Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle.
Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu
johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen
ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen
äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi
Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi
itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin
niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani;
nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta
jalkamyllystä.
Minä olin jo aikoja unohtanut erään kesäisen toivioretken, jonka
tein noille maille. Satunnainen mielijohde, joka muistutti jotain
salaperäistä enteilyä, saattoi minut silloin tuon kauan sitten
hajonneen kylämyllyn seisontasijoille. Erään tuuhean rantapensaikon
juurelta keksin silloin nuo kivet. Näki että ne olivat siinä maanneet
yli vuosikymmenen ajan. Tuli mieleen hävinnyt, himmeä olento,
jonka mustuneet leukaluut ovat siihen pensaan peittoon unohtuneet.
Silloin löytöretkellä ne nostivat mieleni vireeseen, joka muistutti
poistuvaa ukonilman uhkaa: se ei tullut tänään, mutta on edessä
kumminkin. Koko tuo kävelyretkeni oli vähän samanlaista. En ollut
lähtenyt tuolla tavoin hauskasti ja tukevasti, niinkuin lähdetään
nuorukaisena, mäeltä mäelle, purolta purolle, siintäviä maanääriä,
kimeltävää pienoislainetta ja paimentavaa ruskeasääristä töllintytärtä
katseellaan hakien — jotka lähdöt kyllä nekin tunnen, ah tunnen. Minun
kävelymatkani ovat jo jonkun aikaa olleet turhanaikaisia; vain se, että
olen työtätekemätön herra, antaa niille ulkoa päin katsoen jonkinlaisen
oikeutuksen.
Itseäni pilkaten minä siis palasin toivioretkeltäni takaisin kylän
kautta ja poikkesin jokaiseen neljään jälellä olevaan kantataloon —
kaksi niistä on jo hajonnut palstoiksi. Tapasin isännät toimissaan
maataloustuotannon eri aloilla ja esittelin heille asiaani, koettaen
asenteillani ja lauseparsillani tehostaa herruuttani, rehevää
joutilaisuuttani, siten heikentääkseni tällaisen kuljeskeluni
naurettavuutta. Kun mylly oli ollut kyläkunnan yhteisomaisuutta,
olivat sitä nuo löytämäni kivetkin, ja minun täytyi siis puhutella
jokaista talonumeron haltiaa erikseen. — Niistä tulisi lapsille hyvät
leikkipöydät kesäksi ulkosalle, ja kun ei ole jäänyt mitään muutakaan
muistoa ... »Muistoa» oli äitelä sana, mutta se hellytti varmasti
mielet. — Mitäs siinä, vie pois vaan minun puolestani. Ja kun sitten
nähtiin ikkunasta minun menevän, vaihdettiin emännän kanssa pari
tilaisuuteen sopivaa sanaa.
Se oli se kesäinen retki. Samassa luonnottomassa toiminnan hehkussa
kävelin vielä ajomiehen asunnolle ja pyysin hänet siirtämään kivet
meille. Hän lupasi tehdä sen joskus sopivan hetken tullen, ja minä
palasin kamariini mielessäni tympäisevä tyydytys tuon tärkeän tehtävän
ripeästä ja huolellisesta suorituksesta.
Eteenpäin kahlatessani asia unohtui, painui umpeen niinkuin muukin
jälkeni, kunnes nuo latteiksi kuluneet pyöreät kivet nyt ilmestyivät
tuohon seinustalle. Ne ovat nyt siinä niinkuin kaksi kovan leivän
vertauskuvaa. Mitä varten minä niitä tänne laahautin? Epäonnistunut
teko, joka ei sovi tälle tasolle. Vaistomainen yritys saavuttaa seuraus
ennen syytä ja saada sillä tavoin syykin syntymään — jälkeen päin.
* * * * *
Siinä ne nyt kumminkin ovat mieltäni painamassa, ja minun on kai
vapautuakseni turvauduttava hamasta aikojen hämäristä tiettyyn keinoon:
saneltava synty syitä myöten: omistettava hetkinen vanhan myllyn
muistelemiseen. Se hetki kuluu kuitenkin muutenkin eikä enää palaa —
tämä iltapuoli 15 päivänä tammikuuta 1923. Ehkä mylly on unohdettu
vainaja, joka kaipaa jälkimainintaansa.
Muuttukoon siis harmaa viheriäksi ja pilvinen himmeys parhaaksi
poutasääksi. Pienen pojan jokainen askel on iloinen tapaus hänen
orastavassa elämässään, kun aurinko lämmittää hänen hentoa niskaansa
ja kuiva neulanen virkeästi pistää hänen paljasta jalkaansa. Hän
hyräilee ja harppailee, seisahtaa ja kuuntelee. Kunnes silmään osuu
mansikka, kypsä mehevä ja yksinäinen, niinkuin olisi se siinä varkain
tarkkaillut toisen yksinäisyydenilmettä. Poika huomaa sen ja koska
se on yksinäinen marja, ei hänelle tule mitään ahmatin halua. Hän
kumartuu tutkimaan marjaa, ennen kuin hän sen poimii; toteaa kuinka
marja on kiinni kannassaan, tarkastelee lehtien ylä- ja alapintoja ja
repii esiin rönsyt. Tuntuu melkein turhanaikaiselta syödä tätä marjaa.
Kyykkysillään viipyen hän litistelee sitä kauan suussaan ja viimein
sen nieltyään jää siihen asentoonsa mitään ajattelematta tuijottamaan
tyhjää valkoista marjan sijaa. Hän viipyy siinä kauan ja kun hän
vihdoin nousee seisaalleen, humahtaa korviin myllyn kohina niinkuin nyt
vasta alkanut uusi ihme.
Poika näkee siihen missä seisoo myllyn katon ja matalan savupiipun.
Näkee hän kyllä kaiken muunkin, oven ja portaan, vintan ja
putkiruuhen, mutta viehättävintä on se, kun näkee koko katon päältä
päin ja mustuneen savupiipun suun. Hän ei ole vielä koskaan käynyt
minkään rakennuksen katolla; kotona ei ole päästetty ja kylässä
ei ole uskaltanut. Mutta tästä näkee jokseenkin selvästi kaiken
sen salaperäisen, mikä katon päällystään sisältyy. Mylly on siinä
katseltavana niinkuin joku kiltti, vaaraton rumilas. Verrattoman
etäisyyden takana on se aika, jolloin mylly kävi ja oli silloin
ikäänkuin vihaisempi lähentelevälle pikkupojalle. Se oli siihen aikaan
kun maa alkoi vihoittaa ja metsä miestää.
Nyt poika tietää, että hän voi mielin määrin lähestyä myllyä miltä
puolen tahansa. Hän laskeutuu pitkin kuivaa rinnettä myllyn eteen,
jossa saveen kuivuneet syvät rattaan jäljet kertovat, kuinka kuormia
on käännetty. Siihen on silloin varissut viljaa kaikenlaista, se on
siinä itänyt ja rehoittaa nyt pitkällä oraalla. Myös myllyyn johtavan
sillan kansien raoissa kasvaa kauraa ja ruista. Ne ovat arvokkaita
leikkiviljelyksiä; niitä pitää käydä katsomassa ja tulla leikkaamaan
sitten kun ne tuleentuvat...
Sata suurta ja tuhat pientä lorinaa ja lirinää soittaa katkeamatonta
yhteissoittoaan — yhäti, yhäti vaan, vaikka kuinka kauan tässä
viipyisit. Kierrät hiukan myllyä, sieltä aukenee uusia tirinöitä ja
lorinoita. Seinän alitse valuu vahvempi ja tummempi vesi salaperäisistä
alushämäristä. Myllyn takana — sinne ei koskaan kenelläkään ole asiaa.
Ei osaa kuvitellakaan, että sitä seinää sieltä olisi joku joskus
ollut rakentamassa. Siellä kasvaa tuonta ja korpileppää ja niiden
haarat ja oksat ovat täynnä villin humalan köynnöksiä. Siellä juoksee
lukemattomia haarapuroja, vuoroin näkyvissä, vuoroin sakean ryteikön
alle solahtaen. Siinä oli kala, kahden tuuman mittainen hauki. Poika on
ollut siinä kyykyllään suvannon päällä ja katsoo taas ylös, niinkuin
äsken tuolla rinteellä. Miellyttävä alakuloisuus käväisee hänen
tajunnassaan. Hän toteaa ajan kuluneen.
Rämmittyään aikansa ryteikössä, harppailtuaan yli sivupurojen aina
sinne asti, missä äärimmäinen sivupuro pyöristyy naapuritöllin
pellava-lioksi, poika palaa saman vaivalloisen tien takaisin. Jossain
kohdassa hän rähmällään maaten tavoittaa puolikypsää viinimarjaa niin
syvältä, että silmät pullistuvat ja nysäinen oksan väkkärä painaa
ilkeästi kaulaa. Kuivaa mustaa rehua on tarttunut paidan hihoihin ja
hiuksiin. Mutta täältä jälleen palatessa myllyä kohden tulee nähneeksi
etäämpää ja kokonaisena myllyn harvinaisen takaseinän räystäitä myöten.
Aurinko paistaa siihen kauttaaltaan. Lähemmäksi tullen näkyy suuri
sisilisko alimmalla hirrellä. Äänen kuulumatta se luiskahtaa siitä
nokkospehkon suojaan, eikä osaa kuvitella, että sitä sen jälkeen enää
olisi missään. Paitsi nokkosia kasvaa siinä myös joitain korkeita
yrttejä, joiden pienikukkaiset tertut ovat saman värisiä kuin lehdetkin
ja joiden nimestä ei tiedä.
Aurinko alkaa niinkuin hiukan väsähtää; kulunutta aikaa on ikäänkuin
karttunut kassaan, on jo varaa vaimentaa paisteen räkitystä. Tullen
myllyn takaa jälleen siihen sivuseinälle, jossa musta vesi seinän
alitse virtaa, seisahtuu poika katselemaan alajuoksuun päin, missä
kaltaiset pensastuneet rantaniityt jyrkästi alas viertäen kuvastelevat
polveilevan joen oikkuja. Jossain siellä on viikate äskettäin katkonut
tutun karhunputkiryhmän, sängessä näkyvät suuret rengasmaiset
leikkauspinnat. Poika tietää paikan tänne asti, voisi mennä suoraa
päätä sinne, jos tahtoisi.
Tietojensa ja tuntojensa viehättämänä hän käärii housunsa polven
yläpuolelle ja laskee tunnustellen jalkansa vilistävään veteen. Virran
paine tuntuu hauskasti sääristerissä, se voisi melkein kaataakin ja
saisi se vaikka sen tehdäkin, silloin olisi ollut vaarassa... siinä
on muutenkin vahva vaaran kuvitelma, kun hän seinän alitse tunkeutuu
myllyn alle ikuiseen pimeyteen, jossa kihinä ja kohina on läheisempää
ja ikäänkuin puhuvampaa. Vilisevä vesi heijastaa hiukan valoa, niin
että poika orpanaportaalla seisten erottaa akselin, tukin ja siivet ja
niiden takaa putkiruuhen pään. Hän hiipii orpanaporrasta myöden sinne
viereen ja käy rohkeasti kiinni siipeen. Se ei hievahdakaan... Hän
kuuntelee. Yhtäkkiä alkaa kammoittaa olo tässä raskaassa, kosteutta
tuoksuvassa pimeydessä, jatkuva kohina on niinkuin jotain liikettä,
niinkuin olisi mylly jo hetken ollut painumassa hänen päällensä.
Jos nyt tuolla ulkona alkaisi maailman loppu... ehkä on siellä jo
pimentynyt, salamat leimahtelevat ja Jumalan poika näkyy taivaalla.
Ehkä ovat isä ja äiti jo menehtyneet. Onko täällä parempi kuin ulkona?
Ei, ylhäällä myllyssä on parasta. Mutta luukku on kiinni. Innosta
vapisten poika nousee kiivinpuuta myöden ylös ja saa kuin saakin
heikoilla ranteillaan nostetuksi luukun auki ja vaaran päätä huimatessa
punnerretuksi itsensä reunan yli myllyn puolelle.
Siellä vallitsee unelias suvisydämen rauha, jota ei ole häiritty
kolmeen kuukauteen. Neliruutuinen ikkuna on ylt'yleensä jauhon tomun ja
hämähäkin seittien peitossa, eikä hiljaisuus tiedä mitään maailmanlopun
tulosta, joka äsken heijasteli pojan hennossa hermostossa. Pojalla ei
ole ainoatakaan satukirjaa, hän on lukenut vain aapisensa ja Tuhkasen
lukukirjan. Mutta tämä suvinen myllyn sisus, jonne hän sattumalta
näin on joutunut, se on hänelle voimakas satu. Tuossa ovat kivet,
joissa tuntuu säilyvän sen hetken sävy, jona ne keväällä viimeisen
kerran vongahtivat. Tuossa on pesä, jonka hiilustassa myllymiehet
paistoivat ohrapannukakkuja, tuossa tori ja tratti karistimineen,
kaikki taintuneena kohisevaan hiljaisuuteen ja kosteaan kuohun ja
jauhon lemuun. Poika hetvahtaa taas ajatuksettomaan tuijotukseen,
silmät laajenevat ja hän antaa armaitten hetkiensä mennä. On vielä
aikaa iltaan, vielä ehtii retkeillä Myllyniityn pensaikoissa tutkimassa
orjantappurain omituista hedelmänmuodostusta, istuskella ladonovella ja
saapua sen kautta riihen eteen, jonne myllyn vaikutus ei enää tunnu.
Tämä on täysipainoista satua. Kun poika mieheksi varttuneena ja
hirvittävän kauas näistä ajoista etääntyneenä lukee Romain Rolland'n
Jean-Christophe'ia, sijoittaa hän mielikuvituksessaan Christophe'in
syntymähuoneen tähän myllyyn...
Tulee siitäkin kesästä syksy ja vesisateet, jotka paisuttavat jokea.
Mylly käy, sen kuulee kotiin asti. Veden kohina syvenee ja etääntyy,
kun vintta avataan ja kaikki vesi kiitää esteettömästi myllyn alle
siipien kitaan. Se on nyt asiallinen vaarantakaisen kyläkunnan
jauhatusmylly, ei enää satu. Kasvanut poika lähestyy sitä toisin
tuntein. Hän tuntee myllymiehen, rivosuisen rengin. Rengin aika tulee
myllyssä pitkäksi ja sen vuoksi hän kiusaamatta sallii pojankin
siellä olla. Hän antautuu lapsen kanssa jonkinlaiseen äitelään
tasavertaisuuteenkin, laulelee sille pitkiä monivärsyisiä tyttölauluja,
joiden kansanomainen suorasukaisuus on hirvittävä, mutta sillä kertaa
kovin viehättävä. Kun poika taas kypsyneenä miehenä on ongella ja
syvään luonnonhartauteen vaipuneena, tulee kutsumatta se sävel, vieläpä
sanatkin hänen huulilleen ja — mikä ihmeellisintä — aiheuttamatta
sielussa lievintäkään kauneuden himmennystä...
Talvella mylly uupuu syvälle kinosten ja jääriitteen alle. Sinne ei
mene tietä eikä polkua. Jonain virkeänä talviaamuna lähtee poika
suksineen noudattamaan kissan jälkiä. Omia ohjeitaan seuraten ne
lopulta päätyvät myllyn henkeen, yhtyen siellä hiirten, lintujen
ja saukon jälkiin. Poika seisoo siinä hetkisen suksillaan vilun
sinertäessä kaulaa ja ranteita ja silmäin tuijottaessa myllyä, joka
nyt on yhtä yksinäinen kuin suvisydännä, mutta ikäänkuin heikompi ja
nöyrempi kuin silloin.
Kunnes taas kevät tulee ja joki tulvii vieden mukanaan puisen
sillan ja vyöryen kellanruskeana kuohuna myilyalueen kolukistoissa.
Soveliaassa suvantopaikassa pyörii pyörimistään korkea ja säännöllinen
vaahtotötterö. Lehti on puhkeamaisillaan ja myöhäisenä vaaleana
kevätiltana hiipii kyläntyttö tutun yöjauhattajan vieraaksi. Poika
kuulee sen sänkyyn äidiltään, kun tämä ennen makuulletuloaan vielä
silmää ikkunasta ulos ja siinä puhelee isälle. Poikakin on jo vuotta
vanhempi kuin viime kevännä... Hän on saanut »Maamme kirjan», sen kuvat
ja lukukappaleet ovat antaneet vauhtia mielikuvitukselle, niinkuin
auringonlämpö lehden puhkeamiselle. Juuri tänään hän myllyn luona
pienistä kivistä rakensi samanlaisen yliopiston kuin on kuvattu sen
kirjan loppupuolessa. Ja komea kaarnalaiva saapui ulkomailta satamaan
siihen lähelle...
Kosken kevätöinen kohina kuuluu nyt pirttiin asti tuudittaen uneen
viatonta ruumista ja sielua.
Niin on ollut kerran maailmassa ja nyt on edempänä mainittu samea ja
matala talvipäivä. Minusta on omituisen luonnotonta ajatella, että tuo
hiukan kuluneen näköinen ja hiukan parroittunut miehen pää, jonka kuvan
näen tähän peilistä, on eläen muodostunut siitä silloisen poikasen
päästä. Siinä on jotakin melkein häpeällistä.
Ja ulkona seinustalla ovat kaikkien katseltavina tylsännäköiset
kivikakut — muistoina mukamas.