Koivistoja on semmoinen tavallinen asumus, jossa on Villeä ja Miinaa
varten pirtti ja yhtä lehmää varten navetta ja sen yhteydessä tyylikäs
ryhmä muuta semmoista asiaankuuluvaa kopposta. Köyhälistöä ollaan,
mutta ei olla kurjalistoa; ei muuten tule niin tarkemmin ajateltua
mitä ollaan. Eletään kahdestaan vuodesta vuoteen ryppyisinä ja
ruskeapintaisina. Villellä on taipumusta hymyilyyn, Miinalla johonkin
päinvastaiseen. Miina on ikä-ihmisenä tullut tähän leskelle, lapsia ei
ole tästä naimisesta tullut, ei ole oikein sopinutkaan. Ensimmäisestä
naimisestansa Loviisa vainaan kanssa Villellä oli yksi puolihöpsö
tytär, joka vietti suurimman osan ikäänsä Pirjolan navetassa, kunnes
tuli kovin kipeäksi ja nuhisi sitten Kivistojan pirtin muurin takana
Miinan kynittävänä puolen vuotta ennenkuin kuoli. Josta naapurin
ämmillä sitten oli niin paljon suun vaivaa — kun siltä muka jäi niin
maailmattomasti vaatteita ja rahaakin.
On eleskelty suvesta suveen ja lehmää pidetty, ja sitä voin murenoa
aherrettu tarverahoiksi. Kapinat ja muut melskeet ovat menneet
korkealta Villen, Miinan ja lehmän päitten yli. Kun pysyy semmoisista
erillänsä niin paraan pitää, oli he sitten punasia elikkä muita
valkosia. Miinassa olisi kyllä elävinen eine temokraatin henkeä, mutta
on Ville sentään näinä arkoina aikoina saanut sen silmän vilkutuksella
hillityksi, ettei ole joutunut herrojen mustiin kirjoihin eikä
esikuntiin. Pitkiä ajantaipaleita kuluu siten ihan tasaisesti. Mutta
kun epätasaisuutta kerran tulee, niin sitten sitä tuleekin kerrakseen.
Silloin on harmia harmin päällä niin osaavasti, että ihan kutkuttaa
ja tavan takaa hymähdyttää. Ei ollenkaan enää kannata tulistua, niin
somasti kaikki silloin kääntyy poikkipuolin.
Se alkaa jo aamulla noustessa, niinkuin se alkoi sinä juhannusaattona,
jona Tampereen masuunin kallispalkkainen työmies Jalmar Heino
hattupäine rouvineen, polvipöksyisine poikineen, kangaskenkäisine
lapsentyttöineen kaikkineen sai päähänsä lähteä juhannukseksi maille
ja nimenomaan Kivistojan asumukseen, jonka ensimmäisen emännän
veljenpoika hän tiesi olevansa. Tämmöinen päähänpisto oli tietysti
tavattoman lapsellinen ja älytön ja johtui siitä väärästä käsityksestä,
joka kaupungin herrasväellä on maaseudusta: että siellä on aina
emäntien aitoissa ja komeroissa hyvää rievää, voita, viiliä ja muita
»maalaisruokia» ja että papan knalli ja mamman hattu melkein huimaavat
yksinkertaisia maalaisia. Niin on arvattavasti joskus ollutkin;
siihen aikaan kun maalainen hankki saada selkäänsä, jos vei leipää
Tampereen torille. Mutta kun leipäkysymyksessä osat enemmän kuin
täydellisesti vaihtuivat, niin säilyttivät kaupunkilaiset herttaisesti
käsityksensä knallin ja olkihatun vaikutuksesta. Niinpä Jalmar Heino
tänä juhannusaattona melkein tunsi hentoa tunnonvaivaa, kun oli niin
unohtanut yksinkertaiset maalaissukulaisensa. Hänen mielialassaan oli
todellista juhannusvirettä, kun hän puolelta päivältä töistä päästyään
alkoi sen monipuolisen laittelun, joka oli päättyvä leppoisaan iltaan
Kivistojan pihamaalla juhannuskoivujen leyhkän sulautuessa saunan
lemuun. Kyllä Heino vielä hyvin muisti maalaissulot.
Mutta — mutta. Ihmiskohtalot ristivät omituisesti toisiaan. Jos
Jalmar Heinolla olisi ollut taipumusta enteiden ymmärtämiseen —
jotka enteet kylläkin saivat varsin kouraan- ja korvaantuntuvan
muodon lasten ja vaimon, Fiinan, puhelahjan välityksellä — niin
olisi hänen pitänyt aavistaa jotakin siitä, että Kivistojan lehmän
Jertan kolme viikkoa sitten tapahtunut astutus oli juuri tänä päivänä
näyttäytynyt epäonnistuneeksi ja niin ollen iloinen tapaus Kivistojan
maito- ja koko muussakin taloudessa siirtynyt niin myöhäiseen kuin
Maarianpäiväviikolle. Ynnä monet muut tähän takertuneet seikat, jotka
juuri täksi juhannukseksi muodostivat Kivistojan pariskunnan elämän
tielle vaikean kolukohdan.
Tämä elämän epätasaisuus kohtasi Kivistojan Miinaa kovin sopimattomaan
aikaan. Oli näet asia niin, että Miinan ja Villen piti juuri huomisena
juhannuspäivänä suorittaa kertavuotinen ripilläkäyntinsä ja se
matka ei ollut Miinalle mikään tavanmukainen velvollisuus, kuten se
on monen monelle mökinakalle. Erinäiset perisynnit, kuten kiukku,
häijyys, kateus, jotka hänessä olivat hyvin kehittyneet ja monella
muotoa toisiinsa sekaantuneet, ilmenivät joka suvi sakramentin
lähestyessä Miinan sisäiselle ihmiselle kaikessa hirvittävyydessään.
Ja hänen kiivas mielenlaatunsa ei sallinut hänen siinä tilassa käydä
alttarin ääreen, vaan ponnisteli hän jo viikon päivät edeltä päin
saavuttaaksensa leppeän sisäisen sopusoinnun. Hän kahvitti naapuriämmiä
ja esitti puolisoonsa Villeen kohdistuvat jokapäiväiset moitteet
äitelän autuaallisella äänellä, mikä siinä määrin tympäisi Villeä, että
hänen kasvonsa noina Miinan kilvoituksen päivinä ehtivät vajota melkein
samanlaiseen happamuuteen kuin Miinan tavallisesti.
Juhannusaaton edellisenä iltana oli Miinan sisällinen ihminen jo
saavuttanut kaipaamansa tilan ja ehtoolla sänkyyn oikaistessaan
häntä vaivasi semmoinen harhatunne, että juhla onkin jo huomenna.
Se todella vaivasi kun muisti että huominen arki monine vihollisen
koettelemuksineen oli vielä läpäistävä. Hän oli nukkuvinaan, mutta
viimein täytyi ähkäistä, jolloin Ville — hänen hengellisen vaelluksensa
pahin koetuskivi — omasta sängystään suun massutuksella ilmaisi myös
olevansa valveilla.
Ei tämä nyt sujunut. Huominen oli oleva huono päivä. — Mitä se äijäkin
siellä vielä ähisee.
Yö kului ja aamu toi aurinkoisen juhannusaaton, sen turmiollisen
päivän, joka Miinan vielä oli läpäistävä ennen rippimatkaa.
Sielunvihollista mainitaan usein sarvipääksi ja niin se ainakin
tässä tapauksessa oli. Sillä se seikka, joka Jertasta jo edellä tuli
mainituksi, ei ole niinkään yksinkertainen. Se tuottaa jo sinänsä
melkoisen harmin ja sitä voi pahimmassa tapauksessa jatkua koko päivän.
Ja jos lehmä vielä päivällisestä retkestä huolimatta on siinä tilassa,
että se potkaisee kiulun ja Miinan nurin, niin on täysi syy olettaa,
ettei asia tälläkään kertaa vielä ole tullut autetuksi, vaan siirtyy
iloinen navettatapaus Maarian päivästä Tipurtiuksen päivään.
Kuuma juhannusjuna ähkii asemalle ja puhkii siinä hetkisen, että nuo
omituiset ihmislapset saavat toteuttaa ällinsä, jotka vaativat toisia
saapumaan ja toisia lähtemään. Kun ihmiset ovat mielestään tarpeeksi
käyneet ulos ja sisään, lähtee juna taas ähkimään toisia paikkakuntia
ja toisia juhannusvalmistuksia kohden.
Mutta tästä lähtee laiva, hikinen täyteen pakattu laiva, jossa on
kymmeniä eriarvoisia herrasväkiä — kaikkihan ne herrasväkiä on, mitä
kaupungista tulee. Siellä on myös Heinon herrasväki lapsineen ja
lapsentyttöineen kannatellen yllänsä hiukan raskaita varallisuutensa
merkkejä: tummia vaatteita, uusia kenkiä, knallia ja kauluksia ja
taistellen maitoa parkuvien lastensa kanssa.
— No ei Tauno itke nyt — tätin tykönä Tauno saa — Tauno on tuhma.
Viimeisellä laiturinvälillä on Heino päässyt puheisiin muutaman
isäntämiehen kanssa, jolta kuulee, että Kivistojalla voidaan hyvin. —
Ei ne sentään kapinaan sekaantuneet.
— Ei ole vielä nähty sedän toista emäntää ollenkaan ja lähdettiin nyt
katsomaan, sanoo Heino.
Isäntä mulauttaa omituisesti silmiään ja virkahtaa sitten:
— Neh, kyllä-mar sitä näin suvella sopii... Mutta hänen silmäkulmassaan
on jotain epäilyttävää.
Omituinen vähä-ääninen, hillitty ja pingoittunut myrsky on puhaltanut
Kivistojan asumuksen yli.
Sattui niin että Heinon Fiina näki Kivistojan Miinan ammottavaa
kureliivien puutetta huutavan vartalon juuri sillä hetkellä, jolloin
Miina loiskasi tunkiolle sen lopunkin maitotilkan, joka Jertan
potkaisun jäleltä oli kiuluun jäänyt.
Ville hymyili vaisusti vieraita suostutellen, Miina punotti ja tutisi.
Lapset parkuivat yhä maitoa, jota »tädin tykönä» oli määrä saada.
— Ei täti taida nyt voida antaa, sanoi Heino.
Yleinen sovinnaisuus estää mainitsemasta sitä paikkaa, mistä Miina
kehoitti herrasväkeä maitonsa hakemaan, joka lause samalla oli Miinan
ensimäinen puhe vieraille...
* * * * *
Kello kymmenen aikaan makaa Miina yksinänsä navetan ullakolla. Myrsky
on puhaltanut Kivistojan asumuksen yli, mutta nyt on myrsky tyyntymään
päin, sillä Miina itkee. Se tapahtuu harvoin. Mutta harvoin on Miina
myös niin äärimmäisen kurjassa tilassa vuoteellensa oikaissut, kuin
tänä ripilläkäyntinsä edellisenä iltana. Eilisiltainen sopusoinnun
huippu kääntyi tämän pahan päivän kuluessa ylösalaisin. Pirtissä on
sikin sokin pitkällään jotain ihmeellistä joukkoa, joka on syönyt hänen
silakkansa, perunansa ja leipänsä ja vielä tiedustellut eikö satu
viiliä olemaan. Siellä ne makaavat, ja jäävät huomiseksikin makaamaan,
eivätkä tietystikään jätä hänen paikkojaan pitelemättä, sillaikaa kun
hän Villen, sen tohelon, kanssa on Herranehtoollisella. Voi hyvä Isä,
kuinka sinä lastasi koittelet, kuinka mahdotoin ja kelvotoin on ihminen
eikä sille mitään voi.
Miinan päässä humisee tämän maailman sekavuus ja suuruus, hänellä on
sekä aineellinen että hengellinen hätä. Hänen koettelemuksensa on
kovempi kuin hän kestää jaksaa. Hän itkee...