tutkimaan, eikö tyttöä todella ollut mikään kohdannut; hän ei näkynyt
olevan varma asian oikeasta laidasta. Häntä alkoi yhä enemmän
kauhistuttaa ajatus, minkä leikkuuakkojen yhteinen ennustus oli hänessä
herättänyt. Eikä hän rauhoittunut sittenkään, vaikka hän ei tytössä
mitään outoa huomannut. »Jos hänen tähtensä Liiliä kohtaisi joku
onnettomuus ... se olisi kauheaa!... Jos hän voisi tuon onnettomuuden
estää menemällä Mörkö-Maijan luo...» Kuta kauemmin hän asiaa ajatteli,
sitä kiireemmästi rupesi hänen sydämensä tykyttämään... Ihan varmaan ei
Liili ollut niin punaposkinen nyt kuin aamulla. Ja miksi ei hän
pakissut ja nauranut niinkuin ennen...
Tällä välin oli Kaisa-Liisa äkkiä pistäynyt ulkona, ja kun hän sitten
palasi tupaan, oli hämmästys nähtävänä hänen kasvoillaan. »Menkäähän
vaan tieveräjälle katsomaan!» huusi hän jo ovelta. »Niin on kuin
sanoin: kaksi ristiä siinä on, suuri ja pieni, onpa hiukan
kolmattakin.»
Ja hänen huutoansa säesti Karja-Lotan surkea: »voi, voi; voi sentään!»
Mutta jo on aika meidän palata sen luo, joka Koskelaisten mielestä oli
kaikki nämä onnettomuudet aikaan saanut.
Mörkö-Maija -- kuka oli hän?
Aamulla näimme hänen kauhistuttavassa asennossa Koskelan vieressä
olevalla metsäkukkulalla seisovan ja sitten kamalasti nauraen sieltä
lähtevän. Puolenpäivän aikaan, jos astumme pieneen, yksinäiseen
mökkiin, joka sijaitsee noin 5-6 virstaa Koskelasta, pienen Ummetlammen
rannalla, näemme hänet uudelleen.
Hänen ulkomuotoansa olen jo koettanut kuvata. Mutta -- nyt ei
säkenöitse pieni, harmaa silmä, eikä käsi ole vihaan ojennettu.
Lempeään hymyyn ovat kurttuiset, keltaiset posket vetäyneet. Nytkin,
niinkuin aamulla, liikkuvat hänen huulensa, mutta tällä kertaa ei
kiroussanoja lausuaksensa.
Mökki, jossa hän asuu, on pieni. Köyhyys puhuu siellä äänetöntä
kieltänsä, jos minne silmänsä luo. Mutta lämmin hohde loistaa vanhuksen
katseesta, ja tunteellinen on hänen äänensä.
»Niin, niin!» lausuu hän vanhalle, ryysyiselle miehelle, joka istuu
pankolla takan vieressä, piippunysä suussaan; »kyllä sen muistat,
Samuli! Yhdessähän palvelimme vallesmannissa, joka ei silloin ollut
kova kuin nyt. Vasta sitten muuttui hänen mielensä, kun hyvä rouva
kuoli. Silloin olit sinä kunnon poika, eikä minua silloin noituudesta
syytetty.»
Samuliksi sanottu ei puhunut mitään, veteli vaan savuja piipustansa.
»Mutta sitten tuli toinen aika», jatkoi Maija suruisella äänellä. »Sinä
jätit minun ja valitsit toisen. Luulit, ettei se minuun koskenut!...
Voin sen kyllä sanoa nyt: minä surin. Ja sitten sairastuin -- sen
tiedät. Olin mielenviassa, sanottiin. Ja taisinpa kyllä ollakin.
Parikymmentä vuotta on kulunut elämästäni, josta ajasta en niin mitään
muista. Ja kun viimein muistini palasi, olin minä myyty -- Leena-muorin
hoidettavaksi. Sinä silloin elit ylellisyydessä vielä. Minä näin sinut
joskus; mutta ethän sinä luonut silmiäsikään -- Mörkö-Maijaan! Minä
kärsin nälkää ja vilua, mutta en valittanut. Koetin auttaa parhaan
kykyni mukaan häntä, joka oli minut elätettäväksensä ostanut, vaikka
sainkin toraa ja kirouksia palkinnoksi. Näin kyllä, että muori oli
hyvissä varoissa, vaikka hän aina köyhyyttänsä valitti; tiesin, missä
hän salasi aarteensa, jotka päivä päivältä lisääntyivät, vaikk'en ollut
siitä tietävinäni; olihan minulla selvillä, millä hän varojaan kokoili.
Pilkka ja häpeä, jota kaikkialla sain kärsiä, kun kuljin hänen
asioillaan, olisi paaduttanut monen muun sydäntä; minuun vaikutti se
toista. Minä muistin sinun käytöstäsi; kaikkialla ympärilläni näin
pahaa vain, yhä pahaa -- ja minä ihmettelin, että hyvä Jumala saattoi
tätä kaikkea kärsiä.
»Salaa kulki meillä siihen aikaan ihmisiä ja usein kaukaa, hyvinkin
kaukaa; ja kaikki menivät pois tyytyväisinä. He olivat saaneet, mitä
halusivat. Minut lähetti muori aina ulos, kun joku hänen luokseen tuli,
etten muka pääsisi hänen salaisuuksiensa perille. Väliin taasen salpasi
hän minut sisään milloin yöksi, milloin koko vuorokaudeksi, kun itse
salaperäisille matkoillensa lähti -- varsinkin uuden kuun aikoina. Minä
seurasin häntä kerran hänen tietämättänsä. Hänen tiensä vei
kirkkomaalle. Sieltä toi hän, mitä hän tarvitsi. Kauhistuneena seisoin
siinä kirkkopihan veräjällä. Oli kuutamoyö... Siinä opin loitsiaksi.
Hänen manauksensa soivat vielä korvissani. Noin pari viikkoa sitä ennen
oli Varvasmäen isäntä käynyt meillä. Hän oli riidoin naapurinsa kanssa
ja turvasi nyt Leenaan. Ja Leena oli luvannut auttaa häntä. Nyt auttoi
hän -- miten, sitä sinun ei tarvitse tietää... Minusta oli se kauheaa.
Eihän Varvasmäen toinen asukas ollut tehnyt mitään pahaa Leenalle...
Kolme päivää myöhemmin paloi hänen asuntonsa ja karjansa, ja hän oli
kerjäläinen. Siitä päivästä rupesin minäkin manaajaksi, mutta
tehdäkseni tyhjäksi Leena-muorin aikeet. Niitä pidin aina silmällä.
Hänen tietämättänsä opin hänen tietonsa, ja omat havaintoni ovat minua
eteenpäin vieneet... Olin mahdikas, sanoit sen: mutta jos olen mahtiani
mihinkään käyttänyt, en koskaan muuhun kuin pahan ehkäisemiseen,
pahojen kiroomiseen, hyvää tehdäkseni.»
»Senpätähden tulinkin luoksesi. Sanotaan, että sinulla on aarteita...»
mumisi mies pankolla.
Maijan harmaat silmät alkoivat säihkyä, ja toisella äänellä kuin äsken
puhui hän: »Minulla on aarteita. Leena-muorin aarre on koskematta: ne
ovat pahan palkka. Niitä sinä haluat -- sinä, joka et ole rakastanut
muuta mitään maailmassa kuin omaa itseäsi ja mammonaa. Seurakunta
tarjoo sinulle elatuksen, mutta menisikö 'Rikas Samuli' ruodille?
Ei, parempi rakentaa sovintoa Mörkö-Maijan kanssa, jotta pääsisi
Leena-muorin aarteille... Muistatko käytöstäsi Miina-vainajaa, vaimoasi
kohtaan? Hän antoi sinulle rikkaan talon, ja sinä -- mitä annoit sinä
hänelle? Pieksit häntä ja upotit viinaan talon. Ja miten kohtelit
lapsiasi? Mikset nyt mene nuorimman tyttäresi, ainoan elossa olevan
lapsesi luo asumaan?»
»Ei hänellä ole mitään... Älä nyt ole kovasydäminen, Maija!» mumisi
Samuli.
»Niin, sanoit sen; ei hänellä ole mitään. Mutta miksi ei hänellä ole
mitään? -- Sentähden, että sinä häneltä ryöstit, mitä hänen omansa oli,
ja vieläpä houkuttelit hänen miestänsä väärän valan tekoon ja --
kuritushuoneeseen. Kovasydäminen, sanoit; minä! No, jos niin tahdot,
autan sinua.»
Samuli otti piippunysän suustansa ja loi silmänsä uteliaasti Maijaan.
Eukko oli vähän aikaa ääneti, sitten jatkoi hän liikutettuna:
»Jää tänne minun mökkiini asumaan, ja'a leipäkannikkani, ja kun ei
leipää ole, kärsi nälkää -- niinkuin minä!... Sinusta ei enää ole
työhön: jonkun puukapulan voisit ehkä metsästä noutaa. Minulla on
hiukan voimia vielä jälellä; minä koetan elättää meitä molempia.»
Ukko katseli ympärilleen. Asunto ei näyttänyt häntä miellyttävän.
»Samuli», sanoi suruisella, mutta ystävällisellä äänellä Maija, joka
ymmärsi, mitä vanhuksen mielessä liikkui; »Samuli, me olemme molemmat
vanhat, meillä ei ole enää monta päivää jälellä. Oletko ajatellut
ijankaikkisuutta?... Jos olisit pysynyt semmoisena kuin olit nuorena,
olisi elämämme varmaan toisellainen, kuin se nyt on... Siitäkin, mikä
minua on elämässä kohdannut, sopisi minun syyttää sinua; mutta sitä en
tee. Jumala on tahtonut elämäni tällaiseksi... Usein olen kysynyt,
teenkö väärin, kuu sekaannun hänen töihinsä, ja silloin peloittaa minua
kuolema. Kun olen jakanut viimeisen leipäpalaseni nälkäisen kanssa,
tunnen rauhaa mielessäni; kun taasen olen mahdillani saanut rikkaan
saidan avaamaan aittansa, on minusta kuin olisin varastanut. Olen usein
ajatellut kysyä pappien neuvoa, mutta silloin on aina tuntunut,
niinkuin olisi joku ollut minua pidättämässä. Kuinka uskaltaisi
Mörkö-Maija, noita, jota kaikki kammoovat, papin eteen astua! Ja
kumminkin täytyy minun... Samuli! Elämämme yhdestoista tunti on
kulumassa: koettakaamme viimeisellä hetkellä sovittaa, mitä olemme
rikkoneet... Eilen tapasin tyttäresi Hölöpän Matin-Miinan. Kerjäten hän
kulki, eikä minulla ollut hänelle mitään antaa. Sääliksi kävi minun
hänen raajarikkoinen tyttärensä. Ottakaamme ne tänne! Mökkini on kyllä
pieni ja huono, mutta minusta tuntuu, että viihtyisimme. -- Olen varma
siitä, ettei laupias Jumala meitä hylkäisi.»
Ukko katsoi taasen ympärilleen; sitten kääntyivät hänen silmänsä
omituisella, kummastuksesta puhuvalla katseella eukkoon. Jotakin outoa
liikkui hänen mielessään. Hänen kylmät, kovat kasvonsa muuttuivat; ne
sanoivat, että hänen rinnassaan oli herännyt joku kauan siellä
uinaillut henki. Piippu, mikä jo aikaa sitten oli sammunut, putosi
hänen kädestään: hän ei sitä huomannut. Hän istui siinä kauan ja
tirkisteli Maijaa, joka seisoi hänen edessään, niinikään ääneti, eikä
luovuttanut silmiänsä hänestä.
»Olet kuullut ehdotukseni; jätän sinut nyt sitä miettimään, kunnes
palaan», sanoi Maija äkkiä ja meni ulos.
Hänen tarkat korvansa olivat kuulleet ulkoa askeleita. Samuli ei ollut
niitä huomannut.
Eukon poissa ollessa ei Samuli liikkunut paikaltansa. Missä hän oli
istunut pankolla, siinä istui hän vielä, kun Maija vihdoin kauan ulkona
oltuaan palasi huoneeseen. Näytti siltä kuin ei Samuli olisi edes
huomannut, että Maija oli ulkona käynytkään.
»No, oletko jo miettinyt?» -- Eukko loi häneen läpitunkevan silmäyksen.
Mutta Samuli ei vastannut sittenkään. Hän oli nojannut päänsä kättänsä
vastaan, ja silmät tuijottivat lattiaa.
Maija meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olallensa.
Silloin huokasi ukko syvään, ja nyt tapasivat vanhusten silmät
toisensa.
»Ja sitä sinä esität, Maija!» Samulin ääni vapisi.
»Niin, sitä esitän; ja sinä teet minulle suuren ilon, jos esitykseeni
suostut.»
»Jumala siunatkoon sinua!... Minusta on kaikki niin kummaa, niin outoa,
ja päätäni pyörryttää. En ole kahteen päivään syönyt... Et tiedä, mitä
varten tulin tänne... Sinä olet puhunut minulle elämäsi vaiheet siitä
saakka, kun vallesmannista erosimme. Minä tahdon sinulle puhua omani...
Mutta -- suotta se olisi; sinä tunnet elämäni. Kuitenkaan et tunne yhtä
seikkaa. Minä tulin tänne pyytääkseni sinulta apua ja -- ottaakseni,
ellet hyvällä antaisi. Mutta sinä olet ottanut minulta koko voimani.
Sinun puheesi äsken vei mieleni päiviin, jotka eivät palaja. Kun
esitit, että tulisimme sinun luoksesi asumaan, minä ja onneton
tyttäreni, luulin kuulevani saman äänen, minkä kuulin kuudettakymmentä
vuotta sitten sinä hetkenä, jona lupasit tulla vaimokseni, jos
muuttaisin elämääni. Muistatko? Sanasi silloin saivat sydämeni
värisemään, ja minä lupasin, vaikk'en pysynyt lupauksessani. Samaten
kuin silloin, saivat nyt sanasi sydämeni värisemään... Oi Maija, minä
olen kauhean paljon pahaa tehnyt! Ja sinä ottaisit minut mökkiisi
asumaan, minut, joka tulin aikeessa ... tappaa sinut, ellet hyvällä
antaisi rahoja!...» Samuli vaikeni liikutuksesta.
Mörkö-Maija itki ääneensä.
Sydämet, jotka nuoruudessa olivat toisiansa rakastaneet, jotka sitten
synti oli eroittanut, olivat lopulta tavanneet toisensa -- tavanneet
silloin, kun heillä elämästä ei ollut kummallakaan enää muuta odottaa
kuin ero, loppu.
»Jumalan kiitos!» kuiskasi hiljaa nyyhkien Maija; »nyt luulen, että
pääsen lepoon tuolta kalvavalta tuskalta.» Sitten kääntyi hän,
ikäänkuin hän olisi vielä jotakin pelännyt, uudelleen Samuliin ja
kysyi: »Se on siis totta, ihan totta; sinä jäät minun mökkiini, ja me
otamme tänne Miinan ja hänen lapsensa ... ja Hölöpän Matin, kun hän
kuritushuoneesta palaa.»
Syvältä, ikäänkuin sydämen sisästä lähteneenä kuului vanhuksen vastaus:
»niin, Maija!»
* * * * *
Seuraavana pyhäaamuna kerrottiin kirkkomäellä kummia. Siinä puhuttiin
Mörkö-Maijan käynnistä Koskelassa ja niistä onnettomuuksista, jotka
tämän käynnin johdosta siellä olivat tapahtuneet. Tiesihän sen, ettei
Vaarasen Kaisa eikä Kaisa-Liisa suutansa tukkineet, kun kenenkään
keskeyttämättä saivat kerrankin oikein halusta piestä kieltänsä.
Tuskinpa koskaan oli eukkoja niin uteliaasti kuunneltu. Eri joukoille
he siinä juttelivat. Ja olipa Vääräsuu-Jussilla ja Lois-Lassillakin
miesten kesken yhtä ja toista sanottavaa. Koskelan isäntää ei
kirkkomäellä nähty, ei myöskään Karja-Lottaa eikä Silmäpuoli-Mikkoa.
»Heillä on poissa-oloonsa lailliset syyt», sanoi Lois-Lassi. Emäntä oli
kyllä aamulla ollut aikeessa lähteä kirkkoon, mutta syystä tahi
toisesta oli hän muiden lähtiessä nähnyt hyväksi jäädä kotiinsa.
Kirkkomäellä saatiin seikkaperäisesti tietää, mitä kaikkia oli
Koskelassa tapahtunut ja miten -- saatiinpa tietää hiukkasen
enemmänkin. Kaisa-Liisa oikein sai kuuliakuntansa kauhistumaan, kun hän
puhui noista »kahdesta rististä ja -- vähän kolmannesta»; hän oli ne
itse nähnyt niin selvään kuin »kirkon tuolla», vaikka Mörkö-Maija oli
tietänyt ne »konsteillaan» tehdä näkymättömiksi, kun niitä miehissä
lähdettiin tutkimaan. »Sillä ei siinä silloin tieveräjällä huomattu
muuta kuin ristiin käyneitä pyörien jälkiä, ja tuohivirsutkin olivat
hajauneet, jotta niistä vain oli jälellä muutamia käpristyneitä
tuohenpalasia. Mutta eivätpä ulottuneet Mörkö-Maijan konstit
kuusenhavuihin! Ne olivat siinä aina iltaan asti, jolloin emäntä palasi
Mörkö-Maijan tyköä. Ja varmaa on, että kyllä ristit tarkoittivat
Karja-Lottaa ja isäntää ja Liiliä: ja kyllä nämä jo olisivat tästä
matoisesta maailmasta päässeet, jollei emäntä puolenpäivän aikaan olisi
Mörkö-Maijan luona käynyt ja häntä tuomisilla lepyttänyt. Kolme naulaa
voita hän hänelle vei...»
»Viisipä», pisti äkkiä Kaisa-Liisan sanatulvaan Vaarasen Kaisa, joka jo
oli ehtinyt omalle kuuliakunnalleen suunsa puhtaaksi puhua ja nyt
ilmausi Kaisa-Liisan piiriin; »viisi naulaa hän vei...»
»Kolmepa, ja lehmänpaistin...»
»Lampaan takajalan, sanon ma... Mistä se lehmänpaisti keskellä kesää
olisi tullut?»
Kaisa-Liisa heitti vihaisen silmäyksen Vaarasen Kaisaan... »No olkoon
sitten lampaan ... ja muita tuomisia, tiesi mitä kaikkia. Mutta Maijan
mökkiin ei emäntä päässyt. Saunaan, joka seisoo Ummetlammen rannalla,
viittasi Mörkö-Maija häntä, ja siellä otti hän vastaan tuomiset. Mutta
Maijapa vaan ei leppynyt sittenkään eikä peruuttanut sanojansa,
ennenkuin oli jakanut kahtia lahjat ja saanut emännän lupaamaan, että
veisi toisen puolen Hölöpän Matin-Miinalle. Silloin vasta hän peruutti
kirouksensa, mutta niin kamalilla sanoilla, että ne oikein karsimalla
karsivat emännän ruumista. Sen tehtyään jätti hän saunaan saaliinsa ja
palasi, taluttaen emäntää kädestä. Ja kun sitten mökin luo tulivat ja
Maija avasi oven, sisään mennäkseen, niin saipa emäntä vilahdukselta
kurkistaneeksi hänen asuntoonsa. No, sen sanon, että en olisi tahtonut
olla emännän sijassa! Siinä istui pankolla itse paholainen, suuret
sarvet päässä... Mitä sitten tapahtui ja kuinka emäntä pääsi
maantielle, sitä hän ei sano muistavansa -- niin oli häntä
kauhistuttanut, mitä hän oli nähnyt...»
Kaisa-Liisa oli puhunut semmoisella vauhdilla, että häntä rupesi
yskittämään.
Vaarasen Kaisa käytti Kaisa-Liisan harmiksi tilaisuutta jatkaakseen:
»Eikä hän oikein tointunut, ennenkuin oli juossut pitkän matkaa
maantietä; sillä hän luuli, että paholainen oli hänen kintereillään.
Mutta silloin onneksi putosi aivan kuin taivaasta hänen eteensä Hölöpän
Matin-Miina, jonka Maija varmaan oli tielle noitunut...»
»Etköhän jo pane vähän omiasi?» kysyi Anttilan muori, jonka tilalla
Mörkö-Maijan mökki seisoi. --
»Minäkö omiani! Kysykää vaan Kaisa-Liisalta ja Lois-Lassilta ja
Vääräsuu-Jussilta... Paholainen siellä Maijan mökissä istui. Olihan
emännällä silmät päässä, tiedän mä.»
Tällaista pakinaa pidettiin kirkkomäellä Mörkö-Maijasta ja Rikkaasta
Samulista. -- Vielä tänäpäivänä on monta, jotka varmana pitävät
paholaisen vierailun Maijan mökissä. Koskelan emäntä oli kyllä siellä
käynyt: hänen ne askeleet olivat, jotka Maijan tarkat korvat olivat
kuulleet, kun hän Samulin kanssa keskustellessaan äkkiä mökistänsä
katosi. Totta on sekin, että emäntä oli vienyt tuomisia Maijalle ja
että tämä oli ottanut ne vastaan Kaisa-Liisan mainitsemilla ehdoilla.
Mutta kenen emäntä näki pankolla istuvan, kun hän vilahdukselta pääsi
kurkistamaan Maijan mökkiin, sen te hyvin arvaatte. Että se oli Rikas
Samuli, sitä ei kumminkaan sittemmin, kun asia tuli selville, moni
ottanut uskoaksensa. Olisihan juttu siinä tapauksessa kadottanut koko
hauskuutensa.
Niin, tällaista pakinaa kirkkomäellä pidettiin, ja varmaan olisi sitä
siinä kestänyt vielä kauan, jollei kirkonkellojen kajahdus olisi äkkiä
hajoittanut väkijoukon. --
Kaikkialla puhuttiin sitten Koskelaisten onnettomuudesta, Mörkö-Maijan
ilkityöstä ja paholaisesta, jonka Koskelan emäntä oli nähnyt. -- Mutta
palatkaamme jälleen Mörkö-Maijan luo.
* * * * *
Ilta on rauhallinen; taivas pilvetön. Hiljaa nousee kalpea kuu öiselle
radalleen. Ummetlampi on rasvatyyni. Vanhat hongat sen rannalla
seisovat vakavina; vanhat koivut eivät liikahuta ainoatakaan lehteä.
Siinä lepää puiden varjostamana noidan mökki. Ovi on auki: syyskesän
lempeä ilma pääsee vapaasti tuulehduttamaan vanhan Maijan asuntoa. Ei
sieltä nyt kirouksia kuulu. Värisevä ääni veisaa virttä virsikirjasta.
Silloin lähestyy kaksi henkilöä. He kulkevat hiljaa. He seisahtuvat
mökin edustalle. He eroittavat virren sanoja:
»Siis omas ota huomahas.
En joukkoo julman pelkää taas.»
He astuvat sisään. Veisuu taukoo. Vuoteen vieressä istuu Mörkö-Maija.
Hölöpän Matin-Miina, Samulin tytär, on käynyt pastoria noutamassa.
Maija on lähettänyt hänet pappilaan, ja nyt ovat he tulleet, noutaja
pastorin kanssa.
Noita on taistelussaan oman pelkonsa kanssa päässyt voitolle.
Mökissä vallitsee hämärä, joka pimeydeksi on muuttumaisillaan. Miina
kokoo risuja takkaan, ja nyt valaisee vireä tuli pienen huoneen. Siinä
ei ole mitään, joka muistuttaisi asujan entisestä elinkeinosta. Maija
on hävittänyt ne kaikki. Köyhyyttä, kurjuutta, jos minne katsoo.
Ryysyisellä vuoteella makaa vanha mies, jonka sammumaisillaan olevat
silmät ilmaisevat, että tässä on kuolema kohta tekevä tehtävänsä.
Samuli oli sairastunut, kun hän pankolla istui, Maijan sanojen viedessä
hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Hän huononi huononemistaan.
Maija antoi hänelle oman vuoteensa.
Ja tämän vuoteen vieressä istuu nyt pastori ja Maija; taempana takan
vieressä Samulin tytär, raajarikko lapsi sylissään.
Mitä siinä puhutaan, ei ole meidän vaikea arvata. Heikolla, murtuneella
äänellä, joka ilmaisee, että syvät, todellista katumusta osoittavat
sanat tulevat sydämestä, tekee siinä Samuli synnintunnustuksensa. Ja
paljon on hänellä tunnustettavaa. Hän on tehnyt kauhean paljon pahaa --
niinkuin jo kuulimme hänen Maijalle sanovan. Hän on nyt viimeinkin
herännyt näkemään oikeassa valossa kuluneen elämänsä. Se masentaa
häntä. Hän on epäilyksissään. Maija, jonka lempi ja kehoitus on
jyskyttänyt hänen vanhaa, paatunutta sydäntään, vuodattaa kyyneleitä,
kun kuulee sielunpaimenen vakavia, lohduttavia ja opettavia sanoja.
Eukko ei vielä ole päässyt purkamaan, mikä hänen sydäntänsä rasittaa,
mutta pastorin puheen pitää hän ihan itsellensä sanottuna, neuvot,
mihin murheellisinkin saa kääntyä rauhaa saadakseen, itsellensä
lausuttuina. Ja kun hänen vuoronsa vihdoin tulee, kun hän on uskonut
elämänsä salaisuudet opettajallensa, kun hän tuntee, näkee ja kuulee,
ettei hän ole ijankaikkisesti hyljätty, että hänkin vielä voi armoa
saada -- mikä ihmeellinen muutos tapahtuukaan hänen sielussansa! Hänen
pitkän elämänsä vaiheet, hänen luultu mahtinsa, hänen kamalat
kirouksensa, kaikki hänen tekonsa hamasta hänen elämänsä aamusta asti
-- kuinka mustina, kuinka kauheina astuvatkaan ne hänen eteensä! Hän
näkee, hän tuntee, että hänen elämänsä on ollut valhetta; mutta --
hänen sydämensä avautuu samalla ijankaikkiselle totuudelle. --
Yötä oli kulunut paljon, ennenkuin pastori vihdoin, syvästi
liikutettuna, jätti vanhukset, sanoen seuraavana päivänä palaavansa
heidän luokseen rippineuvot mukanaan. Kuinka tämä lupaus ilahutti
Maijaa. Niinkuin kerta ennenkin, kun hän ja Samuli vallesmannissa
palvelivat, saisi hän nuoruutensa lemmityn kanssa tulla Herran
sakramentista osalliseksi! Hän koetti saada tätä iloaan Samuliinkin
tarttumaan, mutta synkkänä pysyi vanhan miehen mieli; sitä poltti ja
kauhistutti ajatus, mitä varten hän oli Maijan luo tullut. Hän ei
saanut tältä ajatukselta rauhaa. --
Pastorin ei tarvinnut kumminkaan palata vanhusten luo, niinkuin hän oli
luvannut. Jo aikaisin seuraavana aamuna astui Maija hänen kamariinsa,
tuoden sanoman, että Samulin maallinen vaellus oli päättynyt. Ja
ääneensä itkien kertoi hän: »Juuri kun aurinko alkoi nousta, puristi
hän minun kättäni, ja sanoi: 'Kiitos. Maija ... kaikista!' ja siihen
hän nukkui. Hän ei saanut jäädä minun mökkiini asumaan. Nyt ei minulla
ole enää mitään maailmassa...» --
* * * * *
Kolme kuukautta Samulin kuoleman jälkeen sai Maijakin laskea päänsä
viimeiseen lepoon. Hölöpän Matin-Miina, jonka hän mökkiinsä oli
ottanut, hoiti häntä hänen sairastaessaan. Sillä välin palasi Mattikin
kuritushuoneesta. Hän oli alussa hyvin vihoissaan siitä, että Miina oli
Maijan luona asuntoa. Mutta -- paremman kodin puutteessa jäi hän sinne
itsekin, »kunnes ehtisi oikean kodin saada.» Lienee se ollut Jumalan
sallimus, sillä sama »noita», joka oli ollut välikappaleena apen
herätykseen, tuli myöskin välikappaleeksi vävyn kääntymiseen. Se oli
hänen elämänsä työ.
Tuomiot ovat monellaiset tässä maailmassa.
Mitään hyvää eivät pitäjäläiset tahtoneet ottaa uskoaksensa Maijasta;
eikä Koskelan emäntä saanut eläissään päästänsä, että heidän
»onnettomuutensa» olivat Mörkö-Maijan nostamia. Turhaan koetti
pastori hänelle osoittaa, että niihin oli syynä -- hänen _paha
omatuntonsa_. -- »Entäs paholainen pankolla?» kysyi emäntä. Hän eli
ja kuoli siinä uskossa, että hän oli semmoisen Maijan mökissä nähnyt.
Ja muistona tuosta »onnettomasta aamusta» pysyivät alati hänen
mielessään Maijan sanat: »Muistat minua huomenna, ja joka päivällä on
huomisensa aina viimeiseen asti.»
Hänen kostonsa.
Oli ihana ilta -- Heinäkuun lauantain ilta. Pyhäkellot olivat soineet.
Aurinko laskeusi pilvettömällä taivaalla. Kaikkialla luonnossa vallitsi
rauha, tuollainen hiljainen, juhlallinen rauha, joka niin omituisesti,
viihdyttävästi vaikuttaa ihmisen mieleen. Ei liikkunut haavankaan
lehti; ei kuulunut pienintäkään ääntä. Hiljaisuutta, hiljaisuutta
kaikkialla. Tuollainen hiljaisuus -- kuinka juhlallinen onkaan se
luonnon suuressa temppelissä!
Me tulimme kirkkomaalta. Siellä oli vanha haudankaivaja vasta-ikään
avannut uuden haudan. Syvään kuoppaan, joka huomenna oli saapa
asukkaansa, oli aurinko luonut väreileviä säteitään, elämä silmäyksen
kuoleman yöhön. Hautaan oli vanha, harmaahapsinen, elämän taisteluissa
haaksirikkoon mennyt nainen laskettava ylösnousemisen suurta päivää
odottamaan.
Olin kirkkomaalla kysynyt haudankaivajalta, tiesikö hän, kenelle hän
viimeisen majan valmisti, tunsiko hän häntä. »Tiedän», oli hän
vastannut. »Tunsin hänen, tunsin onnettoman Rannan Mantan.» Sitten emme
siellä mitään puhuneet sen enempää. Semmoinen oli haudankaivaja-vanhus:
hän ei aina ollut kertomatuulella. Mutta kun maantielle tulimme ja hän
huolellisesti oli sulkenut kirkkomaan veräjän, sanoi hän: »Rannan Manta
on viimeinkin päässyt lepoon!»
Puhe keskeytyi taasen. Minä seurasin vanhusta hänen likellä olevaan
kotiinsa.
Kun vähän aikaa olimme hänen matalan mökkinsä rappusilla istuneet,
kohotti ukko päänsä. »Niin, niin», kertasi hän hiljaa. »Manta on
päässyt lepoon!»
»Oli aika», jatkoi hän sitten, vähän aikaa vaiti oltuaan, »oli aika,
jolloin hänkin oli nuori. Siitä on jo hyvin kauan. Enemmän kuin
kuusikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun viime kerran kuulin hänen
heleää nauruansa, kun viime kerran näin hänet kukoistuksessaan...
Päivät kuluvat, vuodet vierivät. Rannan Manta on nyt -- haudan.