Niemen mökkiin se jo poikkesi, ja muutaman hetken kuluttua näkyi
Paavo juoksevan kanisteri sylissä kotoa suolle päin. Yritti juosta
rakennusten varjossa, niin ettei Niemelle olisi näkynyt.
Mutta kun Paavo oli pysähtynyt suon reunaan, kuului portailta isän
epätoivoinen kiljaisu: »Älä siihen!»
— Pane siihen vaan, huusi poliisi, joka Niemen äijän seurassa oli
ilmestynyt naapurin portaille.
Hölmistyneenä Paavo kääntyi ympäri, niin että hänen taakkansa hyvin
näkyi sekä Salmen että Niemen pihaan, laski sitten astiansa siihen
paikkaan ja lähti poraten pyrkimään kotia kohden. Salmi oli kadonnut
rappusiltaan tuvan kätköön. Muutamien mökkien akkunoista näkyi naisten
päitä ja pihoista töllistelivät lapset. Töllisikermän henkeen oli äkkiä
virinnyt aavisteleva jännitys. Kello lähenteli yhdeksää kauniina aamuna
toukokuun lopulla.
— Minä myöhästyn koulusta, parkui Paavo, kun poliisi ehkäisi hänen
pakoyrityksensä.
— Niin sinä nyt vähän myöhästyit, mutta kyllä sinä silti todistuksen
saat ensi käräjillä, laski poliisi karheata leikkiään.
— Päästä poika kouluun — minä se olen, joka asioista vastaan, kuului
suutarin jyrkkä ääni jälleen tuvan portailta.
— Älä ole äijä huolissasi, kyllä minä kuulustan läksyt nyt tällä
kertaa. Käydään pirttiin. Niemi tulee kanssa.
Paavon oli mentävä sisälle ja Reinokin hiipi epäröiden pienen pihan
laitaan. Kyllästetty jännitys täytti ilman; ympäristön mökit näyttivät
henkeä pidellen odottavan, mitä tästä mökistä nyt oli tuleva. Pienestä
pojasta tuntui siltä kuin olisi häntä työnnetty jostakin pois, niinkuin
olisi jotain juuri nyt kuristettu. Nuo rakkaat suuret vaatelenhotkin
kävivät vieraiksi ja noloiksi.
Jo lähti poliisi tuvasta. Ovessa kuului sanovan:
— Kyllä minä ilmoitan koululle, minkä tähden poika myöhästyi. Meni
sitten isän kanisteria kantaen siitä pojan ohi niinkuin humiseva vaara,
Niemen äijä toimekkaana perässä kammertaen. Jo olivat maantiellä.
Mutta pirtissä olivat nyt isä ja Paavo kahdenkesken tänä ihmeellisenä
aamupäivän hetkenä, kun Paavon olisi jo aikaa pitänyt olla koulussa.
Näkyväinen pelko oli lähtenyt, mutta näkymätön pelko tuntui kasvavan.
Kuuluiko tuvasta isän ääntä? Kuului — ja nyt kuului Paavon parkaisu.
Reino lähti juoksemaan puuvajaa kohden. Viriävän itkun tahdissa
tuntui takaapäin joku vihamielisesti tömistävän hänelle jalkojaan. Jo
juoksikin Paavo alas portaita kirja kädessä, tavallista koulutietään
tavoittaen, juoksi edelleen maantietä, kunnes livahti näkymättömiin.
Nyt oli isä yksin tuolla tuvassa. Sen jylhä ja käsittämätön olo tuntui
etsivän Reinoa puuvajasta kurittaakseen häntäkin jostain, niinkuin
äsken Paavoa.
Kurittajaa ei kuitenkaan kuulunut. Kului hetki, kului toinen ja
puuvajassa viipyvän pojan jähmetys suli vähitellen haaveelliseksi
uinailuksi, josta alkuperäinen pelko oli valahtanut pois. Yhä paisuva
auringonpaiste vietteli takaisin maantielle — tupaa oli kuitenkin paras
vielä välttää. Jospa lähtisi oikein pitkälle kävelylle koululle päin.
Kai sieltä jo Paavokin pian tulisi.
Näillä hetkillä istui yhdentoistavuotias Paavo kanervikossa kylän
laidassa ja ajatteli pitkää päivää, joka oli edessä, katseli kirjaa,
jonka lähteissään umpimähkään oli siepannut. Ei käynyt meneminen
kouluun, ei liioin palaaminen kotiin. Mikä oli nyt edessä? Häpeä ja
katkeruus täytti mielen. Eihän hän ollut ymmärtänyt sitä muualle viedä
kuin sinne missä se joskus ennenkin oli ollut, tietyllä paikalla suohon
upotettuna. Ja miksei äijä hoida itse kanistereitaan — perkele, hän
melkein ääneen lausui muistaessaan, kuinka raivostunut isä oli häntä
pusertanut. Jos lähtisi täältä, jättäisi kaikki ja menisi etäisiin
kyliin renkipojaksi. Kyllä se kumminkin minut vielä hakkaa, niinkuin
äitivainaankin joskus. Hiljaisessa lienteässä jälki-itkussa poika
kirjaansa tuijottaen muisteli niitä aikoja, jolloin äiti kuoli. Se oli
talvea, joulunpyhien tienoota. Isä tuli jostain kotiin juovuksissa
raivoten ja ajoi heidät pakkaseen, äidin ja hänet. Pian sitten tuli
Reino ja äiti kuoli sille sijalleen. Yhtenä pitkänä ja sekavana jaksona
kuvastuivat seuraavat vuodet, niinkuin ne olisivat hellittämättä
pyrkineet juuri tätä aamua kohden. Tuolla päin on mökki ja siellä isä
nyt on. Tuolla on koulu ja siellä opettaja — ja poliisi. Ajatus painui
taas heltyneenä paikoilleen, päivän paistaessa paljaisiin jalkoihin ja
käsiin.
Mutta samassa tulvahti lämmin aalto Paavon koko olemuksen läpi. Tiellä
asteli Reino tutuissa tamineissaan eteenpäin pyrkien. Onko se kiusannut
Reinoakin? Meitä on nyt kaksi poikaa taivasalla.
— Reino!
Pieni kulkija pysähtyi ja katsoi tiukasti mäkeen päin.
— Tule tänne, huudahti Paavo hillitysti.
Mutta kun Reino yhä jatkoi menoaan, nousi Paavo seisaalleen ja lähestyi
maantietä. Oli hyvä että tähän paikkaan ei sopinut mistään nähdä.
— Tule tänne, mennään mäkeä pitkin.
Reino kyllä hymyili silmät suurella, mutta oli kummallisen
umpimielinen, niinkuin olisi pelännyt Paavoakin. Ei se osannut mitään
selittää — muuta kuin että isä oli pirtissä ja ettei se häntä ollut
kurittanut. Mutta kuinka poika oli päässyt tuolla lailla tulemaan juuri
akkunoitten ohi? Ehkäpä kotona sittenkin oli tapahtunut jotain uutta,
johon tämä kaikki hukkuisi.
Olihan sitä tapahtunut uutta sellaista, josta pojat, vanhempi niinkuin
nuorempikin, vasta pitkien hetkien päästä saivat selvän ja jonka he
oppivat käsittämään vasta lähipäivien ja viikkojen kuluessa.
Paavo ei ollut huomannut, mihin tilaan hän paetessaan jätti isänsä.
Jos hän olisi sattunut ovessa vilkaisemaan taakseen, olisi hän nähnyt
äskeisen kurittajansa hoipertuvan sängylle pitkäkseen ja siihen jäävän.
Juuri sillä hetkellä, jolloin pieni poika pakeni puuvajaan ja isompi
maantielle, sumeni heidän isänsä tajunta hiljallensa tältä maailmalta.
Ne verisuonet, jotka jo kohta neljän vuosikymmenennen ajan olivat
tuon sisukkaan ja yritteliään miehen aivoihin verta kuljettaneet,
ratkeilivat nyt tänä aamupäivän hetkenä, ja samea elon neste täytti
valtoinaan salaperäiset kudossokkelot. Sitkeä sydän lähetti verta
lähettämistään, tietämättä mitä oli tapahtunut. Heikkenevä ajatus
totesi, että hän sentään makasi omassa pirtissään, mutta se ehti
vielä kouristuakin todetessaan, ettei elämä sittenkään ollut antanut
lähimainkaan sitä, mitä tämä mies oli siltä vaatinut. Suunnaton
hätä värisytti Salmen suutarin tajunnan rippeitä. Niinkuin joinakin
pahansuopina, nyt valtaan päässeinä vihollisina näyttäytyivät Jumala,
viina, vaimo, lapset, työansiot — etenkin ne. Kuinka kierosti, kuinka
raivostuttavan ilkeästi olikaan tuo pääpeikko häntä piinannut. Tässä
nopeasti kiitävässä loppumenossa kiihtyi sen ilkunta kaikkikäsittäväksi
puristukseksi. Hän ei ollut saanut yliotetta siitä pirusta, vaikka hän
perin pohjin tunsi sen metkut. Elämä, sinä saatana — minä en ole saanut
sinulta enempää imetyksi. Minä olen tienannut ja osannut tienata, mutta
sinut tarvitsisi tienata kokonaan ja se on mahdotonta. Mitkä vuodet
tässä olivatkaan ja menivät — ryssän saapastilaukset ja kapinan tuhina.
Istuin punasten kasarmilla neulomassa ja pieksin suutani — rahaa tuli,
pärjäsin valkosten kanssa, pirun hyvin pärjäsin — kun Lepistön akka
vietiin pohjoiseen, pääsin minä sen mökin ja tavaroitten hoitelijaksi
— ja hyvän teki. Nousua, nousua se oli, kiihkeätä, niinkuin nyt tämä
painuminen ja puserrus... Kyllä minä olen tiennyt tienaamisen ja viinan
olen tiennyt, että se on voiton merkki: merkki siitä, että voitan ja
hallitsen elämänpirun metkut. Minä juon, koska voin, koska kykenen
imemään tältä maailmalta, mitä siinä on, koska tunnen metkut... Mutta
aah, nyt vyöryy kaikki, koko pirun röykkiö minun ylitseni, niinkuin
olisi se juuri löytänyt uuden, mahdottoman metkun, josta minä en ole
aavistanutkaan, enkä ehdi tällä hetkellä aavistaa, koska menen suhisten
jonnekin... Akka kuoli — sekin tulee nyt niinkuin jokin vieras voitto
minun, ylitseni — ei se kuollut tällä tavalla, se oli jo tuota uutta
metkua, jonka minä nyt vasta tässä suhinassa huomaan, kun en enää
voi... ja mukulat kuolivat ja ne jotka elävät, niitä en hallitse. Ei
ehtinyt Reino päästä käsiksi metkuihin ja Paavo ei pääsekään koskaan.
Ooh, ne juoksevat jonnekin pois minusta ja otteestani, joka heltiää...
Sellaista tuo tummapintainen miehenkäppyrä tunsi noina muutamina
sekunteina, kun valtointa verta valui revenneistä suonista aivoihin.
Sitten tuli lepo; väkevä, raaka maailmankuva ikäänkuin painoi hänet
syvälle allensa. Sydän löi ja rinta hengitti niinkuin jossakin
muualla. Kun pojat lopulta tulivat tupaan, luulivat he hänen nukkuvan,
vaikka se tuntuikin kummalliselta tämmöisenä päivänä. He tahallaan
ja vaistomaisesti kolistelivatkin, mutta isä ei vaan herännyt. Sen
oli makuuasentokin hiukan outo; toinen jalka riippui kokonansa yli
sängyn laidan. Epämääräinen aavisteleva kammo hiipi lasten mieliin
kokopäiväisen pelon ja järkytyksen sijaan. Sitä oli jo ollut äsken
ulkona pihaa lähestyessä; Reino oli jo siellä pillahtanut poraamaan,
vaikkei mitään kuulunut eikä näkynyt.
Lapset eivät sanoneet mitään toisilleen, hiiviskelivät vain huoneessa
ja kuuntelivat isän omituista hengitystä. Lähestyivät lopulta
sänkyäkin: nukkuja ei vaan hievahtanut. Seinäkellostakin näkyi veto
olevan loppumaisillaan, pian se pysähtyisi. Kaikki oli outoa ja
kammottavaa. He hiipivät pois pirtistä.
Lasten erikoinen liikuskelu ja olo sekä suutarin kokopäiväinen
näkymättömyys herätti naapurien huomiota. Niemen akka tuli kuistilleen
ja jäi siihen epäröivän näköisenä seisoskelemaan ja katselemaan.
Niinkuin jostakin pakosta Paavo ja Reino vähitellen lähestyivät tuota
lipevää akkaa, jota he muuten vieroivat.
— Mitä Salmi nyt hommailee? kysyi akka.
Oikeastaan olisi Reinon pitänyt vastata, että »mitä te tulle tekee?» —
mutta hän piti nyt suunsa kiinni ja Paavo vastasi omituisen laupiaalla
äänellä: »Se nukkuu.»
— Nukkuu, toisti Niemen akka epäillen ja ikäänkuin pojat unohtaen
katsoi kiinteämmin Salmen mökille päin. — Mitähän nukkumista se
sellainen oikein on, jupisi hän sitten ja kääntyi sisälle omaan
mökkiinsä. Sieltä tuli pian äijäkin ulos. Tehtiin pojille uusia
kysymyksiä, joihin Paavo neuvottomana ja ikäänkuin jotain kartellen
vastaili. Välillä vaiettiin ja tuijoteltiin Salmen mökkiä. Vihdoin
kumminkin alettiin sitä lähestyä, mentiin sisälle ja todettiin, mitä
oli tapahtunut.
Kun toisista mökeistä nähtiin, että Niemen väki siellä viipyi,
paisui uteliaisuus nopeasti ja akkoja ja lapsia alkoi solua Salmen
mökille. Matalaäänisestä puheen sorinasta saivat Paavo ja Reino kuulla
lukemattomia selityksiä, arveluita ja arvosteluja... »Se saksalainen
prii kuuluu olevan semmoista, että siitä meneentyy.» — »Mutta eihän
Salmi ole ollut juovuksissa sitten kun pyhäehtoona — vai oliko se
tänäpänä juovuksissa silloin kun poliisi kävi? Paavo, sinähän olit
sisällä.» — »Kuka sen viimeksi näki ylhäällä? Paavoko? Tarttee puhua
kaikki — kai siitä poliisitutkinto tulee.» Ruikuttava osanotto lapsia
kohtaan pääsi myös pian vauhtiin. Reino alkoi jälleen porata ja
Paavokin nyyhkytti. Ainoa joka ei puhunut mitään, oli sängyllä makaava
suutari.
— Kas kun kellokin on istunut.
— Voi voi jos se tänne kuolee, niin sitten tää on synkkä mökki, kun se
on täällä yksin ruumiina.
— Ei suinkaan se ruumiina enää kellekään mitään tee.
— Kun minä näin — oliko se toissa yönä — semmoista unta, että...
— Älkää te, lapsiparat, poratko, viattomiahan te olette.
Mietittiin, kuinka asiat viisaasti järjestettäisiin. Parasta oli,
että lapset saatettiin Maantielaan yöksi, sehän on kunnan piirimies,
ja jonkun täytyy olla täällä Salmea katsomassa, vaikkei suinkaan sitä
kauan tartte katsoa... Eikä suinkaan ne kunnan haltuun joudu, lapset,
kyllä sillä sen verran olemista on, mutta kyllä Maantielalle sentään
tarttee tieto antaa... Ja kukin koetti puheen lomassa vilkuilla, mitä
siinä oli tavaran puolta näkyvissä, että tietää sitten avisjoonissa
sitä ja sitäkin olleen, vaikkei enää ole... Semmoista on eläminen —
ensin tienaamista ja tienatun säilyttämistä ja sitten avisjooni.
Lapset makasivat yönsä Maantielan pakarissa. Reino nukkui pian, mutta
Paavo valvoskeli kauan vuoteellaan. Isän hahmo ei väistynyt hänen
silmiensä edestä, vuosien mittaisena se oli olevinaan siinä jossakin
lähellä, käsi yhä hänen niskassaan. Tämän paikallaan pysyvän kuvan
ohessa seuloi mieli lukemattomia tapauksia äitivainaasta tähän hetkeen
asti. Tuossa vieressä makasi Reino ja kotimökissä makasi isä. — Isä,
mikä on isä? Unen lähestyessä muuttui muistojen ja mielikuvien tanssi
yhä hurjemmaksi... Isä istui pöydän ääressä ja puhui sammaltaen
yksinään, kun pojat jo olivat vuoteessa. Maistoi välillä pullostaan ja
puhui taas, kunnes kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään ja hän
nyyhkytti, yhä puhuen jotain, jota he eivät ymmärtäneet. Sitten isä
nousi ja lähestyi heitä ja ojensi kätensä. Se oli jokin yö, jonka aikaa
ei enää muistanut, mutta jälkeen äidin kuoleman se oli ollut... Sitten
se ei enää ollutkaan isä, vaan jokin muu mies, niinkuin poliisi tai
niinkuin opettaja.
Uni oli lopulta käsittänyt vanhemmankin Salmen pojan ja saattanut hänet
ryöppyävään ajattomaan valtakuntaansa. Aamulla, kun he heräsivät,
saivat he kuulla, että Salmi jo oli loppunut. Se oli pojille jotenkin
vähäpätöinen uutinen. Eilen ehtoolla ja sitten yön unessa oli elämän
kudoksen uusi silmukka heidän kohdaltaan jo alkanut.