Vistin Miina, iäkäs leski-ihminen ja Vistin O.003 manttaalin veroisen
tilan emäntä ja haltija oli herännyt kissan naukaisuun ja sitä ulos
päästäessään huomannut, että pirtti oli melkoisen kylmä; saattoi
näkemättäkin aavistaa, että vesisanko ovipielessä oli jäähileessä. Ja
kuinkas mahtoi olla lapsi paran laita? Sikeästi se kumminkin nukkui
tuossa sängyn keskipaikkeilla vanhan toppipeiton puolikkaan alla. Oli
täytynyt sovittaa sen makuupaikka alemmaksi sänkyyn, pois oikealta
päänaluselta. Jos sen asetti oikein ylös rinnallensa, niin se potki
puksutti kaiken yötä Miinan hellää sydänalaa. Se on Iitan tyttö, Miina
on sen mummu. Missä lehjannee Iita itse...
Nuo kuivat varvut ja puuntikut muurin holvissa ovat talvisen aamunousun
makupaloja; ne ovat melkein kuin jotain hyvää syötävää. Kun niitä panee
pesään kolmijalan alle, syttyvät ne ensi virityksellä ja niiden toten
palaa pihistävät siinä sitten tuoreemmatkin puut. Ja kahvi kiehuu
täyttäen tuoksullaan lämpenevän tuvan. Akkunaruudut, joissa äsken oli
kuinka vahva jääkarsta, alkavat jo sulaa yläsyrjästään; sillaikaa
kun kahvi selkiää, saa Miina kurkistella sulista paikoista pihalle,
jossa jo on kellanpunertava joulukuun aamu. Savut nousevat taloista ja
jostain on kuuluvinaan reen narinaa. Kas kun makasinkin myöhäiseen. —
Niin, ja tämähän on vielä jouluaatto, heikkarissa. — Nouse pian ny'
plikka sinäkin.
Peiton alla aukesi killelleen kaksi eloisaa pikku silmää katselemaan
pirttiä ja Miinaa, joiden kummankin lukemattomat tutut piirteet
pian häihdyttivät olemattomiin unen monimutkaiset ihanuudet. Pesän
loimottava tuli, jäiset ikkunaruudut ja turvallisesti häärivä mummu
lupasivat tajunnalle riittävää korvausta, pitkän raikkaan päivän
tuhansine tapauksineen.
Mummu toi tassutti omalla kupillaan tilkan kahvia ja puhua ropisi koko
ajan:
»— huomannutkaan minäkään kun makasin puoleen päivään ja on
jouluaattokin eikä meitillä ole vielä mitään jouluksemme hankittuna.
Puetaan nyt ja lähdetään katsomaan, saisimmeko Tiuralta vähän sianlihan
koipea taikka jotain muuta särvintä...» Loppusanoissa oli maanitteleva
sävy.
Se oli kovin mieluinen sanoma Saimalle, pikku tytölle. Pueskellessaan
lämpimiä ryysyjä ylleen hän pakisi samaan tapaan kuin mummukin koettaen
vakuuttaa, että mitäs sitä ihminen jouluna sen kummempia tarvitsee kuin
muinakaan päivinä. Pidettyään sitten pienen vaitiolon päätti tyttö
mietteensä »Ja onhan talo ainakin itsenäinen».
Olisi pitänyt oikeastaan paremmin varoa, mitä sen tytön kuullen puhui,
se kun höpötti kaikki takaisin niinkuin honokraaffi. Ei sen puolesta,
että tytöllä mitään vaarallisia höpötettäviä olisi ollut, mutta —
ajatella nyt tuota sen itsenäisyyden uhoakin. Jos se taas rupeaa sitä
Tiurallakin vohkaisemaan. Ei siitä ainakaan näin jouluaattona auta
muistuttaa — vaikka, sen puolesta, kyllä sen Miina itsekin pian sanoo,
jos liian paljon aletaan pöyhistellä: että ei mua tulla omaan pirttiini
ja omalle maalleni komentelemaan, siitä minä menen hautaan niinkuin
isommastakin säteristä.
Se oli tämä itsenäisyys Miinalle hiukan kaksipäinen asia, joka toisin
ajoin pyrki kaduttamaan, toisin hetkin taas nostatti rintaa ja toi
mieleen pontevia sanoja siltä varalta, että joku alkaisi vanhaan tapaan
häntä antimistaan huomautella. Miinalla oli kyllä aikaisemminkin
ollut hyvät oltavat. Hän asui kylän laidassa mökissään, joka oli
vanha ja lahonut, niinkuin jossakin kirjan kuvassa. Siitä kulki tie
kylän yhteisille perämaille, suvin talvin siinä tapasi isäntiä ja
heidän väkiään ja sai tarjota niille kahvikupin. Ja Tiuran isäntäkin,
vanha ja kitsaan puoleinen äijän käppyrä, toi näin joulun edellä aina
kuorman puita, »että kaffee kiehuu taas tulevankin vuoden». Ja emännät
antelivat väskyyn kaikenlaista suuhun pantavaa. Niin ettei Miina kyllä
pääse moittimaan entistäkään oloaan.
Sitten siinä tapahtui semmoista pientä muutosta. Iita toi tänne tuon
tyttönsä, kun se oli eronnut miehestään ja — sanottiin, ei Miina
tiennyt, mutta sanottiin — ruvennut pitämään huikentelevaista elämää;
sen Miina kyllä tiesi, että se mies oli ollut juoppo ja päissään
pahankurinen. Ja oli kuinka hyvänsä, eihän sitä nyt lasta voinut olla
ottamatta, kun se sitä tänne pyysi ja ensimmältä hiukan sen puolesta
maksoikin. Mutta talolliset olivat toista mieltä. Kaikkinaiset
elämänpuutteet näyttäytyivät nyt useammin, niin että Miinan täytyi
joskus suoraan pyytää jauhokouraa tai suolan murua, kun ei ollut
Iitaltakaan kuulunut. Silloin oli joku emäntä sanonut, ettei tässä
kannattanut ruveta polseviikin mukulaa ruokkimaan, menköön sinne
ihannemaahan, kun on ne tavat muutenkin. Miina oli ottanut tuosta
ryöpystä kelpo lailla itseensä ja sanonut, että kukas kävi lakkokevännä
täällä lypsyä auttamassa ja sen tähden kuunteli tiellä lakkolaisten
haukkumisia ja kuinkas kävi juuri silloin kun valkoiset hyökkäsivät...
— Kyllä ne tiedetään ja pitäisi oleman ainakin minun puolestani
maksossakin, mutta kukas liehtoi Riitialassa punasia tän kylän
talollisten päälle? Se oli Iita sen kultansa kanssa, jonka se nyt
kuuluu jättäneen ja ruvenneen — —
— Hyvästi, äläkä luule että minä sun kätyrikses toista kertaa rupeen,
huusi Miina lähteissään, eikä pää eivätkä kasvojen lihakset hankkineet
vielä maantielläkään löytää tavallista asentoaan, vaan tempoilivat
vihaisesti sinne tänne.
Siitä kohtauksesta se itsenäisyyskin sai alkunsa — vaikkei Miinan
mökki kyllä sen talon maalla ollut. Mutta kun Iita samalla viikolla
kävi Miinaa ja Saimaa katsomassa ja suurilla tuohillaan oli peräti
hellyttänyt mielet, kertoi Miina hänelle emännän haukkumiset. Kyllä
Iita siinä vastata osasi — olisi sopinut olla vaan akan itsensä
kuulemassa. Siinä se itsenäisyyskin sitten puheeksi tuli — taikka
kyllähän Miina sen jo nähnyt ja kuullut oli, että suuret töllit
itsenäiseksi pääsivät, mutta ei hän ikinä olisi uskonut, että semmoiset
tämmöisiä koskivat. Iita ei muuta kuin nauroi semmoisille luuloille
ja sanoi että valtio maksaa hinnan ensiksi ja te saatte maksaa sitten
kun jaksatte, vähitellen — taikka kyllä minä sen maksan, sitten kun se
aika tulee. Vaikkei teitiä nyt tästä poiskaan häädettäisi, mutta tulee
mökille suurempi myyntihinta — —
»— sus siunakkoon, pitääkö mun tää myyräkin?»
»Ei, olkaa nyt vai» — ja Iita selitti tarkoituksensa.
— Ähä, kyllä Miina jo ymmärsi: sitten kun hän kuolee ja Iita on ainoa
perillinen. Mutta Miina tohahti tiukan lämpimällä äänellä:
»Saima mun perii, jos jotakin on, että sen muistatte, että Saima mun
perii, jolllen-ma ennen kuolemaani kuntaan joudu.»
* * * * *
Ja niin sitten kävi, että kun Tiuran torppia eroteltiin, niin siinä
olivat Vistin Miinankin paperit haussa. Eikä isäntä sitä niin kovasti
vastustanutkaan — ja mikäs siinä auttoi selvässä asiassa. Tuossa aidan
kulmauksessa hiukan koitti rajaa siirtää, mutta vuokralautakunnan
esimies, Hirvon isäntä, sanoi että mitäs Tiura nyt semmoisista
prenkkaa, eihän tämä tilkku mitään seviottia ole, että sitä senteissä
mitataan. Olivat sitten kahvillakin koko roikka, isäntäkin. Mutta
sen jälkeen ei ole omasta alotteestaan poikennut eikä tavanmukaisia
joulupuita liioin tuonut.
Saima oli ollut Miinan mukana Muikulla silloin, kun emäntä sitä
polseviikin mukulaksi sanoi, ja kuunnellut myös koko ajan Iitan ja
Miinan puhetta itsenäisyydestä. Ei ollut siis ihme, että tyttö sitä
asiaa harrasti.
Kun nyt sivullisilla oli ollut niin paljon tekemistä siitä Miinan
itsenäisyydestä, ei hän ollut tahtonut oikein itselleenkään myöntää
niitä hienoja ja hiljaisia tosiasioita, jotka siitä olivat seuranneet.
Niinpä Tiuran isäntäkin, kun Miina sen sitten kerran kutsumalla kutsui
kahville, oli kyllä yhtä heveli kuin ennenkin, mutta juomasta päästyään
otti markan pussistaan ja laski pöydän kulmalle. Se oli paha ilve se —
eikä puita kuulunutkaan. Siinä oli lähellä Tuomolalla metsää ja sieltä
oli Miina nyt omin lupinsa hiukan otellut maassa olevaa ja muuta risua
— oli ottanut ja hienokseen epäillyt, mitä siitä seuraa. Oli tässä
joulun alla pari kertaa jo Iitallekin kirjoituttanut, mutta mitään ei
ollut kuulunut, ja niin tämä ensimmäinen täysin itsenäinen joulu uhkasi
tulla kuivana mummun ja pienen tytön majaan.
Jouluaaton aamussa oli kumminkin jotain erinomaisen lupaavaa; raikas
pakkasilma, kylä savuineen ja hyväksi ajettu tie toivat noiden kahden
eri-ikäisen paarustajan mieliin oivallista joulutuntua. Juotu aamukahvi
lämmitti ruumista ja aivan kohta he istuisivat ensimmäisen talon
kyökissä — saavat ehkä siellä lisää kahvia tuoreen hyvän pullan kanssa.
Eihän jouluaaton teholle mikään mitään voinut.
Se oli juuri Tuomola se ensimmäinen talo. Lämmintä siellä oli ja
tilavaa ja haisi semmoinen erinomainen käry, jota ei koskaan Vistin
mökissä tuntunut. Se lähti joulukinkusta, jonka kylkeä emäntä
parhaillaan käänsi.
Tästä talosta ei Miina kylläkään ollut koskaan sanottavampia asioinut;
emännällä ei juuri koskaan sattunut olemaan. »Kyllä minä avaisin vaikka
lihakaupan, jos minulla sitä myytäväksi olisi — oli niin emäntä kerran
Miinalle vakuuttanut, kun tämä häneltä sitä lajia kivesti. Nyt oli
kumminkin se puujuttu... Miinasta tuntui, ettei hän voi mennä talon ohi
siitä puhumatta.
»Kyllä minä emännältäkin lihaa ostaakseni pyytäisin, vaikka isännälle
mun kyllä paremmin asiani olis.»
»Vai lihanhimo siihen Miinaan on tullut vanhoilla päivillään. —
Kyllähän tätä tässä nyt on, kun saisi kypsymään. — Vai lihan himo, sano
— »
Sitten se huusi piikaansa ja neuvoi lapsiaan. Oli ilmeistä, että Miina
ja Saima saivat hänen puolestaan siinä istua vaikka Tapaniin asti.
Mutta isäntä tuli sisään, hiukan niinkuin kiireisenä hänkin ja otsa
tutussa kurtussa. Hän puhui joulusaunan lämmityksestä, jonka pelkäsi
pullien ja paistosten tähden jäävän liian myöhäiseen. Ei ottanut
hänkään tuota penkillä istuvaa paria huomioonsa, ennenkuin Miina sanoi:
»Olisin minä isännältä puhunut puita siitä pirttini takaa, mutta
kerkiääkö isäntä sitä aatteleen, näin jouluaattona?»
Isäntä katseli Miinaa hiukan sivulta — hän kuuli paremmin toisella
korvallaan — mutta ei puhunut ensin mitään. Miina hankki sanoa sanansa
uudestaan, kun emäntä ehti sanomaan:
»Tehän olette puhunut puut suoraan pirttiinne. Ette Te enää puhu puita,
vaan tuhkaa.»
»Niin, mitäs Te siinä olette meinanneet, kun Te olette ruvenneet meidän
metsää asumaan?»
»No se kävi nyt, kuulkaas isäntä, sillä lailla, että kun siinä pääsivät
loppuun ne Tiuran puut ennen kun se toi toisia, niin minä sanoin
Saimalle kerran...»
»Niin, niin, kyllä kai Miinalta tarua lähtee, mutta ei sitä saa sillä
lailla mennä talollinen toisen metsään, vaikka se pirtin takanakin on;
semmoisesta rangaistaan.»
»Voi isäntä kulta, kuinka suuri vaiva ihmisillä siitä minun
'talollisestani' on — en minä semmosia olisi ittestäni ymmärtänyt
mutta kun minä olen sen sanonut että Saima mun perii, jos jotakin jää,
niin minä aattelin, että on hänellä mökillä vähän suurempi arvo sitten
myydessä...» Miina itki.
Semmoista se oli siinä talossa. Puista kyllä sovittiin — emäntä vaati
niistä suuren karvakehruun ja keväällä lakaisemaan pihaa. Lihaakin
hän myi, miksei, viisitoista markkaa kilo. Ei, herra-siunakkoon,
Miinalla semmoisia rahoja ollut. Siinäpä se — kyllähän emäntä ne
Miinan ostamiset tiesi... Syödäkseen saivat viipaleen varikakon kanssa
kumpikin. Punoittavina ja neniään niistellen he nauttivat saaliinsa ja
sitten edelleen matkalle.
Nyt poikettiin »omaan taloon», Tiuralle.
Siellä oli joulu jo pitemmällä. Renki kantoi sisään mahdotonta kuusta
— emäntä ja lapset menivät sen perässä saliin, kyökkipiika yksin jäi
Miinan ja Saiman kanssa puhelemaan.
Piika kyseli Iitan asioita ja Miina puhui, vaistomaisesti yhtä
suopealla äänellä, kuin olisi puhunut emännälle. Tai niinkuin
emäntä olisi jossain pielen takana kuunnellut. Tuli siinä hiukan
moitiskeltuakin omaa lastaan, mutta emäntää vaan ei tullut näkyviin.
— Kas kun pakoilee, ajatteli Miina ja sanoi ääneenkin jotain sinne päin
vihjaavaa.'
»Ei suinkaan se teitiä pakoile, mutta kyllä se Miinalle vähän vihainen
on.»
»Vai on vihainen — nii kai — vai vihainen on.»
Kun emäntä sitten hetken päästä tuli kyökkiin, katseli hän yhdessä
piian kanssa Miinan ja Saiman menoa ja piika toimitti, kuinka nätisti
hän oli jouluvieraista selvinnyt. Emäntä palasi sitten takaisin saliin;
vankka, yhä vahveneva jouluaaton tunnelma vallitsi talossa. Navetasta
palasi karjapiika ilmoittamaan, että se kipeä lehmä jo söi ja märehti.
Isäntä olikin juuri saattamassa kotiin eläinlääkäriä.
Vahvenemaan päin kyllä oli Miinan ja Saimankin joulutunnelma, kun he
seisoivat tiellä. Ilma oli aamuisestaan hiukan tahmaantunut; täällä
kylän keskellä oli jouluvalmistusten tuoksu tuntuvinaan raitillakin.
Terhakan ja luottavaisen näköisenä Saima koetti arvata Miinan
aikeita. Tällä hetkellä tytön olento kumminkin lievästi ärsytti
Miinan mieltä — jos hän olisi ollut yksin, olisi hän näitten outojen
vastaanottojen jälkeen mennä toohannut Peltonientä kohden ja koko ajan
puhunut mennessään. Mutta nyt jos sanankin sanoi, puuttui Saima heti
keskusteluun lapsekkaan luottavaisilla huomautuksillaan — tai yhtyi
Miinan moitteisiin omine huomautuksineen.
Sietäisi nyt Iitan nähdä heidät sieltä, missä tänäkin jouluaattona
elelee koreuksineen.
Kun Miina siinä ajatteli Iitaa ja katsoi samalla Saimaa, tuntui hänestä
niinkuin tyttökin olisi ollut hänen puolellaan äitiään vastaan. Hän
höpähti jotain ääneen ja kun Saima kysyi: mitä? niin ärähti Miina: »Ei
sinulle mitään», ja lähti menemään eteenpäin.
Saima arvasi, että nyt mennään Peltoniemeen, josta Miina oli aina
puhunut ja sen emäntää eniten kehunut. Sinne oli kyllä pitkä matka,
mutta Saimasta oli pääasia, ettei vielä palattu kotiin.
* * * * *
Siinä on Peltoniemi, yksinäinen takamaan talo mustuneine navetta-
ja tallipolkuineen, kodikkaine rakennuksineen, joiden sisäpuolella
vallitsee vahva peltoniemiläinen henki: hyvä toimeentulo ja lämpöinen
epäjärjestys pirtissä ja pakarissa. Miina tuntee emännän jo tämän
entisiltä päiviltä. Se on aina ollut hyvä ihminen; kaataa pannusta
monta kuppia hyvää kahvia ja leikkaa nisusen vuolut puolta kämmentä
leveiksi; käskee joskus Miinan mennä itsekin jotain jostain ottamaan,
kyselee ja puhelee ihan tasavertaisena keskikylän asioita; nauraa
leveän naurun, kun i Miina ihastelee hänen muinoista muhkeuttaan, joka
nyt kyllä on jo hiukan ränstynyt.
Pahinta kumminkin tällä kertaa on, että emäntä makaa sairaana sängyn
pohjissa. Muutenkin on jouluaatto jo ikäänkuin liian pitkällä tällaista
käyntiä varten. On niinkuin juhlahetken lähestyminen kiihdyttäisi
vauhtiaan. Talossa hankitaan jo saunaankin.
Miina pääsee emännän tykö kamariin ja emäntä koettaa huohotuksensa
lomassa kuvastella kaikkea entistä ystävyyttään Miinaa kohtaan. Se
tapahtuu kumminkin sekavasti: aivan alussa hän jo sanoo piialle, että
tämä antaisi Miinalle sieltä rievää, mutta kun polttokohtaus taas
yltyy, ei hän tule sanoneeksi kuinka monta kakkoa pitää antaa. Kun
kipu jälleen helpottaa, kysyy emäntä jotain aivan vähäpätöistä asiaa
keskikylältä, mutta jaksaa tuskin kuunnella Miinan harrasta vastausta.
Tulee väkisinkin vaitiolo. Miina katselee epäröiden sairasta ja tämä
kysyy:
»Joko te vihtonu' olette? Eiköös siellä jo mahda sauna joutua — menkää
sinne vaan ja sanokaa Marille, että hän antaa teitille ja Saimalle
siellä jotakin syötävää — oi, voi.»
Peltoniemessä Miina ja Saima sitten vihtoivat, nauttivat runsaasti
jouluruokia ja vihdoin lähtivät. Emäntä oli nukahtanut, jotenka sitä ei
sopinut mennä edes hyvästelemään. Lähtiessään Miina huomautti piialle
siitä rievästä ja piika antoi — yhden kyrsän. Semmoista se oli, kun
talosta emäntä kaatui.
* * * * *
Yksi vaivainen rieväkakko oli tuolla pahalla parilla mukanaan, kun he
taas ehtoohämyssä paarustivat takaisin mökilleen. Tiukkeneva pakkanen
piti anturein alla joulupakinaansa muistuttaen Miinalle, että tupa on
kylmä ja puut märkiä. Saima marssi urhoollisesti ja koetti silloin
tällöin jaaritella jotain niistä makupaloista, joita oli matkalla
suuhunsa saanut, mutta Miina melkein ärähti, että kaks' niistä, kun
ovat makosi perällä, mutta milläs luulet joulun mentävän, kun ei ole
muuta kun silakkaa ja perunaa ja tää rievän kyrsä.
— Mitäs joulu sen parempia tarvitsee kuin muutkaan päivät? toisti Saima
tuota Miinan omaa virttä.
— Hh, kai-mar se niinkin on, mutta saisi se äitisikin sentään omasta
mukulastansa sen verran pitää, että edes jouluehtooksi jotain
lähettäisi — kun hän niitten porvarien pahuutta aina paasaa — ettei
minun tarvitsisi niiltä kerjustella ja sitä hyvää talollisuuttani
häpäistä.
— No eivätpä nuo näy suuria luovuttaneen.
Se ääni tuli puukopin ovelta, jossa näkyi seisovan joku nainen.
Iitahan se oli, kun lähempää katsoi. Miina oli olevinaan vihainen eikä
näkevinään, kuinka tyttö lähenteli äitiään. Miina oli kyllä Iitan
ensimmäisistä sanoista oivaltanut, ettei se tullut tyhjänä nytkään. Kun
se kerran tuli, oli sillä aina nyytissä mahdottomat tuoliit ja suussa
tavaton rehaaminen ja kerskailu.
Syömisestä ei nyt ollut puutetta eikä — herra hyvästi siunatkoon! —
ei edes juomisesta; sitäkin sillä oli pienessä pullossa sen verran,
että Miinan vähäinen verimäärä pääsi lämpenemään. Miinan silmiin
tulivat vesitipat, kun hän selitti tyttärelleen, että joulu sentään
oli kaikille yhteinen, ettei ollut mitään erityistä porvarien joulua,
vaikka vajavaiset ihmiset joskus paaduttivatkin sydämensä.
Saima kuunteli outoillen heidän puhettaan leikkiessään uudella
tavattoman komealla nukellaan, jonka Iita oli tuonut.