Varhainen ja erittäin suloinen kevätaamu ympäröi Pärsää, Polsaa
ja moniaita muita taloja soman sisäjärven rantamilla. Seinät
ja savupiiput, viirisalot ja vihannoivat kotikoivut, kaikki ne
heiastelivat samaa elpymisen hurmaa. Siinä olisi kyllä ollut nähtävää
runoilijalle, joka kuvailee jykeviä, turpeeseen pureutuneita,
raadannan jalostamia suomalaisia talonpoikia: kuinka sukupolvien
taisteluilla nöyryytetty maa muhineen ja sen yllä ilma lintuineen
juhlii työpäivän alkamista... Tällä hetkellä ei kylää tosin ollut
katselemassa muita kuin paikkakuntalainen aamuvirkku rysänkokija ja
hän ei ollut runoilija. Kun hän katseli kylää vesiltä, teki se kyllä
vaikutelmansa häneenkin. Kirkastuva ja lämpenevä aamu antoi hänen
vaistomaisesti kokonaisuutena tajuta edessään aukenevan elämänilmiön,
kyläkunnan vaiheineen ja juonineen. Ja luonnon hurma ja yksinäisyys
vaikuttivat sen, että hän, nälkiintynyt mökkiläinen, katseli vauraita
taloja tyynemmin ja ikäänkuin syvemmin. Hän katseli muiden muassa
Pärsän pienempää asuinrakennusta ja arveli itsekseen, että sen katon
alla voi hyvinkin muuan äijänkäriläs juuri tällä hetkellä vedellä
viimeisiään; voi olla sen aikakauden päätöshetket, jona Pärsän vaari on
tätä maailmaa asunut. — Mutta sai kuin saikin vaan nähdä tuon Polsan
Rantavainion joutuvan Pärsän haltuun. Mahtaa nyt kuolla keveästi.
Märkä melan lapa läikähteli aamuvalossa, säestellen miehen mielikuvia,
joilla ei ihan vielä ollut vastaavaisuutta todellisuudessa.
Tällä kyläkunnan aamulla oli jo toinenkin katselijansa: Pärsän
talon vaari seisoi juuri samalla hetkellä niinkuin jäkälöitynyt
tuulikaadon kanto keskellä talon pihamaata ja olisi voinut hyvin
nähdä rysämiehen, jos olisi sattunut sinne päin vilkaisemaan. Mutta
vaarilla oli nyt muuta katseltavaa. Hän ei ollut viikkokausiin käynyt
ulkosalla, eikä taannoin oltu luultu hänen enää ulos kykenevänkään
— oli luultu Pärsän nuoren isännän jo pääsevän isästään ja samalla
muonanmaksustaan. Ankara hengenahdistus oli tavannut vaarin jäitten
lähdön aikana; hän oli viettänyt monta yötä keinutuolissa läähättäen,
kun ei voinut olla pitkänään. Koko aikana hän ei kysellyt mitään
ulkomaailman asioita, mutta hän mietti monet mietteet, höpisi itsekseen
ja ravisteli päätään. Häntä kiusasi turvattomuuden tunne; Pärsän talo
oli hajoomassa, kuten koko maailma. Poika oli nainut onnettomasti vain
kiusatakseen isäänsä, maksoi väelle kalliita palkkoja ja oli tuttua
kaikenlaisten lautakuntien kanssa, jotka erottelivat torppareille
maita. Isännäksi tultuaan se oli oikein järjestelmällisesti alkanut
kiusata isäänsä. Kapinarähinöitten alussa oli uhitellen jättänyt
talonsa ja lähtenyt seikkailemaan;: silloin vaari oli melkein kironnut
hänen kevytmielisyyttään. — No niin — punikit kyllä sitten kukistettiin
ja pojalla oli kunnianmerkki, mutta mitä siitä oli hyvää, kun sitten
naitiin piikoja, annettiin ojurisällein korotella palkkojaan ja
kumarreltiin kaiken maailman lautakuntia, jotka marssivat taloon
milloin viljaa, milloin maita ryöstämään. Koko sotimisen tarkoitus oli
ja pysyi Pärsän vaarille käsittämättömänä — kun ei sitten kumminkaan
voiton hedelmiä nautittu.
Näitä vaari ehti miettiä tuhanteen kertaan sillaikaa kun jäät lähtivät
ja hänen loppuansa odotettiin. Mutta siinä ilma vähitellen kirkastui
ja keveni ja tunkeutui kiertoteitä vaarin vastahakoisiin keuhkoihin
ja sydämyksiin. Ajettuneet sääret alkoivat sulaa ja hän rupesi
huomaamattaan nukahtelemaan. Silloin muuttui hänen mielialansakin; tuli
sisuksiin omituinen mietous, joka oikeastaan oli ellottavaa, mutta
jolle ei mitään voinut. Sitä vaille, ettei jo ruvennut tunnustelemaan
syntejään. Vain se seikka, että miniä — joka vaarin mietouden turvissa
oli alkanut lähennellä — ilmeisesti vaaniskeli hänen papinkaipuutaan,
lisäsi vaarissa terveellistä tympeyden tunnetta koko asiaa vastaan.
— Semmoisien papittelujen kanssa saa olla varovainen, etenkin jos
ämmät omasta alotteestaan pääsevät niitä touhuamaan: jos sattuukin
paranemaan, niin kuinkas silloin on housujen laita. Pitää nyökytellen
kuunnella jonkun hurskaan liikuttajan jaaritusta ja laupiaasti hyväksyä
kaikkinainen pehmeys. Muuten saa kuulla, että pehmenitpä sinäkin
kipeänä.
Pappia ei tuotu ja vaari tunsi toipuvansa. Päivä paistoi ja vaarin
mieli ikäänkuin hajosi sadoiksi säikeiksi, jotka levottomasti
suuntautuivat ympäröivään maailmaan. Tänä aamuna hän herätessään
havaitsi auringon jo olevan nousemassa.
— On hyvin sen näköistä kuin kävelisi Polsan Iisakki tänä aamuna
Rantavainiolla nautiskelemassa siitä, että se nyt lopulta on Polsalle
jäänyt.
Hetken päästä vaari jo seisoi pihamaalla ja västäräkit tirskuttivat
hänen ikivanhalle talvipalttoolleen. Tarmo ja tuo viime aikojen
kiusallinen mietous taistelivat koko hänen olemuksessaan. Suloinen ja
outo uupumus pyrki kuiskaamaan, ettei hänen nyt tällaisena aamuna ja
tässä tilassaan pitäisi ajatella niitä ajatuksia eikä tahtoa niitä
tahtomuksia, joihin toisaalta vietti veti. Olihan hän muka rikas
mies, jonka ei tarvinnut huolehtia tämän maailman asioista. — Niin
kai, mutta muona on kiinnitetty tähän taloon ja jos talo nypistellään
tyhjiin, niin silloin se on kiinnitetty ilmaan... Ja mikäs estää
jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi
ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja
kraatareilie... Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka
kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla
tietenkään ei muuta olekaan kuin... ja unta.
— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi?
Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin,
luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy
naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa
vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse
taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On
niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei
sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit... Nuo sarat
ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa.
Ne voidaan vaikka myydä. _Myydä — maata!_
Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin
paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa.
Jollei ihminen eläissään pyri _lisäämään_ tiluksiaan, niin mitä varten
semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään
hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.
Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo
ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se
aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin
minä kuolisin... Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa
rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä... Tässä minä
istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä
lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.
Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja
hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään
edes vihollinen. Minä omistan vielä...
Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään
tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja
missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon,
saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina
maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki,
kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden
tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.
Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja
lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli
kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja
hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on
hallittava... Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan
sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat.
Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.
Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja
mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä
Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen
on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei
lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä
hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman
peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi.
Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän
varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa... Nämä pellot ja tuo talo
ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan
omin käsin...
Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni.
Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten
etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun
pääsi vainion kulmaukseen.
Sen piti olla Polsan vainio, mutta Pärsän vaari ei sitä tällä hetkellä
muistanut. Se oli hänen vainionsa, hänen nelikymmenvuotiasten
tarmokkaitten juoniensa rakas esine. Kuinka somasti sen sarat
notkahtivat tästä rantaan päin, kuinka se oli multavaa ja kuinka siinä
nytkin ruis vihoitti! Oli kuin se ruis vieläkin olisi ilkkunut hänelle
Polsan vaarin menestystä, — vaikkei sekään vaari enää Polsaa hallinnut
— oli lapsettomana luovuttanut talonsa etäiselle sukulaiselleen, josta
Pärsän vaari puolestaan ei halunnut mitään tietää. Tämän vainion
kupeella seistessään edusti hän Pärsää ja maan omistajana oli yhä
Polsan Iisakki. He olivat ne kylänmiehet, jotka tästä maasta olivat
käyneet hoviräätit ja sinaatit, joiden tähden kylän isojako oli
viipynyt vuosikymmeniä. Kolme maamittaria oli ehtinyt kuolla ennen kuin
tämä asia oli päättynyt, jääden vainio lopullisesti Polsan haltuun
vaarien väistyttyä ohjaksista molemmissa taloissa.
Mutta isäjumala ei ollut luonut ainoatakaan kapanalaa, joka niin
olisi sopinut Pärsälle kuin tämä vainio. On arveluttavaa puhua Pärsän
vaarin rakkaudesta, kun hän ei itse semmoista sanaa tuntenut, ja
oli omasta puolestaan käyttänyt sitä eläissään vain yhden kerran ja
silloinkin toisen perässä: vihillä ollessaan. Mutta tätä vainiota hän
oli viidettäkymmentä vuotta rakastanut. Kun maailma Pärsän vaarista
joskus tuntui mahdottomalta, sovitti hän askeleensa tänne päin ja oitis
elpyi elinvoima. Kun hän tänä aamuna pitkästä ajasta nousi jalkeille,
tiesi hän tajunsa pohjassa, että hän tänne lopulta kävelee. Ja kun
rinnassa sitten pahaenteisesti jutkahti, niin hän lähti rientämään.
Hän eli tästä vainiosta ja niin kauan kuin eli myös Polsan Iisakki,
ei ollut hätää. Saattoi yhä odottaa sitä päivää, jona Iisakki saisi
nähdä maan joutuvan Pärsälle. Se päivä saattoi tulla, vaikkei Pärsän
vaarin mietomielinen poika piikoineen näyttänytkään välittävän isänsä
ponnistuksista tässä enempää kuin muussakaan.
Kuume oli noussut Pärsän vaarin ruumiiseen ja hänen täytyi läähättäen
pudottautua maantien pientarelle. Kuolemanajatus kävi päälle yhä
tiukemmin. Hän katseli vaisusti käsiään ja palttootaan, yrittäen
nautiskella siitä, että palttoo oli paikattu ja nuhruinen. Oli kuin
se olisi ollut viimeinen uskollinen ystävä, rikkaan miehen ikivanha
palttoo. Kyllä Rantavainiokin oli ystävä, mutta se oli siinä maaemon
pinteessä eikä voinut lähteä mukaan — ja sitä raateli vieras käsi.
— Kyllä kai minä nyt kuolen — saisi tulla pappikin, mutta ei ole sillä
minulle mitään sanomista — miehellä, jolla ei ikinä ole ollut omia
vainioita. Näinkö kuolen, tähänkö jään, enkö saa mitään —? Jyrkkä aita
erotti hänet vielä Rantavainion turpeesta. Väsynyt silmä himoitsi
sinne, lepäämään, nukahtamaan.
Mutta silloin kuului takaa sykähyttävä ääni:
— Ruistaskos kattelet? — Se oli Polsan Iisakin ääni. Vaari käänsi
hitaasti sairaan päänsä sinne päin ja vastasi:
— Saan kai minä sitä maantieltä kattella yhtä hyvin kuin sinäkin
irvistellä.
Polsan vaari ei oikein ymmärtänyt naapurin sanoja, mutta jatkoi
kumminkin parhaalta lautamiestyylillään:
— Niin, hyvä veli, sinä riitelit sitä minulta kaiken ikäsi etkä saanut,
mutta nythän se vainio on Pärsän perästäkin.
— Häh? Vaarin katse oli kuin iskua odottavan eläimen, kun hän vilkaisi
toisen kasvoihin nähdäkseen, puhuiko tämä totta.
— Sinä taidat, hyvä mies, olla sekaisin. Viime viikollahan meidän
Heikki sen myi Teidän Kallelle. Juu-juu, niinhän se lopulta kävi.
Polsan vaari oli kartellut naapurinsa katsetta, mutta kun hän nyt sinne
päin silmäsi, niin hänkin hätkähti. Pärsän vaarin kasvot sinersivät ja
silmissä oli harittava ilme. Niinpä niin — Polsan Iisakki tunsi sillä
hetkellä lopullisesti ja peruuttamattomasti voittaneensa. Hän oli
elänyt tämän hetken, oli itse saanut antaa tuon iskun riitaveljelleen.
Tämä tiedonanto vainion _vapaaehtoisesta_ myynnistä oli melkein kuin
kuolinisku tuolle läähättävälle miehelle. Pärsä ei enää voinut sitä
maata _voittaa_, Rantavainio oli häneltä ikuisesti mennyt sen tavan
tähden, jolla se oli tullut. Polsan vaari syljeskeli arvokkaita
lautamiehen sylkyjään ja puhua naskutteli edelleen:
— Juu-juu, keveämminhän ne nykyajan miehet luopuvat maistaan kuin me
vanhasta palttoostamme, hm. Ei ole sinunkaan talossasi enää torpparia
enempää kuin minunkaan talossani. Ensin myi teidän Kalle niinkuin
alkajaisiksi kupparille sen pienen plätin, siitä se aikoi, ja viime
viikolla sitten myivät molemmat kaikki mitä jälellä oli. Sai teidän
talo sentään tästä nätin korvauksen, mutta Heikki ei näy välittävän
mistään. Niinhän se on, niinhän se on. Taidat olla huonovointinen aina
vaan...
Pärsän vaari kuuli tämän kaiken niinkuin etäisen huminan, näki Polsan
Iisakin astelevan pois päin, tajusi, että kylässä jo kaikkialla oltiin
ylhäällä. Näköpiirin laidasta lähestyi automobiili, Pärsän vaarin
erikoisesti vihaama hevosten kauhu. Tyynemmätkin hevoset sitä pirua
pelkäsivät eivätkä parhaatkaan saavuttaneet. Kun se ajoi suoraa tien
kohtaa, näytti siltä kuin se olisi syöksynyt hänen päällensä — nyt
aivan erikoisesti ilkkumaan häntä, talonpoikaa. Hiljentävät vielä
vauhtiaan ja katsovat alas niinkuin mierolaiseen. — Siinä meni herroja,
mitäs Rantavainio on niitten silmissä, mitä minä ja minun taloni, joka
ei ole minun, vaan enemmän sen piian... Siinä meni herroja ja tuolla
tulee uusia, kaksi kenonenää, maatonta pussiselkäsoovaria seteleineen,
joita ovat herroilta saaneet... vetelevät palkkoja, mistä tahtovat...
eivät ole edes kunnon kerjäläisiä.
Tämä Pärsän vaarin viimeinen aamuhetki, joka oli alkanut hiljaisesta
pihasta, kokosi kaiken tuskan tähän yhteen tuokioon maantien
pientarelle, toi siihen lähelle, mutta piti sittenkin erillään. Teki
mieli edes kepillään heristää jotakin, jota aivot eivät enää jaksaneet
selvästi määritellä. Hän ei jaksanut enää mitään edes vihata, sillä
mikään ei näyttänyt enää häntä huomaavan. Yhä yltyvä tunne pitkästä,
laajasta tappiosta kuristi tainnoksiin vanhan miehen.
Suloinen aamu kohosi päiväksi ja painui vähitellen leppeäksi illaksi.
Kylä eli elämäänsä ja koki tapauksiaan, joita toiset kuulivat ennemmin,
toiset myöhemmin. Muutamia ei kuultu koskaan. Kun aamullinen rysämies
taas oli menossa ehtookokiomelleen, sai hän sivumennen kuulla, että
Pärsän vaari makasi tajuttomana viimeisillään — oli aamulla varhain
pyörtynyt maantien viereen ja sieltä korjattu, kun pari kulkumiestä
oli tuonut tietoa. Mökin mies hätkähti ensin ja ihmetteli itsekseen
painuessaan piennarpolkua ruuhelleen: kuinka hän oli sen jo silloin
aamulla niin aavistanut. Saa nähdä, onko nyt kaloja, kun on näin
ihmeellinen päivä...