1.
Tuohenmaa oli ja on tällä hetkellä sievä salomaan torppa, isohko, vanha
ja hyvin viljelty asumus. Sen ulkonäkö ei vielä ole ehtinyt muuttua,
vaikka sisällä tätä nykyä vallitseekin hyvin sekava olo. Sinne palasi
näet sen Taavetti-vainaan leski poikineen — palasi asiat kuultuaan
mielelläänkin, vaikka sillä lailla ensin Taavetin jätti. Se yrittää nyt
saada sitä asumusta itsenäiseksi, eikä siitä tiedä vaikka saisikin,
Taavetin kuolinpesän nimeen, kun sille jäi kuin jäikin rintaperillinen.
Siellä se nyt on Olka ja joitakin sen hämäriä sukulaisiakin siellä
vähtää. Sen roikan tähden isäntä juuri sitä itsenäistymistä niin
vastaan paneekin. Kyllä hän sen aina Taavetille olisi myynyt ilman lain
pakkoakin, mutta sen ei tullut pantua asiaa alulle, ennenkuin niissä
Olkan kiehinöissä sai sen kuolintautinsa ja siihen sitten niin nopeasti
menehtyi.
Tuon hiljaisen ja hymyileväisen Tuohenmaan Taavetin elämä ehti saada
melko myrskyisen loppusuorituksen, vaikkei sitä kukaan olisi uskonut,
kun muutama vuosi sitten katseli sitä elämää, kun hän vanhan äitinsä
kanssa kahdestaan asuskeli torppaa.
Kuinka jykevän sopusointuinen silloin saattoikaan olla joku elokuinen
sunnuntaipäivä tuon hyvän parin elämässä. Oli juuri osavasti
lauantai-iltana saatu ruis poikki, sen jälkeen vihdottu ja sitten
nukuttu sitä unta, jota voi nukkua vain rukiinviljelijä onnellisesti
sujuneen leikkuun jälkeen. Nuoren miehen kasvot ja kädet, niiden
suonet, hermot ja jänteet ovat täynnä vakiintunutta, leppoisaa voimaa,
kun hän herää semmoisesta unesta. Ihossa tuntuu vielä saunan jälki;
ehtoolla muutettu valkoinen paita ja pyykinväkiset raidit ovat sen
hyvästi säilyttäneet. Aurinko paistaa Tuohenmaan pirttiin, kissa makaa
yöllisen pyyntimatkan jäleltä koivet oikoisenaan poikastensa vieressä,
vanha Siina, Taavetin äiti tuo pöytään vellivatia, pyhäaamun vakinaista
suurusta. Kello osoittaa aikaansa kiiruhtamatta.
Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut,
hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä
kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä
arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin
on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole
mitään pakottavaa syytä. On tällöin niin erinomainen tilaisuus pieneen
keveään aamuhartauteen: lukea kenenkään näkemättä rukous virsikirjasta,
ja sen päätyttyä kirjaa muuten selaillessa antaa mielen omin valloin
toteilla niitä pieniä sanattomia taikoja, joiden noudattaminen on
elämän tällaiseksi hyväksi vakiinnuttanut. Tällaisen sunnuntaiaamun
oikea viettäminen on juuri yksi niitä taikoja. Oikein kauniina
aamuna tuntee ikäänkuin saavansa etukäteen kassaan tuota salattua
elämänvoimaa. Kun siinä muisti kajastelee elettyä elämää, niin ihan
itse näkee, kuinka aina on osannut vältellä kaikkea sellaista, mikä
onnea väijyy...
Taavetti on jo noussut ja syönyt ja tervailee ulkona portailla
saappaitaan, asettaa ne sitten nurkanrakoon sitä varten pistetylle
laudalle kuivumaan. Työsaappaitten tervaus kuuluu myös pyhäaamun
menoon — ei ole vielä kirkonaika läheskään. Pyhäaamuna oleillaan
paitahihasillaan ja paljain jaloin — mikä on oleillessa lämmenneellä
porraskivellä ja pihapoluilla, joutilaana. Siina tulee pirtistä
sylissään kissanpojat ja emo maukuen perässä; hän tuo nekin siihen
pihalle aurinkoon. Pääskyset käyvät pesällään tallin oven päällä
sipaisten joskus lennossaan aivan läheltä ruohostossa urahtelevaa
kissaa. Siinan varhaisesta aamurukouksesta on elämä taas näin lähtenyt
menemään pyhäistä lattiaan. Lukemattomat, vuosikymmeniä jatkuneet
seikat ja suhteet ovat tämän kaiken takana.
Siina ei juuri käynyt kotoa muualla kuin joskus kirkossa, ei liioin
Taavetti muualla kuin myllyssä ja pari kertaa vuodessa Tampereella. Jos
näin pyhäehtoona sattui olemaan tanssi lähettyvillä, saattoi hän mennä
sinnekin; Siina ei sitä vähääkään paheksunut, sillä hän tunsi kotiin
asti, ettei Taavetilla ollut mitään hätää. Taavetti oli tansseissa
ovensuujoukkoa, mutta seurasi sieltä hymyillen ja virkeänä kaikkea mitä
tapahtui ja piti kisailevaa leikkiä tanssitaidottomien poikien kanssa
päästäen joskus äänekkään hihityksen. Hän ei koskaan esiintynyt minään
tekijänä, mutta saattoi kumminkin maanantaiaamuna kahvia juodessaan
kertoilla äidilleen kaikki tanssin aikaiset ja sen jälkeisetkin
sattumukset.
Näin kului äidiltä ja pojalta kahdenkesken kaksikymmentä vuotta vanhan
Tuohenmaan kuoltua. Pyhät ja aret sujuivat vakiintuneeseen tapaansa,
ja perheen varallisuus lisääntyi kaikessa hiljaisuudessa. Taavetti
lähenteli kolmeakymmentä, ennen kuin äidin elämässä ensimäiset
selvät ehtoon merkit esiintyivät, muistuttaen, että muutos kerran on
tuleva. Taavetti huomasi tämän selvemmin jonain saunailtana, kun hän
istui vilvoittelemassa puodin portaalla ja äiti löylyn ja kosteuden
kutistamana meni siitä ohi puolipukeissaan. Jos äidin rinnalla siinä
sattui astelemaan joku työnavussa ollut kylän tyttö — nämä olivat hyvin
hanakoita tulemaan Tuohenmaahan työhön, tietenkin nuoren isännän tähden
— niin näyttäytyi äidin vanhuus sitä selvemmin. Semmoisena hetkenä
saattoi Taavetti unohtua siihen istumaan pitkäksi aikaa ja mitään
ajattelematta tuijottamaan oman mielensä uumeniin.
Siinalla taisi olla joitakin hiljaisia toiveita ja pikku yrittelyjäkin
Taavetin naimisen suhteen, mutta ne eivät ollenkaan sujuneet. Siinan
oli oikeastaan vaikea ajatella siihen ketään toista niinkauan kuin
hän itse oli jalkeilla. Tulee siitä kyllä Taavetille outo häiriö, kun
kerran jää yksinään ilman naisapua, mutta onhan poika täyden miehen
iällä, luonnoltaan vakaa, puhdas ja kykeneväinen. Kyllä se siitä osaa
selviytyä.
Ja niin kävi, että Siina sitten eräänä aamuna jäi sänkyyn ja sieltä
neuvoi Taavetille, mitä tämän sopi tehdä. Taavetti pysytteli sen
päivän kototöissä ja piti silmällä äitiään. Seuraava yö kului hyvin;
äiti ei valittanut eikä ollut muutenkaan levoton. Mutta aamulla
hän pyysi Taavettia lukemaan, mainiten sivut ja kohdat virsikirjan
tekstipuolelta. Oli niinkuin pientä itkun värettä hänen äänessään, kun
hän puhui:
— Minä olen kohta kolmekymmentä vuotta sen joka aamu tehnyt, enkä
jättäisi sitä nytkään tekemättä, mutta en jaksa oikein pidellä kirjaa.
Taavetin lukiessa hän puoliääneen toisti joka sanan. Se oli Tuohenmaan
Siinan viimeinen aamuhartaus.
2.
Taavetti oli sen verran tottunut kaikenlaisiin naisväen toimiin,
ettei hän äitinsä kuollessa joutunut aivan avuttomaksi. Kun tuo
outo tapaus kerran oli asumuksen olon täydellisesti sekoittanut ja
huumannut, ei Taavetista navetassa ja keittiössä hääriminen enää ollut
sen kummallisempaa; se vain tehosti tätä avartunutta yksinäisyyttä.
Tietysti tästä nyt uusi elämä oli alkava, mutta sen johdosta kannatti
kyllä antaa jatkua tämän ihmeellisen juhlan lehmien, lampaitten ja
ruoka-astian seurassa.
Vasta kolmantena päivänä yksin jäänyt torpan poika lukitsi ovensa ja
lähti kirkolle tekemään kuolemanilmoitusta ja hankkimaan arkkua. Hänen
täytyi pappilassa ilmoittaa myös hautauspäivä ja se seikka pakoitti
häntä ajattelemaan asiaa pitemmältäkin. Oli hankittava kantajat ja
niille oli jälleen tarjottava jotain kirkosta palattua. Tätä kaikkea
hän taas ei voinut aivan yksin toimittaa. Talossa tarvittiin naista
jo ennen kuin äiti oli sieltä saatu maan poveen. Siinä tuli pakosta
mieleen äidin leikinlaskut vieraille: että Taavetti on laiska naisissa
käymään, mutta kai hän sitten muistaa lähteä, kun minä tästä ensin
lähden.
Nyt vasta Taavetti huomasi senkin, ettei heillä ollut edes läheisiä
sukulaisia paikkakunnalla; isä ja äitihän olivat muuttaneet
nuoruudessaan tähän muualta, eikä tainnut olla isoja sukuja sielläkään,
koskei hän muistanut niistä koskaan puhutuksi. Ja sen oli Taavetti aina
tuntenut, ettei heidän välinsä naapureihin ollut sama kuin naapureitten
keskenään; jonkinlainen ystävällinen vieraus vallitsi. Ne olivat siinä
ikäänkuin odottavinaan, kuinka Tuohenmaassa nyt elämä järjestyy Siinan
kuoltua.
Eihän Taavetti siinä muuta osannut kuin lähteä puhuttelemaan Tuomiston
Taavaa ja pyytää häntä laittajaksi niinkuin isompiinkin pitoihin. Taava
tuli mielellään jo paria päivää aikaisemmin: missä sen hauskempi oli
pitotavarain kanssa väihkiä kuin tuommoisessa varakkaassa asumuksessa,
jossa ei talon puolesta ollut yhtään vaarallista naissilmää
katselemassa, kuinka paljon mitäkin kului ja mihin kului. Todellinen
autuus aukeni Taavalle, kun hän lopulta jäi vallan yksin asumukseen.
Taavetti ei näet ollut omin päinsä osannut mitään ostaa, lisää oli
lähdettävä hankkimaan. Taavetti oli tarkoittanut, että vain kantajia
kahviteltaisiin. »Mitä minulla täällä sitten ollenkaan tehdään?»
supatti Taava. »Totta kai nyt joitakin naapurejakin käsketään — sanoin
minä jo meidän Seemillekin, että hänkin tulee, kun aattelin, että
Taavetti on niin suruunsa painunut, ettei itse semmoista huomaakaan.
Kyllä Seemi sitä sanoi...» Taavalta tuli suopeata lörpötystä niin
kuin rastaalta — ja Taavetti lähti uudelleen kirkolle. Sillaikaa
sopi Tuomiston Seemin, Taavan uskollisen elämänkumppanin, jollakin
matkallaan poiketa Tuohenmaahan katsomaan, kuinka siellä asiat
sujuivat. Seemillä oli poiketessaan reppu selässä eikä se ollut
unohtunut lähtiessäkään — ja naapurien akkunain takaa virnisteli
moni kellertävä kulmahammas: nähtiin selvästi, että Seemin reppu oli
Tuohenmaassa vahvistunut. Kyllä Tuomiston Taava Seeminsä kanssa haaskan
haistaa...
Vähitellen siinä hautajaisten lähestyessä pääsi tuo kuolinpesän
ympärille kuuluva sivullisten vaaniskelu vauhtiinsa: jokainen pyrki
saamaan kortensa autioituneesta keosta. Naistahan siinä nyt ennen
pitkää tultiin tarvitsemaan — kuka oli pääsevä? Pallilla on Taimi
ripillä käypä niinkuin odottamassa — saa nähdä, eikö Pallin akka ala
sitä sinne keinotella.
Näin olivat tarkkaavaiset naapurit puhelleet noina päivinä, joina
Tuohenmaan Siinan hautaamista valmisteltiin.
Ja kun Taavetti sitten Taavan käskystä oli tällä matkallaan kirkolle,
kohtasi hän parahiksi Pallin Saiman. Hyvin puettu maireasilmäinen
töllin emäntä pysähtyi puhelemaan.
— Niin aina Siina sitten pääsi pois, ei tarvinnut olla vastuksina,
vaikka kyllä mar Taava sen puolesta äitinsä hoitanut olisi, mutta
kuinkas nyt rupee sitten käymään, kun ei ole ollenkaan vaimoihmistä,
kun ei ole tullut ajoissa hankittua sijaista — minä siinä jo sanoin
meidän Taimille, että menisit nyt sinä sinne katsomaan, kuinka Taava
siellä tulee toimeen, kun on sentään lehmiäkin ja äiti aina hoiti niin
hyvin kaikki, mutta Taimi sanoi, ettei hän mene, sanotaan vielä, että
minä tuppaan sinne emännäksi, heh-heh...
Se tästä nyt ainakin oli seurauksena, että Taavetti kutsui
Pallilaisetkin sitten pyhänä hautajaisiin. Ja kun hautajaiset tulivat,
tuppautui Pallin akka tyttärineen kaikkialle, niin että hankki jo
karkoittaa Taavan. Kirkkoon lähdettäessä tahtoi Palliska — kuten Taava
sanoi — vallan välttämättä jäädä sinne Taavaa auttamaan. Tuli pakarissa
sievä rettelö siinä, kun ruumis oli jo reessä. »Saima jää tänne, jos
tahtoo, vaikka kyllä-mar Taava täällä toimeen tulee», sanoi Taavetti,
ja Taava tuiskahti, että: »Kyllä, kun olen tullut tähänkin asti — eikä
kaikenlainen apu sen puolesta ole muuta kuin haitaksi.» Ja Pallin
akka jäi vaan sinne kirkon ajaksi — paimentamaan tyttärensä tulevia
tavaroita. Joku naapuri hymähti pirullisesti ja ajatteli, että jo olet,
Tuohenmaan poika, ämmien vyyhdessä.
Pallin Saima hoiti tyttärensä asiaa niin intohimoisesti, että
»meidän Taimi» joutui kuin joutuikin Tuohenmaahan naisapulaiseksi.
Kahdeksannellatoista oleva, luonteeltaan isänsä tapainen mutta olossaan
äitiään kuvasteleva Taimi liikuskeli Tuohenmaan navetassa ja pakarissa
samaan tapaan kuin lapsi, joka äitinsä neuvojen mukaan vieraille
näyttää monia taitojaan. Oli niinkuin häntä puhuessaankin olisi aina
kevyesti väsyttänyt se suuri viisaus, jonka hän lapsesta alkaen oli
saanut. Toisin silmin hän näki, kuinka Taavetti katseli häntä —
niinhän sen oli määräkin katsella, sitähän äiti oli tarkoittanutkin.
Se oli yhtä luonnollista, kuin aikoinaan rippikoulu, ja yleensä tuo
säännöllinen pyrkimys kaikkinaiseen vaurastumiseen. Kyllä hän voi
Taavetin aivan hyvin ottaa...
Taimi oli toimissaan hidas ja vielä kovin lapsellinen. Kaikki mitä hän
teki, oli oikeastaan vain Pallin vanhaa Saimaa. Taavetin mielestä oli
jotain äitelän hullunkurista siinä, että tuo rusohipiäinen töllin tytär
muka jatkoi hänen äitivainaansa toimia, eikä asia suinkaan parantunut
siitä, että akka itse tuhkatiheään kävi katsomassa, »kuinka se nuori
pari täällä pärjää». Huusholli sujui yhä huonommin: täytyi ottaa
eri ihminen pyykille, apulainen teurastukseen ja vihdoin lampaiden
keritsemiseenkin, kun Taimi ensin oli yrityksissään haavoittanut paria
karitsaa. Muita apulaisia ei olisi saanut ottaa, kuin Pallin akan. Tämä
taas ei joka tarpeeseen mitenkään päässyt, ja Taavetti puolestaan oli
aina silloin huonolla tuulella, kun akka siellä liversi. Pallin tytär
tunsi mielessään jonkinlaista hämääntymistä, kun maailmanjärjestyksessä
tapahtui semmoinen järkytys, ettei Taavetti häntä enää katsellutkaan.
Mitäs tämä tämmöinen nyt oli, kun ei äitikään saanut sitä sujumaan?
Äiti ja tytär alkoivat tuskastua ja riitelivät joskus kahdenkesken
kelpo lailla. »Enhän minä millään sen paremmin voi olla», voivotti
tytär ja äiti epätoivossaan ehdotti Taavetille kihlausta. Kateelliset
naapurit pidättivät henkeään, kunnes heidän jännityksensä suloisesti
laukesi siihen, että Taavetti omin päinsä pestasi itselleen oikean
verevän piian. »Jo katkesi Pallin ämmältä Tuohenmaassa sanka»,
huudettiin töllien akkunapielissä sinä päivänä, jona »meidän Taimi»
muutti takaisin kannollensa kasvamaan.
Uuden piian nimi oli Aina, ja hänellä ei ainakaan ollut ketään
aikeilevaa akkaa takanaan. Hän otti tehtävänsä tavallisen reiman
piian kannalta, liikkui toimissaan lauleskellen ja suoritti ne kyllä
kunnollisesti ja ajallaan, niinkuin semmoisen välttämättömän pahan,
joka maailmanrannalla on kaiken hyvän edellytyksenä. Sillä kun piika
on tehnyt ehtooaskareensa ei mikään estä häntä lähtemästä katsomaan,
onko tällä paikkakunnalla tarjottavana muutakin kuin lannan luomista
ja perunain kuorimista. Tuohenmaastakin oli nyt edustaja paikkakunnan
tansseissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla Aina vainusi, missä
sellaisia kulloinkin pidettiin ja aamulla hän tiesi kertoa yhtä ja
toista, mitä tansseissa oli tapahtunut. Osasipa hän jollakin hauskalla
silmän luonnilla tehdä sellaisen kertomuksen isännälleen varsin
viehättäväksi. Taavetti ei ollut koskaan nähnyt hänellä kotiin tullessa
ketään seuralaista.
Tämän Ainan elo ja olo se lopullisesti poisti Tuohenmaan ilmasta vanhan
Siina-vainaan hengen. Työt ja toimet sujuivat taas, vaikkakin tykkänään
toisin ottein; oltiin enemmän niinkuin muutkin asumukset. Taavetilla
oli jokin salainen tunne elämän huonontumisesta, vaikka hän ei voinut
siihen syytä selittää. Hän maksoi veronsa taloon aikoinaan ja yhtä
keveästi kuin ennenkin. Kevät lupasi myös tulla aikoinaan ja entistä
kauniimpana alkaen jo sulatella niitä lumia, joita myöten Tuohenmaan
taannoiset merkkitapaukset olivat liukuneet. Taavetti tunsi nuortuvansa
tuon vahvaverisen piikansa seurassa.
Maarianpäivän ehtoopuolella sattui niin, että Taavettikin tiesi
tansseista ja kehoitti puolittain leikillään Ainaa jäämään niistä
pois. Aina puolestaan kehoitti Taavettia tulemaan mukaan. Nämä
kehoittelut uudistettiin molemmin puolin pariin kolmeen kertaan,
jotenka keskustelu sai herttaisesti veikailevan sävyn. Kun hetki tuli,
istui Taavetti pirtissä ja Aina teki hiljaisia hankkeitaan. Kumpikaan
ei nyt enää puhunut mitään, oltiin vaiti. Äina katosi, Taavetin oikein
kunnollisesti näkemättä hänen menoaan. Jostakin syystä Taavetti yhä
istui istumistaan samalla paikalla. Maaliskuun hämy vahveni, pitäen
kumminkin kauan kiinni päättyneen aurinkoisen päivän rippeistä.
Taavetti oli tainnut istua tuntikauden sitä katselemassa, kun hänen
silmiinsä tuli naisihmisen hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin
Aina. Se palasi kotiin, ei ollut mennytkään tanssiin. Tuohenmaan nuori
isäntä tunsi verensä omituisesti jähmettyvän, ensi kerran eläissään. Ei
otettu enää tulta lamppuun sinä ehtoona...
Aina parka ei ollut pätevä kulkemaan sitä tietä, jolle hän tuona
Maarianpäivän ehtoona ja yönä antautui. Hän ei osannut aavistaa,
että tuo voimakas miehenkarhu, joka tosin tuntui kovin kömpelöltä
näissä asioissa, oli niissä myös yhtä kokematon kuin kehdon
lapsi ja sitä paitsi tietämättään saanut vankan ja kunniallisen,
melkeinpä ylimyksellisen kasvatuksen. Ainasta ei koskaan tullut
Tuohenmaahan emäntää, vaikka hän niiden mielikuvien hehkussa oli
tuona Maarianpäiväiltana palannut iltamamatkansa puolitiestä takaisin
isäntänsä luo ja seuraava yö sitten oli ollut sen tapainen kuin hän oli
kuvitellutkin. Aina katosi Tuohenmaasta kesken vuotta ja Taavetin oltua
jonkun aikaa taas yksinään tuli sijaan Olka, josta sittemmin tuli sekä
emäntä että Taavetin lopullisen kohtalon tekijä.
Olka oli varreltaan ja kasvoiltaan Ainaa komeampi ja käytökseltään
hillitympi. Hän katsoi kyllä alusta aikain isäntäänsä hymyillen,
niinkuin olisi sanonut, että nyt tulin sitten minä tähän, saa nähdä
mitä meistä tulee — niinkuin olisi ensi hetkestä ollut kysymyksessä
jokin voimien mittely. Mutta samalla oli hänen katseensa tiukasti
kiinni talon oloissa ja toimissa eikä hänessä koskaan iltaisin näkynyt
semmoista ilmettä, että nyt ovat talon työt tehdyt ja piika vapaa.
Hyvillä naisen vaistoillaan hän pian älysi, missä mielentilassa
Taavetti oli Ainan jäleltä: juuri siinä tilassa, jossa mies on naiselle
otollisin. Ainan eroominen oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa
ympäristön siitä paljoakaan tietämättä, mutta entisestä Taavetista
se oli tehnyt toisen miehen. Taavetti ei kaivannut Ainaa, mutta hän
kaipasi sitä, mitä hän lyhyenä hetkenä vaistomaisesti oli tuosta
poistuneesta naisesta etsinyt ja luullut löytävänsä. Tuloksena oli vain
etsinnän kiihtyminen ja se kohdistui nyt Olkaan, jolla ilmeisesti oli
arvokkaampi ja komeampi luonne.
Naapurit eivät taas paljoa tienneet Tuohenmaan oloista noina hiljaisina
kevätiltoina, joina siellä isäntä ja hänen tuleva emäntänsä mittelivät
voimiaan hiljaisissa lemmen kamppailuissa. — Kun ei Tuohenmaasta
kumpainenkaan käynyt missään, niin ei ollut muillakaan sinne asiaa.
Päivä päivältä Taavetti tuli näkemään, kuinka erilainen Olka oli,
ja se riitti hänelle. Hänellä oli suloisesti kiusaava epävarmuus
Olkan suosiosta, mutta hänellä oli yhtä suloinen varmuus siitä,
etteivät Olkan ajatukset enempi kuin askeleetkaan kulkeneet kotoa
minnekään. Että tässä nyt hänen ja Olkan välillä selvästi oli jotakin
tapahtumassa, joka liikkui toisilla tasoilla ja josta Taavetti tunsi,
ettei hän siitä enää tule vapaaksi selkiämään. Hän ja Olka ovat yhtä,
kävi kuinka tahansa.
Olka osasi kerran, kun Taavetti koetti häntä taivutella, sanoa hyvät
sanat:
— Minä olen sen päättänyt, että jos minä saan lapsia yhden tai
useamman, niin ne eivät synny piian lapsina.
Taavetti istui Olkan sängyn laidalla ja piti häntä kädestä. Mutta nuo
sanat kuultuaan hän ikäänkuin havahtui. Vanha yksinkertainen ja tuttu
seikka aukaisi yhtäkkiä tuon vankan miehen oikoiseen mieleen uuden ja
ihmeellisen näköalan: lapset. Olkalla lapsia — se oli kiihdyttävin
kaikista mielikuvista. Kenenkä ne muun voisivat olla kuin minun — ja
niitä on oleva. Mitä olikaan ollut Ainan kanssa? Kaukaista, kaukaista
ja hyvin pientä harhaa.
Olkan suureksi ihmeeksi Taavetti unohti kaikki lähentelynsä, mutta jäi
kumminkin siihen paikoilleen istumaan. Pihalla ja pirtissä oli pehmeä
keväisen iltayön hämy. Vähän päästä sanoi Olka:
— Ja sen myöskin, että minä en ole kihlaamattomana kenenkään morsian.
Näin nuo lauseet putosivat hiljaisella hiukan tylyllä äänellä. Mutta
juuri tuo tyly sävy oli Taavetille kaikkein kiinnittävin. Ja nuo Olkan
yksikantaiset lausahdukset, jotka kuuli vain Taavetti ja äänetön iltayö
— ne eivät suinkaan pysähdyttäneet kehittyvää asiaa, vaan lisäsivät sen
kiihkoa.
Oli sitten kerran myöhemmin taas eräs ilta, paljon valoisampi, mutta
muuten samantapainen. Taavetin oli määrä aamulla varhain lähteä
Tampereelle, ensi kerran Olkan aikana. Ei puhuttu paljoa sinä päivänä,
kumpikin hääri toimissaan entistä vakavampana. Taavetti arveli Olkaa
painavan sen, että joutui oudoksesta olemaan täällä yötä yksinään.
Taavetista itsestäänkin tuntui lähtö omituisen raskaalta.
Ei illallakaan syntynyt isoja puheita. Olka kiirehti aikaisin makuulle
luomatta katsettakaan Taavettiin. Taavetti tunsi kumminkin selvästi,
että Olka odotti häntä luokseen. Tämä oli jännittynyt matkan aatto.
Taavetti antoi hetkien kulua melko myöhäiseen, ennen kuin hän lähestyi.
Näkyi selvästi, ettei Olka ollut aikonutkaan vielä nukkua. Ei ollut
riisunutkaan, vaan makasi liikkumattomana vuoteessaan. Taavetti istahti
tavalliselle paikalleen. Hän hapuili Olkan vasenta kättä ja saatuaan
sen omaansa alkoi sovitella nimettömään pientä tuohisormusta, joka
hänellä oli pivossaan. Se sopi hyvin. Hän veti sen varovasti takaisin,
meni akkunan luo parempaan valoon ja ryhtyi koettelemaan sitä omiin
sormiinsa. Se meni vasemman käden pikkusormeen pysähtyen keskitaipeen
etupuolelle ja oli siihen juuri sopivan kokoinen. Sitten hän jälleen
irroitti sen omastaan ja vei takaisin Olkan sormeen.
— Kelpaako tämä siksi kunnes olen palannut kaupungista — ja onhan se
sopivan kokoinen?
Olka oli täysiverinen naisihminen. Hän, tuo komea ja hiukan
tylyluontoinen palvelustyttö ojensi hämärässä molemmat kätensä
isäntäänsä kohden tavoitellen hänen hartioitaan. Hän teki sen
voimakkaasti ja kiihkeästi omasta aloitteestaan ja täysin tietoisena
siitä mitä teki. Tuohisormus jäi tytön sormeen. Aamulla herättäessä se
oli särkynyt...
3.
Sattui niin, että Taavetti sai tuttua matkaseuraa useita kulmakunnan
äijiä oli samalla kertaa kaupungissa. He saapuivat perille jo kolmen
aikaan päivällä ja kuljeskeltuaan kaupungilla kokoontuivat tiettyyn
yöpaikkaansa, erään kauppiaan majatupaan. Taavetti oli kulkenut
omia teitään onnellisine salaisuuksineen, mielen täytti vahva tunne
siitä, että hänellä kotona on vaimo, nuori, varma ja odottavainen.
Hän kävi kultasepän puodissa ja valitsi sormuksen. Siinä se nyt oli
hänen sormuksensa, jonka Olka oli saava. Siltä särkyi tuohisormus...
Kaiverrusta varten oli tuo ihmeellinen, sileä ja painava kultaesine
kumminkin jätettävä sinne huomisaamuun asti. Silloinhan sopi lähteä
sen saatuaan jouduttamaan sitä siihen yhteen käteen, jonka salaista
odotusta ei kukaan vielä aavistanut. Mitä mahtoi se käsi tällä hetkellä
tehdä? Mitä mahtoi nyt juuri odottaessaan koskettaa?
Taavetin saapuessa majatupaan oli siellä iloinen porina. Siellä oli
myöskin eräs isäntämies keskipitäjältä ja hänen totensa vielä muuan
tamperelainen herrasmies: oli isännän kotoa soitettu ja pyydetty
jonkun asian vuoksi etsimään täältä isäntää. Se oli iloinen veitikka
ja oli heti temmannut äijät vilkkaaseen keskusteluun. Nämä eivät
tienneet, kuka mies olikaan ja pitivät häntä sen vuoksi jonain
kaupunkilaisveijarina. Semmoiset sillä olivat ilveetkin: tahtoi
tahtomalla miehiä henkivakuutukseen selitellen kirjasta taulukoitaan
ja esitellen rahamääriä sinne tänne. Olisi muka sopivaa nyt yksin
tein kaupungissa pistäytyä lääkärissä. Se maksaa vain viisikymmentä
markkaa ja senkin saa takaisin sitten kun ensimäistä vakuutusmaksuansa
maksaa. Äijät vilkuivat toisiaan salaviisaina: kyllä kai me sinulle
rahoja annamme. Mutta hyvin näyt osaavan asiasi; puhu vaan, on hauska
kuullaksemme.
— Mikäs taulukka se tälle sopii, sanoi muuan Taavetin astuessa sisään.
— Sille passaa paraiten naimataulukka — oliskos herran kirjoissa
semmoista.
— Nämä ovat kaikki siihen tarkoitukseen yhtä oivallisia.
Henkivakuutuskirjan perässähän ne tytöt menevät kilvassa. Vieläkös se
isäntä on naimaton?
Siihen tuli muilta jo viisi erilaista nasevaa vastausta, ennen kuin
Taavetti itse kerkisi mitään puhumaan.
— No sitten sopii ottaa vakuutus tulevalle emännälle. Ei mikään ole
sen sopivampi kihlakapine. Kun tytöt saavat sen kuulla, niin kaikki
pyrkivät siihen osallisiksi. Ehkä ruvetaankin puhelemaan.
Taavetti hymyili hiljaista hymyään ja äijät katselivat mielevinä,
että jokohan sai paulaansa. No joutaa joutua, onpahan täysi mies,
sopii katsoa eteensä. Joku sentään koetti antaa Taavetille merkitseviä
silmäyksiä.
— Katsokaas nyt isäntä, jos te näin kaupunkimatkalla pari kertaa
vuodessa maksatte sen ja sen, niin saatte viidenkymmenen viiden
vuoden vanhana niin ja niin paljon melkein kuin ilmaiseksi. Säästätte
kaupunkilystäilystä sen verran.
— Sillä on lystit kotona, ei siltä kaupungissa niihin kulu, sanoi se
äijä, joka koetti Taavettia pelastaa.
— No sitä parempi, silloinhan säästö on kaksinkertainen, sanoi
ahdistaja. Ei se jäänyt sanavelkaa.
Taavetti huomasi äijien ovelan ilmeen ja se tympäisi häntä niin paljon,
että hän alkoi kiinnittää enemmän huomiota vieraan puheisiin. Kirjat ja
kynä olivat jo esillä. Sopihan kuulla sen ehtoja.
Jo meni summa paperiin ja sen jälkeen yhä uusia asioita äijien
osoittaessa kasvavia levottomuuden merkkejä. Noin menee mies huijarien
käsiin ihan joukon keskeltä — kaikkien tuttu se Ollikkakin on,
mutta milläs hän olisi rikastunut, jollei konstilla ja konstien
tuttavuuksilla.
— No kellekäs se sitten kuoleman varalta osoitetaan? Pannaankos se
sille tulevalle emännälle? kysyi vieras.
Se äijä, joka yritti Taavettia suojella, nousi ylös ja sanoi parhaana
sukkeluutenaan:
— Eiköhän panna sitä lapsille?
Toiset hörähtivät nauruun ja yrittivät korjata ehdotusta heikommilla
lisähuomautuksilla.
Taavetti muisti, koska hän viimeksi oli kuullut lapsista puhuttavan.
Hän katsoi vasta nyt vierasta tarkemmin silmiin ja sanoi:
— Pannaan vaan lapsille.
Vieras ei enää puhunut leikkiä. Hän kirjoitteli asiallisesti ja siinä
ohessa neuvoskeli, missä lääkäri asui, koska sinne sopi mennä, ja mitä
maksoi. Sen sopi kyllä maksaa lääkärillekin — kyllä hän soittaa sille
etukäteen.
Asia oli valmis. Vieras nousi ja hyvästeli Ollikan isännän ja
muut miehet ja lähti. Kun jalan ääni vielä kuului, puhkesi joukko
valitteluihin.
— Oli se onni, ettet sille rahojasi lykännyt, mutta kai se juutas
niistä papereistaan kiinni pitää, kun menit ja sörkit niihin nimesi.
Ollikka yritti selittää, ettei se mikään huijari ollut, kansakoulun
opettajahan se oli. Mutta mikä tietää Ollikankaan puheet. Sillä on
ollut täällä talokin — ja olisiko tämä ensimäinen maanmoukka, joka
tässä kylässä pestään. Kesken kaiken Taavetti nousi ja riensi vieraan
jälkeen. Hänen suojelijansa kiiruhti mukaan.
— Älä pelkää, ei se sinua mihinkään maksuihin saa, sehän on mitätön
koko paperi — eihän sinulla vielä lapsia ole. Sitä vartenhan minä juuri
sen mutkan siihen keksinkin, kun-ma näin, että sinä sen vipuun jouduit.
— Odottakaas nyt vähän, minä koetan saada sen kiinni, supahti Taavetti
ja kiiruhti edelleen. Äijä palasi sisälle ja toimitti siellä, että
poika lähti sitä tavoittamaan, mutta kai se jo mennyttä kalua on. Olis
sekin kaunista maksaa tuhat markkaa vuodessa. Mutta ehkä ne lapset ovat
sen pelastus, kun ei niitä ole.
— Niin, ei sunkaan se sille Ainalle —
Taavetti taisi kuulla nämä sanat ovessa tullessaan. Kun toiset
hanakasti utelivat kuinka kävi, sanoi hän purkaneensa koko jutun, mutta
toiset näkivät kyllä hänen päältään, että hän puhui omiaan. Kyllä ne
sellaiset konstinsa pitävät.
Taavetti oli tavoittanut opettajaa vain sanoakseen hänelle, että asia
pitäisi säilyttää salaisena ja että hän kyllä käy täällä maksamassa
maksut, eikä kirkonkylän asiamiehelle, niinkuin opettaja välillä oli
ehdottanut.
Mutta tuon jännittävän näytelmän jälkikajo tuntui koko illan äijien
joukossa. Ollikkakin enää vain nauraa hörötti heidän epäluuloilleen.
Seuraavana aamuna Tuohenmaan Taavetti oli pitkät ajat näkymättömissä.
Äijät arvelivat, että se vieläkin yritti saada kiinni sitä
eilenehtoollista peruuttaakseen tuon epäilyttävän nimikirjoituksensa.
Joku oli nähnyt kadulla Ainankin, jonka nyt tiedettiin olevan jossakin
toimessa täällä kaupungissa. Olipa näkijä häntä puhutellutkin ja
koettanut saada selville sen asioita, mutta mitään valaisevaa ei ollut
tullut ilmi.
Taavetti oli käynyt ensin kultasepällä ja saatuaan sormuksen taskuunsa
lähtenyt lääkärille. Asiamies olikin lupauksensa mukaan sinne soittanut
ja Taavetin mielestä karisivat ne hienon hienot epäilykset, jotka sinne
eilen ehtoolla äijien suurista epäilyksistä olivat tarttuneet. Äijille
hän sanoi kyllä varmuuden vuoksi käyneensä sen lääkärin puheilla,
mutta vakuutti, ettei pappa ollut sinne mitään soittanut, jotenka ei
asiasta siis lopultakaan mitään tullut. Äijien mieleen jäi kumminkin
kytemään epäilys, ettei asia siihen lopu, kun se kerran sai Taavetin
nimikirjoituksen. Kyllä se joku akentti vaan oli. Saadaan nähdä, että
Taavetti vielä joutuu pitemmältäkin siihen yhtiön keskinäisyyteen.
Mutta Taavetti istui riemullisena rattaillaan — ei ollut niitä
miehiäkään, että olisi sormensa polttanut. Ja kun hän viimein oli
päässyt eroon matkaseurastaan, otti hän vielä ennen pihaan tuloaan
sormuksen katseltavakseen. Sitten hän katseli kävelevän hevosen
selkää ja ajatteli lapsiaan. Melkein niinkuin Olkan ohitse hän niitä
ajatteli...
4.
Asia unohtui pian siihen ihmeeseen, että Olka ja Taavetti heti tämän
matkan jälkeen kuulutettiin. Jos nimen kirjoittamisesta oli Taavetille
jotain seurausta, niin suoritti hän ne kaikessa hiljaisuudessa ilman
käräjöimisiä, niin arveltiin.
Taavetti puolestaan teki piakkoin uuden kaupunginmatkan ollakseen varma
siitä, etteivät vakuutuskirjat vaan joutuneet mihinkään välikäsiin.
Sattuikin niin somasti, että hän parahiksi sai ne nyt juuri lunastaa.
Nyt vasta oli asia lopullisesti kunnossa — opettaja vakuutti, että hän
saa kuolla vaikka huomenna; jos joku voidaan todistaa hänen lapsekseen,
niin suoritetaan summa sille. Asian salaisuus oli kumminkin Taavetin
mielestä välttämättömän tärkeä. Hänestä melkein tuntui, että koko
vakuutus menettäisi arvonsa, jos se tulisi tiedoksi. Olka ei missään
tapauksessa saisi sitä tietää. Jos menettäisi tämän salaisuuden, olisi
se melkein samaa, kuin menettäisi itse Olkan. Vielä ulos tultuaan hän
katsoi opettajan seinässä olevaa kilpeä, niinkuin jotain epäluotettavaa
ilmiötä.
Juhannuksena olivat vihkiäiset ja vaikka asia jo kauan oli ollut varma,
merkitsi tuo päivä kumminkin sitä, että Olka nyt vasta oli Tuohenmaan
emäntä — seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjansa kanteen Olga
Tuohenmaa... Olkan äiti ja veli saapuivat häihin ja viipyivät useita
päiviä. He puhua möhelsivät kovaäänisesti ja sekaantuivat kaikkiin
talon asioihin, jotka tällöin vähänkin esille tulivat. Ilmeni siinä
jokin semmoinenkin kohta, joka vielä sattumalta oli Siina-vainaan
jättämässä kunnossa. Akka korjasi sen nokkelasti siihen tapaan kuin
heillä »ruukattiin». Mitään sanomatta Taavetti tällöin muutti tuon
kohdan entiselleen ja poistui huoneesta. Äänekkäät sukulaiset olivat
oudosti vaiti, pieni supina vain kuului, kun Taavetti meni porstuassa.
Oltuaan neljä päivää he vihdoin lähtivät, sillaikaa kun Taavetti oli
alueensa etäisimmässä ääressä jotain korjaamassa. Mutta illalla oli
Olka hiukan harvapuheinen.
Taavetti oli päättänyt, ettei hän noiden sukulaisten tähden milloinkaan
sano Olkalle mitään. Kun siis taas heinäaikana Taavetti eräänä
iltana pellolta palatessaan näki muorin saapuneen, kätteli hän tätä
hyväntahtoisesti ja kysyi kuulumisia. Meni vielä syötyäänkin jonnekin
kävelylle ja palasi vasta, kun arveli äidin ja tyttären jo menneen
makuulle. Makuulla he olivatkin, muori pakarissa ja Olka valveillaan
omalla sijallaan yhteisessä vuoteessa, vähän samaan tapaan kuin silloin
kihlamatkan aattoiltana.
— Luulin sinun jo menneen Ainasi tykö, sanoi Olka tylysti.
— Kenen?
— Sen, joka oli ennen minua.
— Sekö oli äidilläsi asiana tällä kertaa?
Taavetti katui katkerasti tuota lausetta. Mitä varten hänen tarvitsi
sitä sanoa, kun hän muutenkin pysyi vaiti koko illan? Tämä oli törkein
epäsopu, mitä nuorella parilla vielä oli ollut ja pahinta oli, että
sen kirvoittaminen jäi tällä kertaa. Sen esti Taavetin tekemä viittaus
tuohon kolmanteen henkilöön, joka tänä yönä makasi näiden kattojen alla.
Seuraavina päivinä Taavetti pysyi näkymättömissä niin paljon
kuin mahdollista oli. Kun muorin vihdoin piti lähteä, sanoi Olka
päivällisaikana, että äitiä pitäisi mennä hevosella saattamaan laivalle.
— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa
kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi
levälleen.
Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt
ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut
kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa
laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten,
lähtikö talosta ketään.
— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää
pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen
lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt
suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli
kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt
entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä
pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi,
mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen
ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa.
Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine
aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään
tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.
Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli
kotona ja hevonen haassa.
— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.
— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti
huoneesta.
Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi
nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja
öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia,
jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli
alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa
kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa
säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.
Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä
unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja
niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän
ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi
tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja
marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin... hänen lapsilleen.
Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja
palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan
hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin
unelle.
Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin
lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa
tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole
järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai
ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainan _lapsi_.
Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään.
Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella.
Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätön
ihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.
Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa
nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka
äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma,
mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa
suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä
väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.
Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta,
että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä
kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti
tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa
siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön
mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja
tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille
ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina
silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu...
Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä
jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän
istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista
puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes
kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan
entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen
heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh...
— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi
siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin
johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.
— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen
yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?
— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.
Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti
muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä
tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että
poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai
on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin...
Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin,
mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi
opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö
tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon,
että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati
lähtemään.
Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi
näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan
asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä
ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen
kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa
siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt
sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on
kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.
Jännitys lisääntyi kaupungin lähestyessä nyt enemmän kuin koskaan.
Kun ensimäinen katukivitys alkoi kolista pyörien alla Patterin
ahteessa, tuntui siltä, kuin olisi joku väkevämpi pettänyt häntä
niinkuin hän tuota vasikkaa. Mitäs tämmöisessä pesässä yhden miehen
murheet merkitsevät? Jos täällä oli jollakin naisella lapsi — entä
sitten? Kyllä kai täällä niitä oli satoja semmoisia, mutta Tuohenmaan
Taavetista ei täällä tiedä kukaan. Tietääpä kaksikin — opettaja ja
Aina. Vaikka ne kaksi taas eivät tiedä toisistaan... Kunpa hän olisikin
ollut kahdenkesken hevosensa ja hiehonsa kanssa ja kotona Olka, joka
näin kaukaa ajatellen aina tuntui rakkaimmalta.
Kello oli vasta puoli neljä, kun hän ajoi kauppiaan pihaan. Oli toki
onni, ettei ketään kotikulman miehiä tällä kertaa näkynyt. Ei näkynyt
majatuvassa eikä puodissakaan. Talonmies seisoi portilla leveänä
ja ahavoituneena niinkuin vanha auma. Siltä Taavetti uskalsi kysyä
poliisikamaria. Saatuaan käden liikkeen ja jotakin mörinää neuvoksi,
hän lähti kävelemään, löysi oven ja kiipesi suureen virkahuoneeseen.
Vasta kun hän oli kysellyt Aina Kujansuuta ja selittänyt, koska se
on tänne muuttanut ja mistä, huomasi hän Olkan veljen seisovan saman
pitkän pöydän vieressä vähän etäämpänä. Se oli kuullut hänen kyselynsä
ja katsoi tänne päin suu ilkeässä naurun mareessa. Kun he yhdessä
laskeutuivat alas rappusia sanoi mies olleensa maksamassa sakkojaan
— oli tullut markkinoilla vähän vehkeiltyä. — Mutta älä huoli puhua
Olkalle. Onko sulla asioita sen vanhan piikas kanssa?
— Jäi vähän palkkaa, vastasi Taavetti ja kiirehti eroomaan langostaan.
Taavetti ajatteli: jos minä nyt menen sinne, niin voi Aina olla kotona,
mutta jos menen huomenna aamupäivällä, voi se olla poissa ja minun käy
paremmin. Opettajan luo en kumminkaan mene ennen kuin tämä asia on
selvä.
Tähän ajatukseen hän ehtoolla nukkui majatuvan lavitsalla ja siihen
hän aamulla heräsi. Mutta ennen kuin oli ehtinyt seisaalleen, tuli
niinkuin jonkun sanomana mieleen uusi keino. — Minä koetan hankkia sen
papinkirjan. Siinähän se näkyy, jos sillä jotain on.
Talonmies meni pihassa luutineen ja kihveleineen ja katsoi verestävillä
silmillään tuota maalaista, joka eilen kyseli poliisikamaria ja tänään
papin kansliaa. —
— Mihin tarkoitukseen se tulee? kysyttiin papin kansliassa, kun
Taavetti oli sanonut asiansa.
Taavetti hämmentyi hiukan ja sanoi, että muuten vaan tarvitsisi tietää
sen asiat.
— Ei täällä siitä mitään erityistä näy — naimaton ja lapseton nuori
nainen — ei ole käynyt täällä Herran ehtoollisella...
— Eikö sillä ole ollutkaan lasta?
— Ei ainakaan tänne ole merkitty.
Sepä se; ei ole merkitty, mutta kuka sen silti tietää. Oli — oli
sittenkin käytävä siellä Tammelan perällä. Ehkäpä se nyt ei ole kotona.
Ei ollutkaan — oli tehtaassa. Suuressa yhteiskyökissä näytti luiseva
vaimo erästä ovea, jonka avaimenreikä oli tyhjänä. Taavetti kuuli
äänensä kysyvän:
— Missäs sen lapsi on?
— Herranjesta, pitäskö sillä lapsikin oleman? Etteköös mahda tarkottaa
väärää ihmistä? Tää on se, joka keväällä muutti tänne sieltä ja sieltä.
— Jaaha, ehkä minä sitten olen erehtynyt, sanoi Taavetti ja lähti
kiireemmin kuin oli tullut. Täytyi vähitellen uskoa, ettei Ainalla
mitään ollut. Nyt vasta oli kiire opettajan luo ja sitten lihat
kaupaksi ensimäiselle ostajalle. Kyllä elämä sentään sittenkin on
mennyt parhain päin. Kiireesti vaan kotiin omaan pirttiin, Olkan
askareitten lähettyville. Se on tiukka ja äkeä, mutta osaa olla hyväkin
ajallaan... Ei ole kiirettä Tampereelle, ennen kuin puolen vuoden
perästä, Vapun tienoissa... On se Seetikin aika poika, kun on hankkinut
itselleen markkinasakkoja.
Tuolla kotimatkalla oli Taavetilla kyllä taas tavattoman vahva onnen
kuvitelma, mutta se ei koskaan jaksanut seestyä oikeaksi vankaksi
todellisuudeksi. Tuossa paluussa ja kotiin tulossakin oli jotain
kiusallisen epäsointuista: eihän kotona oleva Olka tiennyt eikä saanut
tietää koko tästä matkasta muuta kuin nuo pienet tuomiset ja sen
vaivaisen hiehon myynnin. Hyväillessään Olkaa Taavetti tunsi tämän yhä
selvemmin; Olka ei enää heltynyt semmoisinakaan hetkinä kuin ennen.
Pitäisikö hänen sanoa kaikki? Ei, ei sittenkään. Minkä Olka kerran on
tulollaan olemasta pois pyyhkinyt, se on oleva poissa, niinkuin on
poissa Olkan oma entisyys, josta hän Taavetti ei tahdo mitään kuulla.
Mutta muori oli jo kesällisellä käynnillään puhaltanut myrkyllisen
henkäyksen, vaikka se sillä kertaa oli niin vähiin haihtunut. Se
käväisi kumminkin silloin tällöin kummankin mielessä ja tuotti
lopullisen turmion keväällä, vähää ennen perillisen syntymistä, kun
Taavetin taas oli käytävä kaupungissa.
Kun Taavetti tällöin ilmaisi matka-aikeensa, rupesi Olka puolestaan
sitä kiihkeästi vastustamaan. Hän puhkesi raivoon, jossa ilmeisesti oli
takana jotain kauan kätkettyä.
Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut
siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen
päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti
pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.
Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja
teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken
lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille
miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun
sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän
katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän
astui yli kynnyksen ja kysäisi:
— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?
— Mene h--tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy
poliisikamarista.
Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan
pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän
aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki
hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena,
mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja
ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän
vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista
päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt,
niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan
pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa.
Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että
jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä
toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette
niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.
Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona
tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten
lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi
kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun
yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se
oli hänen entinen Olkansa.
Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan
miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan
juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle
Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana
tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.
Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat
puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen
perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin,
mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka
minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja
opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.
Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin
asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti
hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin
Taimi on? Tuossahan on sen äiti.
— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei
voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen
verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.
— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä
tahtoisin sen tietää.
Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti
jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä.
Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei
saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle,
sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin
juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne
vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle
ja heitti henkensä.
* * * * *
Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi
pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia
selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä
voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne
katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää
— viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.
Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun.
Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes
hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden
rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.
Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta
saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat
vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi
katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän
asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja
heidän poikansa oli sitä hallinnut.