Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen
näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa
sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista
oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja
lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet
erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän
kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet
varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta
melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin;
märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun,
se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän
palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden
irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja
taivuttamiskyvyn merkkejä.
Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle
terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin
meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa
epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme
kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme,
omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja
lammasten parissa.
Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä
mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme
taas.
— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
— Vähemmälläkin vehnäsellä.
— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta
koko pari.
— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä
vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin.
Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa
syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin
valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on
vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa
ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua
ajattelemaan.
— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.
— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa
sydämellisesti.
Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.
* * * * *
Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella
ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin
tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen
sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää
tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti
ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin
tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen
juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan
sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi,
jos jostain jotakin saisikin.
Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt
ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.
Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen
äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa
itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen
sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle...
Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada
sille tohtorille mitään toimeksi?
Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna
Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa
hinnan.
Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka
käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut,
pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata...
Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä,
saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.
Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu
ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli
julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani
ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta
tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan
ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä
karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen
lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä
kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä
kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen
hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat
kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen
mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi
viitoittamiltani laduilta.
Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva
kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt,
kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun
sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.
* * * * *
Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä
jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa
ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla
näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli
juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut
kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen
suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma
näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne.
Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta.
Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta
liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat
muodostuneet niin tuiki erilaisiksi...
Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata
silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian
aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli
jätetty auki.
Toverukset yrittelivät jollain lailla liikehtiä, mutta mitään eloa
ei tullut yhdessäoloon. Enemmän kuin he nautin minä hiljaisista
havainnoistani. Tällainen kuulas aamu kykenee aina hetkeksi saattamaan
minut hyvään tasapainoon.
Laimeasta keskustelusta kävi pian ilmi, että lapset olivat kahden
kotosalla.
— Äiti on teillä, kun siellä tapetaan Kili ja Pekuna, kun teille tulee
huomenna tohtori ja ensi viikolla ne maksetaan.
Minun lapseni silmäsi vaistomaisesti mäkiveräjälle, jossa näkyi vain
kumoon kaatunut juomaruuhi ja joitakin leikkilaitelmia. Sitten se
rupesi tahtomaan takaisin kotiin, näin aikaisin aamupäivällä.
Eipä ollut enää mikään ennallaan. Nämä pienet ja hyvin lapselliset
enteet uhkasivat viedä päiväni pilalle. Lapsen maailmassa oli
ilmeisesti tapahtunut suuri järkytys, vaikkei se siitä mitään
puhellut, vaan poimiskeli alistuneen näköisenä tien viereltä syyskesän
tuoksuttomia kukkia. Minä rinnastelin mielessäni kahta seikkaa:
tuttavani tuloa ja tuon lapsen mielialaa. Toimeton mietiskelijä-elämä,
jota tuo tervehenkinen estetikkokin varmaan vainusi minun viettävän,
paljasti taas huonot seurauksensa: jälkimmäinen seikka oli näet
mielestäni ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti suurempi kuin edellinen.
* * * * *
Kahden eläimen teurastaminen lisää melkoisesti taloustoimia ja
aiheuttaa siten myös lievää hermostumista. Minä kartan semmoista ja
niin nytkin vetäydyin yksinäisyyteen omaan huoneeseeni. Sieltä näin
kuinka lapseni miettiväisenä kädet selän takana katseli, miten Nieminen
osavasti palasteli lihoja. Jossakin lehvässä näkyi jo hiukan keltaista
väriä. Se avasi mieleeni alakuloisia perspektiivejä kuluneen kesän
valoihin ja leikkeihin.
Touhukkaina kuluivat päivän tunnit iltaa kohden, kun teurastuksen
tuloksia järjesteltiin. (Sen vuoksi juuri on viisasta ostaa lihatavara
elävänä, että siitä saa niin monipuolista.)
Kun kaikki oli parhaiksi kunnossa, soitti tohtori, ettei hän sentään
voikaan tulla. Omin väin saimme syödä nuo kesäisten kuvaelmien
puhumattomat statistit. Lapsikin maisteli mielellään kieltä ja
munuaista.