Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut
elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin
merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.
Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä
parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla
äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa
palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin
laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän
oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja
hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari,
valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä
kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren
yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja
ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja
hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa-
ja moonakirjoja.
Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen
aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja
jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen.
Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen
tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän
viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen
vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden
kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän
vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä
kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli
nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne
huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin
kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.
Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu
ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin
nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka
lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka
vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine
seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta
kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin
kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha
kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha
pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa
suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui
ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli
häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —
Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.
* * * * *
Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin
»myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten
muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli
ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä
jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa,
että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään.
Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä,
arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä
on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä
on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja
maksaruoholajeja.
Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain
yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on
Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten
muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan)
ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka
yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori
tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän
on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät
ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja
kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi
asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin,
jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan.
Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi
sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset
lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen
pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee...
Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat
keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet.
Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä
palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin
sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja
tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa,
että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy
missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan
ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä
rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta
ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.
— Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.
— Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun
kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä
joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka
lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin
häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai
selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en
viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan
syömään yrttejä.»
Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa
kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään
siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.
* * * * *
Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori
istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen
vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon
kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä
on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu
kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön
hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.
Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt
mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi
koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon
johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen
kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen
entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin.
Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole
Karoliinaa — — —
Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen
takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran
puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.
Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten,
että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi
ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen
ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti
aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.
Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua.
Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen,
hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän
halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä.
Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä
tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa
kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut
kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei
kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä
on tapahtunut.
Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä
keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.
* * * * *
Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..
Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»
— Minä täällä olen, Vilhelmi.
Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa
keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat
ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta
istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin
vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori
huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden
tuohon ja tuohon tapaan.
Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on
juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä.
Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas
täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun
äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä
huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen
ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.
Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun
korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee
kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa
koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».