissalon Selmakaan niin
rumalta näyttänyt kävellessään siivilä kädessään suuren maitosaavinsa
luo. -- Pekka seisoi siinä tuota ajatellen vähän aikaa, kunnes hän oli
näkevinänsä Mantan silmät kyynelissä, ja niiden nuhtelevan katseen
tieltä katosi taas Ruissalon rikkaus.
»Saita-Pietari tunsi poikansa paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän
tiesi, että Pekka oli lujaluontoinen, jonka kanssa ei ollut hyvä ruveta
painiskelemaan; mutta hän tiesi myös, mitä Pekka varallisuudesta ja
arvollisuudesta ajattelisi, kun hän kerran saataisiin näitä asioita
oikein ajattelemaan. Saita-Pietari oli tutkinut ihmisiä; ja näitä
tutkimuksiaan käyttämällä oli hän usein ennenkin voittanut, mitä toinen
häntä viisaampi kentiesi ei olisi voittanut. Hän tahtoi pojassa
herättää sitä mammonan jumaloimista, joka häntä itseään kaikessa
ohjasi, varmana kun oli siitä, että jos tämä hänelle onnistuisi, hän
samalla olisi estänyt avioliiton, joka hänen mielestään oli niin
järjetön, ettei sillä kannattanut muuta kuin nauraa. Hän otti silloin
tällöin puheeksi Ruissalon rusthollin, siten kylvääkseen yhä edelleen
omanmieleisiään siemeniä pojan mieleen. Hän tiesi myös, että veljesten
väli, vanhemman ja Pekan, ei ollut hyvä, ja senkin tiedon ymmärsi hän
tarkoitukseensa käyttää. Kun hän eräänä päivänä oli molempain poikainsa
kuullen kauan aikaa kiittänyt Ruissalon rusthollarin rikkauksia,
sanoi hän äkkiä: 'Siinä olisi jotakin teille. Jos minä olisin nuori,
niin kyllä tietäisin, mitä tekisin. Aukustilla tosin tulee olemaan
etu-oikeus Kortelaan minun jälkeeni, hän kun on vanhin; mutta eipä
olisi hullumpaa, jos hänellä olisi naapuriseurakunnassakin vähän
sanomista.' -- Siinä oli syötti, joka veti puoleensa. Vanhempi veli
tarttui siihen paikalla. Ja isä hymyili itsekseen, kun näki, minkä
vaikutuksen tämä Pekassa teki. Sitä eivät enää Mantan kyyneleet voineet
huuhtoa pois. Saita-Pietari oli varma voitostaan. Hän tiesi myös, mitä
rusthollari asiasta ajatteli; hän oli sitäkin salaa tiedustellut.
Kaikki kävisi niinkuin hän oli aprikoinut. Pekasta tulisi Ruissalon
isäntä.
»Ihminen tuumaa, laskee ja päättää. Se käy hyvin päinsä; mutta --
lopussa kiitos? Ei tiennyt Saita-Pietari parka, mitä voimia hän
vehkeillään ja salaisilla juonillaan oli pannut liikkeelle. Hän kyllä
koetti ajatella pitkälle, ja pitkälle hän ajattelikin; mutta oli
olemassa vaikuttajia, joita hän ei ymmärtänyt lukuun ottaa. Helppo on
tulta sytyttää, mutta vallalle päässyttä tulta ei ole enää niinkään
hyvä saada sammumaan. Usein tekee se tuhoja, joita ei sytyttäjä ole
osannut aavistaakaan.
»Pekan sydämeen oli tuollainen tuli sytytetty. Mutta kauan kyti se,
kauan poltti se, ennenkuin se valloilleen pääsi.
»Rakkaus on tarkkasilmäinen. Manta huomasi pian, että hänen lempensä
oli saanut kilpailian; hän huomasi myös, mitä laatua tämä kilpailia
oli. Hän näki, että se aarre, jonka hänen nuori, rikas sydämensä
salasi, päivä päivältä kadotti arvoansa sen rikkauden rinnalla, jota
maallinen tavara tarjosi. Ja kun hän eräänä iltana kuuli veljesten
riidellen keskustelevan Ruissalon rusthollista, niin tiesi hän
kohtalonsa. Kuinka se häneen koski, mitä tuo tieto sai hänet kärsimään,
sitä ei hän ainoallekaan ihmiselle ilmaissut; hän salasi
onnettomuutensa, samaten kuin hän oli salannut onnensa. Mutta hänen
silmiensä tuli sammui; nuo kauniit, sydämen jaloutta ja puhtautta
puhuvat silmät muuttuivat kuolleiksi, välinpitämättömiksi, ja ruusut
niiden vieressä hänen poskillansa kuihtuivat. Kadonnut, ainiaaksi
kadonnut oli se suloinen viehätys, joka lumoovana oli häntä ympäröinyt.
Siinä oli jäljellä vain varsi, jonka kukka oli lakastunut. Hän ei
sanallakaan ilmaissut Pekalle, mitä hän tunsi; hän kuunteli hänen
puhettaan, niinkuin ennenkin, vaikka hän näki, miten aste asteelta
ahneus valtasi sen sydämen, johon hän oli luottanut enemmän kuin
Jumalaan. Hän torjui vain pois puolestaan Pekan hyväilemiset, ja eräänä
päivänä sanoi hän huomanneensa, että hän oli pettynyt, kun luuli
Pekasta pitävänsä.
»Pekka katsoi häneen hämmästyneenä. Rakkauden tuli valtasi hänet
viimeisen kerran; oli kuin olisi hän nähnyt, minkä aarteen hän oli
kadottamaisillaan. Mutta -- siinä tuli kaukaa isä ja Aukusti, vihattu
veli; he keskustelivat jotakin, ja Aukusti hymyili ja viittasi
kädellään Ruissaloa kohti. Silloin -- silloin pääsi isän virittämä tuli
valloilleen. Pekan katse muuttui, ja siinä, itsekään oikein tietämättä,
mitä hän puhui, sanoi hän jotakin, joka hänenkin puolestaan ilmaisi,
mitä Manta vastikään oli ilmaissut. Kun sitten Manta, vaaleana kuin
sydäntalvena lumi, hänelle kätensä jäähyväisiksi, ikuisiksi
jäähyväisiksi tarjosi, taisteli hän vähän oman itsensä kanssa, mutta --
silmäys lähenevään isään ja veljeen, ja -- hän puristi tarjottua kättä.
Hän oli mielestänsä päässyt helpolla; hän oli jonkinmoisella pelolla
ajatellut tätä hetkeä, ja nyt -- kuinka tyhjältä, sanomattoman tyhjältä
tuntuikaan hänestä koko maailma, kun hän näki Mantan hiljaisilla, mutta
vakavilla askelilla etenevän ja vihdoin katoovan viidakon taakse. Siinä
tarvittiin todella isän läsnäolo ja viha veljeä kohtaan estämään häntä
juoksemasta tytön jälkeen, purkamasta äskeisen kylmän valheellisen
tunnustuksensa.
»Ei tiennyt kukaan, minkä uhrin Manta oli tehnyt, kun hän
vapaaehtoisesti luopui rakkaudestaan ja kielsi sen, joka oli hänen
elämänsä. Taistelua oli siinä ollut. Mutta tuosta taistelusta ei
tiennyt kukaan muu kuin hänen särjetty sydämensä. Manta parka osasi
nähdä asiat semmoisina kuin ne olivat; ja kun hänelle selvisi, että
kaikki hänen onnellisuutensa suloiset unelmat olivat olleet houreita,
jotka eivät koskaan tulisi toteutumaan, silloin tiesi hän, mitä hänen
tuli tehdä. Köyhän torpparin tytär oli yksi niitä aniharvoja, joita
eivät intohimot saa pyörteeseensä temmatuksi. Onneton tyttö olisi
kernaasti siirtynyt kauas pois seudusta, jossa kaikki muistutti häntä
siitä, mitä hän oli kadottanut; mutta hänen oli mahdotonta jättää
kivuloista isäänsä. Velvollisuudentunto pakoitti hänet jäämään,
pakoitti hänet, niinkuin ennenkin, suorittamaan Kortelaan isän
päivätyöt. Mantan ja Pekan muuttuneista olosuhteista ei tiennyt kukaan
muu kuin viimeksimainittu, ja tältä sokaisi viha veljeä vastaan silmät;
Saita-Pietari aavisti asian ja iloitsi siitä itsekseen, enempää sitä
ajattelematta.
»Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Manta eli -- elotonta elämää. Hän
vältti, missä suinkin voi, Pekan läheisyyttä. Mutta hänen silmänsä
seurasivat sittenkin kaikkia Pekan tekoja. Hän näki, mitä eivät muut
niin selvään nähneet, -- vihan päivä päivältä kasvavan veljesten
välillä; hän tiesi vihan syyn, mutta hän aavisti, että tämän syy vain
oli näennäinen, että sen juuret kävivät paljon syvemmälle. Hän oli
kuullut veljesten suusta sanoja, jotka häntä kauhistuttivat; ja pari
kertaa oli hän uskaltanut puhua Pekan kanssa siitä, uskaltanut
rukoillen varoittaa häntä. Kiitokseksi oli hän saanut kovia sanoja,
saanut kuulla, että -- hän piti Aukustin puolta.
»Sillä välin oli Kortelan isäntä käynyt toimiin, jotka tähtäsivät
Ruissalon rusthollin voittamista joko Aukustille tahi Pekalle. Tuo ei
enää ollut mikään salaisuus, yhtä vähän kuin se, että Saita-Pietari
mieluummin soi Ruissalon vanhimmalle pojalleen, joka enemmän tuli
isäänsä ja joka kerran oli saapa Kortelan. Isä kyllä tiesi, mitä Pekka
tästä kaikesta ajatteli, tiesi, mimmoinen veljesten väli oli, ja koetti
parastansa saadakseen sammumaan tulen, jonka hän itse oli sytyttänyt.
Oi, hän ei tullut ajatelleeksi, että tämä tuli jo oli kulovalkeana
hävittänyt nuoremman pojan jaloimmat tunteet, että se yhä edelleen
hänessä raivosi ja ettei mikään maallinen voima sitä enää saanut
sammumaan. Eräänä kesäkuun iltamyöhänä näki Manta, joka muiden
lähdettyä oli jäänyt Kortelan perunavainiolle rikkaruohoja kitkemään,
Pekan ryntäävän talon pihalta ja kiireesti rientävän -- 'Ruissaloon!'
oli onneton tyttö kuulevinaan vienon iltatuulen kuiskaavan. Hänen
sydämensä vetäysi kokoon, ja hänestä oli kuin olisi maa auennut
nielläksensä hänet. Hän istuutui pyörtänölle ja painoi kätensä tuota
ainian levotonta sydäntänsä vastaan. Äkkiä herätti hänet synkistä
ajatuksista veräjän narina. Hän näki Aukustin ajavan Pekan jälkeen. Hän
hypähti ylös. Himmeästi tunsi hän, että veljesten välillä jotakin oli
tapahtunut, ja sanomaton tuska valtasi hänet. Tietämättä, mitä teki,
lähti hänkin kulkemaan samaa tietä, jota veljekset olivat menneet.»
* * * * *
»Mikä se oli, joka Kainista teki veljensurmaajan? Pyhä kirja antaa
meille siihen vastauksen muutamilla sanoilla. Mutta jos otamme noita
sanoja likemmin tutkiaksemme, astuu niistä eteemme sarja kohtauksia,
jotka luonnollisessa järjestyksessä toinen toistaan seuraavat -- aina
murhan hetkeen saakka. Viha -- mitä onkaan se aikaansaanut maailmassa!
»Hankkikaa itsellenne luettavaksi R----n käräjäkunnan pöytäkirjat
välikäräjiltä Heinäkuussa 18-- sekä seuraavilta syys- ja
talvikäräjiltä! Niissäkin kerrotaan eräästä veljenmurhasta.
»Ennenkuin välikäräjien istunnot alkoivat, veti käräjätuvassa vanha,
pieni, laiha mies yleistä huomiota puoleensa. Hän kulki levottomana
edestakaisin. Hän näytti olevan syvimmän epäilyksen vallassa. Kaikki
väistivät häntä, mutta kaikkien kasvot olivat häneen käännetyt. Hänen
pienistä, harmaista silmistänsä lensi leimuja, jotka näkyivät tahtovan
tunkeutua jokaisen sisimpään. Kun asia otettiin esille, vietiin hän
tuomarin käskystä väkisin ulos, ja siinä silloin kuiskasi moni: 'nyt ei
ole Saita-Pietarin hyvä olla.' Häntä ei näkynyt kukaan säälivän, ja
kumminkin oli hänen vanhin poikansa murhattu ja hänen toinen
poikansa syytetty veljensä murhasta.
»Pekka tuotiin sisälle. Hän oli raudoissa. Jääkovaksi oli hänen
katseensa käynyt, uhkaavaksi hänen silmänsä. Hän kielsi kiven kovaan
syyllisyytensä. Missä hän oli ollut tuona yönä, jona Aukusti, hänen
veljensä, sai puukon iskusta surmansa, se ei muka koskenut ketään.
Todistajia kun kuulusteltiin, kuunteli hän tarkkaan. Kun isä,
Saita-Pietari, tuotiin sisään valatta kuulusteltavaksi ja siinä otti
maan ja taivaan poikansa syyttömyyden todistajaksi, katsahti syytetty
vihaisesti häneen. Kuulustelua kesti kauan, mutta ei kenelläkään ollut
mitään tärkeämpää esiintuoda. Useat kyllä tiesivät kertoa, että
veljesten väli oli ollut kireä ja -- varsinkin viimeaikoina --
riitainen, mutta -- siinäpä kaikki. Kortelan palkolliset olivat nähneet
murhatun valjastavan hevosensa ja lähtevän -- mihin, sitä he eivät
tienneet. Pekkaa he eivät olleet nähneet päivällisistä saakka, jolloin
hän ja isä olivat lähteneet kesantopellolta ja keskustelleet jotakin,
jota eivät todistajat kuulleet. Oliko Pekka ollut kotona vai poissa
murhayönä, sitä he eivät voineet sanoa.
»Todistajiksi haastetuista kaivattiin välikäräjissä vain yhtä -- Rannan
Mantaa. Kun Pekka kuuli hänen nimeänsä huudettavan, vaaleni hän, koko
hänen ruumiinsa värisi ja raudat helisivät. Tämä herätti suurta
huomiota, mutta vielä suurempaa se, ettei Manta tullut esille, että hän
-- kuten oikeudessa ilmoitettiin -- jo pari päivää haasteen jälkeen oli
kadonnut, kenenkään tietämättä mihin. Siihen päättyivät välikäräjät.
Asia lykättiin syyskäräjiin, joihin virallisen syyttäjän tulisi haastaa
uusia todistajia ja ennen kaikkia Rannan Manta. Syyskäräjissä kyllä oli
uusia todistajia, mutta nämä eivät tienneet enempää kuin edelliset, ja
Rannan Manta oli yhäti kateissa. Turhaan oli häntä lähitienoilta
tiedusteltu, turhaan Jaskaa, hänen isäänsä, kovalle pantu. Yleisesti
kerrottiin, että Mantakin oli murhattu, hän kun tiesi asioita, jotka
muka paikalla olisivat langettaneet Pekan. Metsistä ja vesistä
etsittiin kadonnutta. Turha vaiva; hän oli kuin maan päältä
poistunut. --
»Mutta samana päivänä, jona talvikäräjät alkoivat, levisi äkkiä huhu,
että hän oli tullut kotiinsa. Sitä ei kumminkaan kukaan uskonut. Oikeus
ryhtyi toimiinsa, ja Aukusti Kortelan murha-asia otettiin ensinnä
esille. Pekka tuotiin oikeussaliin. Hän oli kalpeampi kuin syksyllä;
vankeus kai oli sen aikaansaanut. Mutta yhtä ynseä oli hän kuin ennen;
yhä uhkaavat olivat hänen silmänsä. Hän kielsi yhä tietävänsä mitään
veljensä surmasta ja vaati, että hän julistettaisiin vapaaksi, 'koska
ei mitään häntä vastaan ollut tullut ilmi.' Silloin huudettiin taas
Rannan Mantaa todistajaksi. Pekka heitti välinpitämättömän silmäyksen
oveen päin. Mutta tällä kertaa se aukeni, ja sisään astui horjuvin
askelin pitkä, kuihtunut nainen.
»'Hänkö tuossa, Manta?' huudahtivat puoliääneen hämmästyksestä ne,
jotka olivat tunteneet Rannan ruusun hänen kauneutensa päivinä. Kuinka
hän oli muuttunut! Nuoruuden viehätyksestä ei hänessä näkynyt enää
jälkiäkään. Hänen silmiänsä verhosi omituinen sumu, ja kalman kalpeat
olivat hänen kasvonsa. Ihmisrauniona seisoi hän siinä, herättäen
kaikissa mitä syvintä sääliä. -- Silloin helähtivät äkkiä raudat, ja
syyllinen, jota vastaan kauan kateissa ollut tyttö oli tullut
todistamaan, olisi varmaan vaipunut maahan, jolleivät likinnä seisovat
olisi ehtineet häntä tukea. Häneen oli Mantan odottamaton esiintyminen
vaikuttanut, mitä ei kukaan ollut osannut aavistaa. Koko hänen
olentonsa oli silmänräpäyksessä muuttunut. Kun tuomarin käskystä
hänelle tuoli tuotiin, katsahti Manta häneen -- vilahdukselta vain, ja
hänen silmistään leimahti tuon omituisen sumun takaa salama, joka näkyi
kokonaan masentavan syytetyn. Tuo silmäys -- mitä kaikkia sisälsikään
se? Mutta ei ollut käräjätuvassa sen selittäjää. Todistajavalansa teki
kalpea tyttö lujalla ja varmalla, mutta omituisen sointuvalla äänellä,
joka kumminkin värähteli viimeiseltä ja päättyi syvään, tuskalliseen
huokaukseen. Hän oli nyt alkava todistuksensa. Hän alkoi, mutta alkua
pitemmälle hän ei päässyt. Hän ehti vain huutaa: 'Hän on viaton!'
Sitten tavoitteli hän käsillään pöytää, ikäänkuin etsien siitä tukea,
purskahti kamalaan nauruun ja vaipui alas lattialle.
»Voitte arvata, minkä hämmästyksen tämä odottamaton tapaus sai aikaan.
Pekka kohousi, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa vaipunutta
auttamaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä kosteat. Kun
Manta valansa teki, oli hän istunut peitellen käsillään kasvojansa.
»Oliko onnettoman tytön todistus todellinen, vai rankaisiko
Kaikkinäkevä häntä -- hänen valeestaan? Pitkään aikaan ei sitä
tiedetty. Manta heräsi tosin tainnuksistaan, mutta -- järkensä oli hän
menettänyt; sitä ei hän enää saanut takaisin. Heikkomielisenä eli hän
pitkän loppuelämänsä.
»Pekan asia kulki oikeudesta oikeuteen. Vihdoin päättyi se. Syytetty
pääsi 'sitovien' todistusten puutteessa vapaaksi -- vastaisuuden varaan
jätettynä.
»Saita-Pietari ei silloin enää elänyt. Hän oli niittänyt kylvönsä
hedelmän. Hän oli masentunut masentumistaan, joutunut vuoteen omaksi ja
kuollut houraillessaan Ruissalon ja Kortelan yhdistämisestä.
»Pekka ei viihtynyt Kortelassa. Tuo 'vastaisuuden tuomio' ja yleinen
mielipide, joka häntä piti veljensurmaajana, rasitti häntä. Hän myi
lapsuutensa kodin ja muutti kauas pois seudusta, joka ensin oli
tarjonnut hänelle onnea -- sitten kamalia muistoja.
»Mutta vielä kerran puhuttiin hänestä hänen kotipitäjässään.
Kuolinvuoteellaan -- niin kerrottiin -- oli hän tunnustanut, että hän
Ruissaloon vievän tien haarassa oli saavuttanut veljensä ja siinä
murhatun vieressä, murha-ase kädessään, seisonut kamalaa tekoansa
katsellen, kun Manta hänet yllätti...