Emännällä on kellarin avain. Ei sinne pääse muut kuin hän; lienee hän
itse illalla höllästi pannut tapin kiinni!
Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Hän oli sen lujaan painanut. Hän on itse
varma siitä... »Ah, Mörkö-Maija!»
Mutta miten hän oli kellariin päässyt? Lukossahan oli ovi, ja avain
emännän avainkimpussa. »Ah, noidan vehkeitä!»
»Onko Maijaa nykyjään näillä seuduin nähty?» kysyi Vääräsuu-Jussi.
»Kävihän se retkale täällä eilen; pyysi leipää, pyysi jauhoja,
perunoita ja voitakin, mutta minä hänelle passin annoin.» Ja emäntä
viittasi ovea.
»Kyllä ei Maijan kanssa ole hyvä leikkiä laskea», tuumaili Jussi.
»Mutta olen kuullut, ettei hän kosta omasta puolestaan... Oliko hän
yksin?»
»Mitä se sinuun koskee? Ihan yksin hän oli.»
»Oli kyllä, se on tosi», tokasi siihen Kaisa-Liisa, sama, joka koko
leikkuu-ajaksi oli Koskelaan pestattu; »mutta tuskinpa olitte ajanut
hänet tuvasta, niin tulihan Hölöpän-Matin Miina sisään pienen
raajarikkoisen tyttärensä kanssa ja pyysi Jumalan tähden illallista,
muistattehan, emäntä!»
»Ole vaiti! Jos minä kaikkia Miinoja ja kakaroita syöttäisin...»
»Ja sitten -- kuulittehan sen -- uhkasi Mörkö-Maija teitä, -- puhui
jotakin huomisesta. Ja kohta sen jälkeen menitte te kellariin.»
»Niinhän tein», myönsi emäntä ja kävi hiukan ajattelevaksi. Hänen
mieleensä johtuivat taasen Maijan sanat: »_muistat minua huomenna, ja
jokapäivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_...» Olisiko
Maija?... Hyvin mahdollista. Hän on tietäjä, suurikin tietäjä;
kaukaahan ihmisiä hänen luonaan käy. Viime talvenakin -- niin ainakin
puhuttiin -- pakoitti hän varkaan viemään takaisin Suurpään Kallen
kellon...
Emännän ajatuksenjuoksua keskeytti äkkiä ääni:
»Äiti!»
»Kah, joko sinäkin olet herännyt, Liili?»
»En, äiti, minä vielä nukun, minä näen unta.»
»Vai niin; mitä unta sinä näet?»
»Tuo ruma akka on täällä, mutta hän ei tee minulle pahaa... Hän
taputteli poskiani ja sanoi: 'se oli oikein, että tahdoit antaa
voileipäsi tuolle pienelle tytölle'... Äiti, miksi en saanut antaa?»
»Kuka ruma akka, kuka pieni tyttö? Kenestä sinä puhut, lapseni?»
»En tiedä, äiti... Hän sanoi myös, että minä olen hyvä tyttö ja että
sinä olet paha. Mutta minä sanoin, että sinä olet niin hyvä, niin hyvä
-- Liilille.»
»Lapsi on nähnyt unta Mörkö-Maijasta ja Hölöpän-Matin Miinan tytöstä»,
kuiskasi Kaisa-Liisa puoliääneen. Emäntä sen kyllä kuuli, mutta hän ei
ollut sitä kuulevinaan. Lapsen sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen
häneen. Liili oli jo nukkunut, kun Mörkö-Maija ja Matin-Miina
Koskelassa kävivät; eihän hän voinut niiden käynnistä mitään
tietää. -- --
»Voi, voi sentään!»
Kaikkien silmät kääntyivät oveen päin.
Siitä ryntäsi sisään Karja-Lotta, silmät selällään. »Halki se on, ihan
halki: voi, voi sentään!»
»Mikä on halki? Oletko tullut hulluksi?» huudahti emäntä.
»Pata on halki, muuripata, tiedänmä! Vesi juoksee pesään... Menen
tekemään haudetta Mansikille, joka on sairas ja ähkää; menen kotaan,
vinttaan vettä pataan, rupeen laittamaan tulta... No, ei tässä
maailmassa! Pesä on yhtenä järvenä, ja pata on tyhjä... Se on halki,
ihan halki, sanon ma; ei se pidä vettä, ei! Ja...»
»Onko muuripata halki -- uusi muuripata?» keskeytti häntä emäntä
hämmästyneenä. »Kuka sen on halaissut? Sinä, tietysti, sen mokoma!
Mutta saatkin maksaa sen: viime markkinoiltahan Manne padan osti.»
»Minäkö? Maksaa! E-ei, siitä nyt ei lähde mitään! Pata on halki, se on
varma, se...»
»Mutta minä sanon, että sinä maksat sen! Sinä jätit eilen tulta pesään,
etkä huomannut, että padassa oli vesi kiehunut kuiviin...»
»Vai niin, vai sekö sen padan halkaisi; sillä halki se on, siitä ei
pääse... Mutta, emäntä hyvä, kukahan kodassa eilen viimeksi kävi,
minäkö vai te? Vai ettekö tahdo muistaa?... Mörkö-Maija teitä vielä
pihalla manasi, ja Matin-Miina kuljetti pois ontuvan kakaransa... Te
pistäysitte humalistossa, hyppäsitte sitten kotaan ja sieltä
kellariin... Minä näin sen luhdin ovelta; olin juuri maata menossa...
Ja kyllä sen Mörkö-Maijakin näki... Niin sen asian laita on. Vai minäkö
maksaisin padan!... Se on nyt halki, siitä ei pääse! Ja... Voi, voi
sentään! En muistanut sitä sanoa: koko lammaslauma on kauramaassa...
Kai jätitte veräjän auki, kun humalistossa kävitte...»
Isännän tulo keskeytti Karja-Lotan sanatulvan. Koskela, kookas,
keski-ikäinen mies, oli käynyt ruisvainiolla katsomassa, mistä
parhaiten sopisi leikkuuta alottaa. Palatessaan oli hän nähnyt lampaat
kauramaassa, ja sisään astuessaan ärjäsi hän suuttuneena: »Kuka roisto
on humaliston veräjän auki jättänyt? Ennenkuin leikkuulle lähdetään,
ovat lampaat kauramaasta pois ajettavat. Joka mies!»
Silmänräpäyksessä toteltiin isännän käskyä; eikä aikaakaan, niin oli
tupa tyhjä ihmisistä. Ei kumminkaan ihan tyhjä. Pikku Liili makasi
vielä pienessä vuoteessaan. Häntä ei ollut kukaan nyt muistanut, ei
äitikään, jonka täytyi kiiruhtaa katsomaan muuripataansa.
Ja Liili makasi siinä hetkisen rauhassa. Padan onnettomuudesta hän ei
ymmärtänyt mitään, mutta lampaat olivat hänelle tutut -- olihan hänellä
niissä pieni oma karitsansakin. Hän ei oikein käsittänyt, miksi niitä
kauramaasta ajettaisiin: mutta ei hän sillä päätänsä vaivannut. Hän
katseli pieniä sormiansa, ja vasemman kätensä sakarisormi oli hänestä
hänen pikkukaritsansa, iso sormi suuri sarvipää pässi, jota hän
pelkäsi. Hän koetti matkia karitsan ja pässin ääntä. Ja kun kärpäset
lentelivät hänen vuoteensa ympärillä, veti hän suunsa kurttuun: »Sys,
sys, sanoo pikku lintu.» Sitten rupesivat kädet piilosille. »Hae, hae!»
Mutta viimein kyllästyi hän leikkeihinsä. »Äiti, äiti!» huusi hän.
Mutta kun ei äitiä kuulunut, kömpi hän vihdoin vuoteeltaan, ja nyt näki
tuvan haltia, jos semmoista on olemassa, pienen, lihavan tyttötassukan
paitasillaan hyppivän lattialla. Se oli Liilistä niin hauskaa. Hän
marssi siinä »niinkuin isä;» hän pisti peukalon suuhunsa ja oli
tupakoivinaan; hän torui »niinkuin äiti Karja-Lottaa.» Hän leikki
nukkien kanssa ja asetti ne makaamaan vuoteeseen, josta hän itse vasta
oli noussut. Se oli niin hauskaa, niin hauskaa!
Mutta viimein kyllästyi hän ja rupesi lähemmin katselemaan ympärilleen
tuvassa. Siinä oli iso kasa sirppejä suuren kellokaapin vieressä
penkillä. Liili meni niiden luo. Ne olivat hänestä pieniä viikatteita.
Hän rupesi niitä käsittelemään; niistä sai hän uusia leikkikaluja.
Sillä välin oli leikkuuväki saanut ajetuksi lampaat kauramaasta.
Isäntä, joka oli kulkenut vainion perukkaan saakka, ollaksensa varma,
ettei ainoakaan eläin aitaukseen jäänyt, palasi sieltä viimeisenä.
Äkkiä seisahtui hän humaliston takana ja päästi kovan huudon:
»Tuokaa puukko tänne!»
Käskyn kuuli väki ja myöskin emäntä, joka oli kodassa käynyt ja
mieliharmikseen nähnyt uuden padan peräti tärvääntyneeksi sekä
päänpäätteeksi, aittaa tarkemmin katsellessaan, huomannut valloilleen
päässeen kaljan tunkeuneen suola-laariinkin.
»Mikäs on nyt taasen hätänä?» kysäsi hän, kun isännän käskyn kuuli.
Humaliston takana oli pieni kumpu, ja siihen oli perunakuoppa talven
varalle kaivettu. Isäntä, kun kuopan ohitse oli kulkenut, oli
sattumalta luonut silmänsä siihen. Mikä se? Kuopan esiinpistävässä,
rattimaisessa ilmatorvessa oli jotakin outoa. Liikkuihan siinä lampaan
saparo. Niin oikein! Torveen oli takaa-ajossa yksi lampaista vajonnut;
hypyssään olivat sen molemmat etujalat aukkoon joutuneet. Eläin parka
oli taittanut niskansa. Ja niin lujasti oli se reikään tarttunut, ettei
isäntä saanut sitä siitä hinatuksi. Ällistyneenä seisoi hän siinä,
saparo kädessänsä. Sitten huomasi hän, että lampaassa vielä oli vähän
henkeä, ja hänen mieleensä juolahti, että se kohta olisi pistettävä.
»Tämäpä päivä vasta onneton!» valitti emäntä, kun paikalle ehti.
»Jumalan kiitos!» kuiskasi Silmäpuoli-Mikko Kaisa-Liisalle: »nyt saamme
väkisinkin lampaan paistia. Nyt jään minä tänne vastaiseksi enkä
menekään vallesmannille vielä.» Ja kun sitten yhdistetyin voimin lammas
oli hinattu ahdingostaan ja se kummulla nurinniskoin makasi, veti Mikko
puukon tupestaan ja tarjosi sitä Karja-Lotalle, joka Koskelassa
teurastajan tointa hoiti. Mutta silloin siinä tapahtui jotakin aivan
odottamatonta.
»No, sen saan sanoa, olipa se koko tupsaus!» huusi Vääräsuu-Jussi.
Kummulle oli kokoontunut enemmän väkeä kuin kuopan katto kesti. Se
romahti liiallisesta painosta sisään, ja siinä makasi nyt kattopuiden,
turpeiden ja mullan keskellä Koskelan isäntä, emäntä ja leikkuuväki,
allansa lammas, joka oli niskansa taittanut. Pölyä ja tomua nousi,
ettei siinä alussa mitään eroittanut. Kyllä se oli naurettavaa, mutta
kyllä ei kuopassa makaavien hauskaa ollut. Kuinka he potkivat ja
ponnistelivat! Karja-Lotta, joka oli kyyristynyt lammasta kohden, kun
romaus tapahtui, makasi siinä melkein samassa asennossa kuin lammas
äsken ilmatorvessa, ja hänen päällään, multaa ja lautoja välillä,
Silmäpuoli-Mikko, koivet suorana ylöspäin; eikä kummallakaan nyt ollut
mitään sanomista. Vaarasen Kaisan päätä näkyi nenään asti, mutta suun
kohdalla oli suuri multamöhkäle, ja se nyt Kaisan kielen kurissa piti.
Isäntä itse oli jotenkin helpolla päässyt: hän istui hävityksen
reunalla: jalat vaan olivat mullistuksen peitossa. Emäntä ja Tahvana
taasen seisoivat sorassa kainaloita myöten, naamat niin likitysten,
jotta melkein koskettelivat toisiaan. Vääräsuu-Jussi ja Lois-Lassi
eivät olleet vielä kummulle ehtineet, ja siitäpä syystä he eivät
yhteiseen pulaan joutuneet.
Niin aivan; kyllä Vääräsuu-Jussi oli oikeassa, kun hän sanoi, että se
oli koko tupsaus, eikä Lassikaan ollut niin aivan väärässä, kun hän
tapauksen johdosta tuli miettineeksi, että vajoomiseen menee
tavallisesti paljoa vähemmän aikaa kuin ylöspyrkimiseen. He ryhtyivät
kumminkin molemmat, niin kiireesti kuin heidän oli mahdollista,
auttamaan tovereitaan.
Siinäkös mylläkkää, pölyä ja huutoa, ennenkuin kaikki taasen seisoivat
omilla jaloillaan! Isäntä kyllä pian saatiin hinatuksi aukon reunalta,
mutta eipä hänestä tänään näyttänyt olevan työnjohtajaksi -- yhtä vähän
kuin leikkuuseen Silmäpuoli-Mikosta, joka sitten saatiin korjuuseen.
Isäntä liikkasi, näetsen, kovin pahasti, hän oli kenties taittanut
jalkansa; ja Mikko ukolta oli nenä mennyt aivan väärään ylöspäin ja
venynyt niin pitkäksi, että sen huippu silmää kosketteli, ja sitä
paitse oli hän pahasti satuttanut päänsä. Hän öhki ja voihki ja
tunnusteli jäseniään, kun tukevalla maalla taaskin seisoi, ja oli aivan
oikeassa, kun tuumaili, että kuopan katto oli ollut liian heikko, tahi
että puuainekset olivat olleet pilalle lahonneet. Sillä välin tiuskui
ja riiteli emäntä, että Tahvana oli asettunut häntä liian likelle ja
vaati, että hän korjaisi pois tupakille haisevan suunsa vähän
kauemmaksi, johon Tahvana nöyrästi vastasi, että hän aivan mielellään
sen tekisi, jos se vain kävisi päinsä. Vaarasen Kaisa räpytteli ja
mulkoili silmiään, kun ei mullalta saanut mitään sanotuksi: epäilemättä
pyysi hän tällä ainoalla mahdollisella tavalla, että häntä
autettaisiin; mutta Mikon mielestä oli Karja-Lotta ennen muita saatava
ylös, hän kun varmaan oli pahimmassa vaarassa, ja samaa mieltä olivat
Jussi ja Lassi. Mutta Lottaapa ei ollut niin helppo auttaa. Hän oli
saanut raskaimman kuorman kannettavakseen -- miltei koko katon -- jotta
ison aikaa kului, ennenkuin hän tuli näkyviin. Jussi ja Lassi kaivoivat
ja heittivät ylös kiviä ja lautoja, minkä ennättivät, vaikkei tuo
heiltä aivan kiireesti käynyt. He eivät näyttäneet olevan millänsäkään
emännän ja Tahvanan riidasta ja avunhuudosta, eikä kentällä makaavan
isännän kirouksista ja voivotuksesta. Heittiväthän vain väliin heihin
silmäyksen ja lohduttavaisen: »kyllä, kyllä, odottakaa hiukkasen!»
Tähän Mikko, joka verta vuotavaa nenäänsä piteli ja väliin kosketteli
korvantaustaansa, mistä iso pala oli lähtenyt, vihdoin, juuri kun Lotan
jalat tulivat esille, pisti mietteensä: »kyllä; niin, kyllä on Lotta
roteva ja vahva, mutta saas nähdä, mitä hän tästä puuskasta sanoo!» Ja
sitten hän huudahti: »kas vaan!» kun Lotta äkkiarvaamatta potkaista
tokaisi Vääräsuu-Jussia vasten suuta, niin että hampaat helisivät, »kas
vaan, vielä on ämmä entisellään!»
Ja kyllä Lotta oli entisellään, kentiesi vielä entistänsä enemmänkin
entisellään. Kun hän viimein saatiin ylös, oli hän tosin vähän
typertyneen näköinen. Hän oli vähällä ollut tukehtua ahdingossaan;
lampaan villoja oli hänellä suussa, ja musta ja pölyinen oli hän kuin
nokikolari. Mutta pian hän siitä virkosi, varsinkin kun hän huomasi,
että hänen hameensa ja vielä paitansakin oli kappaleen matkaa sivulta
ja selän kohdalta aina alas asti halki -- melkein liepeisiin saakka --
ja vielä pahemmasti halki kuin muuripata kodassa. Ja sepä Karja-Lottaa
harmitti. Ja Mikon syy se tietysti oli, sillä olihan Mikko hänelle
ojentanut puukkonsa juuri kun romaus tapahtui. Eukko pudisti itseään
niinkuin piehtaroinut hevonen, korjasi kouraansa halenneen hameensa
reunukset ja torui samalla täyttä suuta Mikkoa: »sillä ei ole koskaan
maailmassa kuultu, että kukaan paljastaa puukkoa, juuri kun romaus
tapahtuu!» Mikko koetti puolustaa itseään. Hän sanoi, ettei kukaan
ollut tietänyt romausta aavistaakaan, eihän Lotta itsekään, ja että
Lotan sopisi kiittää Jumalaa, kun niin vähällä oli päässyt. »Sillä
olisihan puukko voinut pahempaakin jälkeä tehdä, kuin ratkoa vanhaa
hamerepaletta.» Sitten hän lopulta kysyi, mihin Lotta oli puukon
pannut, vieläpä näytti tahtovan ruveta likemmin tarkastamaan Lotan
rikkinäistä vaatetustakin, sieltä sen ehkä löytääksensä. Mutta
silloinkos eukko oikein suuttui, ja sen sai Mikko onnettomuudekseen
niin perinjuurisesti tietää, ettei sitä ikinä unohtanut. Kyllä hän
joskus ennenkin oli Lotan kouria kokenut, mutta nyt sai hän kipeälle
korvalleen aimo sutkauksen ja kuuli samalla jotakin revenneestä
nenästään mainittavan: ja se oli tyynen Mikon mielestä liikaa. Ärjyen
kivusta tempasi hän lautapalasen, sillä kuitatakseen saamansa
korvapuustin, ja aika tappelu olisi kaiketi siinä syntynyt, ja tiesi
kuinka kauan emäntä ja Tahvana vielä olisivat saaneet seisoa ja
katsella toisiaan suusta suuhun ja Vaarasen Kaisa harjoitelle silmiään
mulkoilemaan, jolleivät Lassi ja Jussi viimeinkin olisi raivostuneiden
väliin menneet ja saaneet heidän tulisimman vihansa ainakin vähäksi
aikaa asettumaan. Lotta oli torunut suulakensa kuiviin; häntä janotti
kovasti. Mikon korvallisesta juoksi verta, jota paitsi hänen nenäänsä,
joka oli suureksi pahkulaksi turvonnut, kovasti pakotti. Tiesihän sen,
että vettä he kaipasivat, Lotta ja Mikko. Molemmat palasivat sen tähden
kartanolle, Mikko pidellen nenäänsä ja Lotta hamettansa. Ja vielä
pihalta saakka kuului heidän toransa, vieläpä kaivon kanneltakin.
Emäntä ja Tahvana olivat tällävälin ponnistelleet voimiansa ylös
päästäkseen. Siinä sattuivat heidän kasvonsa monta kertaa yhteen, ja
että tuo aina kovasti suututti emäntää, sen kyllä kuuli. Vihdoin sai
Tahvana jonkun verran multaa ja romua syrjäytetyksi, ja Jussin avulla
emäntä ja hän viimeinkin pääsivät pintehestään juuri parahiksi
nähdäksensä, miten Lassi hinasi ylös Vaarasen Kaisaa, joka valitti
olleensa aivan kuoleman kynsissä, kun multa oli estänyt häntä
hengittämästä suun kautta, ja nenäkin oli ollut melkein kokonaan
tukkeessa. »Koettakoonpas toinen, miltä se tuntuu!»
»Tupsaus» oli kumminkin päättynyt onnellisemmasti kuin olisi voinut
uskoa: »sillä olisivathan kaikki voineet taittaa niskansa, samaten kuin
lammas, joka hyvän esimerkin näytti» -- sanoi sittemmin Vääräsuu-Jussi.
Mutta lukuunottamatta Silmäpuoli-Mikon haavoja ja Karja-Lotan
halaistuja vaatteita ei ollut kukaan muu sanottavaa vahinkoa saanut
kuin isäntä, joka ei kyennyt jaloilleen ja joka varsin pahaa ääntä
piti, kun Jussi ja Lassi hänet taloon kantoivat ja hän sillä välin
huomasi, että lampaat, jotka hetken aikaa olivat takapihalla seisoneet,
auki olevasta veräjästä olivat palanneet takaisin vainioon.
Ei onnettomuus tule kello kaulassa, sanotaan, eikä yksi paha toiselta
tietä sulje. Olisi sopinut odottaa, että koskelaisten koetukset tähän
olisivat loppuneet, mutta -- mitäpä vielä. Kun emäntä avasi tuvan oven
miehille, jotka isäntää kantoivat, oli siinä hänen edessään näky. joka
vähällä hänet kokonaan tyrmistytti. Pikku Liili istui verisenä takan
vieressä ja itki, ja pankolla istui Karja-Lotta paraikaa käärien
riepuja oikean jalkansa ympärille. Ja koko lattia oli miltei yleensä
veressä. -- Karja-Lotta oli huoneeseen samotessaan astunut
sirppikasaan, minkä Liili oli oven kynnyksen eteen koonnut.
Ehtimättä kuulla Lotan kirouksia ja toraa säntäsi kovin pelästynyt
emäntä tyttärensä luo. Liili kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri
ja sai kyyneliltään tuskin nyyhkityksi: »Pikku viikate on paha, se
puree.»
Äiti repäsi silmänräpäyksessä paidan pienosen päältä. Ei Liilissä
mitään haavaa näkynyt. »Mihin puri paha viikate Liiliä?»
»Ei Liiliä, mutta Lottaa.»
»Jumalan kiitos!» huudahti emäntä, kun hän oli tullut vakuutetuksi,
ettei mitään onnettomuutta ollut Liilille tapahtunut. Ja hänestä
tuntuivat nyt kaikki entiset onnettomuudet hyvin pieniltä. Mutta
toisilla silmillä katsoi Karja-Lotta asiaa. Hän ei vihaltansa muistanut
voivottaakaan.
»Vai Jumalan kiitos! Vai ... vai... Olisitte kai suonut, että olisin
astunut molemmat jalkani... Vai Jumalan kiitos!» Ja vihan vimmassa repi
hän pois siteen haavalta ja ojensi jalkansa emäntää kohden. »Siinä sen
näette, mitä tyttökakaranne on aikaan saanut!» -- Jalkapöytä oli miltei
kahtia leikattu; haava oli kauhea, ja verta siitä pillinään ruiskusi
lattialle.
»Tervaa, missä on tervasanko?» huusi Jussi.
»Tervaa sinä suusi, vääräsuu!» ärjäsi Lotta yhä kieltänsä pieksäen ja
rupesi taasen sitomaan haavaansa. Mutta lienee hän viimeinkin
huomannut, ettei hän muiden avutta voinut toimeen tulla, sillä äkkiä
katkaisi hän sanatulvansa ja lausui maltillisemmalla äänellä: »Mene
noutamaan vettä kaivosta äläkä siinä töllistele, niinkuin et olisi
sirpin puremaa ennen nähnyt!»
Isännän kivut olivat vähän helpottaneet, kun hän omalla vuoteellaan
makasi. Hänkin oli kovin pelästynyt, kun näki Liilin verisenä. Mutta
pian käsitti hän koko tapauksen. Liili oli seisonut sirppikasan
vieressä, kun Lotta siihen astui. Koskelaa harmitti kovin aamun
tapaukset, ja kipu, minkä hän tunsi jalassaan, ilmaisi hänelle, että se
joko oli sijoiltansa, jollei poikki. Hän oli juuri lähettämäisillään
Vaarasen Kaisan lukkaria noutamaan, kun Jussi astui sisään vesikiulu
toisessa kädessään. Hän oli hiukan kalpea ja hieman vapisi käsi, kun
hän asetti kiulun Lotan viereen.
»Käykäähän veräjällä katsomassa! Kuusen havuja siinä on ja risti maahan
piirretty. Onpa siinä vielä tuohivirsutkin, käret tänne tupaan päin...»
»Enkös minä sitä sanonut!» keskeytti Jussia Kaisa-Liisa. »Mörkö-Maija
se tämän kaiken on aikaansaanut; ja kyllä emäntä on siihen syypää, kun
ajoi pois ja manasi Hölöpän-Matin Miinaa. Risti ja havut tietävät
varmaankin kuolemaa ja virsut, että täältä se ruumis kannetaan, koska
käret tännepäin viittaavat... Kyllä sinä nyt taidat lähtöä tehdä,
Karja-Lotta; kovinpa ovat poskesi kelmeät! Oletkin vuodattanut jo verta
niin paljon, ettei luulisi ihmisessä niin paljon löytyvän... Tahi
tarkoittaisiko risti isäntää ... niin, kukapa sen tietää?... Kyllä
tässä ei taida muuta neuvoa olla, kuin että emäntä kiireesti menee
Mörkö-Maijan luo ja nöyrästi pyytää häntä peruuttamaan kovat
kirouksensa.»
»Samaa mieltä minäkin», mumisi Vääräsuu-Jussi.
Kaisa-Liisan sanat olivat valtaavasti vaikuttaneet kaikkiin, itse
isäntäänkin, joka ei kumminkaan ollut taikauskoisimpia. Häntä
pelästytti kauheasti Kaisa-Liisan arvelu, että tuo risti ja havukasa
kentiesi häntä itseään tarkoitti. Karja-Lotta puhkesi ääneensä
itkemään, tunsi jo kuoleman kopristavan sydäntä. »Voi, voi, ja kun
vielä syyttömästi pitää kärsiä toisen syntien tähden!»
»Kyllä se ei taida vähemmästä käydä», lisäsi Jussin sanoihin
Silmäpuoli-Mikko. Hänen nenäänsä pakotti ylön kauheasti, ja kun hän
sitä tunnusteli, niin eipä hän ollut ihan varma, ketä tuo risti ja
havukasa oikein tarkoittivat.
Jos olisi asia riippunut Kaisa-Liisan, Vääräsuu-Jussin ja
Silmäpuoli-Mikon päätöksestä, niin olisi kaiketi emäntä paikalla
lähtenyt Mörkö-Maijan luo. Mutta eipä häntä itseään, emäntää näet,
ollut muu vahinko kohdannut kuin tuo kodassa ja kellarissa -- ja olipa
siinä jo vahinkoa kerraksi. Mannen jalka oli kentiesi vaan
nurjahtanut...
»Minäkö lähtisin noidan luo? En ikipäivinäni!» huudahti hän.
»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä!» valitti Karja-Lotta ja antoi
vastustamatta jalkansa Lois-Lassin hoidettavaksi. Ja Lassi ponnisteli
miltei kaikin voiminsa, saadaksensa käärityksi oikein lujaan köyden
nilkasta ylöspäin Lotan jalan ympäri, jotta veri viimeinkin taukoisi
juoksemasta. Hän muisti joskus kuulleensa, että niin oli meneteltävä
tällaisissa tapauksissa.
»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä! Ja minun viattoman... Oletko
riivattu, mokoma! Tahdotko vielä kuristaa poikki jalkanikin...»
»Älä sinä ole milläsikään...»
»Vai ette lähde, emäntä!» huudahti Kaisa-Liisa, joka suuresti mieltyi
siihen, että Vääräsuu-Jussi ja Silmäpuoli-Mikko pitivät hänen puoltaan.
»No, sama se! Mutta jos oikein tarkoin katselemme tuota ristiä veräjän
luona, niin olenpa varma siitä, että siinä on toinen hyvin pieni
vieressä, vaikkei Jussi sitä kiireessä huomannut; ja se varmaan tietää
jotakin. Pieni risti ... ketäpä täällä pientä on, muu kuin Liili, ja
että risti häntä juuri tarkoittaa, senhän me kaikki näimme. Sillä
minkätähden hän muuten olisi niin verinen ollut, kun tupaan astuimme...
Varoitus ... varoitus! Niin, menkää jos tahdotte, emäntä, se on teidän
asianne, mutta muistakaa sanani: ei Lottaa täältä yksin kanneta.»
»Voi, voi!» valitti Lotta, joka Kaisa-Liisan ennustaessa oli pistänyt
käärityn ja kauheasti pakottavan jalkansa Jussin tuomaan vesikiuluun.
»Mihin Lotta kannetaan, äiti?» kysyi Liili, joka oli saanut uuden
paidan yllensä ja nyt kummastellen katseli outoa näköä tuvassa.
»Hautaan, lapsi, hautaan!» sanoi Kaisa-Liisa juhlallisesti.
»Ja sinne taitaa sinunkin tiesi käydä, ennenkuin tiedätkään, Liili
parka!... Niin pieni, niin herttainen, ja katkaistaan kuin kukkanen
kentällä kuoleman viikatteella... Mitenkä se virsikirjassa kuuluukaan?»
-- tokasi Kaisa-Liisan puheeseen Vaarasen Kaisa, joka kaiken aikaa oli
päivitellyt, kuinka hän vähällä oli ollut tukehtua, ja nyt viimein
huomasi, että hänenkin tulisi asiain menoihin sekaantua.
»Ole vaiti ja mene noutamaan tänne lukkari!» ärjäsi isäntä, jota
Vaarasen Kaisan ennustus kovin peloitti. »Eikä tuo taitaisi pahemmaksi
olla, jos pistäytyisit Maijan luona» -- lisäsi hän, heittäen silmäyksen
vaimoonsa.
Emäntään oli niinikään kovasti koskenut Kaisa-Liisan ja Vaarasen Kaisan
ennustukset. Liilihän oli hänen ainoa lapsensa. Mutta nöyryyttää
itseään siihen määrään...
»Kävisihän päinsä, että Kaisa, kun lukkarin luota palaa, pistäytyy
Maijan luona ja ... vaikka käskee hänet tänne», sanoi hän
vitkallisesti, mieheensä kääntyen.
»Kyllähän se juuri kävisi päinsä, mutta pelkäänpä vain, ettei Maija
minusta välitä», tuumaili Vaarasen Kaisa; »Maijalla on omat meininkinsä
asioista, eikä hänen puheilleen kaikki pääse.»