PALUU

Historiallinen kertomus vuodelta 1920.

Vanha, miespolvien käyttämä tie puikkelehtii pitkin kevätkesäistä

korpimaisemaa. Vanhaa on kaikki, mitä siinä näkyy: asumukset, metsät

ja maat. Elpynyt vihannuus on niinkuin lasten koristelua naavaisten

puitten ja harmaitten seinien vaiheilla — pian se kuihtuu, mutta

miespolvien takaiset elämän perusmuodot jäävät. Tämä on kaikkein

vähäpätöisin tie ja tienoo, mutta se voi askel askeleelta olla yhä

sisältörikkaampi, esimerkiksi semmoiselle miehelle, jonka koti ja

lapset ovat tien takana ja joka ei ole niitä nähnyt vuosikausiin. Niin

oli nyt laita, kevätkesällä 1920. Eräänä lempeänä iltapuolena asteli

tuota tietä juuri semmoinen mies.

Hän ei ollut nähnyt maisemaa eikä maisema häntä kolmatta vuoteen ja

viime näkemälläkin, eräänä himmeänä maaliskuun yönä vuonna 1918, oli

miehellä melkoinen kiire pois tämän maiseman piiristä. Nyt oli siitä

silloisesta vauhdista muistona masentunut ja kaikin puolin kulunut

ulkomuoto, josta miehen entiset piirteet vain heikosti häämöittivät.

Ei näyttänyt enää palaajalla olevan samaa kiirettä kuin oli ollut

lähtijällä. Häntä olisi voinut luulla suureksi luonnon ihailijaksi,

sillä hän istahteli tavan takaa, ärsytellen pesiviä rastaita, joille

tämmöinen ihmisen liikkuminen oli outoa. Ja vaikka miehessä ei ollut

mitään kehitettyä runollisuutta, ei hänen herkistynyt tajuntansa tällä

kertaa voinutkaan torjua muutamia hentoja vaikutelmia. Puron lirinä oli

uneliaan onnellista ja lahonnut raja-aita näytti johtavan unelmansa

vuosikymmenien takaa. Näitä mies tahdottomasti katseli, sillaikaa kun

varsinaisten ajatusten pyörre väsähti ja seisahti. Kaiken vaikutelman

ydin ja ihme oli siinä, ettei maiseman hengessä tuntunut jälkeäkään

siitä silloisesta. Oli jotain herttaista siinä ajatuksessa, että

tämänkin tien takaa oli sodittu.

Mies otti taskustaan armahduspassin ja seurasi silmillään siinä olevia

painettuja ja kirjoitettuja rivejä. Tässä minä palaan sotaretkeltäni

ja tämä paperi on kädessäni, nämä vaatteet ylläni. Niitäkö varten minä

taistelin? En — enkä minä taistelusta tulekaan. Taistelut ovat kaukana

niinkuin unen maassa, eikä mikään, mikä nyt on, koske niitä. Taistelu

oli vain suurta hurmaa — olikohan se mitään muuta? Köyhälistöllekö

valta? Valta oli kaukana joillakin, joista minä en tiennyt mitään ja

täällä oli valta Rinnellä. Kenellä lienee nyt valta — jollakin se

ainakin vielä hyvin vahvasti on. Tuntuu tänne asti, että kaikkien on

vain nähtävä valta eikä saa olla niinkuin on. Niinkuin varkain istun

tässä paperi kädessä — tuo kirkas taivas ulottuu kauas yli tämän korven

ja siellä on saman taivaan alla valtaa...

Istuvan miehen silmät juuttuivat yhteen kohtaan; oli niinkuin olisi

huimannut tämä aatosten suunnaton outous. Että nyt oli jäänyt pois

se suuri ja kauhea seikka, jonka keskellä hän niin kauan oli ollut

ja hengittänyt, ettei mitään siitä näkynyt tähän hiljaiseen korven

aukeamaan. Onko tästä alkamassa joku uusi saman tapainen, johon on

mentävä yksin, ilman toverijoukkoja? Kipeä tyhjyyden tunne pusersi

rintaa, kun hän nousi mättäältään ja alkoi hitaasti liikkua sinne päin,

missä tiesi kotimökkinsä tulevan näkyviin seuraavasta aukeamasta.

Ympäröivän maanpinnan ja oman entisyyden mitättömimmät pienoisseikat

pyrkivät yhä lähemmäksi — ei minään onnellisina ja rauhoittavina, vaan

niinkuin unohdetut tuttavat, jotka vaativat tiliä jostakin. Olisiko

hänen pitänyt pysyä täällä paikoillaan? — ja jos niin olisi tehnyt,

niin kuinka nyt kaikki olisi? Toisin olisi — mutta millä lailla toisin,

sitä ei mielikuvitus kyennyt alunkaan aprikoimaan. Nämä äänettömät

vastaan tulijat tässä paluumatkan viimeisillä tutkaimilla, ne vaan yhä

kiinteämmin vaativat tunnustamaan oman suuren merkityksensä kaiken

sen suuren rinnalla, joka jäi taakse ja nyt askel-askeleelta tuntui

kutistuvan yhä vähäpätöisemmäksi. Paluuhetken jännitys kiihtyi sisältä

päin, niinkuin lähdön jännitys oli kiihtynyt ulkoa päin...

Nyt — nyt asumus tuon puunjuuren kohdalta pilkahtaa näkyviin. — Minä

ajattelin tästä hetkestä jotakin, paljonkin, mutta että se olisi

tämmöinen, sitä en ajatellut. Lyövätkö hetket yhteen, silloinen kuohuva

epätoivo ja tämä — eikö välillä oleva merkitse mitään? Olenko minä

ollut tässä koko ajan? — ollut tässä enkä päässyt estämään...

Kyyneleet, nyt ne tulivat, ilmestyivät sinne, minne ne ihmisellä

ilmestyvät, ja kerran vauhtiin päästyään ei itku enää ollut

hillittävissä. Mieli riehutti nyt omia hajallisia kysymyksiään ja

hillittyjä tuskiaan sinne tänne. Omiin valtoihinsa kerran päästyään

ne lyhyessä ajassa niinkuin luonnon voimat hakeutuivat omiin uomiinsa

ja saavuttivat jonkinlaisen tyhjän tasapainon. Asumus tuli näkyviin

niinkuin mikä tahansa muukin mökki matkan varrella, niinkuin ei

olisi tiennyt siitä mitään. Itku ei ollut tuonut tietoa, se oli vain

kirvoittanut epätietoisuuden...

Mies nousi, veti syvään värisevää henkeään, astui rauhallisesti

veräjästä ja lähti matalien peltosarkojen välitse suoraan pirttiä

kohden. Jännitys tuntui kyllä vieläkin, mutta se oli nyt tasaista ja

luonnollista. Lähtöhetken tuttu mielikuva pysyi pysymistään: vaimo

jäi täysin avuttomaksi, kun ei voinut lähteä mukaan muutaman viikon

vanhan lapsensa kanssa — nuori kaunis vaimo, jonka kanssa mies oli

paljon riidellyt ja jota hän oli paljon rakastanut. Niin hän silloin

jäi, ja astuessaan nyt pihaan tiesi mies vaimon ja lapsen täällä

vieläkin olevan ja elävän, noiden seinien sisällä tai jossain tässä

ihan lähellä. Hän tiesi — tai paremminkin: jokin järkähtämätön _vaati_

häntä tietämään enemmänkin, mutta sitä enempää mieli nyt kiihkeämmin

kuin koskaan kieltäytyi omaksumasta. Äskeinen selventävä itkukaan ei

ollut saanut sitä seikkaa selvenemään. Miehen jo oven rivasta vetäessä

se vielä taisteli vastaan.

Kun pirtin sekava sisältö hänelle samassa aukeni, ei se tehnytkään

häneen mitään erikoista vaikutusta. Kaikessa, mitä hän näki ja tajusi,

oli omituisen viileä vierauden tuntu.

Vielä tuvan sisässäkin, ihan tosiolevaisen läheisyydessä hänen

luontonsa ponnisti vastaan; hän koetti olla näkemättä mitään muuta

kuin lastansa. Se oli likainen, repaleinen tyttö, jonka kasvoilla

asui varhainen, tylsä raakuus. Se katseli miestä suu ammollaan,

muutti sitten paikkaa ja jäi siihen taas samoin katselemaan. Ankara

todellisuus otti häikäilemättä sen paikan, jota unelmatkin olivat

hienotunteisesti karttaneet tänä kolmatta-vuoden aikana kaiken saastan

keskellä: isä oli koko ajan kuvitellut lastansa vain semmoisena kuin

hän sen silloin maaliskuun yönä jätti nukkumaan.

Mutta täytyihän miehen lopulta jollakin lailla suhtautua siihenkin,

jonka tieto tiesi, vaikkei mieli omaksunut. Sängystä riepujen sisältä

kuului vakahisen lapsen vikinää. Mies kuuli äänensä kysyvän tytöltä:

— Kenenkäs tämä on?

— Te on meilän äilen ja Mohlike-Juttin poika. Ei itä taanu poikaa,

mutta Jutti tai.

— Kuka se Mohlike-Jussi on?

— Te on temmonen taatananmoinen lemotuu — leitutälli te on.

Pesän edessä hääri vanha käsnänaamainen ämmä, jonka mies tunsi vaimonsa

äidiksi ja joka koko kohtauksen ajan piti yhtämittaista motkottavaa

pakinaa.

— Joko punikki ny palaa kansanopistosta — joko on jatkokurssit käyty,

vai viäkö tekee miäli porvarien kansa pyssysille.

— Ku-ma sen sanonki, ettei tartte mennä herrojen kansa marjaan —

min olen ikäni tyätä tehny ja tyästäni eläny — mutten lähle kotooni

herrojen asioille — e-he-hen. —

— Neh, samak-konstit täälä on Valkosten valtakunnasa ku punastenki —

ihmisiä tehlään joh toisia tapetaan — ei porvarikaa niin tyynni tapa,

ettei tarpeeseen löyletä.

Ämmä jäi vielä jatkamaan tolkutonta motkotustaan, kun mies hiljaa

painoi pirtin oven kiinni.

* * * * *

Oliko päivä jo painumassa? Eikö ollut aamupuoli vielä äsken?

Korpisilmänteen keskellä oli asumus yhä paikoillaan. Vielä aivan

äskettäin, aamupuolella, oli muuan mies istunut ja viivytellyt

silmänteen tuossa laidassa. Nyt sama mies istui tässä laidassa käytyään

halki tuon kodin ja konnun. Hän katseli vielä salaisesti asumukseen

päin, mutta aikoi pian siirtää istuinpaikkaansa tuonnemmaksi, johonkin

tiheämpään näreikköön, missä ei näkisi muuta kuin omien kasvojensa

kajastuksen.

Mies ei ollut tavannut vaimoaan — se seikka oli 'tavallaan pelastanut

hänelle tämän ehtoohetken. Ei hän osannut edes vaistota, oliko vaimo

pistäytynyt piiloon, vai oliko todella sattumalta poissa. Ei hän ollut

sitä kysynytkään; hän oli vain nopeasti kiirehtinyt pois, ettei sillä

vähällä enää olisi joutunutkaan vaimonsa kanssa kasvot vastakkain.

Tähän hän nyt oli päässyt. Kauemmaksi kyllä pitäisi siirtyä, etäälle,

tuonne päin, missä korpirastas jo viritteli kieltään. Mutta mieli

teki vielä viipyä tässäkin ja varkain puunrunkojen välitse silmätä

tuota entistä asumusta, jonka katon alla nyt asui vierasta väkeä.

Oli niinkuin olisi äsken keskipäivällä saattanut hautaan lähimmät

omaisensa: itkettävän kaihon ohessa hyväili mieltä myöskin vapautuksen

tunne. Maisema näytti silmään heikentyneeltä vanhalta muistolta:

kaistale peltoa ja navetan tausta, jonne lantaläjä oli jäänyt pois

viemättä. Asumuksesta kuului oven käynti, niinkuin äännähdys entisiltä

ajoilta.

Mies nousi ja lähti, käveli tietä kävelemistään katsellen paikkaa,

minne uudelleen istahtaisi. Väsytti kauheasti, jalat olivat iltaa

kohden taas hiukan turponeet. Sovelias istuinpaikka tarjoutui joka

askeleella, mutta ne olivat kaikki yhtäläisiä; teki mieli yhä vain

astua eteenpäin — niinkuin olisi istuinpaikan valitseminen nyt

merkinnyt jotain ratkaisevaa.

Kunnes ruumis melkein itsestään asettui istualleen tien oheen kiven

kylkeen, ja tosiaan tuntuikin nyt siltä, ettei hän tästä enää lähde?

— Ei jaksa eikä ole minne mennä. Hän koetteli käsin kaulaansa — ei

ajatellut mitään, mittaili vain molemmin käsin kaulansa ympärystä.

Kaikkein armaimmat kuvat kolmen, neljän vuoden takaa vakasivat mielen

kokonaan. Kun sulki silmänsä, ei tajunnut muuta olevankaan kuin nuo

kuvat. Katselen niitä vieläkin hetkisen, teen sitten mitä tehnenkin.

* * * * *

Mies heräsi siihen, että hänen lähistöllään liikkui joku. Silmät

aukenivat ja totesivat yön olevan lähellä. Kuka liikkui? Oliko Hilma

tullut häntä etsimään? Kuinkas minä tähän tulinkaan?

Jo keksi silmä vanhan vaimon, joka varovasti kuhki kiven toisella

puolella. Äiti ja poika katselivat toisiaan niinkuin olisi poika

entisessä kotimökissä heräillyt. Kumpikaan ei ensin sanonut mitään.

— Koetin minä tässä olla hiljaa, kun aattelin, että uni sinulle nyt

parasta on, mutta heräsit kumminkin.

— Juu, minä nukahdin, kun rupesi niin väsyttämään. Kylläpä aika onkin

kulunut. Taitaa olla kello jo yhdeksän.

— Etkös kelloas ottanut — kyllä se siellä vielä on.

— En minä nähnyt enkä viitsinyt kysyä. Minä viivyin siellä niin vähän

aikaa.

— Kyllä on sentään ihmistä...

— No niin, no niin...

Se oli pojan tavallinen lausahdus ennen aikaan, kun hän tahtoi

keskeyttää äitinsä puheen. Äiti noudatti sitä aina ja niin nytkin.

Enempää sopimatta he lähtivät perätysten astumaan äidin mökille

päin. Sen verran äiti kumminkin matkalla sai sanotuksi, että hän oli

jostain kuullut pojan tulosta ja lähtenyt vastaan... ettei sen tiedä,

mitä tekee... Vasta siinä mennessä hän muisti, että hänellä hameensa

taskussa oli nisusen rippunenkin. Seh...

Oli yö, mutta se oli melkein kuin aamua unen jälkeen. Vaihtelevia

teitään äiti ja poika tulivat pienelle takamaan mökille, astuivat

sisälle hämyiseen huoneeseen, jossa tuoksahti uneliaan maatuneelta

— nyt niinkuin kymmenen vuotta sitten, niinä aikoina, jolloin poika

joskus poikkesi tänne nuorenmiehen retkiltään... Huomenna oli elämä

jatkuva.