Vilkkaassa yksinäisyydessä vietetty heinäkuun päivä on takanani.
Talvella minua vaivasi turtumus, nyt kesällä heltymys. Olen taas tullut
samanlaiseen vaikeaan tilaan, kuin olin viisitoista vuotta sitten;
ero on vain siinä, että silloin löi sydämeni kiivaasti, nyt se pyrkii
liiaksikin hiljenemään.
Olen yksinäinen, vaikka talossani on väkeä yhdeksän henkeä, kaikki
läheisiä, joista en mitenkään luopuisi. Ikkunastani näen lasteni
leikkivän; niitä holhoo eno Samuli hintelä ja lapsmainen poikanen,
vaikka onkin äsken ripille päässyt. Näen heidät niinkuin jostakin
tuskastuttavan etäältä enkä pääse lähenemään.
Ei ole muuta paperille pantavaa kuin omat olot ja niitä ei kannattaisi.
Ikuinen näkymätön sanelija sanelee päättymätöntä arvoitustaan, niin
sanottua elämänarvoitusta, joka ei poistu eikä ratkea. Niin päivä
päättyy, ainoona saaliinaan ihmettely siitä, että elämä vaan jatkuu.
* * * * *
Kysytään, lähtisinkö järvelle, uistinta soutamaan;
Samulin tekee mieli. Hän on hankkinut naapurista veneenkin.
Lähden — ensikerran vesille tänä kesänä. Ilta on mitä ihanin, vesi
melkein tyven ja taivaalla tarpeellinen määrä pilviä herättääkseen
muistimielteitä entisaikain täyteläisistä tunnelmista. On arki-ilta, ei
kuulu maalta viinan kiihdyttämien nuorukaisten mylvintääkään.
Luonto pitää puolensa. Se tehoo tajuntaan, vaikkei viheliäinen ja
luonnolle vieras nykyhetki anna tunnelmalle mitään lähtökohtaa. Muistot
tulevat omituisen kylminä ja tylyinä, niiden toteaminen tuottaa
melkein tuskaa, joka kauniina iltana veneen perässä istuen tuntuu
luonnottomalta.
* * * * *
Hentorakenteinen poika soutaa mielikseen. Paljaat jalat punnertavat
kaaripuuhun, ihossa ja vaatteissa on kesäisen elämän tuntua... Saan
ajatuksia, jotka tiedän lämpöisiksi, mutta sisäinen lämpöaistini ei
toimi. Poikahan olisi mainio malli 90-luvun maalarille. Mitä elämyksiä
on 90-luku minulle tuottanut? Kaikkein verevimpiä, sillä minä koin ne
herkimmässä nuorukaisiässä. Meikein yhtä vereviä kuin 10-luku, jonka
keskivaiheilla olin terveimmilläni, lähtiessäni iltojen iloihin...
Juuri 90-luvulla nähtiin tuommoisia ammoin rannalta veteen kaatuneita
honkia, jommoinen tuossa nyt juuri tänä ehtoohetkenä yrittää minulle
tarjota vanhentunutta tunnelmaansa... Kaksikymmentä vuotta sitten
olin viisitoistavuotias ja sain joskus olla kesäistä yötä jossakin
mahtavissa talollissukulaisissa. Yksin jäätyäni vedin kirjahyllyltä
esiin vuosia vanhan joulualbumin, joka valoisan ikkunan pielessä avasi
pojalle aartehistonsa. Mikä tavaton taika olikaan noissa Sparren ja
Järnefeltin kuvissa, Ahon, Ingmanin ja Kauppis-Heikin kertomuksissa.
Ei voi taiteelta vaatia suurempaa tehoa kuin niillä silloin oli. Joka
lehdeltä koin noita samoja vaikutelmia, jommoinen Kauppis-Heikistä
teki kirjailijan: että oli osattu kirjoittaa niin kauniisti kuin
»pirtti unelmoi». Kuinka ihanan herkkinä sieltä astuivatkaan rakkaan
maiseman suviset illat ja yöt, salolammet tuoksuvine rantoineen,
mökit miehineen, vaimoineen ja lapsineen. Niinhän juuri vähäisintä
värähdystään myöten minäkin ne olin kokenut — ja kuinka paljon samaan
suuntaan olin vielä kokenut sellaista, jota noissa kertomuksissa ei
ollut. Jahka minäkin pääsen oikein kuvailemaan, mitä olen nähnyt ja
tuntenut kotoisina suviöinä, pirttien hämyissä, heinien tuoksuissa. Ei
ole mitään ihanampaa kuin tuommoisen tarinan tai runon kirjoittaminen.
Juhani Aho ei voi olla mikään tavallinen mies, se on vain salaperäinen
nimi, joka jossain on, näkee, kokee ja kuvaa, sellainen suloinen
luonnonherkku, joka tällaisen vuosien takaisen albumin lehdiltä valuu
silmääni ja tajuuni, niinkuin mansikat halmeelta käteeni ja suuhuni. Ja
marjapaikka on paras silloin, kun sen löytää näin sattumalta...
* * * * *
Pohjoisella taivaalla on valtavat määrät punaisia iltapilviä, jotka
liikkumattomassa hurmiossaan lausuvat Koskenniemen runoa viimeisestä
Lusignanista. Kun olin hyvin pieni poika ja hain lehmää laitumelta,
näin iltapilvien kuviossa kuolleen sisareni ja veljeni hahmot...
Punapilvijoukkioitten alapuolella on muutamia noita meikäläisen taivaan
ihanimpia ilmestyksiä: hyvin pitkiä ja suoria, kullanhehkuvia viiruja,
joita onnellisella hetkellä olen verrannut urkujen ääneen. Tuossa on
yksi aivan erillinen, pienen pieni, tuskin huomattava, kirkas ja suora
kuin lapsen ajatus. Taivaan pilvisoiton pianissimo...
Aurinko on laskemaisillaan suoraan eteeni. Varjoon jäävien kylien
talot ja pellot turkuttavat tajuuni asiallisia sisältöjään, joitten
liiallinen tuttuus kiusaa minua. Miksette ole kukkivine törminenne ja
lehtotupsuinenne pelkkää hentoista elämän taidetta, niinkuin olitte
ennen? Miksi pyritte tehostamaan sitä tylsyyttä, joka vaiheillanne
viihtyy? Olkaa nyt hetkinen huutamatta sitä ikuista juttuanne, että
minä kerran ehkä piankin kuolen, ja härnäämättä minua sillä vanhalla,
etten muka tiedä, minkä tähden olen elänyt.
Tulehtunut mieleni kuohahtaa. — Entä jos kuolenkin. Vaikka tästä veteen
kuukahtaisin, olen elänyt ainakin sen, minkä tekin ja tulen ainakin
sinne, minne tekin. — Käännytään kotiin, Samuli — —.
Hellittää hiukan sekava mielentila. Ehkäpä sen tekee lähestyvä yö,
vaikkapa se onkin niin tuiki toinen kuin 90-luvun novelleissa ja
10-luvun omissa kokemuksissa. Suurin osa väestä on jo nukuksissa,
äiti hyräilee nuorimmalleen, sattumalta samaa säveltä kuin 1917
sinä suvi-iltana, jona elin »Aamusta iltaan». Ja niinpä muodostuu
ajatusviiva elonarvoituksen näkymättömän sanelijan lauseeseen.
Kyökin ikkunan ääri on tähän aikaan talon viehättävin iltapaikka.
Palvelustyttö on omilla teillään, piirongin päällä naksuttaa
herätyskello niinkuin yrittäisi isännälle ilmoittaa, mihin tyttö
on mennyt. Pöydän päällyksenä oleva vahakangas on kulmataipeistaan
kodikkaasti kulunut. Kahvipannussa lienee hiukan jälellä iltapäivän
keitoksesta.
Nythän on tarjolla sitä kotoista rauhaa, jota joskus perheeltäni
tiukkaan. Ota nyt hiljaisuudelta ottimesi. Iltahan on jo pitkältä
ollut erikoinen, mielteitten ja kuvien hillitöntä mosaiikkia. Sulata
ne kuvaukseksi 20-luvun illasta. Siitähän näet vinottain kapean veden
yli vanhan talon, jonka vaiheilla koit suloisia asioita yhdeksän
ja kahdeksan vuotta sitten. Syleilit ja suutelit nuorta kiinteätä
vartaloa, jossa ei ollut mitään vikaa. Vaatteet olivat halpaa kangasta,
mutta väriltään kauniin punertavia ja juontuivat keveissä viivoissa
vielä varttuvien jäsenten mukaan. Ehjässä lapsellisessa lemmenhurmassa
avautuivat perspektiivit herkästi aineettomaan onnen maahan.
Kyökin kodikas ilma, jota nyt hengitän, huomauttaa, että olen kulkenut
joltisenkin matkan silloisen perspektiivin rantaa kohden. Silloin
oli tässä paikassa mitään aavistamaton kylän vainio. Nyt on pihlajan
rungosta sähköpylvääseen vedetty nuora ja siitä riippuvat vaatteet
piirtyvät yötaivasta vastaan. Ne ovat kaikki lasten vaatteita neljältä
eri ikäkaudelta. Niinkuin jokin voimakas elävä joukko, joka kuuluu
päivään ja aavistamattomaan tulevaisuuden kymmenlukuun eikä ole öisten
mietteitten tavoitettavissa. Siinä ovat pienimmänkin, kaksikuukautisen
pallukan paidat jo kuivumassa. Ovat juuri niin, että minun niiden
yli on katsottava sitä vanhaa taloa, josta löysin neidon yhdeksän ja
kahdeksan vuotta sitten. Maallista matkaa on sinne äänen kuuluma,
kauneuden perspektiivi riittävän pitkä.
Mitäpä heistä! — Kunpa osaisi nuo sanat vielä sanoa itselleen yhtä
vakuuttavasti kuin 10-luvulla. Kunpa vielä voisi imeä itseensä sen
hunajan, joka valuu Jotunin »Arkielämän» viimeisestä luvusta, tuon
verrattoman tarinan, joka lienee 90- ja 10-lukujen välisen ajan
kukintoja, »— — itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen
tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit, — — se näkyvä
elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.»
Niin kai sen pitäisi olla. Mutta kun Eveliina oli Jahvetin aitasta
astunut omaansa ja kynnyksellä istuen ja punaraitaista hamettaan
polviensa ympäri käärien avuttomana katseli nousevaa aurinkoa, niin
»Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi
päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä missä koti
on.» Siinäpä se. Miksi siis itket Eveliina? Sanokaa Eveliinalle ja
minulle, missä on meidän kotimme.
Ajatusviiva meni ohi; näkymätön sanelija jatkaa taas arvoituksensa
sanelemista, joka kuhunkin kuuntelijaan nähden lie elämäniän pituinen.
Vasta aamupuolella tulee uni.
Heinäkuu, -23.