»Mitä palkolliset ja Muona-Matti tästä kaikesta tuumailivat,

HAUDANKAIVAJAN KERTOMUKSIA

Kirj.

K. J. Gummerus

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1899.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Luutnantin tytär.

Kilmalan seksmanni.

Mörkö-Maija.

Hänen kostonsa.

Kirje haudasta.

Iso-isän testamentti.

Papinvaali.

Alkulause.

_Työtänsä hän rakasti. Toimeliaan isännän näköisenä kulki hän

kirkkomaalla. Kuinka puhtaana hän sen piti! Hän hoiti vainajien

hautoja, kuin olisivat ne tallentaneet hänen omaistensa ruumiillisia

jäännöksiä; hän perkasi rikkaruohot kummuilta, ja -- omituista --

niiden haudoilla, joiden kömpelösti tehdyt ristit sanoivat, että lepoon

menneet eläissään olivat olleet köyhiä, alhaisia -- niiden luona

viihtyi hän paraiten.

Harva oli se päivä, jona ei hänen työtään kysytty, harva se päivä,

jona hänen lapionsa ei ollut avaamassa uusia leposijoja maailman

myrskyiseltä tantereelta lähteneille. Mutta jos jokin päivä jäi hänen

omaan haltuunsa, niin ei malttanut hän sittenkään kauan olla poissa

kuolleitten likeisyydestä. Sillä hautaa, minkä hän oli avannut ja

jälleen täyttänyt, näytti hän rakastavan.

Siinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuin

mikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmät

aikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinä

lepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut ja

ilot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotka

tuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet.

Siinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekin

jakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet miltei

suurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?

Kauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, ei

haudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurella

rehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka oli

muistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossa

ollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahi

illoin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan,

näit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisen

aikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina;

näit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämän

ruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa -- tällä paikalla,

johon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? --

Niin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajille

viimeisen palveluksen tehnyt -- täyttänyt heidän hautansa. Hän oli

tuntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen.

Olisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänen

mieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niin

ei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, että

niiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnon

tehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaan

oli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä ja

puheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.

Kuha hän oli ja mistä hän oli tullut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt.

Mutta puhe, joka oli kulkenut miespolvesta toiseen, tiesi kertoa, että

hän oli saapunut seurakuntaan samaan aikaan, jolloin siihen paikkaan,

mihin sittemmin tuuhea lehmuspuu ilmestyi, haudattiin nuori tyttö, joka

itse oli päivänsä lopettanut. -- Likellä kirkkomaata seisoi pienen

koivikon keskellä vanhuksen matala maja, josta aikaisin aamulla ja

myöhään illalla kuului kahden ääni -- hänen ja hänen vanhan sisarensa

-- mitkä virrellä alkoivat ja virrellä lopettivat päivän.

Oli omituista nähdä näitä molempia vierekkäin. Haudankaivaja oli pitkä,

hartiakas ja suora kuin honka, vaikka hänen ihka harmaat hivuksensa,

samaten kuin hänen kasvonsakin, jotka aina lempeyttä ilmaisivat,

selvään osoittivat, ettei hänellä enää voinut olla jäljellä pitkää

aikaa siihen päivään, jona hän itse oli lepäävä vainajien vieressä;

sisar taasen oli pieni, köyryinen ja vapiseva nainen, joka tuvassa

matalalla rahilla istuen sukkien kutomisella vietti niitä hetkiä, mitkä

eivät häneltä menneet koti-askareihin ja ruoan laittamiseen.

Usein kävin vanhusten luona, mutta vielä useammin kirkkomaalla

haudankaivajaa tapaamassa. Siellä milloin katselin hänen työtään,

milloin kuuntelin hänen kertomuksiansa. Sillä miltei jokaisen haudan

hiljaisesta asukkaasta tiesi hän jotakin mainita, ja väliin syntyi

siinä hänen kuvailustaan kokonaisia kertomuksia. Oli hyvin omituista,

omituisia tunteita herättävää, seisoa kertomuksessa toimivan

päähenkilön haudalla ja ajatella, ettei hänestä enää maan päällä muuta

jälkiä ollut, kuin hänen toimintansa, mikä vielä ehkä kantoi hedelmiä,

että toimiva itse maan povessa makasi, turpeen alla, jonka vieressä

seisoimme. Näitä kertomuksia jutellessaan vältti vanhus niin paljon

kuin mahdollista puhua omasta itsestään, ja kummakseni luulin

huomanneeni, että hän ikäänkuin kammoi sitä paikkaa, missä tuuhea

lehmus levitteli oksiansa.

* * * * *

Täten pintapuolisesti esitettyäni kertojan, ryhdyn pitemmittä

poikkeuksitta paperille piirtämään niitä hänen kertomuksiansa, jotka

enin minua jännittivät ja joista muutamat vielä niin elävinä soivat

korvissani, kuin kuulisin vanhuksen juuri tänä hetkenä niitä minulle

kertovan._

Luutnantin tytär.

Kirkkomaan »yhteisen hautarivin» alkupäässä seisoi paalu. Jo aikoja

takaperin oli se siihen pystytetty. Eräänä päivänä oli se maan rajalta

vanhuuttansa niin lahonnut, että se oli katkeamaisillaan. Haudankaivaja

kulki hiljaa sen luo, toinen tanakka paalu kädessään, taittoi

katkeamaisillaan olevan ja asetti sen sijalle mukanansa tuodun. Sitä

tehdessään sanoi hän puolääneensä:

»Kyllä sinä, Vappu parka, tämän ansaitset, koska Laanilan luutnantin

kivi vielä on pystyssä... On siitä jo aikoja, kun tähän muutit

asumaan... Kyllä et uskonut kerran, että hautasi tällaiselta

näyttäisi...»

Ja seisoen haudalla ja nojaten vanhaa kättänsä uutta, maahan työnnettyä

paalua vastaan, kertoi ukko:

»Hän, joka tähän pitäjän vaivaisena haudattiin, oli syntyessään

mahtavan herran ainoa tytär. Loistossa syntyi hän, loistossa kasvoi

hän, loistossa kukoisti hän. Hänen kirkkaat silmänsä, hänen lumoavan

kauniit kasvonsa vetivät Laanilaan perhosia, kuten niitä kukka kentällä

luokseen vetää; paarmoja veti toiselta puolen sinne luutnantin rikkaus.

Kuinka siellä elettiin! Vappu oli keväimen lempeä, isä kylmä kuin

sydäntalvi, joka säälimättä pakkasellaan kaatoi kaikki, mikä hänen

tahtoonsa ei mukaantunut. Hän oli ylpeä tyttärestään, jota hän jumaloi,

sen verran kuin hänen kaltaisensa voi mitään jumaloida; ylhäisyyttä,

loistoa rakasti hän, yhä suurempaa loistoa halusi hän lapselleen.

Perhosista ei ollut kirjavinkaan kylläksi ylhäinen Vapulle. Ja Vappu

hymyili isälleen, sillä hän rakasti kylmää, ylpeätä miestä. Kuinka

siellä elettiin, kun Ahteelan paroni sinne tuli, Ahteelan vanha paroni!

Hän kelpasi vävyksi Laanilan luutnantille, hän, vanha ijänikuinen

leskimies, jonka pää heilui edestakaisin kuin tapulin kello. Mutta

Vapun kirkkaat silmät alkoivat siitä päivästä himmentyä, kukoistus

hänen poskiltansa alkoi kadota, ja viimein kulki hän oman itsensä

varjona Laanilan loistavissa saleissa. Silloin se taistelu tuli; suvi

ja talvi taisteli, tytär ja isä. Oi nuoria sydämiä! Oi vanhaa

itsekkäisyyttä! Vavisten, kalpeana ja kuolemaan asti ahdistettuna astui

Vappu isänsä luo ja tunnusti, ettei hän tahtonut ruveta tutisevan

elinkumppaliksi, että hänen sydämensä oli valinnut toisen. -- 'Ja

kenen?' kysyi isä. Tytär kääri vapisevat kätensä isän kaulan ympäri ja

sanoi: 'Kyllä tiedät sen, isä!' Ja Laanilan ylpeä luutnantti sen kyllä

tiesi. Hän oli jo kuukausia takaperin eroittanut Ruotsista kutsumansa

nuoren, mielittelevän pehtorin palveluksestansa; mutta Vapun sydämestä

ei hän voinut häntä eroittaa. Luutnantti seisoi siinä korkeana ja

kylmänä, ja -- niin kerrotaan -- hän työnsi tyköään sen, josta hän oli

ylpeillyt, sillä hänen sydämensä ylpeyden tieltä täytyi lemmenkin

väistyä; hän luuli sillä voittavansa. -- 'Olkoon, niinkuin tahdot',

sanoi hän; 'mutta samana päivänä, jona pappi sinut häneen yhdistää,

olet lakannut olemasta minun tyttäreni. Valitse!' Ja vapiseva tyttö

valitsi. Hän kuunteli sydäntänsä; hän meni sille, jonka tämä sydän oli

valinnut -- muutti pois, kauas pois lapsuutensa leikkien tanterelta...

»Siitä päivästä ei enää eletty Laanilassa. Kevät oli kadonnut: halla,

hyinen halla oli kaikki härmällä verhonnut. Sydäntalven hongan

kaltaisena, kun lumi sen valkoiseen vaippaan kietoo, seisoi luutnantti.

Ei tiennyt kukaan, mitä tämän lumen alla piili, kunnes eräänä päivänä

kuolema terävän kirveensä iskulla sen kaasi. Ja kaukaiset sukulaiset

tulivat, ottivat haltuunsa hovin, ja -- minä kaivoin haudan kylmälle,

tykyttämästä lakanneelle sydämelle. Silloin taasen elettiin Laanilassa.

Kauniita puheita siellä pidettiin ... ruumis kätkettiin maan poveen, ja

rikas perintö jaettiin. Sitten pystytettiin tuo suuri hautakivi

luutnantin haudalle, ja kultakirjaimilla kiinnitettiin siihen hänen

nimensä. Mutta Vappua, hänen ainoata lastaan, ei kukaan maininnut.

»Kului sitten vuosia. Tuohon ylpeään hautakiveen ilmaantui jo sammalen

täpliä. Silloin muutti seurakuntaan seitsenhenkinen perhe: kunnoton

isä, kuihtunut, harmaa vaimo ja viisi lasta. Ja jokainen tiesi, että

harmaa vaimo oli Laanilan entinen Vappu ja että hän oli uhrannut

itsensä ja kaikki, mitä hänellä maailmassa oli, muukalaiselle,

vieraasta maasta tulleelle kunnottomalle miehelle, joka ei lakannut

kiroillen kertomasta kaikille, jotka kuulla tahtoivat, kuinka kauheasti

häntä oli petetty, kuinka Laanila ja luutnantin muut rikkaudet olivat

häneltä ryöstetyt. Kyllä siihen aikaan moni suri Vapun kohtaloa, vaikka

oli niitä semmoisiakin, jotka päätään pudistaen tuumailivat, että

niitto tulee kylvöönsä ja että Vappu oli ansainnut kohtalonsa. 'Kuka

käski hänen mennä miehelle, joka toi mukanansa isän kirouksen ja lapsen

perinnöttömyyden?' Niin, niin! Kuka käski... Minä arvelen, että sydän

oli se, joka käski. Sillä Vapun sydän pysyi viimeiseen saakka

uskollisena kunnottomalle miehelle. Minä arvelen, että suru, sydämen

suru se oli, joka pusersi kyyneliä, noita kuumia kyyneliä riutuneen

himmeistä silmistä, kun kunnoton mies eräänä päivänä tietämättömiin

karkasi ja jätti kurjuuteen rakastavan vaimon ja lapsensa...

»Sitten vuotivat kauan Vappu paran kyyneleet, vuotivat kuivuaksensa

vasta silloin, kun viimeinen hänen lapsistaan oli äitinsä unhottanut.

Silloin oli noiden ennen niin kirkkaiden silmien vesi juossut kuiville.

Kun kauheita kärsinyt äiti seisoi yksin maailmassa, kun hänen kättensä

työ ei enää voinut häntä elättää, kun hänen täytyi sokeana elää muiden

armolahjoista, silloin ei hänellä enää kyyneliä ollut. Mutta hänen

erämaaksi muuttuneesta sydämestään huusi lakkaamatta ääni: 'niinkuin

peura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua,

Jumala! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään?' -- Kauan hänen ei

enää tarvinnut odottaa. Eräänä iltana oli sokeaa vanhusta kutsuttu

Laanilaan ja siellä kun lapset ympäröivät lempeää 'sokeaa Vappua',

saavutti hänet viimein kauan odotettu kuolema.

»Ja tähän» -- lopetti kertoja -- »tähän kaivoin minä hänen hautansa, ja

siinä odottaa sokea Vappu ylösnousemisen suurta päivää.»

Kilmalan seksmanni.

Eräänä päivänä tulin kirkkomaalle, juuri kun vanha haudankaivaja oli

lähdössä sieltä. Hän seisoi keskellä käytävää katsellen ympärilleen,

ikäänkuin tarkatakseen, oliko kaikki kunnossa, vai vaadittaisiinko

jossakin vielä hänen huoltansa. Äkkiä lähti hän kulkemaan oikealle,

mutta vaan seisahtuakseen erään vanhan puuristin viereen, joka näytti

taapäin kallistuneen. Hän asetti sen paikallensa, itsekseen mumisten

siinä: »Saan toiste tuoda mukanani suuteita, muuten kaatuu seksmannin

patsas. Se jo näyttää hyvin lahonneelta.»

»Kuka tuon patsaan alla lepää?» kysyin.

»Kilmalan seksmanni vainaja», vastasi ukko yksitoikkoisesti.

Äänestä huomasin, ettei vanhus ollut oikein kertomatuulella tahi että

Kilmalan seksmanni oli niitä, joista hän ei kirkkomaalla tahtonut

mitään puhua. Ukon omituisuuksia oli, näetten, muiden muassa se, ettei

hän mielellään puhunut haudalla seisoessaan vainajasta, jonka elämä ei

hänen mielestään soveltunut haudan vakavuudelle. Kysymättä sen enempää

seurasin häntä sitten kirkkomaalta.

Ääneti kuljimme vieretysten, kunnes tulimme hänen asuntonsa kohdalle.

»Tahdotteko kuulla Kilmalan seksmannista?» kysyi hän siinä äkkiä, pieni

hymy huulillansa, juuri kun olin hänestä eroamaisillani. Oli hyvin

harvinaista, että hän hymysuin muisteli vainajiansa. Se herätti

uteliaisuuteni, ja minä seurasin häntä hänen asunnolleen. Päivä oli

erinomaisen kaunis. Taivaan sininen laki ja lintujen viserrys

koivikossa käski välttämään tuvan yksitoikkoisuutta. Istuuduin

sentähden huoneen rappusille ukon viereen ja odotin saavani kuulla

jotakin, joka oli yhteydessä tuon pienen hymyn kanssa. Mutta hymy

katosi, ja vakavana, kuten ainakin, kun hän kertoi, alkoi hän lyhyen

vaitiolon jälkeen kertomuksensa.

* * * * *

»Sinne, sinne ne vihdoin kaikki kokoontuvat, maan poveen. Sinne se

päättyi Kilmalan seksmanninkin pitkä kulku. Ei huikase enää hänen

silmiänsä kullan loiste, ei kutkuta enää hänen korviansa setelien

rapina, ei enää hänen poskiansa kalvenna kauhea viha, joka hänen

hautansa avasi.

»Olette Kilmalassa käynyt: olette nähnyt rikkaan talon vanhanpuoleisen,

hyvänsävyisen isännän kulkevan viljavilla vainioillansa: olette nähnyt

hänen emäntänsä hymysuisena, iloisena askaroivan kotitoimissansa;

olette kuullut heitä kiitettävän... Selailkaamme muutamia kymmeniä

vuosilehtiä taapäin heidän elämänsä muistojen kirjaa. Luokaamme silmäys

Kilmalaan semmoisena kuin se oli kolmekymmentä vuotta takaperin...

»Se sijaitsee siinä, missä nytkin, mutta hiukan toisella tavalla on se

asuttu. Harmaa, vanhuuttansa kallistuva rakennus seisoo mäen törmällä.

Ei ole sitä koskaan laudoitettu, ei sen homeisia seiniä edes

punamaalilla pyyhitty. Mutta sen katto on uusi, on vasta ikään talven

kuluessa kotona kiskotuista päreistä laadittu. Kauas järvelle, kauas

alankoon hohtaa se -- valkoisen silkkiliinan kaltaisena ryysyihin

puetun kerjäläisen päässä! Se tietää jotakin. Pellot kasvavat viljaa,

mutta aidat, jotka niitä ympäröivät, ovat kaatumaisillaan, ovat

pönkityt milloin milläkin, ovat paikatut laudanpalasilla ja risuilla.

Rappiolla on kaikki -- ulkonäköään. Ja kumminkin on kartanon asuja,

vainioiden omistaja rikas. Hän, Kilmalan isäntä, tallentaa

kirstuissansa summia, joiden suuruutta ei kukaan osaa edes arvata. Hän

on pitkä, laihanläntä mies: hänen huulensa ovat ohuet, hänen nenänsä

suuri ja käyrä, hänen poskensa kuivettuneet, kellahtavat, hänen

silmänsä harmaat ja kylmät kuni härmä syksyn kentällä. Sanottiin, että

kirstut hänen kammarissansa vetivät rahaa puoleensa, niinkuin rauta

salamoita.

»Aamusta varhain myöhään iltaan oli hän toimissaan; mutta näistä hänen

toimistaan ei ulkojälkiä näkynyt. Ajanhammas sai kenenkään estämättä

tehdä työtänsä. Missä sen nakerrukset liian syviä reikiä söivät, siinä

parsittiin, paikattiin -- sillä korjauskin maksaa rahaa, uudistuksista

puhumattakaan. 'Vähällä voi toimeentulla', oli Kilmalan seksmannin

alituinen sananparsi. Ja tuota sananparttansa hän koko elinaikansa

toteutti.

»Kylmää, kolkkoa -- mielisinpa sanoa kurjaa -- oli kaikki Kilmalassa,

ja kumminkin viihtyi siellä. Varhain aamuisin kuului karjapihalta

säveleitä. Aini lauleli -- Aini, seksmannin kuudentoista vuotinen,

hentovartinen, sinisilmäinen holhotti. Hän lauleli sydämensä lauluja,

ja tunne, mikä sävelten takana piili, sanoi että hänen sydämensä eli.

Seksmanni seisahtui väliin näitä lauluja salaa kuuntelemaan, ja hänen

ohuet huulensa vetäysivät omituiseen hymyyn; hänen harmaissa, kylmissä

silmissään välähti kummallinen leimu -- joka ei hyvää merkinnyt,

sanoivat ne, jotka häntä likemmin tunsivat; sillä se semmoinen leimu

tiesi, että hänen raha-aistinsa oli -- vaaninut varoja.

»Jo aikaisimmasta lapsuudestaan oli Aini asunut seksmannin luona. Hän

oli asunut Kilmalassa aina siitä saakka, kun hänen vanhempansa saivat

asuntonsa vainajien vahvassa linnassa. Vierteen rusthollin, Kilmalan

naapuritalon nuori isäntä ja emäntä olivat kuolleet saman vuoden

kuluessa, jolloin vielä Aini, heidän ainoa lapsensa, puolen vuoden

vanhana pienessä kätkyessään uinaili... Orpo sai kotinsa Kilmalassa.

Oikeudessa oli näet Lauri, seksmanni, määrätty hänen holhoojakseen.

»Kilmalassa kasvoi Aini; siellä viihtyi hän. Kilmalan emännästä sai hän

uuden äidin, joka jakoi äidillisen rakkautensa hänen ja oman ainoan

poikansa Laurin välillä. Mutta seksmanni yhdisti Vierteen viljelykset

omiin viljelyksiinsä, ja sehän soveltui mainiosti; rajatustenhan tilat

olivat. Ei tietänyt aivan moni, että pieni Aini antoi holhoojansa

hoidettavaksi koko suuren omaisuuden. Sitä paremmin tiesi sen

seksmanni, joka alusta aikain oli ottanut pitääksensä tämän omaisuuden

omanaan. Hänen luonansa Aini kasvoi, kehkeytyi kuni kukka nupustaan; ja

Ainin vieressä kasvoi Lauri, seksmannin ainoa poika. Yhdessä leikkivät

he lapsuutensa ajan; toisilleen uskoivat he viattomia havaintojaan.

Mutta sillä välin oli tytöstä tullut -- Laurin huomaamatta -- neito,

Laurista -- Ainin huomaamatta -- nuorukainen. Tämän onnellisen ajan

kuluessa oli yksi ainoa, mutta katkera suru heitä kohdannut. Kilmalan

kunnollinen emäntä oli saatettu lepoon vainajien majoihin. Yhdentoista

vuotinen Aini seisoi itkien hänen hautansa reunalla, ja Ainin vieressä

seisoi kyynelissä silmin kuudentoista vuotinen Lauri. He näkyivät

sydämessään tuntevan, kenen he olivat kadottaneet. Mutta kylmänä kuin

patsas seisoi heidän takanaan seksmanni. Ei sanonut väräyskään hänen

kasvoissansa, kenen hän maan poveen kätki...

»Aika huojentaa surun, uusi päivä hoivan tuo. Kilmalassa meni kaikki

entistä menoaan, joskin kohta huomattiin, että emännän käsi ei enää

ollut toimimassa, että seksmannin järjestelmä 'vähällä voi toimeen

tulla' yhä suurempaa alaa voitti. Vaimonsa eläessä oli seksmanni hyvin

vähän kajonnut lasten kasvatukseen; nyt kajosi hän siihen vieläkin

vähemmän. Hän ei nähnyt, ei huomannut muutosta, minkä aika lapsissa oli

tehnyt, ei ennenkuin eräänä päivänä muuan naapuri sattui viittaamaan

siihen, että Aini kohta oli naima-ijässä. Silloin heräsi seksmanni. Hän

näki viittauksen todeksi, ja ajatus, että Vierteen rustholli oli Ainin

perintö, että tilinteon päivä lähestyi, että hänen oli antaminen pois

-- toiselle -- suurin kirstunsa, se ajatus iski salamana hänen

mieleensä. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen ohuet huulensa vetäysivät

kokoon, hänen kellahtavissa poskissaan näkyi omituisia väräyksiä, ja

hänen kylmät silmänsä näyttivät vielä kylmemmiltä. Hän rupesi pitämään

lapsia silmällä, ja siinä silloin tapahtui hänessä hyvin omituinen

muutos, joka ei jäänyt huomaamatta kotiväeltä yleensä, vielä vähemmin

Laurilta ja Ainilta. Nuo kylmät, harmaat silmät kääntyivät, näet, usein

hyvin omituisella katseella poikaan ja tyttöön. Näytti siltä kuin olisi

seksmannilla ollut jotakin mielessä. Hän seurasi heitä silmillään,

missä hän heidät näki; saattoipa vielä keskellä pihaakin jäädä heitä

katselemaan. Tuota kesti jonkun aikaa, ja se antoi jo kotiväelle

aihetta kaikenmoisiin miettimisiin. Aini ei tästä kaikesta ollut

millänsäkään. Jonkunmoisella arkuudella kohteli hän yhä edelleen

holhoojaansa, tämä kylmyys kun häneen jo hänen lapsuudessansa oli

pelkoa vaikuttanut. Mutta arkuus ei hänen iloisuuttansa häirinnyt.

Lauri-poikaa taasen, joka paremmin tunsi isänsä salaperäisyyden ja

itaruuden, arvelutti alussa isän muutos. Lauri oli nyt yhdenkolmatta

vanha, ja hänellä oli jo joku aika ollut selvillä, mitä laatua ne

tunteet olivat, jotka hänen Ainiin sitoivat, vaikka siinä aina oli

jotakin tiellä, joka esti hänen näitä tunteita suoraan Ainille

tunnustamasta. Kun isä tähän aikaan salaa tähysteli poikaansa ja

holhottiansa, niin hakivat nuorukaisen silmät kaikkialta vaan Ainia. Ja

kun eräänä päivänä se kumma tapahtui, että isä -- kasvoillaan jotakin

hymyn tapaista -- taputteli Ainin päälakea ja lausui: 'sinä olet kaunis

ja kiltti tyttö!' niin osoitti vaikutus, minkä jörön ukon käytös

nuoriin teki, heidän kehityskantansa eri asteita. Aini purskahti

nauruun ja huudahti iloisella, veitikkamaisella äänellä: 'olenko

todellakin!' Lauri taasen, joka tässä hyväilyssä näki hyviä enteitä,

loi kiitollisen silmäyksen isäänsä. 'Saadaanpa vaan nähdä, että

seksmannin Laurista tulee Vierteen isäntä', sanottiin kaikkialla, ja

taisipa tämä tuuma todellakin asua ukko Laurin mielessä; siihen luuloon

antoi aihetta ainakin hänen käytöksensä nuoria kohtaan.

»Mutta äkkiä tapahtui seksmannissa uudelleen muutos, ja tämä oli

paljoa omituisempi, paljoa huomattavampi kuin edellinen. Mikä

lieneekään uusi ajatus pölähtänyt ukon päähän. Alussa näytti hän

taistelevan oman itsensä kanssa. Niinpä käski hän eräänä päivänä

poikansa kahdenkeskiselle puheelle, mutta vaan lausuaksensa -- ettei

hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa.

»Kyllähän seksmannin nytkin kuultiin käyttävän vanhaa sananparttansa

'vähällä voi tulla toimeen;' mutta suureksi kummakseen huomasi

talonväki, että hän alkoi tehdä yhä suurempia poikkeuksia tuosta

lempilauseestaan. Tähän aikaan sai vanha asuinrakennus tuon uuden

pärekaton, josta jo puhuin. Sitten maalautti seksmanni -- tosin vaan

vesivärillä -- oman kammarinsa ja Ainin kammarin seinät, vaikka --

'kyllähän ne maalaamattakin olisivat kelvanneet.' Kummallisemmaksi

muuttui kuitenkin hänen käytöksensä poikaansa kohtaan. Näytti siltä

kuin olisi tämä aina ollut hänen tiellään, kuin isä ei enää olisi

poikaansa suvainnut. Jos oli mitä asiaa pappilaan, kirkonkylään tahi

kaupunkiin, sai Lauri-poika ne toimitettavikseen.

»Niin, isä Lauri ei näyttänyt enää suvaitsevan poikaansa

likeisyydessäänkään. Hän lähetti hänet ulkotöihin jos jonnekin,

näyttipä oikein erinomaisella huolella estävän hänen ja Ainin

yhdessä-oloa, samalla kun hän itse pyrki Ainin likeisyyteen.

»'Mikä seksmannia riivaa?' sanoi eräänä kesäkuun lauantai-aamuna

Karja-Kaisa, kun näki ukon pyhäpukuun puettuna kepein askelin kulkevan

poikki etehisen Ainin kammariin. 'Eihän vaan se vanha kanto itse...'

»'Niin, kukapa noita seksmannin nykyisiä vehkeitä ymmärtää', vastasi

Matti, muonamies. 'Näitkös, Kaisa, kuinka kiireesti hän äsken lähetti

poikansa myllylle?'

»Ei ollut kukaan kuulemassa, mitä seksmanni Ainille tuona

lauantai-aamuna puhui; mutta kylläpä pian saatiin vihiä siitä, millä

asialla hän oli ollut. Synkkänä ja ärtyisänä palasi ukko Ainin tyköä ja

meni sitten suoraa päätä valjastamaan hevosen, johonkin lähteäkseen.

Että holhoojan ja holhotin kesken jotakin ikävää oli tapahtunut, sen

ilmaisivat sitten Ainin kalpeat kasvot, kun tyttö seksmannin lähdettyä

tuli kammaristaan. Mutta vielä suurempaa hämmästystä herätti

talonväessä nuoren Laurin toimenpiteet, kun hän myllyltä kotiin

tultuaan oli Ainin luona hetkisen viipynyt. Kiireesti juoksi hän

luhtikammariinsa, tuli pian sieltä, pyhäpukuun puettuna hänkin, kävi

pikimältään vielä kerran Ainin luona ja lähti jalkapatikassa seksmannin

jälkeen.

»Mitä palkolliset ja Muona-Matti tästä kaikesta tuumailivat, se jääköön

heidän kesken; mainitsen vaan, että he kyllä eivät aprikoimisissaan

suuresti erehtyneet ja ettei sanottavaa työnjälkeä tämän lauantain

osalle tullut.

»Iltapuoleen saapui seksmanni kotiin, iloisena kuin kiuru keväällä. Eikä

tämä hänen iloisuutensa näyttänyt suuresti lannistuvan siitäkään, että

kuuli Ainin naapuriin johonkin lähteneen. Näytti siltä kuin olisi ukko

kymmeniä vuosia nuorentunut. Poikaansa ei hän kysynyt. Tapahtuiko tuo

muistamattomuudesta vaiko muusta syystä? Sananpartensa 'vähällä voi

toimeen tulla' oli hän niinikään unhottanut, sillä suureksi kummaksensa

sai Karja-Kaisa käskyn iskeä juottovasikka penkkiin, sillä välin kun

muut piiat siivoisivat ja pesisivät pöydän ja lavitsat puhtaiksi.»

* * * * *

»Pysyi se lauantaipäivä kilmalaisten muistissa!

»Miltei koko yön kesti mitä ankarinta hommaa. Ei siinä paljon nukuttu.

»Mutta niinpä olikin jo aikaisin aamulla tupa siivottu; juottovasikka

oli teurastettu ja nuorta voita kirnuttu. Kiirettä oli pidetty

semmoista, että tuskin oli ehditty edes ihmetellä, mitä tämä kaikki

tiesi. Ainoastaan silmänräpäykseksi oli homma tauonnut, kun illalla

myöhään Aini tuli kotiin. Oli nähty hänen omituisella tavalla luoneen

silmänsä seksmanniin, mutta sen ohessa välttäneen hänen läheisyyttään.

Ukko itse taasen oli puoleen yöhön asti ollut kaikkialla mukana. Omin

käsin oli hän kiillottanut suurta hopeista maljaa, joka vuosikausia oli

kirstun pimeydessä tummentunut. Sitten oli Lauri-seksmanni heittänyt

laitoksiin viime silmäilyn, nyykäyttänyt tyytyväisenä päätään ja

antanut luvan muutamille palkollisille ja Muona-Matille mennä huomenna

kirkkoon, '_jossa saisivat kummia kuulla_.' Tuon oli hän sanonut

kammarinsa kynnykseltä ja samalla sulkenut oven. Pari kertaa oli hän,

Ainin kotiin tultua, tähystellyt kujaa, joka Kilmalasta vei

valtatielle: mutta poikaansa hän ei ollut kertaakaan kaivannut.

»Hommattiin Kilmalassa vielä sittenkin, kun seksmanni oli vetäynyt

kammariinsa -- hommattiin vieraita varten. Mutta keitä vieraita? Sitäpä

siinä nyt mietittiin. Muona-Matin vaimo jo tuumaili, että viimeinen

päivä oli tulossa; sillä ei miesmuistiin oltu Kilmalassa mitään

tällaista nähty. Ja missä Lauri viipyi? Entäs Aini sitten! Mikä häneen

oli mennyt? Ja tekipä sitä paitse jokainoan mieli kirkkoon, kuulemaan

noita seksmannin 'kummia.'

»No niin. Hommaa kesti Kilmalassa, kesti aina puoleenpäivään saakka.

Silloin nähtiin ensinnä yksityisten kirkkomiesten seisahtuvan

valtatiellä, sitten koko parvien, kaikkien silmät käännetyt Kilmalaan

päin. Ukko seksmanni hymyili tuota nähdessään ja hieroi tyytyväisenä

kämmeniänsä, peukalot pystyssä, kuten ainakin!

»Vihdoin tulivat talon omat kirkkomiehet kotiin, Muona-Matti

ensimäisenä. Ja uutisia, suuria uutisia, tiesivät he kertoa. Oli

kirkossa kuulutettu avioliittoon seksmannin Lauri ja Aini.

»'Niin, semmoista sitä tapahtuu maailmassa, eikä tuo niin aivan

odottamatonta ole', tokaisi uutiseen Karja-Kaisa; 'johan sen jokainen

tiesi ennaltaan. Ovathan ne ikäänkuin luodut toisilleen, Lauri ja Aini.

Mutta missähän Lauri viipyy? Eihän ole sulhasen tapana olla kotoa

poissa kuulutuspäivänään.'

»'Terveisiä kirkosta, seksmanni!' sanoi Muona-Matti, kääntyen isäntään,

joka samassa tuli pihalle. 'Kylläpä osasitte sen salassa pitää! Koko

seurakunta ällistyi, vaikka eihän siinä mitään kummaa ollut.'

»'No, mitä siellä sitten tapahtui?' kysyi seksmanni ihmetystä

teeskennellen.

»'Eihän muuta kuin ilmoitettiin että saamme uuden emännän.'

»'Vai niin, vai ilmoitettiin?' kertasi seksmanni, tyytyväisyydestä

hymyillen. 'Kauan onkin jo emäntää Kilmalassa kaivattu... Kumpi se

tänään saarnasi, kirkkoherrako vai maisteri?'

»'Maisteri, ja hän piti oikein kauniin onnentoivotuspuheen; hän rukoili

kaikkea hyvää nuorille kihlatuille. Saattekin aika hyvän miniän,

seksmanni!'

»'Miniän! Minäkö miniän saan?'

»'Niin kaiketi, koska Aini menee Laurillenne.'

»'Laurilleni! Mitä höpiset, mies? Olet kai taasen istunut

Lekkeri-Rietun mökissä kirkonajan.'

»'Minäkö Lekkeri-Rietun mökissä!... Kävittehän itse eilen pappilassa

kuulutuskirjaa teettämässä, seksmanni, ja kutsuitte sitten, kuulin

kirkolla, tänne kuuliaiskesteihin papit, lukkarin ja vieläpä muitakin

juhlavieraita.'

»'Kyllä, mutta...'

»Samassa näkyi muutamia ajopeliä kääntyvän valtatieltä Kilmalaan.

Ensimäisissä istui kirkkoherran nuori apulainen ja lukkari sekä

taka-istuimella seksmannin Lauri; toisissa muutamia kirkonkylän

isäntiä.

»'Puhu suusi puhtaaksi, mies!' ärjäsi seksmanni, keskeyttäen itseänsä

ja heittäessään silmäyksen lähestyviin vieraisiin, 'Olitko kirkossa ja

keitä siellä kuulutettiin?'

»'Keitäkö kuulutettiin?' tuumaili Muona-Matti kummissansa. 'Johan tuon

olen sanonut. _Poikaanne ja Ainia_ siellä ensi kerta kuulutettiin;

kuulinhan tuon omilla korvillani. Se kyllä huomiota herätti, sen saatte

uskoa, vaikka kyllä se ei mitään odottamatonta ollut. Ja näinhän omilla

silmilläni maisterin kirkkomäellä puristavan poikanne kättä, kun hän

hänelle uudelleen onnea toivotti.'

»Seksmanni seisoi siinä, Muona-Matin vakuutuksen kuultuansa, niin

puusta pudonneen näköisenä, että tuskinpa olisivat vieressä seisojat

voineet olla kysymättä, mikä häneen oli mennyt, jollei vieraiden tulo

samassa olisi vienyt koko heidän huomionsa.

»Jo kaiketi aavistatte asian oikean laidan.

»Seksmanni oli edellisenä aamuna ollut Ainin puheilla ja siinä suoraan

pyytänyt häntä vaimokseen. Ukko oli kerskaillut suurista rikkauksistaan

ja luvannut Ainille jos jotakin, vaikka 'vähällä voi toimeen tulla.'

Mitä Aini, joka suurimmalla kummastuksella ja hämmästyksellä oli

kuunnellut ukon tarjousta, tästä kaikesta ajatteli, kun hän huomasi,

että hänen holhoojallaan oli täysi tosi mielessä, ei meidän tarvinne

kertoa. Inholla työnsi hän tyköään vanhuksen, joka kumminkaan ei siitä

näyttänyt olevan millänsäkään, hän kun sanoi tietävänsä, miten

itsepäisiä tyttöjä saataisiin taltumaan. Sen enempää ei siinä oltu

asiasta keskusteltu, mutta erotessaan oli seksmanni tullut

ilmaisseeksi, mitä hänellä Ainin kiellon johdosta oli mielessä; oli

sanonut suoraa päätä lähtevänsä pappilaan kuulutuskirjaa teettämään, ja

'huomenna ei Ainin enää sopisi potkia tutkainta vastaan, kun oli

kuulutettu.' -- Pappilassa oli asia päättynyt seksmannille mieliksi;

vanha kirkkoherra oli kirjoittanut kuulutuskirjan, tosin muistuttaen,

että Aini paremmin olisi sopinut _nuorelle_ Laurille, seksmannin

pojalle, mutta 'koska seksmanni itse vielä näytti olevan parhaimmassa

miehuuden voimassa ja koska Ainikin, seksmannin sanojen mukaan, ei

ollut vastaan tätä avioliittoa, joskin vähän kainosteli, niin sopihan

se.' Tämä viimeinen lausunto oli niin erinomaisesti miellyttänyt

seksmannia, jotta hän siinä, Vierteen rustholli mielessä, oli päättänyt

tehdä poikkeuksen tuosta 'vähällä voi toimeen tulla' ja pitää

kuuliaiskestit. --

»Ja nyt kun vieraat tulivat -- kenenkä kuuliaiskesteihin tulivat ne?

Ukko seksmanni tointui viimein siihen määrään, että sai raapituksi

korvantaustaa ja itsekseen päätetyksi, että Matti oli joko kuullut

väärin tahi että hän tahtoi laskea pilkkaa, ja jos niin olisi asian

laita, niin -- 'saisi hän sen vielä tietää', uhkasi seksmanni

itsekseen. Hän meni tässä mielessä vieraitansa vastaan, mutta ei

taasenkaan tiennyt mitä ajatella, kun näki poikansa maisterin ajopelien

taka-istuimelta hyppäävän maahan. Näytti siltä kuin olisi hän nyt vasta

häntä muistanut. Hänen harmaista silmistään leimusi viha, ja hänen

ohuet huulensa olivat yhteen puristetut. Mutta eihän siinä käynyt

kiukkua näyttäminen, vaikka täytynee tunnustaa, että seksmannin

nykyisessä asemassa ei liene moni ollut. Kuuliaisia vietettiin, mutta

sulhasta rupesi jo aavistuttamaan, ettei hän -- ollutkaan oikea

sulhanen.

»Vesivärillä maalattuun kammariinsa saattoi hän kumminkin nuoren

pastorin, joka siinä käytti tilaisuutta kuiskatakseen pari sanaa hänen

korvaansa, sillä seurauksella, että seksmanni sulki tupaan vievän oven.

Kahden kesken jäivät he sitten kammariin. Mitä siellä he toimittivat,

se on jäänyt heidän salaisuudekseen. Mutta kaiketi oli se jotakin

vakavaa, koska jonkun ajan kuluttua heidän luokseen kutsuttiin ensinnä

Aini ja sitten nuori Lauri, ja koska, kun vihdoin viimeinkin kaikki

neljä astuivat sieltä ulos, jokaisen kasvojen juonteissa oli nähtävänä

varsin erilaista mielenliikutusta.

»Mutta tahdotte kaiketi tietää, kuka tässä todellinen sulhanen oli,

vaikka olen varma siitä, että sen jo itsekin arvaatte.

»Kun nuori Lauri tuli kotiin myllyltä ja tapasi Ainin, uskoi tämä

tuskissansa ja pelossansa hänelle, mitä hänen ja seksmannin välillä oli

tapahtunut. Ja siinä -- siinä tuli myös selville, mitä tunteita Ainissa

vallitsi lapsuuden leikkitoveria kohtaan. Lauri tunsi isänsä ja tiesi,

ettei tämä koskaan heittänyt keskentekoiseksi, minkä kerran oli

päättänyt, ja ettei hänellä myöskään ollut tapana keinoista välittää.

Tuo tieto kauhistutti häntä, samalla kuin tieto, että Aini hänestä

piti, täytti hänen sydämensä ilolla. Seksmannin itsekkäiset tuumat

olivat tyhjiksi tehtävät. Lauri pukeusi pyhävaatteisiinsa

kiiruhtaaksensa pappilaan, sittenkuin hän oli sopinut Ainin kanssa,

että tämä myöhempään myöskin tulisi sinne. Muuta keinoa eivät nuoret

keksineet. Suoraan tahtoivat he kirkkoherralle puhua, miten asia

todellisuudessa oli. Ainakin toivoivat he voittavansa aikaa.

»Sill'aikaa, kun seksmanni oli kutsumassa vieraita Kilmalaan

kuuliaisiin -- onnekseen ei hän ollut sanonut kenen -- kuunteli

kirkkoherra nuorukaisen valitusta säälillä; hänen oli vaikeata uskoa

löytyvän isää, joka sokeassa itsekkäisyydessä, petoksella ja

väkivallalla tahtoi tallata jalkoihinsa lastensa onnen: hän kyllä tunsi

Kilmalan seksmannin, mutta tällaiseksi ei hän toki ollut häntä

ajatellut. Nuorukainen voitti kohta, mitä alussa oli tarkoittanut:

ettei huomispäivän kuulutuksesta tulisi mitään. Mutta kammarissa, jossa

tätä asiaa keskusteltiin, oli ollut kolmaskin, joka ei ollut puheeseen

sekaantunut: kirkkoherran nuori apulainen. Tämä, joka keskustelun

kestäessä oli selaillut kirkonkirjaa, ikäänkuin ei hän olisi kuullut

mitään koko keskustelusta, nousi äkkiä, kun Lauri vihdoin jäähyväiset

kirkkoherralle sanottuaan lähti, ja seurasi häntä ulos. Hänen kävi

sääliksi nuorukaisen kohtalo. Hänkin oli tullut tuntemaan Kilmalan

seksmannin, tuntemaan lyhyessä ajassa paremmin kuin vanha kirkkoherra

vuosikymmenien kuluessa. Hän oli ollut samassa tilassa kuin Lauri nyt

-- vielä kovemmassa, sillä hänen armaansa oli pakoitettu menemään

toiselle. Hän antausi puheeseen Laurin kanssa. Hän sai tältä tietää,

että Aini odotti läheisyydessä, saadaksensa pikemmin kuulla, mitä

kirkkoherra oli vastannut. Hän kulki Laurin rinnalla miettien ja

ääneti, kunnes nuorukainen poikkesi polulle, jonka varrella pienen

kuusen suojassa Aini häntä vartosi. Ja kun hän siinä ujon tytön suusta

kuuli, millä siteillä nuoret olivat toisiinsa sidotut, näyttivät hänen

mietteensä kypsyneen päätökseksi. Hän katseli hyvin omituisella

katseella nuoria, jotka siinä seisoivat ja ujostellen tirkistelivät

maahan, sitten kun Lauri oli tehnyt tilin käynnistänsä kirkkoherran

luona. Vihdoin sanoi hän, kääntyen Lauriin: 'Sinä olet Lauri, isäsi on

Lauri, ja iso-isäsi oli myös Lauri', ja kun Lauri tämän myönsi, lisäsi

maisteri, alussa hiukan hymyillen, mutta sitten vakavana: 'Minä luulen,

että löytyy keino, joka pikemmin voi viedä asian perille kuin kaikki

keskustelut, rettelöt ja kentiesi vielä käräjänkäynnitkin. Joka kuopan

toiselle kaivaa, langetkoon itse siihen... Minä tahdon _teidät_

huomenna kuuluttaa. Tosin on seksmanni Ainin holhooja ja siis isän

sijainen, mutta isä, joka tällä tavalla käyttää valtaansa, ei ole isä.'

Lauri ja Aini ensinnä hyvin hämmästyivät tätä puhetta, mutta sitten,

ajattelematta sen enempää asian mahdollisuutta ja luottaen nuoreen

pappiin, puhkesivat he yksin suin hiljaisiin kiitoslauseisiin. Ja juuri

samassa ajoi seksmanni heidän ohitsensa, osaamatta mitään pahaa

aavistaa, varmana voitostaan, kuuliaiskestit mielessään. Nuoret, jotka

seisoivat vähän matkaa tieltä, näkivät hänen, hän onneksi ei heitä. --

Ja seuraavana päivänä kuulutettiin: _nuori mies Lauri Laurinpoika

Kilmala ja nuori neiti Aini Vierre_.»

* * * * *

»Ja nyt tuli maisterin vastata työstään.

»Miten hän siinä suoriutui -- mitä hänen ja seksmannin välillä

puhuttiin, kun he tuossa vesivärillä maalatussa kammarissa kahden

kesken olivat, sitä ei tietäne kukaan muu kuin asianomaiset. Arvelen

vaan, ettei nuori pappi juuri ihan huvikseen siellä ilmaissut, minkä

kepposen hän oli seksmannille tehnyt. Ja minä tiedän, että hän silloin

suuresti katui asiaan ryhtymistänsä.

»Me, seksmannin kuuliaisvieraat, joiden joukossa minäkin olin, emme

nähneet mitään kummaa siinä, että maisteri ja seksmanni sulkeusivat

kahden kesken kammariin, eikä aivan paljon siinäkään, että Lauri ja

Aini sinne käskettiin; mutta sitä suurempaa kummastusta herätti meissä

heidän katseensa, kun he kaikki neljä sieltä astuivat tupaan. Ja siihen

lisäksi oli jo Muona-Matti ja Karja-Kaisa ehtineet antaa pieniä

viittauksia... Seksmannin silmistä leimusi tuli, joka pelästytti; siinä

ei ollut enää tuota entistä jääkylmää katsetta: siinä kuvastui -- sen

näki selvään -- häädetty viha. -- Lienee maisteri asettanut ukon eteen

kuvastimen ja siinä antanut hänen nähdä oman itsensä oikeassa

karvassaan; oli miten oli, maisteri ei sillä voittanut muuta kuin että

seksmanni näki parhaaksi antaa asian jäädä semmoiseksi, jommoiseksi se

oli muodostunut, nostamatta siitä mitään melua. Kaiketi ymmärsi hän,

ettei hän käräjöimälläkään voittaisi muuta kuin ivaa ja häpeää, vaikka

saisikin maisterin edesvastaukseen.

»Ikävät olivat nämä kuuliaiskestit, ikävimmät kaikista, missä olen

ollut. Seksmanni ei puhunut sanaakaan päivällispöydässä, otti vaan

hopeamaljasta aimo kulauksia -- hän, joka aina oli tyytynyt veteen ja

kaljaan -- mutta ei tullut sen puheliaammaksi. Mitä hänessä liikkui, se

näkyi silmäyksistä, jotka hän silloin tällöin heitti maisteriin ja

kihlattuihin, ja vieläpä siitäkin, että hän, tuntematta kipua, pureksi

ohuet huulensa verille.

»Ei auttanut maisterin kaunis puhekaan, jossa hän muun muassa muistutti

kihlatuita siitä kunnioituksesta, jota he olivat velvolliset

osoittamaan seksmannille, ja jonka johdosta Lauri nuorempi vastasi,

että hän ja Aini aina tulisivat kohtelemaan isää niinkuin lasten tulee

kohdella vanhempiaan ja että he kykynsä mukaan koittaisivat tehdä hänen

vanhat päivänsä iloisiksi.

»Tämän päivän perästä ei seksmanni enää tullut entisellensä. Hän pysyi

enimmäkseen kammarissaan, eikä kärsinyt nähdäkään poikaansa ja tämän

morsianta. Häpesikö hän, katuiko hän vai kaiveliko salainen, sammumaton

viha hänen mieltään? Hän ei ryhtynyt mihinkään, ei puhunut tuskin

sanaakaan, ei komentanut edes Karja-Kaisaa. Ja eräänä aamuna -- nuorten

toisena kuuliaispäivänä -- istui hän halvattuna kammarissaan. Kynttilä

paloi pöydällä ja sen vieressä oli suuri velkakirja- ja setelikasa,

hiukan palanut, mutta ei pilalle. Ukko oli tahtonut -- polttaa ne

kaikki. Mutta mammonan orjaan lienee tämä tällainen kosto -- jolla hän

itse omat epäjumalansa hävitti -- koskenut liian kovasti. Kun hän

vuoteelleen kannettiin, oli hänen vasemmassa kädessään Vierteen

talonkirjat, ja kun niitä tahdottiin siitä ottaa, öyhki ukko ja ärisi.

Hän oli kadottanut puheenlahjan ja hänen ruumiinsa oikea puoli oli

tunnoton.

»Tuossa tilassa eli hän viikon päivät. Karja-Kaisa ruokki ja hoiti

häntä niinkuin pientä lasta; muita hän ei sietänyt nähdä. Ja kädessään

piti hän kaiken aikaa Vierteen talonkirjoja. Jos ken koitti niitä

häneltä ottaa, silloin näkyi, että ukko eli.

»Tapana on, että kihlatut kolmantena kuuliaispyhänään ovat kirkossa

kuuntelemassa, kun heidän nimensä saarnatuolista mainitaan. Lauri ja

Aini eivät tätä tapaa noudattaneet. He olivat olleet kovin suruissansa

siitä tosin sanattomasta, mutta kumminkin silminnähtävästä

vastenmielisyydestä, vieläpä tuskastakin, jota seksmanni osotti, kun

hän heidät näki. Nyt olivat he luulleet löytäneensä keinon, joka

masentaisi ukon vihan. Aini kurkisteli ovenraosta kammariin ja viittasi

kiireesti Laurille. Seksmanni oli muuttanut oikeaan käteensä Vierteen

paperit. Oliko halvaus antaunut?

»Lauri avasi oven ja laskeusi, Aini vieressään, polvilleen vuoteen

viereen, pyytäen että isä vihdoinkin leppyisi ja antaisi heille

siunauksensa. Vierteen, Kilmalan talot -- kaikki olisi isän; Lauri ei

pyytänyt muuta kuin että isä laskisi kätensä heidän päälaelleen...

»Ja seksmanni ojensi kätensä -- oikean. Ja Lauri ja Aini odottivat,

että tämä käsi heidän päälaelleen laskeutuisi. Turhaan odottivat he.

Kun he vihdoin loivat silmänsä seksmanniin, oli tämä -- kuollut. Mutta

käsi oli auennut ja Vierteen paperit makasivat Ainin helmassa...

»Lauri ja Aini ovat vielä sitä mieltä, että seksmanni siunasi heitä. Ja

hyvä on, että he niin luulevat. Minä olen vähän toista mieltä, sillä

minäkin tunsin Kilmalan seksmannin... Mutta tuossahan on hirrenpää,

josta saan suuteita hänen kaatumaisillaan olevan ristinsä tueksi.»

Mörkö-Maija.

Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan ruisvainiota, jonka

täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa lupaavat;

hiljaisesta yölevostaan nousee talonväki ja valmistautuu leikkuuseen.

Aamu on kaunis. Taivas on sininen. Hiljaista, yksitoikkoista lirinäänsä

lirisee puro, johon vainio päättyy.

Niin, yhdeltä taholta rajoittaa vainiota tuo pieni, lirisevä puro,

toiselta, Koskelaa vastapäätä olevalta puolelta metsä, joka pieneksi

kukkulaksi kohoutuu ja jonka puitten välistä mahtava talo ja sen

tilukset -- sen laajat tilukset -- näkyvät.

Siinä, metsäisellä kukkulalla, istuu lahonnutta kantoa vastaan

nojautuneena vanha vaimo. Kuinka ryppyinen on hänen otsansa, ja hänen

poskensa -- kuinka kurttuiset ja keltaiset! Juomuinen huivi, joka

hänellä on ollut päässään, on valunut alas hänen ahavoittuneelle,

tumman ruskealle niskalleen; hiljainen tuuli pörröttelee hänen harvoja,

lumenvärisiä hapsiaan. Hänen pienet, harmaat silmänsä ovat käännetyt

Koskelaa kohden, ja näistä silmistä lentää salamoita. Ojennettu on

hänen paljas, laiha käsivartensa, jonka väri vetää vertoja

lehmänsienelle, mikä kasvaa hänen kurttuisen jalkansa vieressä. Ja

hajallaan ovat käden sormet.

Äsken vielä seisoi hän kantonsa vieressä, ja silloin olivat hänen

molemmat käsivartensa ojennetut. Aamuruskon koittaessa laskeusi hiljaa

vasempi. Kun auringon terä alkoi näkyä, vaipui vanhus istumaan, mutta

oikea käsi ei ojennettua asemaansa muuttanut.

Hän istuu siinä sitten kauan liikkumattomana. Hän on miltei alasti. Ei

verhoa hänen ruumistansa muu kuin repaleinen, sammalen värinen paita ja

lyhyt punertava hame. Hän on kauhean näköinen.

Hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaa hänen suustaan ei ole hiljainen

aamu kuullut.

Hänen silmänsä eivät räpähdä. Hän katsoa tuijottaa yhä Koskelaa kohden.

Vihdoin viimeinkin huomaa hän, että talon väki on herännyt; ja kun hän

sen huomaa, vetäytyvät hänen keltaiset, ryppyiset kasvonsa kokoon, ja

hänen silmistään lentää säkeniä, jotka näyttävät tahtovan sytyttää

tuleen koko talon. Yhä nopeammasti liikkuvat hänen huulensa, ja hänen

ojennettu kätensä vapisee.

Jo kuulee hän, että talon väki on liikkeellä, ja hän nousee. Hän

ojentaa nyt vasemmankin käsivartensa taloa kohden, ja hajallaan ovat

vasemmankin käden sormet.

Jo näkee hän talon emännän astuvan ulos huoneesta; ja kun hän sen

näkee, oikoo hän ruumistaan. Hän nostaa kolmasti kätensä taivasta

kohden, ja kolmasti laskee hän ne alas. Sitten huutaa hän täyttä

kurkkuaan kolme kertaa peräksyttäin:

»Kirottu ... kirottu ... kirottu...!»

Ääni on kimakka, mutta ei se kauas kuulu; heikot ovat vanhuksen voimat.

Kun sen viimeinen värähdys on kajahtanut, laskeuvat jälleen hänen

kätensä; huulet avautuvat nauruun, kamalaan nauruun, ja hän kääntyy

kiireesti. Oikea käsi tarttuu kannon nojassa seisovaan sauvaan, vasempi

pieneen, maassa makaavaan myttyyn. Ja eukko katoaa hiljaa kulkien

metsään. -- Kuka on hän? Mitä tietävät hänen kamala käytöksensä ja

hänen kauheat sanansa? -- Koskelan emäntä on äkkiä seisahtunut. Kuuliko

hän kirouksen? Mahdotonta! Kukkula on siksi kaukana ja sen lisäksi

tuuli vastainen. Mutta kumminkin seisahtuu hän.

»Mikä se?» kysyi hän itseltään. »Kuinka nyt juolahti mieleeni

Mörkö-Maijan eilinen uhkaus: '_Muistat minua huomenna_!'... Niin,

jopa muistan... Mutta mitä tarkoitti hän tuolla lisäyksellään: '_ja

joka päivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_?'»

* * * * *

Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan suurta ruisvainiota,

jonka täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa

lupaavat. Vainio odottaa leikkaajaansa.

Ja leikkuuväkeä kokoontuu Koskelan tupaan, miehiä ja naisia. He eivät

ole iloisen näköisiä. He asettuvat kukin pöytään, joka on laihalla

ruoalla katettu.

Pienessä vuoteessaan herää Liili, Koskelan isäntäväen ainoa lapsi,

sinisilmäinen, punaposkinen, iloinen, isän ihastus, äidin kaikki. Hänen

heleä naurunsa soi. Lapsen ilo on tarttuva. Leikkuumiesten nurpeat

kasvot kadottavat nurpeutensa; hymy asettuu heidän huulilleen.

Koskelan isäntäväki on saitaa, ja siitä se on tullut pahaan maineeseen.

Palkolliset eivät siellä tahdo viihtyä: palkka on huono, ruoka vielä

huonompi. Mutta sen sijaan vaaditaan heiltä paljon. Karsain silmin

katsoo varsinkin emäntä heidän päivällisuntaan; ennen aikojaan

häiritsee hän sitä. »Isännän kanssa tulisi toki toimeen», sanovat

palkolliset; »mutta emäntä... Vaivainen hänen kynsiinsä joutuu!»

Tänään, kun leikkuu on aljettava, on työväki luullut saavansa suun

avajaiseksi kahvia. Vaarasen Kaisa tietää, että viime vuonna sitä

annettiin. Mutta nyt, kun väki tupaan tulee, ei tultakaan ole takassa.

Kylmää ruokaa: leipää, silakoita pöydällä.

»Ei minua monta päivää täällä nähdä», sanoo tovereilleen Lassi, vanha

loismies, joka ei tiedä kahvia parempaa.

»Ennen muinen sitä ryypyllä aljettiin», mumisee Tahvana, vanha loismies

hänkin, jonka pääherkkua väkijuoma on.

»Saas nähdä, annetaanko puuroon silmääkään!» utelee Kaisa-Liisa, joka

koko leikkuu-ajaksi on taloon pestattu.

»Ei vallesmannissakaan tällaista kurjuutta», valittaa Silmäpuoli-Mikko,

ja sitten lisää hän: »vaikkei sielläkään kaksista; parempaa toki kuin

täällä. Tulevalla viikolla siirryn sinne.»

Niin murisee työväki. Kukin saa vapaasti purkaa sydämensä. Isäntä on

ulkona pellolla, emäntä on mennyt aittaan.

Silloin herää Liili.

Hän, pieni kolmivuotinen tyttö, on kaikkien lemmikki. Häneen kääntyvät

kaikkien silmät. Hän hosuu ympärilleen. Kärpäsiä puhuttelee hän

pikkulintusiksi; hän tavottelee niitä pienillä käsillään. Sitten

kurottaa hän kätensä leikkuuväkeä kohti, mutta kätkee ne kiireesti

peitteen alle, kun joku tahtoo niihin tarttua. Hän nauraa ääneensä:

»Piilosilla, piilosilla!» Hän vetää peitteen päänsä päälle:

»Sokkosilla, sokkosilla!»

Leikkuuväki katselee häntä mielihyvillään. Se ei muista äskeistä

kiukkuansa; se kuuntelee pienosen pakinaa ja hymyilee hänen kujeilleen.

Nurina on hälvennyt.

Yhä uutta väkeä astuu tupaan.

Silloin samoo emäntä sisään. Hän on kalpea vihasta; tyhjä kaljatuoppi

on hänellä kädessään. Hän tulee kellarista. Joku on siellä käynyt.

Kaljatynnyrin tappi on poissa; tynnyri on tyhjä, ja lattialla -- mikä

siivo! Kuka on ilkityön tehnyt?