Suutari Salmen elämä on nyt kokonaisuutena katseltavissa ja
arvosteltavissa, sillä se on päättynyt. Eilen aamulla hän sai
halvauksen ja tänä aamuna hän tuntoihinsa tulematta kuoli. Hän oli
perheen päämies, vieläpä varsin itsetietoinen, joten hänen elämänsä
rata läheisesti koskettaa muutamien muidenkin ihmisyksilöitten elämää.
Tarjoutuisi siis nähtäväksi pieni silmukka suuren inhimillisen elämän
verkkokudoksesta, jos sellainen jotakuta huvittaisi. Mutta sisällystä
sitä on jo tässäkin päivässä.
Salmelta jäi kaksi poikaa, toinen neljän toinen yhdentoista vuotias.
Ne ovat nyt eräässä saman kylän talossa väliaikaisesti, siksi kunnes
heidät ehditään vakinaisesti sijoittaa. Nuorempi itkee tylsää, raakaa
itkua. Hänen tajussaan säilyy muutamia kiinteitä kohtia isän elämän
kuvasta niiltä parilta vuodelta, jotka hän muistaa ja jotka nyt
humisevat hänen tajussaan pitkänä epämääräisenä ajan merenä. Muutos
tuli kovin äkkiä; vielä paria tuntia aikaisemmin oli kaikki tukevasti
ennallaan. Reino seippaili maantiellä yllään sekavia vaatekappaleita:
isän vanha hattu, Paavon takki ja saappaat. Hän kulki rehvastellen ja
kiviä nakellen, huulilla reimakkaan sällilaulun säkeitä: »— kotoitin
olen minä korlvetta... toitta titä tippuvi torlvetta...» Tahtien
korkokohdissa kimmahti aina kivi ja ruumiin liikunnot kuvastelivat
tappeluhaluista raittisankaria.
Sieltä nousi silloin ahdetta ylös iso mies pyöräänsä taluttaen, nousi
niinkuin musta pilvi mäen takaa. Nelivuotias tunsi hyvin nuo ilkeät
pitkät viikset ja kellertävät hampaat. Isä oli sitä miestä monesti
akkunasta katsellut ja irvinyt.
— Mitäs se nuori Salmi täällä hummeroi, kysyi vieras saaden vastauksen
asemesta tiukan hellittämättömän katseen. — Onko isäs kotona? jatkoi
pitkäviiksi kyselyään ja kun ei siihenkään saanut vastausta, alkoi
nousta pyörälleen. Silloin kuului hatun alta:
— Mitä te tulle merlenteerlaa?
Jos päivä olisi päättynyt toisin kuin päättyi, ei Salmen suutari olisi
väsynyt Reinon ja poliisin kohtausta nauramasta. Mutta päivä oli
valjennut suurempia asioita varten.