VAIHEESSA

Tämä maailma on jo unohtanut Jussi Kovasen eli Kivasen. Moni kyllä

tietää, että hän makaa sairaana Plihtarin pakarikamarissa ja että

hän tuskin enää paranee siitä taudista; se on sällin taudiksi liian

pitkällistä parantuakseen. Mutta ketään se ei liikuta, ei niin

vähääkään. Sekä Kivennavan että Rovaniemen raitilla voi tällä hetkellä

kävellä sällismies, joka kyseen tullessa tuntee Kivasen Jussin, vaikkei

omasta alotteestaan tule häntä ajatelleeksi. Jussi puolestaan tuossa

tuskallisena viruessaan muistaa hempeinä häivähdyksinä suhteitaan

kaikenlaisiin ihmisiin...

Hän on kuudenkolmatta ikäinen ja hän tietää olevansa mennyttä tältä

elämältä, vieläpä varsin pian. Ajattelipa ja kuvitteli muuten mitä

tahansa, se tosiasia ympäröi mielen ajattelemattakin, uutena ennen

kokemattomana asianhaarana, joka vaatii hempeätä alistumista, ei

tyydy vanhoihin koeteltuihin metkuihin. On jo etäällä hänen viimeinen

sellainen yrityksensäkin. Poikkesi näet tässä keväämmällä muuan

vanha kaveri katsomassa ja antoi kelpo ryypyt takataskustaan. Jussi

oli silloin viimeisillä voimillaan viimeisen kerran entisen olonsa

lumoissa, taisipa viimeisen kerran silloin kunnollisesti kirota ja

vannoa, uhkasi nousta sängystään, nousikin ja toikkaroi rappusille.

Siinä tunnin läähätettyään pääsi vielä omin voimin takaisin, mutta

sänkyyn päästyään luuli jo loppunsa tulevan. Silloin jäi elämä sinne

rappusille ja pihamaan polulle, jota tuttava oli mennyt. Kyynellyttävä

kaiho jäi ahtaaseen rintaan.

Kyyneleet alkoivatkin siitä ruveten tulla erinomaisen helposti;

koko eletyn elämän riuskeus pyrki väkisinkin sulamaan niihin ja

näyttäytymään tajunnalle vain haikeana nöyryytysten jaksona.

Joskus, joskus vielä sisu hiukan elpyi, kun talon emäntä, tunnettu

uskovainen, Jussin kyyneleet uumottuaan alkoi jaaritella hänelle

sielun valmistuksesta ja samassa hengen vedossa esitellä vaivastalolle

muuttoa. Jussi taisteli kyyneleitä vastaan, mutta sai kumminkin

sanotuksi, ettei hänen sentään vielä tarvitse mennä vaivastalolle; hän

voi maksaa hyyrynsä ja ruokansa selvällä rahalla, jos emäntä tahtoo, ja

muuttaa sitten jonnekin muualle. Kyllä niitä on, jotka hänet ottavat.

Vähältä piti, ettei hän vielä perään sanonut jumalauta. Kun saisi

jotenkin sanan kulkemaan Hakalan Pauliinalle, että kävisi täällä.

Emäntä kiiruhti myöntämään, että saahan tässäkin olla, kun ei näyttänyt

maallista elämää enää pitkältä riittävän. Pauliina kumminkin saisi

tulla. Ja Pauliina tuli, palatessaan hieromasta sieltä ja mennessään

kuppaamaan sinne, kertoi, kuinka hänen mökillään oli viime pyhäyönä

Suojan Saimasta tapeltu: Iivari sinne oli tullut hulluna juovuksissa,

kun Saima oli siellä Oskarin kanssa yön kulmaa. — Oli, oli Elmakin

käynyt.

Jussi oli poikkeillut Kuppari-Pauliinan mökillä niinkuin paikkakunnan

muukin irrallinen väki. Hän oli jossakin vaiheessaan makaillutkin

siellä pari päivää, ostanut nisusta ja limunaatia ja itsetietoisesti

nautiskellut vapaudestaan. Siltäiseltä oli siellä vieläkin hänen

nahkareppunsa ja puolipitoiset kenkänsä — ne olivat siellä ja Pauliina

oli nyttemmin hänelle niinkuin äiti. Se oli käynyt täällä monta

kertaa, tuonut milloin mitäkin ja nyt lopuksi luvannut toimittaa

pastorin täällä käymään. Kuumeinen ajatus tuijotti tuohon ihmeelliseen

seikkaan — oli kuin olisi jokin uusi hätä nyt tänä päivänä yhä

kiihtyen ympäröinyt Jussin. Jokin käsittämätön yleinen epäselvyys,

jonka kun olisi saanut järjestykseen, olisi varmaan rinnan ahdistuskin

hellittänyt Oli pakko sellainen, kuin olisi pitänyt jollakin uudella

tavalla muistaa kaikki elämänsä tapaukset ja ihan tuossa tuokiossa.

Ei se ollut mitään sellaista tavallista synnintuntoa, jota vanhukset

kuolinvuoteillaan tolkuttomien houreittensa välissä kuiskivat ja

lihavat emäntätylleröt täysissä voimissaankin paasaavat. Se oli vaan

semmoista, että — kuinka hän tuon Pauliinankin kanssa noin ihan

tahtomattaan oli joutunut tämmöisiin väleihin. Ei Pauliina ollut

jumalinen, kaukana siitä. Hänellä oli kolme yksinäistä lasta, hän

hieroi ja kuppasi ja hänen mökillään pidettiin monenlaista humua. Mutta

hän poikkesi tänne äskettäin, antoi taskustaan Jussille piparkakkua,

näki katsomatta Jussin onnettoman tilan ja puheli leppoisasti

supattaen, että ehkä sinun sentään tulisi parempi ollaksesi, jos

pastori täällä kävisi, ei se ole mikään turhamainen mies... Ja niin

monta kertaa kuin Jussi oli lopettanut emännän samanlaiset puheet.

Mutta Pauliinan puhe oli niinkuin yhteistä harkintaa yhteisessä

ahdingossa ja — tänä päivänä pastori tulee tänne. Se on yhtä auttamaton

asia kuin sekin, että sisuksissa tuntuu kauhea pakotus, jalat ovat

ajettuneet ja pää kuuma ja että hän tuli tehneeksi sen kirkosta

eroomisen tempunkin, niin kuin niin monta muuta vaaratonta rohkeuden

näytettä ulkona kujilla. Ne sopivat niin hyvin siihen ilmaan, joka

leviää tuolla maailman teillä ja tanhuvilla, ja jossa elämä on jotakin

vallan toista kuin tämä tämmöinen hempeys. — Sinä Jussi sairastat nyt

ja kuolet pian.

Tuskallinen olo pusertuu taas kyyneleeksi. Kukas minä olen ja mitä

minä olen tehnyt? Olen elänyt ihan niinkuin — niinkuin vahingossa,

niinkuin eilen, hyvin pitkän eilisen, ja siitä nyt on hätä, ettei

ole tullut oikein täyttä eloa elettyä. Niinhän tämä on niinkuin

olisin vielä mukula, äidin poika, Miinan, joka oli kivulloinen ja

kuoli vaivastalolla. Jos minua nyt lähdettäisiin sinne viemään,

niin en voisi sille mitään. Minä en pääse enää vapaille maanteille

ja etäisiin kyliin, joihin toivo niin kerkeästi sijoitti keveitä ja

nopeita rahanansioita, ihanine jälkiremuineen, noita sällielämän

suuria suloja. Äiti — mitäs se sällille kuuluu? Sitä ei kysy pomo eikä

heila. Mutta tässä äiti tulee mieleen ja kaikki, kaikki... Kaikki

sellainen iankaikkisen turhanaikainen, jonka ei pitäisi elämiseen ja

olemiseen kuulua eikä kuulukaan noiden, jotka tuolla etääntyvässä

ulkomaailmassa elävät ilman minua... Nyt oli niinkuin huoneen nurkat

olisivat väistyneet kauemmaksi ja sieltä nousivat ja lähestyivät nuo

pirulliset seikat niinkuin kummitukset tai niinkuin jotkut tohelot

puolitutut lapset. Siinäpä se, että ne olivat hiukan tuttuja, hän ei

houraillut. Ellei sittenkin ollut hourailua tämä asioitten nurinkurinen

kääntyminen: ettei enää tuntunut tekevän mielikään terveeseen elämään

ja että nuo tämän hetken kummitukset, joiden muistista nutistaminen

ennen oli ollut paras voimien tunnu, nyt kävivät rohkean tutuiksi.

Äidistä se alkoi ja pikkupoikuudesta.

Kovanenhan minä olen ja Kivaseksi sanotaan. Niillä lukusijoilla, joilla

minä sen nimen otin, minä ensi kerran hengessäni kirosin pappia,

joka irvisteli, että siinähän sitä on nimeä hyvällekin. Kun sitten

illemmalla sain Pauliinan mökillä sahtia, joka ei oikeastaan muuta

ollut kuin kaljaa, niin minä sakissa jankkasin papin sanaa ja hoin,

että minä olen vaikka Kivanen, jumalauta — ja siitä alkaen olinkin.

Miinan Jussi, Kovanen, Kivanen — niinkuin tuossa sarjassa sittenkin

näkyisi jotain tylyä hymyä ihmisten puolelta, niittenkin, joita on

aina pitänyt miehinä ja esikuvinaan. Ja eiväthän ne voikaan muuta kuin

ilvehtiä tälle tilalle, jossa minä nyt olen. Ja eiväthän ne yleensäkään

voi muuta kuin ilvehtiä tai — panna tosi huminaksi. Mikä piru siinä on,

etten minä sittenkään ole oikein jäntterä mies, en ole koskaan saanut

oikeata tilaisuutta ollaksenikaan, että on aina tympäissyt, milloin

olen ollut jonkun onnettoman voittavinani. Ja tämä nyt, tämä tuska,

sehän se on kaikkein onnettomin ja hervottomin ja se minut voittaa...

Tule, tule ukkosilma kakaramaisuuksinesi; voin minä tässä vielä katsoa

sinua päin ennenkuin pappi tulee. Olenhan minä sentään kirkosta

eronnut, vaikka sinä nyt väität, että se on pieni asia. Mutta se on

papille suuri asia ja siinäpä kohden juuri minä ainakin vielä olen

papista voitolla; se luulee, että minulla on jokin hätä sen tähden.

Siinä pappi erehtyy; se juttu vaivaa minua vain kakaramaisuudellaan:

että minä ja se rytkysuutari olemme ainoat koko pitäjässä, kun koko

Kuuskosken humusakki ei ollut semmoisista eroomisista tietävinään.

Mutta — jospa minä panenkin papin piukalle ja näytän sille tämän kaiken

muun, näytän uhalla ja häikäilemättä tämän, tämän... väännättävän

tuskan. Aivan outo ja kummallinen tunne levisi Jussin kuumaan tajuun

ja kun sen valtaan antautui, tuntui siltä kuin voimat olisivat

lisääntyneet. Hän oli näkevinään kauniskasvoisen nuoren papin niinkuin

lamaan lyötynä, kun hän paljastaa sille kaiken tämän, minkä rinnalla

sellainen kirkosta eroominen on vähäpätöinen nulikkatemppu. Ennen

tuntematon aavistus suuren miehisen voiton mahdollisuudesta täytti

kuolevan sällin mielen. Hän ei voittaisi oikeata suurta sälliä, mutta

pastorin hän voittaa, jota taas ei suursälli voitaisikaan, ei voisi

ollenkaan mitään koetusta tullakaan esimerkiksi pastorin ja Huru-Kallen

välillä... Mutta hän, Jussi, tietää nyt asian. Pastori on hempeä,

siloihoinen herrasmies, sitä tulee melkein sääli...

Mieli kiihtyi, mutta kiihtymys oli nyt toista lajia, se toi voimaa.

Niinkuin olisi kaikkialta mahtavasti virrannut tajuntaan niitä

voitonmuistoja, joita äsken tuskan kiihtyessä oli niin toivottomana

kaivannut. Ukkosilma ja sitten vielä se toinen olivat parhaita. Ne

olivat äsken nousseet nurkista kummituksina, puolituttuina kakaroina,

nyt ne olivat hävinneet, mutta niiden voima oli miehen sisuksissa.

Hänpä Jussi Kovanen oli ne elänyt ja kokenut, ei tarvinnut muuta kuin

ne voittaa, näin ne nähdä, ja kuolema sai tulla, ja ensin pastori...

* * * * *

Se oli ollut koko iltapuoli silloin siellä Pekkas-Villellä niinkuin

tämän valmistusta. Jussi oli juuri uittojen loputtua majaillut

Pauliinan mökillä ja vain niinkuin piloillaan suostunut Villelle työn

apuun yhdeksi päiväksi. Hän oli silloin välmännyt suutaan niin että

jo itseäkin väsytti — eihän siellä ollut mitään vastaajaa, tuskin

kunnon naurajaakaan, rivot puheet ja uhittelut lensivät löyhinä ilmaan.

Iltapuolella meni pilveen ja ehtoollista syötäessä oli jo jylhää

pirtissäkin. Jussi jatkoi syödessäänkin välmäystään — hän muisti vielä

nytkin, mitä hän oli puhunut kasvisvoista ja sanonut lopuksi, että

tämän pojan hottiin ei mene sitä lajia yhtä murenoakaan, ennen hän

syö vaikka... ja niin edespäin, kunnes aterian lopulla Villen akka

sanoi kuivakkaasti, että nyt häntä sitten söit kerrakseen, näkyipä

tuo maittaneen. Eihän siinä muuta voinut kuin väittää vastaan, ja

lähteä nopeahkoon kortteeria kohden. Ensimäiset salamat välkähtivät

Jussin lähtiessä, häntä kehoitettiin jäämään, mutta hän lasketti oven

aukeamassa kaikkein rivoimman uhittelun akkojen salama-siunauksista ja

painui salskeana hakatielle.

Eikä siellä hakatiellä sen kummempaa tapahtunut, kuin että tämä Jussi

erään ankaran ja kovin läheisen jyrähdyksen hetkellä kohotti oikean

kätensä kaksi etusormea taivasta kohden ja tiesi vannoneensa valan,

joka ei sisältänyt sanoja mutta sitä kauheamman ajatuksen. Ei tosin

ajatuskaan ollut selvä, mutta kauhea se oli — niinkauan kuin rajuilmaa

kesti. Kun ilma sitten päivänlaskun aikaan kirkastui, oli Jussin olo

mitä suloisin. Hän leperteli sydämellisesti Pauliinan kanssa ja lähti

vielä yhdeksän aikaan maantielle, vaikka hyvin tiesi, ettei raiteilla

tänä iltana mitään ollut. Tuo ihmeellinen sormennosto jäi kauaksi

niinkuin ehtoolla sattunut tapaus aamulla on jäänyt unen taakse. Sinä

yönä ei Pauliinan mökillä käynyt muita vieraita ja Jussista tuntui unta

odottaessaan ihmeen kotoiselta ja turvalliselta.

Koko asia meni menojaan; seuraava talvi oli Jussille hauskimpia aikoja.

Mutta sitten tuli kevät. Jussi meni uitoille ensi päässä, kun öisin

vielä oli kuuraa. Hän sairastui kuumeeseen; ei auttanut mikään, täytyi

jäädä taloon makaamaan. Jäseniäkin kolotti ja ne turpoivat hiukan...

Ja kun hän yksinään virui vuoteellaan tähän tapaan kuin nytkin, niin

tuli se sormennosto — ei se tullut mieleen, se tuli siihen viereen,

ikäänkuin itsellään. Hän luuli näkevänsä mitä se oli, vaikkei osannut

eikä halunnutkaan sitä sanojen muodossa ajatella. Hän vain katsoi

tuota unhosta palannutta seikkaa vakavasti, jokseenkin samoin, kuin

hän oli sitä katsellut sinä ukkosiltana niinkauan kuin jyrinää kesti.

Kivun kiristyessä ennenkuin hän rupesi hourailemaan, hän ajatteli,

melkein päätti, että jos hän paranee, niin hän menee ripille. Ei hän

sillä kertaa sormeaan nostanut eikä oikein tiennyt oliko hän edes

päättänyt vai ajatellutko vain. Toivuttuaan hän koetti toisten puheista

tarkkailla, mitä hän oli hourinut, mutta eivät ne muusta tietäneet,

kuin että hän oli kovasti huhtonut riihellä Pekkas-Villen kanssa.

Jussi toipui, mutta tunsi ettei hänen sinä kesänä ollut enempää

yrittämistä kosteisiin uittotöihin. Hän jäi talonjussin mieheksi. Tämä

kipu oli tuonut mukanaan rippijutun, pienen lisän ukkosjuttuun...

Ei saanut kylä nähdä sitä ihmettä, että Kovasen Jussi olisi mennyt

ripille, mutta erään toisen tapauksen kirkonkylän sällit näkivät.

Heitä seisoskeli Pappilan raitilla koko rykelmä, kun provasti palasi

postista, eikä tullut menneeksi ohi puhuttelematta; poikien olo ärsytti

»kirkkoisää». Pojat vastailivat ja kun ukko ärtyneenä vihjasi jotakin

siihen suuntaan, ettei siihen — seurakuntaan — tarvinnut kuulua,

jota ei haluttanut, niin tokasi Jussi, että hän ei kuulu sitten tän

yön perästä. — Ei semmoista asiaa tanhualla puhuta, sanoi rovasti. —

Näytäänpä puhuttavan ja jos pappi vaan avaa kansliansa, niin kyllä

minä olen valmis, sanoi Jussi ja rehvahti provastin rinnalle. Mikäs

siinä ukkoa auttoi — sisälle mentiin ja toiset sällit kylälle hirnumaan

tapausta.

Niin se tapahtui, ja tämä asia ei painunutkaan sinne unhon uumeniin,

jonne olivat painuneet nuo pari entistä juttua, joita ei enää viitsi

mainitakaan. Tämä asia painoi Kovasen sälliä niinkauan kuin hän oli

terve, painoi siitä syystä, että se sällikannalta ilmeisesti oli

jotenkin mukulamainen ja tarpeeton teko. Mutta kun tämä sairaus tuli ja

nopeasti näyttäytyi lopulliseksi kivuksi, niin samalla koko tuo kohtaus

rovastin kanssa muuttui mitättömäksi. Toiset peikot nousivat nurkista

— lapselliset sormennostot ja horjuneet lupaukset. Ja kun tuska näin

taituttuaan lientyi, tuntui siltä kuin hän olisi ne jo keveästi

täyttänyt, tuon sanattoman valan ja hataran lupauksen.

Kun nuori laupiasääninen pappi pian on istuva sängyn vieressä, aavisti

Jussi, että hänestä tulee auttaja ja pastorista autettava. Kovasen

sälli, Kivas-Jussi, oli päässyt uuteen elämänsä kauteen, joka oli

kestävä vain muutamia tunteja.