Muistopiirteitä Janne Haavistosta.
1.
Tuhat pientä puroa luo yhtyneinä virran. Suomen punaisen kapinan
ja vapaussodan meidän kannaltamme katsoen suuriin virtoihin tihkui
suunnaton määrä liejuisiakin puroja eikä siitäkään uudesta virrasta,
joka niiden yhteenotosta syntyi, ole vieläkään senaikaiset liejut
tyyten pohjaan laskeneet, puhumattakaan niistä uusista, joita sittemmin
on siihen sekoitettu. Mutta että virta on jaksanut juosta eikä heti
hajonnut haihtuvaksi lietteeksi, siihen on tarvittu kirkkaita puroja
molempien alkuvirtojen syntyessä.
Se punainen puro, jonka lähimmin ja pisimmältä tunsin, kirvesmies
Janne Haavisto, hän oli tuota kirkasta lajia. Hänen elämänratansa
on historiallisesti erinomaisen tyypillinen ja ansaitsisi jo siitä
syystä laveammankin kuvauksen. Hänellä oli kyllä ikävystyttäviäkin
ominaisuuksia — jonkinlaista opettavaa pappamaisuutta ja luennoimaan
pyrkivää pitkäpiimäisyyttä. Nämä ominaisuudet olivat kumminkin vain
hänen hyvien ominaisuuksiensa kajastuksia, niinkuin kuvan värit
joskus tunkeutuvat paperin läpi nurjalle puolelle. Kaikkinensa hänen
luonteensa oli harvinaisen sopusointuinen ja ehyt eivätkä sitä saaneet
särkymään eivät isommat eivätkä pienemmät keinoilijat, jotka aikojen
kuluessa ovat työläisväkeä ulkoa ja sisältä päin tärvelleet ja
myrkyttäneet.
Siltä kannalta kuin tässä aion Haavisto-vainaan kuvaa piirtää —
yksilöllisenä ihmisenä ja työläistyyppinä — sopii parhaiten, että
järjestänsä esittelen ne eriaikaiset tekemiset, joihin itse hänen
kanssansa jouduin.
Ne alkoivat iltahämyssä syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900
hänen silloisessa asunnossaan Mustanlahdenkadun 20:ssa. Hetki oli
minun omalle elämälleni varsin merkityksellinen. Olin edellisenä
päivänä isäni kanssa lähtenyt kotoa, pienestä salomaan mökistä, ja
puoli tuntia sitten minut oli julistettu Realilyseon oppilaaksi.
Äitini oli nuoruudestaan muistanut »sen Jannen, joka ennen oli
trenkinä Mäkelässä ja sitten nai sen Mäkipään Santran ja nyt oli
Tampereella timpermannina». Jannen ja Santran tykö minulle varattiin
siis kortteeri, mutta isävainaani oli hyvä psykoloogi: hän ei vienyt
minua tulevaan kortteeriini ennenkuin tutkintojännitys oli ohi.
Olimme edellisen yön Björkqvistin majatuvassa, leveällä puulaverilla,
kohmeloaan kuorsaavien maalaislahtarien välissä.
Tuntui siis sangen hienolta ja viehättävältä tulla oikeaan
kaupunkilaisasuntoon, jossa oli puleerattuja huonekaluja, fiikuksia,
piirongin päällä porsliinikoruja ja sängyt korkeiksi petatut ja
jossa ennen kaikkea vallitsi rauhallinen ja tasainen olo. Janne ei
ollut kotona meidän tullessamme, mutta saapui sitten pian, riisuutui
sukkasilleen ja siinä hiljakseen ja jatkuvasti omia iltamukavuuksiaan
järjestellen, sovitellen ensin tuolia ja sitten itseään tuolille,
sipaisten viiksiään ja korjaten jotakin vaatetuksessaan, koko ajan
pitäen kädessään Aamulehteä pääsemättä perästäkään oikein lukemisen
alkuun, hän jutteli meidän kanssamme.
Täydellinen ja mallikelpoinen pienoisporvarillinen henki vallitsi tässä
huushollissa, jonka sukunimi silloin oli Davidsson, tai oikeammin sen
kaikki väännökset, tavallisimmin Taavitsonni. Minä vasta oppineena
lyseolaisena vakiinnutin nimen oikeinkirjoituksen, minkä johdosta
liinavaatteissa kauan näkyi sekä T että D. Kun perhe oli lapseton,
saivat fiikukset ja porsliinikorut sitä paremmin olla rauhassa.
Kello yhdeksältä me menimme maata, Taavitsonni ja Täti, kuten vaimoa
puhuteltiin, yhteen sänkyyn, kaksi tehtaantyttöä toiseen ja minä
kolmanteen. Taavitsonni oli aina viimeisenä ylhäällä vetäen ensin
kellon ja sammuttaen sitten kattolampun. Aamulla olivat toiset töissään
ja Täti torilla kun minä heräsin. Aamiaislomallakaan en nähnyt muita
kuin Tädin, vasta iltasella perhe taas oli koolla. Kaikki päivät olivat
saman näköisiä. Toisella tehtaantytöllä oli varma sulhanen, toinen
käytti ahkerasti lainakirjastoa Tädin nilvimisistä huolimatta.
Minun täysihoidossani tuo Täti yritteliäänä entisenä talon tyttärenä
harjoitti melkoista saituutta ja kieroilua ja ilkeällä luonteellaan
usein kidutti minua rääpien ulkomuotoani ja solvaillen omaisiani
jollekin toiselle -sonskalle minun kuulteni, ja muuta semmoista.
Kenties hän ei ollut niin paha; hän saattoi kahden kesken joskus
jutella mukavastikin, mutta hänen henkinen pimeytensä oli ilmiömäinen.
Hän oli lyhytkasvuinen, kaitaluinen, ääneltään ja ololtaan tasainen,
hiukan hymyileväinen ja talollisen syntyperänsä puolesta hillityn
kopea. Puolisoiden välillä en koskaan kuullut mitään eripuraisuutta.
Minä nautin niin tavattomasti koulunkäynnistä ja kaupungissa olosta,
etten paljoa kärsinyt Tädin ilkeydestä, sitä vähemmin kun en koskaan
kokenut sellaista Taavitsonnin puolelta. Suopealla isällisyydellään
hän alusta aikain voitti minun kunnioitukseni niin perin pohjin, etten
koskaan myöhemminkään, kun jo olin perheellinen mies ja tunnettu
kirjailija, voinut kunnollisesti väittää häntä vastaan.
Perheen elämänarvoina ja harrastuksina olivat siihen aikaan siistit
mööpelit, siistit vaatteet, uudet kalossit ja pikkuhiljaa salavihkaa
karttuvat säästöt. Lauantaiehtoona Taavitsonni joi kyökissä pullon
olutta. Sitä tehdessään hän minusta näytti pelottavan vieraalta, koska
en siihen aikaan tiennyt sen kaameampaa paikkaa kuin anniskelut,
joista kostea naljainen löyhkä tunkeutui kadulle. Sunnuntait olivat
erinomaisen ehjiä ja tunnelmallisia päiviä, luultavasti juuri siitä
syystä, että Taavitsonni silloin oli koko päivän kotosalla ja hyvällä
tuulella. Sekä aamu- että päiväkirkossa käytiin. Taavitsonni tunsi ja
taisi erinomaisen hyvin kaikki kirkolliset menot, hänellä oli hyvä
nuottikorva ja pehmeä taipuisa ääni. Kirkonmenon huippukohta oli komea
Hilariuksen kiitosvirsi »Me kiitämme sinua». Juhlaväreet tuntuivat
ihossani, kun seurakunta nousi sitä veisaamaan ja Taavitsonnin ääni
siitä viereltäni kuului ylinnä Aleksanterin kirkon Mustanlahden
puoleisella lehterillä. En voi tätä kirjoittaessani olla sitä
hyräilemättä ja kun tulen korkokohtaan »Jeesus Kristus Pyhän Hengen
kanssa», olen kuulevinani Haavisto-vainaan hienon tenorin. Vielä 1916
hänen silloisessa mökissään täällä Hämeenkyrössä innostuimme entisiä
aikoja muistellessamme niin paljon, että keskellä arkista syysiltaa
lauloimme tuon juhlallisen hymnin alusta loppuun. Tuo silloin harras
sosialisti puheli, ettei ole tullut käytyä kirkossa kuulemassa, osaako
täkäläinen lukkari sitä kunnollisesti soittaa. Haavisto saattoi niin
puhua, sillä hän oli laulanut sen lukemattomia kertoja Ilmari Krohnin
säestyksellä.
Tämä erinomaisen säännöllinen ja erinomaisen viehättävä elämä jatkui
minun nähteni kolmatta vuotta. Minä menestyin hyvin koulussa, josta
kiiteltiin hyvää kortteeria, ja Taavitsonnin perheen hyvinvointi
vaurastui ilmeisesti. Kortteerilaiset olivat kaiketi tuottavia, koska
Täti kokosi niitä yhä enemmän. Siellä oli lopulta paitsi minua ja noita
kahta tehtaalaista vielä muuan maalta tuttu teollisuuskoululainen ja
sitten hänen sisarensa, joka oli saamassa lääkärinhoitoa johonkin
ilkeään mätätautiinsa. Siihen aikaan Täti kiusasi minua sillä, että tuo
tyttö muka oli minun morsiameni, jonka typerän kiusan vaikutuksesta
minä vimmoissani taas säälimättömästi irvistelin tyttöä hänen tautinsa
tähden. Täti ei tästä ollut millänsäkään, vaan saattoi ilkeästi
hymyillen taas kääntyä minua jollakin muulla tavoin kiusaamaan. Olin
kovin iloinen, milloin hän istui raamattu-urakkansa vieressä. Perheessä
oli näet komea kuvaraamattu, jonka lukemiseen Täti oli jo ennen minun
tuloani ryhtynyt ja lienee nyt ollut jossain Kuningasten kirjassa. Hän
luki ääneen, mutta kuitenkin vain itselleen, sillä luvussa ei ollut
minkäänlaista tolkun alkuakaan, mutta hän antoi sen kumminkin edetä
tasaisena jonotuksena, joka etäämmältä kuului kohtalaisen sujuvalta.
Mutta lukunsa aikana ja sen jälkeen hän oli ikäänkuin hiukan parempi
ihminen.
Minun siellä asuessani Täti sitten alkoi sairastella, ja vihdoin
pitkän ja vaikean keuhko- ja munuaistaudin murtamana, oltuaan pari
vuorokautta tiedottomana, lakkasi hengittämästä. Koko ajan minä asuin,
tein koulutyöni ja nukuin samassa huoneessa, niin myös tehtaalaiset.
Taavitsonni oli jäänyt leskeksi ja samalla oli varsinaisesti päättynyt
tuo pienoisporvarillinen kausi hänen elämässään. Noin neljänkymmenen
viiden vuotiaana hän vasta astui elämänsä varsinaiseen taistelukauteen.
Arvattavasti oli kyliä jonkinlainen taistelu sisältynyt tuon
pienoisporvarillisen tason saavuttamiseenkin: jotakin sen tapaista
kuin Uutelan Juhalla Lumikankaan aikoina Linnankosken »Pakolaisissa».
Ero oli vaan siinä, että tämä Juha sai talon-tyttärensä. Mutta joka
tapauksessa oli taistelu maalaisesta huutopojasta pikkuvarakkaaksi
kaupunginasukkaaksi, joka pyhäsin ulos mennessään nautiskeli hienosta
turkistaan ja krimminnahkalakistaan, ollut vähäpätöisempää ja ikäänkuin
puoliuneliasta siihen nähden mitä sitten seurasi.
2.
Haavisto ei tullut toimeen leskenä. Hän yritti sitä pari vuotta,
jona aikana hänen oivalliset liinavaate- ja astiavarastonsa kärsivät
pahaa hallaa erinimisten huushollinpitäjien käsissä. Hän oli kaikilla
vaistoillaan kiintynyt siihen inhimillisen elämän muotoon, jota
sanotaan kodiksi. Minun vanhempieni välityksellä hän tutustui orpanaani
Mäkelän Hultaan ja meni sitten piakkoin naimisiin hänen kanssaan. On
vaikea kuvitella kahta erilaisempaa vaimoihmistä kuin Haavisto-vainaan
molemmat vaimot. Hulta oli miestään lähes parikymmentä vuotta nuorempi,
intomielinen »aatteiden» kannattaja, joka ei mitään niin vihannut kuin
— kaikkia niitä näkökohtia, jotka tuossa perheessä olivat aikaisemmin
vallinneet. Hultan elämänkatsomuksen pohjana on aina ollut se,
että ihmiselämän arvo on mitattava sen henkisen rikkauden mukaan.
Entisaikoina oli tuo pienoisporvarillinen, kademielinen, juonia punova,
pikkurikastumisillaan koppaileva ja mullimaisuuteen asti aatteeton
kääpiöporvarillisuus, joka kaikista punaisuuksista huolimatta tänä
päivänä on niin vallitseva varsinkin maalaispieneläjien keskuudessa —
tuo kaikki oli nuorelle Hultalle niin vierasta, ettei hän sitä edes
halveksinut. Omasta puolestaan hän on melkoisen naivi sielu ja herahtaa
helposti kyyneliin aatteen puolesta vohkaistessaan. Niihin aikoihin
kun hän tuli Haaviston vaimoksi, oli hän jo ehtinyt tulisesti syttyä
raittiuden, isänmaallisuuden ja naisasian aatteisiin.
Tähän nuoreen olentoon Haavisto nyt kiintyi rehellisen ja puhtaan
luonteensa koko voimalla ja ikämiehen vakaalla tunteella. Hulta aloitti
heti aatteellisen korpivaelluksensa. Pintamuokkaus toimitettiin
uskonnollisuuden aseilla: kenties Hulta vaistosi, että alkuvaikeudet
tätä tietä olivat pienemmät. Haavisto oli jo aikaisemmin joskus käynyt
N.M.K.Y:ssä, noin vaan sunnuntai-illan leppoisuutta tehostamassa.
Hulta liittyi nyt N.N.K.Y:een ja perheen uskonnollinen elämä sai hänen
totensa eloisan palavuuden. Molemmat kävivät yhdistyksissään, Haavisto
tasaisena ja asiallisena, Hulta intomielisenä, valmistaen hartaasti sen
rukouksen sanamuodon, jonka hänen vuorollaan piti esittää jonkinlaisen
alajaoston yhteisessä rukoushetkessä. Kun oli puhe jostakin
toimihenkilöstä ja minä kysyin, että sinäkö siihen nyt valitaan, niin
vastasi Hulta suutaan suipentaen, niinkuin lapset esittäessään jonkin
rajoittavan pykälän leikkisäännöissään: »Ei siihen voi päästä muut
kuin ne, jotka ovat elämänyhteydessä Jumalan kanssa». Tämäntapaiset
kokemukset kelpasivat sitten Hultalle mainioiksi puolusteluiksi, kun
marraskuun tuuli 1905 oli puhaltanut sammuksiin hänen uskonnolliset
harrastuksensa.
Suurlakosta alkaen Haavisto liittyi työväenliikkeeseen ja pysyi
sen riveissä kuolemaansa asti. Tampereella asuessaan hän toimi
kirvesmiesten ammattiosastossa ja ulkotyöväen yhdistyksessä ollen
kummassakin järjestössä puheenjohtajana, joita arvokkaita saavutuksia
hän kyllä muisti minulle ja muille vähäpätöisemmille henkilöille
silloin tällöin mainita, sillä hänellä oli erityisissä tapauksissa
taipumusta viattomaan isotteluun; se istui hänessä sieltä mööpelien
ja hyvien vaatteitten aikakaudelta. Muuten kuvasivat nämä hänen
johtoasemansa hyvästi sekä oloja että Haaviston omaa persoonallisuutta.
Mies, joka neljänkymmenenviiden vuoden ikään on »katsellut» vain
Aamulehteä ja Suonien Lähetyssanomia ja kirjailijoista tunsi lähemmin
vain Lutheruksen; jonka kirjoitustaito alussa oli kyseenalainen eikä
koskaan kohonnut alempaa välttävää korkeammalle; jonka numerotaito
rajoittui auttavaan päässälaskuun; näillä edellytyksillä saattoi
mies olla yhtaikaa kahden huomattavan järjestön etumies maan
suurimmassa työläiskaupungissa. Ilmeisesti ei noilla järjestöillä
ollut sen parempaa miestä. Sillä joskin Haavistolta paljon puuttui
tiedoissa ja taidoissa, niin oli hänellä sen sijaan jotain muuta,
jota on vaikea sanoilla määritellä, oli tuota luonteen synnynnäistä
puhtautta ja vaatimatonta ylevyyttä, jonka edessä löyhäsuinen nuori
huligaani tunsi nolostuvansa. Hänen toveruutensa ja uskollisuutensa
olivat horjumattomat. Hän saattoi suuttua, mutta ei vihata. En
milloinkaan havainnut hänessä oirettakaan minkäänlaiseen juonitteluun
enkä kenkkuiluun — tätä iskevää uudissanaa hän ei liene oppinut
edes käyttämään. Hän ei koskaan yksityisessä eikä julkisessa
puolue-esiintymisessään alentunut poliittiseksi räämäsuuksi. Hän piti
sellaista porvaiia, jolla ei ollut takanaan muuta kuin omaisuutta,
jonkinlaisena koomillisena ilmiönä yhteiskunnassa. Varsinaisia herroja,
niitä jotka olivat saaneet oppia ja »kehitystä», hän sensijaan piti
arvossa ja kunniassa. »Kyllä oikeitten herrojen kanssa aina kelpaa» —
hänellä oli tapana sanoa — »ne ymmärtävät puheen ja niitten puhetta
ymmärtää, mutta sivistymättömien pikkupösöjen ja typerien vertaistensa
kanssa on pääsemättömissä.»
Haaviston perusaatteena työväenliikettä ajaessaan oli muuan
historiallinen harhaluulo. Kun herkkänä nuorukaisena vuosikausia
hyvin läheisesti seurustelin Haaviston kanssa, luulen osittain sitä
tietä saaneeni tuon harhaluulon, joka mitä kiusoittavimmin on minussa
istunut. Tämä harhaluulo on se, että työväki, köyhälistö, sinänsä,
yhteiskunnallisena luokkana muka on jollakin tavoin parempaa ja
jalompaa ihmisainesta kuin mammonan sokaisema porvaristo. Järki ja
historia osoittavat kiusallisen selvästi, että tuo luulo on päin
seiniä. Mutta se luulo on tavattoman viettelevä, ja kuten sanottu,
pysyi Haavisto-vainaa siinä uskossaan vuorenvarmana viimeiseen
henkäykseensä asti. Sellaista ihmettä kuin suurta eurooppalaista sotaa
hän ei ollenkaan pitänyt mahdollisena: eiväthän suuret ja kehittyneet
länsimaiset työväenjoukot voineet sellaista sallia ja niistähän se
viime kädessä riippui. Niin, eipä olisi luullut Kautskyn ja Jaurés'in
oppilaiden taipuvan viidettävuotiseen toistensa teurastamiseen.
Mutta kaikkien teoriojen vika on se, että ne ovat harmaita. Omassa
puoluetoiminnassaan Haavisto kohtasi lukuisia lurjuksia sekä pomoina
että rivimiehinä, mutta hänen uskonsa työväenluokan inhimilliseen
paremmuuteen ei vaan lannistunut. Oli vain saatava olot paranemaan,
että nuo hyvät edellytykset pääsisivät kehittymään, ja sen vuoksi
oli niiden, jotka jotain käsittivät, tehtävä kaikki voitavansa
työväenluokan kohottamiseksi. Ja Haavisto teki. Siinä pienessä
maalaisesikunnassa, jossa hän sodan aikana toimi, hän istui yötä päivää
koettaen pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja arvokkuutta. Tuntuu
ensi katsannolta hiukan tragi-koomilliselta niissä oloissa ajatella
tuon rasittuneen ikämiehen ponnistuksia. En tiedä mitä tuloksia niistä
oli, mutta hänen esikuntansa piirissä eivät punaiset tehneet tihutöitä.
Tampereen ajoilta muistan erityisesti eräät arpajaiset, jotka
kirvesmiesten ammattiosasto pani toimeen. Haavistolla ja Hultalla
taisi siinä hommassa olla vähin kaikki virat. He juoksivat ja
istuivat yötä päivää, kuljettivat käsirattailla tavaroita, ettei
olisi tullut tarpeettomia menoja. Kun heidän molempienkin kirjanpito-
ja kirjoitustaitonsa oli heikonlainen, olivat toimet heille sitä
vaikeampia. Minua pyydettiin sitten selvittelemään niitä arpajaistilejä
ja siinä oli minullakin vielä urakkaa moneksi päiväksi. Suurin vaivoin
saatiin lopulta tilit siihen kuntoon, että kelpasivat ammattiosaston
rahastonhoitajalle Rasille eli Kauppiselle. Kenties ne olisivat hänelle
kelvanneet, vaikka niissä olisi ollut laskuvirheitäkin ja vaikka
Haavisto olisi käyttänyt ajuria käsirattaitten asemesta, sillä katso,
kun Rasi eli Kauppinen oli ne rahat saanut, pisti hän ne lompakkoonsa,
jossa jo ennakolta oli Amerikan passi ja jätti Haaviston ja muut
timpermannit muistelemaan, kuinka niitä arpajaisia oikein hommattiin
ja tilejä hierottiin. Hulta itki ja tuskitteli, mutta Haavisto taputti
häntä olalle ja lohdutti sillä, että sellaisia pikku kompastuksia aina
sattuu sillä tiellä, joka vie eteenpäin; että sellaiset raukat ovat
vallitsevien olojen kasvatteja ja uhreja, joita on pikemmin säälittävä
kuin tuomittava.
Ja niinpä tapaammekin pian sen jälkeen Haaviston vielä
pitempiaikaisessa ja raskaammassa raadannassa ulkotyöväen yhdistyksen
puheenjohtajana. Yhdistys oli rakennuttanut talonsa, käynyt pyytämässä
ja saanutkin suuria herroja takuuseen ja ponnisteli nyt velkojensa
kanssa. Että yritys lopulta meni nurin, ei ollut mikään suuri
ihme, mutta se viimeiseen asti kestänyt alttius, jota yhdistyksen
ukot Haavisto etunenässä osoittivat, on muistelemisen arvoista.
He järjestivät talolleen elävät kuvatkin ja istuivat myöhään
yöhön palkattomasti, toiset pilettejä myymässä, toiset ovimiehinä
heiluttuaan päivät kirvesvarressa. Kun korot lankesivat ja kassa
oli tyhjä, otettiin laina ja menivät ukot itse takaukseen. Vielä
täältä Hämeenkyröstä Haavisto vähentyneistä varoistaan makseli niitä
takauksia. Kun yhdistyksen raha-asiat näin menivät hunningolle, saivat
suuret herratkin maksaa takuunsa. Mutta Haavisto kiitteli aina sitä
sivistynyttä ja arvokasta tapaa, jolla herrat suhtautuivat tuohon
tulemaan.
3.
Uuvutettuaan itsensä ja heikennettyään työvoimansa Haavisto vihdoin
osti täältä mökin ja muutti siihen 1914. Tässä hänen elämänsä vaiheessa
jouduin vielä hänen kanssaan hyvin herttaiseen ja läheiseen tekemiseen,
jota erinomaisen mielelläni muistelen. Asian laita oli se, että tuona
samana suvena tuli morsiamekseni muuan sen talon palvelustyttö, jonka
maalla ja läheisyydessä Haaviston mökki oli. Kun saatoimme tavata
toisiamme vain myöhään illalla töiden päätyttyä, ja kun aina olen
pitänyt huligaanimaisuutena öisin luimistella nurkissa ja tunkeutua
taloon isännän tietämättä, niin vietimme yhdessäoloa tavallisesti
maantiellä kävellen ja metsässä istuskellen usein aamupuoleen. Kun
Haaviston mökki oli siinä lähellä, menin säännöllisesti heille
lopuksi yötä nukkumaan. Olin siihen aikaan ilmeinen tyhjäntoimittaja
lopetettuani äskettäin yliopistolukuni pahoin velkaantuneena ja
tutkintoja suorittamatta. Seurusteluni seitsentoistavuotiaan
piikatytön kanssa oli siis omiansa herättämään siveellisiä arveluita
naapuristossa, varsinkin uskonnollisissa, ja lienevät nämä vihjailleet
Haavistoa parittajaksi, koska luulivat meidän siellä yhdessä öitä
makailleen. Se nyt oli sitä lajia. Mutta se tapa, millä Haavisto
suhtautui noihin minun yöllisiin retkiini, oli hänelle erinomaisen
kuvaavaa. Hän oli suopean ystävällinen, mutta niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut; hän ei kajonnut arkaan asiaan. Se minkä hän jätti sanomatta
tuntui vaan ikäänkuin ilmassa. Jos olisin menetellyt arvottomasti,
ei minun olisi ollut sen jälkeen varsin mukava lähestyä Haavistoa.
Niinkuin kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta siitä keskusteltiin
silloinkin kun minä pyysin häntä meidän puolestamme käymään pappilassa
ottamassa kuulutuksen. Toimi sopi erittäin hyvin tuolle vanhalle
kirkkomiehelle.
Työväenliikkeestä ei Haavisto tietenkään täälläkään voinut erota. Hän
liittyi paikalliseen yhdistykseen ja joutui ennen pitkää etualalle,
luottamustoimiin. Sitä kesti miten kuten parisen vuotta, kunnes
alkoi yhä selvemmin nousta pinnalle se rutto, joka vuotamalla vuoti
vallityömailta ja yleensä idästä päin ja jota vastaan ei Suomen
työväkeä ollut tullut tarpeeksi rokotettua. Olo tuli Haavistolle yhä
sietämättömämmäksi ja lopulta mahdottomaksi, jolloin hän vähin äänin
vetäytyi erilleen yhdistyksestä.
Mutta kun sitten kuume nousi täydellisesti hourinta-asteelle, ei
hän enää _voinut_ pysyä erillään. Hän piti sattunutta tapausta
onnettomuutena, päättyipä se kuinka tahansa, mutta oli omasta
puolestaan sitä mieltä, ettei hänen sopinut jättää luokkatovereitaan
onnettomuuden hetkellä. Niinpä hän siis meni uudestaan Mahnalaan
ja toimi — toimi Lappeenrantaan asti. Heikkona ja sairaana hänen
vielä onnistui salata se haava, jonka oli saanut erään nuorukaisen
browningista, jonka tämä oli salannut vangiksi joutuessaan.
Olisin antanut paljon, jos olisin päässyt näkemään Haaviston ajatukset
ja mielenliikunnot hänen elämänsä viimeisinä viikkoina. Kerrotaan
hänen kuolleen uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka hän sai nähdä
semmoiset määrät inhimillisiä raakuutta ja raadollisuutta, joka hänen
omalle luonteelleen oli niin tuiki vierasta.
Mainiossa teoksessaan »Väkivaltaa ja vääryyttä» (joka teos muuten
jokaisen kansalaisen rantajätkästä arkkipiispaan asti pitäisi osata
ulkoa) lausuu Carl G. Laurin: »Vapaus tai kuolema» — se huuto herättää
luonnon välttämättömyydellä aina vastahuudon: »Järjestys tai kuolema».
Niin on vuodesta 1789 jatkunut tuo surullinen kiertokulku, kehityksen
kuviona on ollut _circulus vitiosus_ (turmiollinen ympyrä). Tarvitaan
kelpo annos kansalaishyvettä, jotta tunnuslause »Järjestys ja vapaus»
tulisi täydeksi totuudeksi jossakin valtiossa.
Janne Haavisto oli yksi vähäisimmistä, mutta hänessä oli erinomaisen
vahva luontainen vaisto siitä, että järjestys ja vapaus ovat ne
kaksoissisaret, jotka yhdessä — _mutta vain yhdessä_ — voivat loihtia
inhimillisen elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia
kestävän hetkisen ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta
kumminkin siedettäväksi. Enkä sittenkään, minä enempi kuin
Haavistokaan, pääse siitä uskosta, että työväellä, jonka tietoa,
tahtoa ja tunnetta eivät sokaise osingot ja keinottelut, on suuremmat
edellytykset kuin muilla luokilla ratkaisevasti vaikuttaa niiden
toteuttamiseksi.