Keskenjääneitä joulukertomuksia.
Ehkä kaikki johtuu siitä, etten ole täysin terve — tai ehkä
kivulloisuuteni johtuu tuosta kaikesta. Tai ehkä nuo kaksi seikkaa
tukevat toisiaan, kiertyvät turmiolliseksi ympyräksi, josta ei ole
ulospääsyä. Ehkä juuri sen ympyrän kiertäminen minua pyörryttääkin. En
tiedä, mutta jokin minua turruttaa tämän puolialastoman talven päivinä.
Sellaista se oli jo kesäkin, tuo ikävä, sateinen ajanjakso, joka näin
jälestäkin ajatellen tuntuu olleen vain sitä varten, että tämä nykyinen
tilani olisi sitä peruuttamattomampi. Nyt olen ja hengitän talven
synkimmässä sydämessä. Näihin aikoihin pitäisi pimeyden seisahtua,
suuren näkymättömän vauhtipyörän hievahtaa, liikahtaa toisaalle päin
ehtiäkseen kevenevien viikkojen kuluessa yhä villimpään vauhtiin
kevättä kohden. Niin pitäisi, mutta minä en saa toivon lauseeseen
oikeata rytmiä, koska sanelen sen pingoittuneesta ajatuksestani, en
sieluni vapaudesta.
Olen sairas vaikka yritänkin järkeillä, että se on jotain semmoista
turhanaikaista, hypokondriaa, samaa jota sairastin kahdenkymmenen
iällä, silloin laihana ja kalpeana, nyt päinvastaisin ominaisuuksin.
»Tee työtä, se on paras lääke. Kirjoita vaikka joulukertomus, jota
sinulta on pyydetty.» — Niinpä pitäisi. Jospa yritänkin.
Minä alan kirjoittaa enkelistä, joka saapuu tarkastamaan maan
lasten joulua. Kuvaan ensin taivaan, josta enkeli lähtee. Esittelen
orjantappuraseppeleen, kuvaan sikäläisiä jouluvalmistuksia, ja viimeksi
enkelien lähtöä tarkastusretkilleen. Taivaan Isä antaa katseensa
säteillä avaruuteen, ja jokaisella säteellä kiitää enkeli kukin omaa
nimikkokappalettaan kohden. Matkalla he kohtaavat loppumattoman määrän
laajenevia pallonpintoja. Ne ovat muodostuneet niistä ensimmäisistä
säteistä, jotka kaikkeuden eri aurinkojen syttymishetkinä ovat niissä
ensimmäisinä avaruuteen kimmonneet ja vielä ovat matkalla. Enkeleillä
on kyky nähdä nuo säteenpäistä muodostuneet pallot erillisinä, vaikka
ne kaikkialla tunkeutuvat toistensa aloihin... Siinä Maankin enkeli
kiitää omalla säteellään. Hän on enkelikunnan vähäisimpiä, toverit
pyrkivät vähin hymyilemään hänelle. On pientä taivaallista leikinlaskua
siinäkin, että Maa on annettu hänen nimikokseen. Jos Maan lapset itse
ovat kärkkäitä kuvittelemaan olevansa erikoisasemassa, niin kyllä he
sitä ovatkin ainakin taivaan väen tietoisuudessa. Taivaan poika tuli
kerran Maan pinnalle ja opetti täkäläisille erinomaisen yksinkertaisin
sanoin ja teoin, kuinka heidän piti olla ja elää. Siinä kävi niinkuin
tiedetään, mutta paras tuli sittenkin viimeksi: tänne muodostui
kristillinen kirkko, jonka teot ja harrastukset myös ovat tunnetut
moninaisuudessaan. Inkvisitsiooni, hartaat esirukoukset myrkkykaasujen,
yöllisten zeppelinihyökkäysten ja nälkäsaarron puolesta — siinä pari
havaintopistettä sen kehityksen tieltä. Eipä ihme, että Maan lapset
ovat herättäneet taivaan väessä mielenkiintoa, joka on huumorin
värittämä...
Tähän asti kirjoitan kertomusta helposti ja kevyesti. Näen valtavina
perspektiiveinä kaikkeuden näköalat, näen ne jotenkin asiallisesti,
ilman innoituksen hehkua. Olen kiitävinäni enkelin mukana paisuvien
pallojen huminassa... Mutta — kun Maata lähestytään, putoan minä
äkisti pois, putoan vielä nopeammin kuin kiitävä säde. Olen Maan
päällä pikemmin kuin enkeli, istun tässä autiossa puolivalmiissa
huoneessani koneeni vieressä lukien sen takaa rivejä, jotka nyt
tuntuvat tylsiltä, ja _odotellen_ sitä ilkeätä tunnetta, joka taas
pian on leviävä ruumiiseeni, tuo tumma tunne elämän lakkaamisesta
ilman kipua... Pitäisi nyt tehdä enkelille matkasuunnitelma, kaavailla
eri inhimillisiä tyyppejä, joiden olkapään taakse enkeli pysähtyy
tarkkaamaan heidän joulumietteitään. Pitäisi siinä olla hallitusmies,
sotaherra, kirkkoherra, disponentti, lihavahko talollinen; sitten vielä
tiedemies, taiteilija ja kirjailija mieluimmin yhteen kokoontuneina, ja
lopuksi pienen lapsen kuolinvuode köyhän leskivaimon himmeässä loukossa.
Mutta kun kuvittelen lähteväni seuraamaan enkeliä pitkin tuota
ihmisriviä, niin panee luontoni jyrkästi vastaan. Sellaisessa
kuvitelmassa on jotakin luonnotonta: niinkuin veisin enkelin
tuonne mökkiin nurkkatanssiin, esittelisin hänelle pari kolme
reimakasta sälliä ja sanoisin; »Neiti on hyvä ja huvittelee» Ei
sopisi häntä viedä lesken himmeään loukkoonkaan. Siellä on jo
enkeli. Jokaisella lapsellahan on oma enkelinsä, joka rukoilee hänen
puolestaan »sanomattomilla huokauksilla». Ei sovi, ei sovi koko tämä
suunnitelma... Niin kulkee harhaan runoilijan innoitus. Se hajoo
samealle taivaalle ja pitkään hevosjonoon, jonka näen jäällä matavan
alas päin etäistä rautatietä kohden; sekalaisia hevosia ja miehiä,
jotka hinaavat tehtaan paperia maailman markkinoille.
Ei ole enää enkeliä missään. Mihin ne muuten ovat yleensäkin joutuneet?
Nehän ovat kristillisessä uskonrakennelmassa sangen tärkeitä tekijöitä,
mutta minusta tuntuu, että nykyinen aika on ne tuiki unohtanut. Ovatko
Jumalan valtakunnan maalliset järjestelijät kaikessa hiljaisuudessa
panneet heidät viralta, vai eikö niillä muuten ole soveliasta
käytäntöä heidän hommissaan? Ehkä heitä kammottaa vetää enkeleitä
myrkkykaasuihin. Tuntuu kuin olisivat enkelit jonkinlaista vanhaa
romanttista dekoratsioonia siinä kristillisessä uskonrakennelmassa,
jota aikamme politikoivat kirkonmiehet soveltelevat järeään veriseen
asiallisuuteen. Ei ehditä nyt keskustella enkeleistä, ja huono taitaa
olla heitä muistaakaan, kirkon miehenkään, esimerkiksi silloin, kun hän
harkitsee kysymystä, onko sotilaitten suoritettava vankien teloitukset
vai olisiko perustettava erityinen pyövelinvirka.
Kun mieheltä näin hajoo teelmä käsistä, niin hän tuskastuu ja karkaa
sinne tänne niinkuin hyönteinen, joka on pudotettu kuumaan tuhkaan.
Sameat joulukuun pilvet hyörivät taivaallaan tämän viheliäisen pienen
maapallon ilmassa, jota ei voi tuulettaa ulkoa päin; jonka on itse
nieltävä omat katkunsa.
Mutta joulukertomus? Tuskastunein aivoin alotan toisen.
* * * * *
Yritän nyt kertoa tiedossani olevasta torpan väestä, joilta poliisi
äskettäin hävitti valmiit jouluviinat ja keittovehkeet. Tai eihän
se enää torppa ole vaan talo, lain mukaan itsenäiseksi lunastettu,
ja muuten oiva esimerkki siitä, kuinka kohottavasti itsenäistyminen
yleensä on vaikuttanut noihin entisiin yhteiskunnan surunlapsiin.
Ne vakiintuneet tyypit, jotka realistis-naturalistinen kirjallisuus
luuli luoneensa mökkiläisistä ja torppareista, ne ovat nyt puhdasta
romantiikkaa. Näillä nykyisillä »uutistalollisilla» on eri otteet
kuin oli Aho-vainajan näkemillä. Jos on olemassa oikeata luontaista
veressä asuvaa porvarillisuutta, niin kyllä nämä sitä sitten
edustavat. Tuon itsetietoisen viekkaan naaman takana työskentelevät
aivot, jotka harkitsevat, että ehkä vielä sentään on parasta olla
porvaria äänestämättä, niillä on sentään vielä juonensa, vanhoilla
kantatalollisilla, ei niitten kelkkaan ole menemistä... Varakas hän
kyllä on, töllin lunastushinta on parissa vuodessa maksettu. Hän on
ahkera ja tarmokas, hän ponnistaa usein yli voimainsa. Mutta noilla
ominaisuuksilla on hänessä tuiki toinen väri kuin se, jonka romanttinen
kansankuvaus on niille antanut ja lukijainsa mieliin syövyttänyt.
Ahkeruus ja toimeliaisuus, sehän maistuu pyhäkoululta niinkuin sekin,
että miksei noiden muuten niin sievien mökkien ympärillä koskaan näe
puutarhaa eikä koristekasveja. No, onhan tuolla vanhalla mummolla,
joka saa vaivaisapua... Mutta kun on äijä ja ämmä ja seitsemän lasta,
joista vanhin kolmannellatoista, ja vielä kolme lehmää, vasikka, viisi
lammasta ja hevonen, niin siinä kirotaan haikeasti, kun nostetaan
tukin tyveä reelle ja jos hevonen tällöin hievahtaa ennen aikojaan,
niin raivostunut, vihasta vapiseva mies kurittaa sitä ankarasti. Tämä
mies yrittää sen minkä ikinä ovat ylistetyt esi-isät yrittäneet,
mutta hänellä ei ole varaa olla sankarillinen missään suhteessa.
Hänen rehellisyytensä on erinomaisen joustavaa eikä hän edellytä sitä
kenessäkään olevan yli käytännöllisen tarpeen. Kateus on hänessä
oleellista; jos joku toinen ansaitsee ja hyötyy, niin hän tietää,
että ainakin se hyöty jäi hänelle tulematta. Jos hän osaisi tulkita
tiedottoman onnenunelmansa, niin luulisin sen olevan sellaisen, että
hänellä olisi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tiedossa satumaisen edullisia
urakoita, joista hän hevosineen kahdentoista tunnin työpäiviltä saisi
kaksisataa markkaa. Vaikkei hän niitä ehtisi tehdäkään, kunhan ne vaan
olisivat hänelle varattuja...
Hän ajaa päivän lantaa ja yön hän istuu viinankeittonsa vieressä.
Ämmän on määrä pitää silmällä ympäristöä. Nuorin lapsi parkuu, vanhin
on herätettävä sitä katsomaan sillaikaa kun äiti liikkuu ulkosalla
vaanimassa. Nuorimman edellinenkin tarvitsisi vielä apua, sillä on
riisin puremat jalat ja se tahrii sijansa, kun ei vanhin puoliunissaan
ymmärrä auttaa sitä tilalle ja paikalle.
Vaikka näin kireälle puserretaan, tulevat sittenkin poliisit niinkuin
jonkun tilauksesta ja hävittävät koko keitoksen. Vaimo on juuri
siivoomassa nuorimman edellistä, kun mies raivostuneena tulee sisälle
ja pudotettuaan kaapissa olevat viinapullot taikinatiinuun, kääntyy
nyrkki pystyssä sanattomana sähisten vaimon kimppuun. Poliisi avaa oven
ja huutaa: — So-so, mies, annahan akkasi olla.
Kiukusta itkien mies sadattelee:
— Kyllä kai herrat juovat apteekin aineita, mutta köyhälle ei
annettaisi rojuakaan.
Mutta tämä sadattelu on kaikin puolin väärä, sillä mies ei ole köyhä
eikä hän keitä rojua itselleen, vaan isännälle, joka kapinakevännä
vapautti hänet vankilasta juuri kun piti ammuttaman. Se kapinajuttu oli
suurin harhaveto, minkä tämä mies on tehnyt. Kun hän yökaudet mietti,
pitikö yhtyä ja tuli saaliin toivossa yhtyneeksi juuri vähää ennen kuin
punaisten häviö tuli ilmeiseksi. Sillaikaa meni hyvä maanvetourakka
toiselle ja isäntä, se punanaamainen möhömaha, pääsi irvistävälle
puolelle. Isäntä ja torppari, nuo kaksi ovelaa juonittelijaa ja
toistensa tarkkailijaa ovat sen jälkeen olleet paljonkin yhteisissä
asioissa. Torppari on itsenäistynyt ja kiinteällä vimmalla yrittänyt
korjata silloisen huonon urakan jälkiä. Viina-asioissa on ollut
semmoinen sopimus, että isäntä antaa aineet ja maksaa määrätyn
keittäjäisen. Sakot maksetaan niin, että isäntä maksaa kaksi
kolmannesta ja hän itse loput.
Niin kävi nyt tällä kertaa, juuri joulun alla. Ne pullot, jotka
säästyivät taikinan alla, myi mies sentään muualle, siten ansaiten oman
sakko-osuutensa. Isännälle hän sanoi kaiken menneen maahan ja niskasta
puristaen vannotti akan ja mukulat pitämään suunsa kiinni.
Minun piti nyt kuvailla jouluiltaa tuossa tyypillisessä suomalaisessa
maalaisperheessä. Uskallan sanoa sitä tyypilliseksi, koska tunnen
kansalaisen! Ne ominaisuudet, jotka esiintyvät Kirrenmaan Vihtorissa
ja Alviinassa — olkoon nyt sanottu heidän nimensäkin — eivät ole
mitään poikkeustapauksia. Että kaikki eivät _tee_ niinkuin he, se
on vanhaa tuttua saamattomuutta ja arkuutta. Näillä on tallella
esi-isäin ankara ponnistusvoima, jolla tänne, lumen ja jään keskelle,
on luotu varakkaitakin sukuja. Ja on siinä Vihtorilla ja Alviinallakin
ponnistamista ennenkuin heidän seitsemän lastansa — ja niitä voi vielä
tulla — perivät edes kohtuullisen alkupääoman.
Ei Kirrenmaan väki ole mitään erikoisväkeä, minä tunnen sen hyvin.
Ei heistä saa mitään tunnelmapitoista jouluyön kuvausta. Jouluyö on
heille jotakin varsin epäoleellista, tai ei nyt juuri yö, mutta pitkät
pyhät, joina ei voi ansaita. Vasta Tapanina voi mennä tiedustelemaan,
ostaisiko tehtaan pomo ne arvopuut, jotka tulivat torpan mukana.
Minä tunnen Kirrenmaan noita arvopuita myöten; hän on niiden tähden
papereinensa käynyt minun luonani useamman kuin yhden kerran. Hän
osti torppansa heti alkupäässä, jolloin arvopuiden rajamittana oli 15
senttiä rinnan korkeudelta. Sitten laki muuttui niin, että mitaksi
tulikin 20 senttiä. Kun kauppakirjassa puhuttiin vain arvopuista,
niin huomasi Kirrenmaa juonen: että hänkin saisi lunastushintaan puut
siihen mittaan asti ja vain sitä suuremmista maksaisi erikseen...
Siinä hän istui niinkuin jonkun virkaherran kansliassa, vaikka hän on
nähnyt minut lapsena paitasillani leivän pala kourassa. Hänellä on
hyvät parkkumivaatteet ja uudet tallukkaat. Hän on lämpöisen ja tukevan
näköinen, leikkaamaton kaulaparta ulottuu korvan juuresta toiseen
yhtyen hiestyneisiin hiuksiin. Hän on vielä nuorehko mies, mutta hän
on kumminkin täysi äijä, töllin äijä. Sellainen kaulaparta lämmittää
erinomaisesti eikä sänki syö huivia. Noista seikoista ikäänkuin uhoo
se tosiasia, että Kirrenmaa oli hyvä asumus jo silloin, kun hän pääsi
siihen vävyksi.
Keskustelun kuluessa sanon sivumennen jonkun lauseen, josta hienon
hienosti ilmenee, että kaikki ne näkökohdat, jotka hänelle elämisessä
ovat yhtä tärkeitä kuin leipä, silakka ja perunat, ovat minulle
käsittämättömiä; että halveksin niitä. Hän on ovelasti vaiti, on
niinkuin hauskasti kieroilisimme toinen toisellemme. Kyllähän hän
tietää, että minulla on omat juoneni, joilla minä rahaa keplottelen.
Teen jonkun sadun, semmoisen tarinan vaikka Haaki-Kustaasta tai vaikka
tuosta vanhasta Priitistä, niin jo saan summattomat rahat, sen verran
kuin tavallinen työmies kuukauden työstä. Sitten menen taas Helsinkiin,
kumartelen siellä suuria herroja ja saan taas kymmenet tuhannet. Kyllä
minä osaan yhteisiä varoja nakertaa niinkuin muutkin kruunun rotat.
Ei minua suotta isäni kouluttanut, vaikkei mitään tullutkaan. Mutta
minä olen sittenkin hänestä hauskan mielenkiintoinen, koska näin olen
häntä etevämpi kieroilijana enkä sitäpaitsi suoranaisesti astu hänen
varpailleen. Päinvastoin huitaisen kädelläni, kun hän tahtoisi palkita
minua vaivoistani. Se huitaisu on niinkuin laskisin käpäläni hänen
niskansa päälle.
Sellainen hän on minun kamarissani ja sellainen hän on kotonaan,
yrittävän ja kaikki voimansa ponnistavan suomalaisen maalaismiehen
perikuva vuodelta 1922.
* * * * *
Tunnen jonkinlaista vaisua tyydytystä saatuani tämän kaiken paperille,
vaikka olenkin jo aikoja ymmärtänyt, ettei siitä tule joulukertomusta.
Se lemahtaa juhdan hieltä, niinkuin tuo kostean samerias talvipäiväkin,
joka on ollut innoittajanani.
Niin on mennyt hukkaan muutaman tunnin työ; olen vain hankkinut
itselleni tavallista ilkeämmän olon, tuon kivuttoman ahdistuksen, kun
kaikki ruumiinosat ovat niinkuin toisen ihmisen... Katson kämmenteni
selkäpuolia, laskimot ovat kadottaneet tavallisen täyteläisyytensä,
ne ovat jossain siellä nahan alla hienoina sinertävinä lankoina...
Kun hoipun portaita alakertaan, ajattelen vain sitä, että pääsisin
vuoteeseen; olisi niinkuin luontevampaa siellä... Minä melkein juoksen
ja kaatuessani poikkiteloin sänkyjen päälle ajattelen, että ne olivat
siis minun viimeiset rivini. Vastaanko niistä?
Sitä ne eivät kumminkaan olleet. Tuntikausia siinä valvoskeltuani
tuli vihdoin monien jähmettävien hätkähtelyjen jälkeen uni. Ja uni on
parasta, lähes parasta, niinkuin Strindbergin Kaarle XII sanoo.
Ja seuraava päivä oli yhä sameampi ja samoin sitä seuraava. Kunnes
vihdoin tuli jouluaatto, tuo etäisen lapsuuden muistorikas päivä, jona
matalin arki ehtoohämyssä äkisti vaihtui herkimpään juhlaan. Se oli
sekava päivä tällä kertaa, kun se oli sunnuntai. Myöhään yöllä, kun
kaikki jo nukkuivat, kuljin lasten vuoteitten ohi ja ajattelin näillä
sanoilla: Jumala siunatkoon heitä. Unen tulo oli nytkin vaikeata.
Juuri siinä rajamailla jysähti tajuntaani: Ajatteles, jos olisi sanan
mukaisesti totta raamatun kertomus ensimmäisestä jouluyöstä Betlehemin
kedoilla. Hätäännyin niinkuin valtimoa tunnustellessa, kun ei lyönti
seuraakaan ajallaan. Tunsin, etten ollut _ihan_ kunnossa siltä varalta,
että saisin varmuuden joulukertomuksen todenperäisyydestä. Nousin ylös
ja ajattelin mennä lepäämään saunan parven lempeään jälkilämpöön. Se
on onneksi paikka, jossa raadellun ihmismielen pahimmatkin myrteet
lientyvät.
Ei sitäkään, ei sitäkään minulle suotu jouluyönäni. Saunahan oli kylmä,
eihän siellä sunnuntaina voitu olla, vaikka olikin jouluaatto.
Tavallista tavallisempi yö, jota varmaan oli seuraava tavallisia päiviä
loppumattomiin. — Ei, ei toki sentään loppumattomiin...