Hietikon muorin piika Laina on erikoinen olento omassa säädyssään. On
jotakin hempeän liikuttavaa siinä, että hän on _vain_ piika. Tulee
ikäänkuin liian tehokkaasti mieleen tuo vanha totuus, että jaloja
inhimillisiä aartehistoja voi piillä ulkonaisesti vähäisemmissäkin
asemissa. Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti
puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa kuin se, että hän
Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai
piikatytöksi. Eihän kukaan tule tarkanneeksi sellaisen kainon tytön
vienoja runoja, kun suuret ja mahtavat ammattirunoilijat itsekkäästi
vetävät kaiken huomion omaan puoleensa. Monet ihanat korpien runoruusut
kukkivat ikuisesti hukkaan.
Mutta Laina Katajistoa odotti tänään huomattava menestys. Saatuaan
päivällispesun miten kuten loppuun oli hänellä jo hyvä kiire omiin
juhlavalmistuksiinsa, sillä tämä elokuinen pyhäpäivä raukeni iltaa
kohden, ja nais-ihmisellä, joka ei juuri koskaan käy iltamissa, on
melkoisesti puuhaa kun hänen kerran on sinne mentävä. Laina Katajisto
harsi ja silitti valkoisia alus- ja päällysvaatteitaan. Poskilla
heloitti jähmeä puna ja silmien alla laajeni sinertävä suonikas ala.
Vaalean kellervä tukka, jonka jakauksessa paljastui valkoinen päänahka,
oli jo saanut salaiset käsittelynsä; kalsean puhtoinen naisenpää oli jo
täydessä juhla-asussaan, alusvaatteillaan häärivä muu ruumis ikäänkuin
riepoitti sitä mukanaan ylimpänä jatkonaan.
Iltapäivä eteni järhähtämättömästi kiihdyttäen hankkeita ja
muistuttaen pääasiaa: runoa, jonka Lainan oli määrä lausua iltamissa,
jotka vietettiin paloruiskun hankkimiseksi kylän vastaperustetulle
palokunnalle.
* * * * *
Lainan runoilu oli pysynyt jokseenkin salaisena asiana. Hän oli
hiukan häpeillen ja jännittyneenä lähetellyt tuotteitaan sinne tänne
ja lopulta kokenut sen korkean hetken, että sai nähdä yhden runonsa
painettuna, tosin pahoin runneltuna ja typistettynä, mutta kumminkin
hänen nimellään varustettuna. Mutta lehteä ei täällä lukenut muut kuin
hänen ystävänsä Anna Mäkinen, jolla itsellään taisi olla kirjallisia
harrastuksia, vaikka hän ihailikin Lainaa etevämpänään. Juuri hänen
totensa Laina joutui tähän tämänpäiväiseen tilaisuuteen.
Palokunta tarvitsi ruiskun ja rahat saatiin parhaiten iltamilla.
Mutta vaikka iltamissa olikin pääasiana tanssi ja remseä meuhaava
yhdessäolo, niin tarvittiin siinä myös ohjelmaa, sen tiesi Seet
Järvinen, märkäviiksinen, rivosuinen suutari, joka oli keskeisenä
henkenä palokunnassa. Järvinen piti siis kokouksen ja järjesti siellä
reippaasti ohjelman. Hän oli nuorempana itse lukemattomissa iltamissa
läpäissyt tuon välttämättömän pahan, oli kännissä meuhaten monet
kerrat häirinnytkin ohjelmaa huudellen tankkaileville näyttelijöille
karkeita kokkapuheita, niin että hänellä oli kyllä vaisto siitä
kuinka oleellinen osa ohjelma on iltamissa. Tavallinen mies ei
semmoisista turinoista piittaa, pikemminkin ne häntä tympäisevät,
kun hän ajattelee, että iltamaherrat ja -neidit kuvittelevat hänen
niitten vuoksi tulleen heille rahojansa tuomaan. Mies tulee iltamiin
omaa remseyttään eikä vertaistensa lällättelyjä kuulemaan. Palokunnan
iltamiin oli siis saatava satuja ja muita lausuntoja. Mäkisen Anna
kyllä lupasi lukea kertomuksen, mutta tarvittiin siinä muutakin tarua.
Silloin juuri Anna muisti ystävänsä Lainan ja ehdotti, että tätä
pyydettäisiin lausumaan runo. Eihän Lainan kyvyistä ollut suutarilla
eikä muillakaan tietoa, jonka vuoksi ehdotus ensin herätti sen mukaisia
ilmeitä ja ääniä. Mutta Anna sanoi: »Se tyttö kykenee enempään kuin me
yhteensä. Onkohan vaan kenenkään meidän runoja painettu sanomalehtiin,
mutta Lainan on».
— Pyydä sinä sitä sitten tekemään sen esityksen, sanoi suutari. Kun
tuli puhe näytelmästä, lupasi suutari yksinänsä järjestää sen. Hän
tiesi, että kaupungista saa lainata naamareita ja peruukkeja ja
että näytelmäksi auttaa, kun jotkut niihin pukeutuneina vähän aikaa
tanssivat ja muuten kekkalehtavat.
Tärkein järjestelyseikka suutarille oli saada luontevasti päätetyksi,
että hänen vaimonsa sai järjestää koko puffettikomennon. Kun se oli
päätetty, oli suutari hyvin toivorikas iltamien suhteen.
* * * * *
Anna tuli Lainaa ottamaan ja ystävättäret lähtivät iltamatalolle
suloisesti kiihtyneinä ja läheisesti supattaen. Anna oli joskus
ennenkin esiintynyt, Laina oli ensikertalainen, ja pelkäsi kauheasti.
Hänellä oli runo taskussa ja päässä, mutta se tuntui molemmissakin
kovin avuttomalta tällä matkalla. Tuntui ennakolta siltä kuin olisi
ollut menossa vieraalle joukolle tunnustamaan jotakin pientä ja
salaista vikaansa — niinkuin kirkkoon mennessä kotoinen elämä seuraa
mielessä hiukan ujostuttavana häipyvänä kajona. Tuli alinomaa mieleen
runon ensi säkeet: »Tein kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne
kutsui oma sydämeni» — pitikö hänen sanoa semmoista tuossa talossa
tuon tanssia odottavan tungoksen keskellä. Kyllä Annan kelpasi, se ei
lukenut omaa tekemäänsä...
Seet Järvinen oli ilmeisesti hiukan pöhnässä nytkin, kun hän
miesjoukolle sivumennen sutkauksia laskien hääri edes takaisin. Väkeä
oli paljon, tytön taskussa piilevään runoon nähden oli tilaisuus
suhdattoman suuri. »Terveyspuhe» oli jo ohi, sen oli suutari itse
pitänyt, eikä näyttänyt yhtään sitä häpeävän. Hän meni puffettiin
juomaan kahvia vain rehvastellakseen sillä, ettei tarvinnut mitään
maksaa. Hän huusi Lainalle ja Annalle: »Tulkaa vaan tekin plikat, te
olette kansa ohjelmaa».
»Kumpikas teistä ensin lukunsa lukee?» kysyi hän sitten. »Kumpiko
paremmin osaa, ehkä toi Anna neiti alottaa». Laina kävi Annaa
käsipuolesta ja yritti vetää häntä puffettikamarista pirtin puolelle
ja sieltä ulos. He pääsivät jo ovensuuhun keskelle poikatungosta,
kun suutari saavutti heidät ja vakavasti supattaen puhui, että Annan
tosiaan nyt pitäisi pitää se esitelmänsä. »Ei se mikään esitelmä ole»,
tokaisi Anna. »Oli mikä hyvänsä, mutta nyt sen tarttis tulla — vai
lukeeko Laina ensin esityksensä.» Ystävykset keskustelivat katseillaan,
niinkuin ei suutaria olisi ollutkaan ja lähellä seisovat sällit
katselivat julkeasti hymyillen noita tärkeitä henkilöitä. Anna alkoi
siirtyä perälle päin, meni vihdoin pöydän ääreen ja päästi värähtävän
äänensä ilmoille lukemaan kertomusta vanhasta joululehdestä. Muurin
nurkassa syntyi jotakin liikehtimistä ja muuan ääni ölähti: »Älä ny
perkele töni, että mä kuulen mitä toi Jutilan plikka saarnaa».
Laina runoineen oli silloin jo etäällä mäessä pensaitten varjossa.
Sydän löi haljetakseen ja kasvot olivat kylmät, vaikkakin peili näytti,
että ne olivat tummanpunaiset. Ajatukset takoivat valtoinaan: »Tein
kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne kutsui oma sydämeni»
— toinen puoli ajatusta taas tuijotti tähän tilanteeseen. Valkoiset
kengät, jotka Laina tätä päivää varten oli ostanut, tuntuivat ikäänkuin
liian keveiltä ja hävettäviltä. Alhaalla talossa humisi iltama, josta
ei ollut pelastusta. Anna siellä juuri luki kertomusta. Minä viivyn
kumminkin täällä, ei minua täältä tulla hakemaan. Mitä olisi jos menisi
täältä kotiin ja sanoisi, että tulin äkkiä sairaaksi? Runo vaikeni
päässä ikäänkuin päätöstä odottaen, tai sanoen: »Sittenhän minä olen
suotta olemassa».
Tuntui siltä kuin iltamatalossa olisi tullut hiljaisempaa. Nyt siellä
odotetaan Lainaa runoineen ja valkoisine kenkineen. Odotus venyy, Laina
siirtyy kauemmaksi, niin ettei näe koko taloa. Koettaa vain viivyttää,
vaikka ajatus sanoo, ettei aika kulu juuri ollenkaan.
* * * * *
Lopultahan sieltä mäestä oli lähdettävä. Laina pääsi onnellisesti
pirtin ovensuuhun kenenkään huomaamatta, sillä keskellä lattiaa puhui
suutari eloisasti pauhaten: »Tässä tulee sitte pikkusen semmosta
varietti-tanssia, että arvoisa yleisö tietää mitä se on ja tekee vähän
tilaa tähän keskelle, että variettitanssijat pääsevät esitykseensä».
Kamarista tuli joukko kaapuihin, peruukkeihin ja naamioihin verhottuja
olentoja, jotka alkoivat lattialle muodostuneessa silmänteessä
kekkulehtaa niinkuin mielipuolet. Heille lasketeltiin tylsiä sutkauksia
ja suutari nauraa hohotti kohti kurkkuaan. Hauskaahan iltamissa pitää
olla.
Kun variettitanssijat olivat menneet, äkkäsi suutari Lainan ja huusi:
»Missäs se neiti lymmytteli, ohjelma on ohitte jo. Menee nyt pian
lukemaan sen satunsa»...
Laina esitti sydämensä kainon tuotteen sillaikaa kun iltamaväki
jo liikehti tanssihurmassaan. Tanssi melkein alkoi, ennenkuin hän
pääsi runonsa loppuun, sillä pelimanni ei tässä humussa oikein
kuullut lausujan heikkoa ääntä. Vastaan tunkevien sällien välitse
Laina puolipökertyneenä pujottelihe ulos ja suoraan kotiin, jossa
tuntui erinomaisen suloiselta saada yltään kireät liivit ja niiden
suojustimet. Oli myös tyynnyttävää ajatella että oli poissa
iltamapaikalta, jos siellä vielä tulisi tappelu.
Ei siellä kumminkaan mitään tappelua tullut. Enemmän tai vähemmän
päihtynyt iltamaväki tanssi aikansa ja siirtyi sitten jälkivaiheisiin,
joissa kaikkein vähimmin muistettiin, mitä satua Hietikon muorin piika
oli lukenut. Tuskinpa muistettiin Seet Järvisen variettitanssiakaan.
Iltamista oli tuloja toistatuhatta markkaa, vaikka puffetti tuottikin
vähänlaisesti. Ämmät sen kuultuaan ymmärsivät kyllä syyn siihen. Sitä
varten Seet oli siihen virkaan oman ämmänsä toimittanutkin, ettei se
liikoja tuottaisi.