Herra armahda!
Saapuessaan talon edustalle Mordaunt näki d'Artagnanin seisovan ovella
ja sotamiesten loikovan aseineen siellä täällä puutarhan nurmikolla.
"Hei!" huusi hän kiireisen vauhdin tukahduttamalla äänellä, "ovatko
vangit vielä täällä?"
"Kyllä, sir", vastasi kersantti nousten joutuisasti seisaalle miestensä
kanssa, ja kaikki tekivät rivakasti kunniaa.
"Hyvä! Neljä miestä ottamaan heidät viedäkseen heti minun asuntooni!"
Neljä miestä valmistausi tehtävään.
"Mitä halutaan?" kysyi d'Artagnan siihen ivalliseen tapaan, jonka
lukijamme lienevät jo usein havainneet hänellä siitä asti kun häneen
tutustuivat. "Mitä on tekeillä, jos saan kysyä?"
"Sitä vain, monsieur", vastasi Mordaunt, "että käskin neljän miehen
viedä asuntooni vangit, jotka saimme tänä aamuna."
"Ja minkätähden?" tiedusti d'Artagnan. "Suokaa anteeksi uteliaisuuteni,
mutta käsittänettehän, että asia herättää harrastustani."
"Syystä että vangit ovat nyt minun", vastasi Mordaunt korskeasti, "ja
että minä menettelen heidän suhteensa mieleni mukaan."
"Sallikaa minun huomauttaa, nuori herraseni", virkkoi d'Artagnan, "että
te nähdäkseni erehdytte; vangit kuuluvat tavanmukaisesti niille, jotka
ovat heidät ottaneet, eivätkä niille, jotka ovat nähneet heitä
otettavan. Teillä oli saatavissa vangiksenne loordi Winter, joka oli
setänne, mikäli kerrotaan, mutta te surmasitte hänet mieluummin, ja se
on oma asianne; herra du Vallon ja minä olisimme voineet surmata nuo
kaksi aatelismiestä, mutta meille oli mieluisampaa vangita heidät, --
makunsa kullakin."
Mordauntin huulet vaalenivat.
D'Artagnan oivalsi, että tilanne oli saamassa vakavan käänteen, ja hän
alkoi rummuttaa kaartilaismarssia oveen.
Siekalematta ilmestyi Portos ulos ja asettui toiseen pihtipieleen,
jonka hänen kookas mittansa kokonaan peitti.
Tämä temppu ei välttänyt Mordauntin huomiota.
"Monsieur", hän sanoi, ja hänen kiukkunsa alkoi purkautua, "vastustus
olisi hyödytöntä: nuo vangit antoi minulle vastikään korkea
suojelijani, ylipäällikkö Oliver Cromwell."
Nämä sanat vaikuttivat d'Artagnaniin kuin salaman isku. Veri sävähti
hänen ohimoihinsa, pilvi hämärsi hänen silmiään, hän älysi nuoren
miehen verenhimoiset toiveet, ja hänen kätensä laskeutui vaistomaisesti
miekan kahvaan.
Portos piti silmällä d'Artagnania nähdäkseen, mitä oli tehtävä, ja
sovittaakseen liikkeensä kumppanin esiintymisen mukaan.
Tuo Portoksen katse huolestutti enemmän kuin viihdytti d'Artagnania, ja
hän alkoi pahoitella, että oli vedonnut Portoksen raakaan voimaan
asiassa, missä näytti ennen kaikkea viekkaus tarpeelliselta.
-- Väkivalta, -- tuumi hän itsekseen, -- syöksisi meidät kaikki tuhoon;
d'Artagnan veikkonen, näytäppäs tuolle käärmeenpoikaselle, että sinä et
ainoastaan ole väkevämpi kuin hän, vaan nokkelampikin.
"Voi", hän virkkoi ääneen ja kumarsi syvään, "miksette sitä heti
sanonut, herra Mordaunt? Mitä, te tulette siis herra Oliver Cromwellin
vakuuttamana, aikakautemme loistavimman sotapäällikön nimessä?"
"Lähdin hänen luotansa ihan äsken, monsieur", vastasi Mordaunt hypäten
maahan ja jättäen hevosensa erään sotamiehen pideltäväksi; "tulen
suoraa päätä hänen teltastaan."
"Kun ette sitä oitis sanonut, hyvä herra Mordaunt!" pitkitti
d'Artagnan. "Koko Englanti kuuluu herra Cromwellille, ja koska tulette
minulta pyytämään vankejani hänen nimessään, niin mukaudun, monsieur,
-- ottakaa heidät, he ovat teidän."
Mordaunt lähestyi säteilevänä, ja Portos, joka seisoi ihan masentuneena
ja katseli d'Artagnania tyrmistyksissään, avasi suunsa puhuakseen.
D'Artagnan polkaisi Portosta jalalle; silloin tämä ymmärsi, että hänen
ystävänsä näytteli ilvettä.
Mordaunt laski jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, ja hattu
kädessä oli hän astumaisillaan ystävysten välitse, viitaten neljää
apuriansa tulemaan mukaansa.
"Mutta suokaa anteeksi", huomautti d'Artagnan hymyillen mitä
herttaisimmin ja laskien kätensä nuoren miehen olalle, "jos mainehikas
kenraali Oliver Cromwell oli määrännyt vankimme teidän huostaanne, niin
hän on kaiketi tehnyt lahjoituksensa kirjallisesti?"
Mordaunt pysähtyi äkkiä.
"Häh on tietenkin antanut tuodaksenne jonkun kirjelmän minulle, edes
pikku paperilappusen, joka todistaa tulevanne hänen nimessään. Suvatkaa
uskoa minulle se paperi, voidakseni edes verukkeella puolustaa
maanmiesteni luovutusta. Muutoinhan, -- sen käsittänette -- vaikka
olenkin varma siitä, että kenraali Cromwell ei voi tahtoa heille mitään
pahaa, menettelyni tekisi huonon vaikutuksen."
Mordaunt kavahti taaksepäin, tuntien iskun, ja loi kamalan silmäyksen
d'Artagnaniin, mutta tämä vastasi siihen kohteliaimmalla ja
sydämellisimmällä sävyllä, mikä on milloinkaan ihmisen kasvoja
kirkastanut.
"Kun sanon teille jotakin, monsieur", virkkoi Mordaunt, "niin
kehtaisitteko loukata minua epäilyksellä?"
"Minäkö!" huudahti d'Artagnan; "minäkö epäilisin sanaanne! Taivas minua
siitä varjelkoon, hyvä herra Mordaunt! Päinvastoin on minulla täysi syy
pitää teitä kunniallisena ja mallikelpoisena herrasmiehenä, ja
tahdotteko, monsieur, että puhun teille avoimesti?" pitkitti d'Artagnan
vilpittömän näköisenä.
"Puhukaa, monsieur", sanoi Mordaunt.
"Herra du Vallon tässä on rikas mies; hänellä on neljänkymmenen
tuhannen livren vuosikorot, joten hän ei pidä väliä rahoilla; senvuoksi
en puhu hänen puolestaan, vaan omastani."
"No niin, monsieur?"
"No, minä taasen en ole rikas. Gascognessa se ei ole mikään häpeä,
monsieur; siellä ei kukaan ole varoissaan, ja Henrik neljännellä,
muistossa loistokkaalla, joka oli gascognelaisten kuningas niinkuin
hänen majesteettinsa Filip neljäs on kaikkien espanjalaisten kuningas,
ei ollut koskaan penniäkään taskussaan."
"Jatkakaa, monsieur", kehoitti Mordaunt; "näen pyrkimyksenne, ja jos
välillämme tosiaan on vain se mitä luulen, niin se vastus on helposti
poistettavissa."
"Ah, tiesinhän, että te olette järkimies!" ihastui d'Artagnan. "No,
sellainen on seikka; siitä se kenkä likistää, kuten sanotaan. Minä olen
tyhjästä aloittanut upseeri, en sen enempää; en saa muuta kuin mitä
miekkani tuottaa eli paljoa enemmän iskuja kuin pankinseteleitä. Mutta
kun tänä aamuna otin vangiksi kaksi ranskalaista, jotka näyttivät
olevan ylhäistä syntyperää, vieläpä Sukkanauharitareita, sanoin
itselleni: Onneni on luotu. Sanon kaksi, koska herra du Vallon
varakkaana miehenä tällaisissa olosuhteissa luovuttaa vankinsa aina
minulle."
D'Artagnanin monisanaisen avomielisyyden täydellisesti eksyttämänä
Mordaunt hymyili kuten mies, joka varsin hyvin oivaltaa hänelle
esitetyt perusteet, ja vastasi säveästi:
"Toimitan hetimiten allekirjoitetun määräyksen, monsieur, ja sen mukana
kaksituhatta pistolia; mutta sillävälin, monsieur, sallikaa minun viedä
mukanani vangit."
"Ei", arveli d'Artagnan, "mitä merkitseekään teille puolen tunnin
lykkäys? Olen järjestystä rakastava mies, monsieur; toimikaamme siis
säännönmukaisesti."
"Voisin kuitenkin pakottaa teidät siihen, monsieur", muistutti
Mordaunt, "sillä minä käsken täällä."
"Voi, monsieur", haastoi d'Artagnan sävyisästi hymyillen, "kylläpä
näkee, että te ette tunne meitä, vaikka herra du Vallonilla ja minulla
on ollut kunnia matkustaa teidän seurassanne. Me olemme aatelismiehiä,
me pystymme kaksin surmaamaan teidät ja kahdeksan miestänne. Luojan
nimessä, herra Mordaunt, älkää olko uppiniskainen, sillä uhmattuna
uhittelen minäkin, ja silloin käyn julman itsepintaiseksi; ja
katsokaas, monsieur", pitkitti d'Artagnan, "tämä kumppanini on
sellaisessa tapauksessa vielä itsepintaisempi ja hurjaluontoisempi kuin
minä, -- siitä puhumattakaan, että meidät on lähettänyt tänne
kardinaali Mazarin, joka edustaa Ranskan kuningasta; siten olemme me
tällä hetkellä kuninkaan ja kardinaalin edustajia ja lähettiläinä
kajoamattomia, kuten varmasti käsittää herra Oliver Cromwell, ollen
tietenkin yhtä suuri valtiomies kuin sotapäällikkökin. Pyytäkää siis
kirjallinen määräys. Eihän siitä ole teille suurtakaan vaivaa, hyvä
herra Mordaunt?"
"Niin, kirjallinen määräys", yhtyi Portos, joka nyt alkoi älytä
d'Artagnanin aikomuksen; "muuta emme halua."
Niin suuresti kuin Mordauntin tekikin mieli turvautua väkivaltaan,
oivalsi hän kuitenkin aivan hyvin d'Artagnanin esittämien syiden
pätevyyden. Lisäksi tehosi häneen tämän maine, ja aamullinen kohtaus
oli antanut sille maineelle tukea, saaden hänet arvelevalle päälle. Ja
olihan hän aivan tietämätön noiden neljän ranskalaisen hartaasta
ystävyysliitosta, joten hänen koko levottomuutensa oli hälventynyt
lunnaiden ilmetessä selkeänä vaikuttimena.
Hän päätti senvuoksi sekä noutaa määräyksen että ne kaksituhatta
pistoliakin, joiden arvoisiksi hän oli itse harkinnut nuo kaksi vankia.
Mordaunt nousi siis jälleen ratsaille, ja kehoitettuaan kersanttia
pitämään tarkkaa vartiota hän kääntyi pois ja karautti tiehensä.
-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- neljännestunti ratsastukseen
teltalle, toinen mokoma paluuseen, siinä on pitempi loma kuin
tarvitsemmekaan.
Hän kääntyi sitten Portokseen, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään
muutosta, joten niiden, jotka vakoilivat häntä, täytyi uskoa hänen
pitkittävän samaa keskustelua.
"Veikkoseni", hän virkkoi katsoen Portosta suoraan silmiin,
"kuuntelehan tarkoin. Ensiksikään ei sanaakaan ystävillemme siitä, mitä
olet kuullut; heidän on turha tietää, minkä palveluksen heille teemme."
"Hyvä", vastasi Portos, "kyllä ymmärrän."
"Mene talliin, missä tapaat Mousquetonin; te satuloitsette hevoset,
asetatte pistoolit koteloihin, talutatte ratsut ulos ja viette ne
sivukadulle, jotta tarvitsee vain nousta niiden selkään. Muu jää minun
asiakseni."
Portos ei tehnyt mitään muistutusta, vaan totteli siinä rajattomassa
luottamuksessa, jota ystävä hänessä herätti.
"Minä menen", hän virkkoi; "mutta tulenko enää huoneeseen, missä
ystävämme ovat?"
"Et, se on turhaa."
"No, otahan siis sinä kukkaroni, jonka jätin uuninreunukselle."
"Kyllä, ole huoletta."
Portos käveli säntillisin ja tyynin askelin tallia kohti, sotamiesten
keskitse, jotka eivät hänen ranskalaisuudestaan huolimatta voineet olla
ihailematta aatelismiehen kookasta vartta ja voimakasta rakennetta.
Kadunkulmassa hän kohtasi Mousquetonin, jonka otti mukaansa.
Sitten d'Artagnan meni jälleen sisälle, viheltäen sävelmää, jonka oli
aloittanut Portoksen lähtiessä.
"Hyvä Atos, olen harkinnut järkeilyäsi, ja se on saanut minut
vakuutetuksi; pahoittelen tosiaan, että olen sekaantunut koko tähän
juttuun. Kuten sanoit, Mazarin on myyrä. Olen senvuoksi päättänyt paeta
teidän kanssanne. Ei mitään vastaväitteitä, olkaa valmiina; miekkanne
ovat tuolla nurkassa, älkää unohtako niitä, sillä ne työkapineet
saattavat olla hyvinkin tarpeellisia nykyisissä olosuhteissamme. Siitä
johtuu mieleeni Portoksen kukkaro. Kas, tuossa se onkin."
Ja d'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa. Molemmat ystävykset katselivat
häntä hämmästyneinä.
"No, mitä merkillistä tässä on?" virkkoi d'Artagnan; "tekisipä mieleni
tietää! Olin sokea: Atos avasi silmäni, siinä kaikki. Tulkaa tänne."
Molemmat ystävykset lähestyivät.
"Näettekö tuon sivukadun?" sanoi d'Artagnan. "Hevoset tuodaan
odottamaan sinne; te lähdette ulos ovesta, käännytte vasemmalle,
hyppäätte satulaan, ja sillä hyvä. Älkää välittäkö mistään muusta kuin
että kuuntelette tunnussanaa. Minä nimittäin huudan lähtömerkiksi:
_Herra armahda!_"
"Mutta sinun, d'Artagnan, pitää antaa meille kunniasanasi, että tulet
mukaan!" huomautti Atos.
"Sen vannon kautta taivaan!"
"Sovittu!" huudahti Aramis. "Kun ulkoa kajahtaa '_Herra armahda_!' me
säntäämme ulos, iskemme kumoon kaikki mitä osuu tiellemme, juoksemme
hevosten luo, hyppäämme ratsaille ja kannustamme menemään; eikö niin?"
"Aivan."
"Näetkös, Aramis", virkkoi Atos, "olen aina sanonut sinulle, että
d'Artagnan on paras meistä kaikista."
"Kas, kohteliaisuuksia!" sanoi d'Artagnan; "silloin minä lähden
tieheni. Hyvästi!"
"Ja sinä pakenet kanssamme, niinhän?"
"Se on selvä. Älkää unohtako tunnussanaa: _Herra armahda_!"
Ja hän astui ulos yhtä huolettomana kuin oli tullutkin, viheltäen
jälleen samaa sävelmää siitä kohdasta, mihin oli sen keskeyttänyt.
Sotamiehet pelasivat keskenään tai nukkuivat; kaksi hyräili eräässä
nurkassa väärin virttä _Super flumina Babylonis_.
D'Artagnan huusi kersanttia.
"Hyvä herra", sanoi hän tälle, "kenraali Cromwell on kutsuttanut minut
luokseen herra Mordauntin välityksellä; pyydän teitä pitämään tarkoin
silmällä vankeja."
Kersantti ilmaisi merkillä, että hän ei ymmärtänyt ranskaa.
Silloin yritti d'Artagnan tulkita hänelle sanojensa sisällön eleillä.
Kersantti ilmaisi tajuavansa merkkikielen.
D'Artagnan meni alas talliin; siellä hän tapasi kaikki viisi ratsua
satuloittuina, omansa kuten muutkin.
"Tarttukaa nyt kumpainenkin yhtä hevosta suitsista", hän sanoi
Portokselle ja Mousquetonille, "ja kääntykää vasemmalle, jotta Atos ja
Aramis näkevät teidät ikkunastaan."
"He ovat siis tulossa?" kysyi Portos.
"Niin, aivan pian."
"Ethän unohtanut kukkaroani?"
"En, ole huoletta."
"Hyvä!"
Ja Portos ja Mousqueton lähtivät vartiopaikalleen, kumpainenkin
taluttaen varahevosta mukanaan.
Yksin jäätyänsä d'Artagnan sieppasi tulukset ja iski tulta
taulapalaseen, joka oli kahden herneen kokoinen. Hän nousi hevosensa
selkään ja ratsasti oven edustalle sotamiesten keskelle.
Siinä pysähtyen hän kumartui taputtamaan elukkaa kädellään ja sujautti
taulapalasen sen korvaan.
Ainoastaan d'Artagnanin kaltainen taitava ratsastaja saattoi uskaltaa
sellaisen kokeen, sillä tuskin oli elukka tuntenut polttavan
kirvellyksen, kun se kiljahti kivusta, hypähti koholle ja alkoi
teutaroida kuin villiintyneenä.
Sotamiehet etääntyivät päätähavin, ollessaan rusentua hevosen
kavioihin.
"Apua, apua!" huikkasi d'Artagnan. "Pidättäkää, pidättäkää! Hevoseni on
tullut virmapääksi."
Ja elukan silmät näyttivätkin hetimiten veristävän, ja se kävi
valkeaksi vaahdosta.
"Auttakaa!" kirkui d'Artagnan yhäti, sotamiesten uskaltamatta lähestyä
häntä. "Auttakaa! Annatteko minun joutua surman suuhun? _Herra
armahda_!"
Tuskin oli d'Artagnan päästänyt sen huudon, kun ovi avautui ja Atos ja
Aramis säntäsivät ulos miekka kädessä. Mutta d'Artagnanin viekkauden
ansiosta oli tie vapaa.
"Vangit pakenevat! Vangit pakenevat!" karjui kersantti.
"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni", kiljui d'Artagnan hellittäen
ohjaksia, jolloin vauhko hevonen porhalsi menemään ja survaisi nurin
pari kolme miestä.
"_Stop, stop_!" huusivat sotamiehet juosten tempaamaan aseitansa.
Mutta vangit istuivat jo satulassa, ja sittenpä he eivät menettäneet
aikaa, vaan karauttivat likeisintä kaupunginporttia kohti.
Keskivaiheilla katua he näkivät Grimaudin ja Blaisoisin, jotka tulivat
tavoittamaan isäntiänsä.
Viittauksella sai Atos kaikki selväksi Grimaudille, joka pyörähti
saattamaan pikku ryhmää; tämä muistutti myrskypuuskaa, ja d'Artagnan
yhäti hoputti sitä takimmaisena huudoillaan. He vilahtivat portista
kuin varjot, vartijain edes ehtimättä ajatella heidän pidättämistään,
ja pääsivät avoimelle kedolle.
Kaiken aikaa sotamiehet huutelivat: _Stop, stop!_ ja kersantti, joka
alkoi käsittää joutuneensa ansaan, repi tukkaansa.
Samassa näkyi ratsastaja lähestyvän täyttä laukkaa, heiluttaen paperia
kädessään.
Mordaunt siinä toi määräyksen.
"Vangit?" hän huusi hypäten alas satulasta.
Kersantilla ei ollut voimia vastata hänelle; hän viittasi avoimeen
oveen ja tyhjään huoneeseen. Mordaunt ryntäsi portaille, käsitti
kaikki, parkaisi kuin olisi häneltä reväisty sisälmykset ja kaatui
tajuttomana porraskivelle.