Mordauntin lähtiessä Cromwellin teltalle kuljettivat d'Artagnan ja
Portos vankinsa siihen taloon, joka heille oli Newcastlessa osoitettu
asunnoksi.
Mordauntin kehoitus kersantille ei ollut välttänyt gascognelaisen
huomiota; hän olikin katseellaan teroittanut Atoksen ja Aramiin
mieleen, että oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Nämä
seurasivat senvuoksi äänettöminä voittajiaan, mikä ei ollutkaan heille
vaikeata, sillä kullakin oli tarpeeksi tekemistä omissa ajatuksissaan.
Jos ihminen on milloinkaan peräti hämmästynyt, niin ainakin Mousqueton
ovelta nähdessään noiden neljän ystävyksen lähestyvän kersantin ja
kymmenkunnan sotamiehen saattamina. Hän hieroi silmiään, sillä hänestä
tuntui mahdottomalta, että siinä olivat Atos ja Aramis, mutta lopulta
hänen täytyi luottaa näkimiensä todistukseen. Hän aikoikin puhjeta
ihmetteleviin huudahduksiin, mutta Portos mykistytti hänet
silmäyksellä, jota ei käynyt vastustaminen.
Mousqueton jäi seisomaan ovelle kuin naulittu odottaen selitystä näin
kummalliseen ilmiöön; erityisesti ällistytti häntä se havainto, että
ystävykset eivät näkyneet tuntevan toisiaan.
Talossa, johon d'Artagnan ja Portos veivät Atoksen ja Aramiin, olivat
he asuneet edellisestä päivästä saakka, kenraali Cromwellin tarjouksen
mukaan; se sijaitsi kadun kulmassa, ja sivukadun puolella oli
jonkunlainen puutarha ja talli.
Pohjakerran ikkunat oli varustettu rautaristikoilla, joita usein
käytetään pienissä maaseutukaupungeissa, ja senvuoksi ne suuresti
muistuttivat vankilan ikkunoita.
Molemmat ystävykset antoivat vankien astua sisälle edellään ja
pysähtyivät kynnykselle, käskettyään Mousquetonin viedä kaikki neljä
hevosta talliin.
"Miksemme me mene taloon heidän kerallaan?" kysyi Portos.
"Siksi että meidän on ensin nähtävä, mitä tuo kersantti miehineen
meistä tahtoo."
Kersantti asettui väkensä kanssa pikku puutarhaan.
D'Artagnan tiedusti heiltä, mitä he halusivat ja mitä varten he siellä
oleksivat.
"Meidät on määrätty auttamaan teitä vankienne vartioimisessa", ilmoitti
kersantti.
Siihen ei ollut mitään sanomista; se oli päin vastoin hienotuntoista
huomaavaisuutta, josta piti tekeytyä mielistyneeksi. D'Artagnan kiitti
kersanttia ja antoi hänelle kruunun, jotta hän saisi juoda kenraali
Cromwellin maljan.
Kersantti vastasi, että puritaanit eivät ollenkaan ryypänneet, mutta
pisti kolikon taskuunsa.
"Voi, mikä hirveä päivä, hyvä d'Artagnan!" pahoitteli Portos.
"Mitä sanotkaan, Portos? Mikä hirveä päivä se on, jona olemme löytäneet
ystävämme!"
"Niin, mutta millaisissa olosuhteissa!"
"On totta, että tilanne on kiusallinen", myönsi d'Artagnan; "mutta
eipä väliä, menkäämme heidän luokseen ja yrittäkäämme saada selvyyttä
asemaamme."
"Se on kovin sekava", sanoi Portos, "ja nyt oivallan, minkätähden
Aramis kehoitti minua kuristamaan tuon kamalan Mordauntin."
"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "älä lausu sitä nimeä."
"Mutta", väitti Portos, "minähän puhun ranskaa, ja he ovat
englantilaisia!"
D'Artagnan katseli Portosta niin ihmettelevän näköisenä kuin järkevä
mies aina kohtelee kaikenlaisia päättömyyksiä.
Kun Portos puolestaan silmäili häntä takaisin ollenkaan käsittämättä
hänen ihmetystään, tyrkkäsi d'Artagnan häntä ja sanoi:
"Mennään sisälle."
Portos astui taloon edellä ja d'Artagnan hänen kintereillään, lukiten
huolellisesti oven, ennenkuin sulki molemmat ystävänsä syliinsä vuoron
jälkeen.
Atos oli murheen masentama. Aramis silmäili vuorotellen Portosta ja
d'Artagnania sanaakaan virkkamatta, mutta hänen katseensa oli niin
kaunopuheinen, että d'Artagnan käsitti sen.
"Tahdot tietää, miten me tulemme olleiksi täällä? Ka, hyvä Jumala,
sehän on helppo arvata! Mazarin antoi toimeksemme tuoda kirjeen
kenraali Cromwellille."
"Mutta miten on mahdollista, että tapaamme teidät Mordauntin vierellä?"
kysyi Atos; "Mordauntin, josta varoitin sinua, d'Artagnan?"
"Ja jolta minä kehoitin sinua vääntämään niskat nurin, Portos", lisäsi
Aramis.
"Siitäkin saamme kiittää Mazarinia. Cromwell oli lähettänyt hänet
Mazarinin luo, ja Mazarin toimitti meidät Cromwellin puheille. Onneton
kohtalo tässä johtelee kaikkea."
"Niin, olet oikeassa, d'Artagnan, onneton kohtalo hajaannuttaa ja
syöksee meidät tuhoon. Älkäämme senvuoksi enää puhukokaan siitä, hyvä
Aramis, vaan valmistautukaamme kokemaan oma osamme."
"_Sang-Diou_, päin vastoin puhukaamme siitä, sillä onhan kerta
kaikkiaan sovittu, että me pidämme aina yhtä, vaikka ajammekin
vastakkaisia asioita."
"Niin, kerrassaan vastakkaisia tosiaankin", virkkoi Atos hymyillen,
"sillä tekeepä mieleni kysyä, mitä asiaa te ajatte täällä? Voi,
d'Artagnan, näethän, mihin tuo kurja Mazarin käyttää teitä! Tiedätkö,
mihin rikokseen olette tehneet itsenne syypäiksi? Kuninkaan
vangitsemiseen, hänen häpäisemiseensä, kuolemaansa."
"Oho", tokaisi Portos, "niinkö luulet?"
"Sinä liioittelet, Atos", väitti d'Artagnan; "eihän sitä toki siinä
asti olla."
"Kautta taivaan, siihen sitä ollaan juuri tulossa. Minkätähden
vangitaan kuningas? Kun häntä tahdotaan kunnioittaa valtiaana,
silloin häntä ei osteta kuin orjaa. Luuletko, että Cromwell lunasti
hänet kahdellasadallatuhannella punnalla jälleen kohottaakseen
valtaistuimelle? Hyvät ystävät, olkaa vakuutettuja siitä, että he
surmaavat hänet, ja se on kuitenkin vähäisempi rikos kuin he voisivat
tehdä. Parempi on mestata kuningas kuin rusikoida."
"En mene sitä kieltämään, ja se on lopultakin mahdollista", myönsi nyt
d'Artagnan; "mutta mitä se meihin kuuluu? Minä olen täällä, koska olen
soturi ja palvelen herrojani, nimittäin niitä, jotka maksavat palkkani.
Olen vannonut tottelevani ja tottelen; mutta te, jotka ette ole tehneet
valaa, minkätähden olette täällä ja mitä asiaa te ajatte?"
"Maailman pyhintä asiaa", vastasi Atos; "onnettomuuden, kuninkuuden ja
uskonnon. Muuan ystävä, eräs aviopuoliso ja tytär ovat kunnioittaneet
meitä kutsumalla meidät avukseen. Me olemme palvelleet heitä heikon
kykymme mukaan, ja Jumala ottaa lukuun hyvän tahtomme, joskin meiltä on
puuttunut voimia. Sinä voit ajatella toisin, d'Artagnan, katsella
asioita toiselta näkökannalta, veikkonen; en tahdo käännyttää sinua,
mutta pahoittelen menettelyäsi."
"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "mitä tekemistä minulla oikeastaan on
siinä, että herra Cromwell, joka on englantilainen, nousee kapinaan
kuningastansa vastaan, joka on skotlantilainen? Minä olen ranskalainen,
minä, tuo kaikki ei koske minua; kuinka siis voit vetää minut
vastuuseen siitä?"
"Niin tosiaan", virkahti Portos.
"Koska kaikki aatelismiehet ovat veljeksiä, koska sinä olet
aatelismies, koska kaikkien maiden kuninkaat ovat aatelismiesten
joukossa ensimmäisinä, koska sokea, kiittämätön ja raaka rahvas pitää
aina huvinaan ylempiensä alentamista; ja sinä, sinä, d'Artagnan, mies
vanhaa aatelia, kunniakkaan nimen ja kelpo säilän kantaja, sinä olet
avittanut kuninkaan luovuttamisessa oluenpanijoille, vaattureille ja
ajureille! Voi, aatelismiehenä olet hairahtunut, sen sanon sinulle."
D'Artagnan pureksi kukkavanaa, ei vastannut ja tunsi olonsa
kiusalliseksi, sillä kääntäessään silmänsä Atoksesta hän kohtasi
Aramiin katseen.
"Ja sinä, Portos", pitkitti kreivi ikäänkuin säälien d'Artagnanin
hämiä, "sinä, paras sydän, paras ystävä, paras soturi, mitä tunnen, --
sinä, joka olisit sielusi puolesta ansainnut syntyä valtaistuimen
portailla ja joka ennemmin tai myöhemmin saat ymmärtäväiseltä
kuninkaalta palkinnon, -- sinä, hyvä Portos, aatelismies tavoiltasi,
taipumuksiltasi ja miehuudeltasi, sinä olet yhtä suuresti moitittava
kuin d'Artagnan."
Portos punastui, mutta pikemmin mielihyvästä kuin nolostuksesta;
kuitenkin hän painoi alas päänsä kuin nöyryytettynä ja myönsi:
"Niin, kyllä, lienetpä oikeassa, kreiviseni."
Atos nousi seisaalle.
"Kas niin", hän lausui astuen d'Artagnanin luo ja ojentaen tälle
kätensä, "älä murjottele, poikani, sillä kaiken virkkamani olen sanonut
ainakin isän sydämellä, jollen isän äänellä. Minulle olisi ollut
helpompaa, usko minua, ainoastaan kiittää sinua henkeni pelastamisesta
ja olla sanallakaan kajoamatta mielipiteisiini."
"Epäilemättä, epäilemättä, Atos", vastasi d'Artagnan puristaen
vuorostaan hänen kättänsä; "mutta sinulla onkin penteleen omituisia
mielipiteitä, joihin koko muu maailma ei voi yhtyä. Kuka osaisikaan
kuvitella, että järkevä mies jättää kotinsa, Ranskan, holhottinsa, --
viehättävän nuorukaisen, jonka luokse pistäysimme leiriin, --
lähteäkseen minne? Tukemaan lahonnutta ja madonsyömää valtaistuinta,
joka piankin luhistuu kuin vanha hökkeli. Se ajatuskanta, johon vetoat,
on kyllä kaunis, mutta niin kaunis, että se on yli-inhimillinen."
"Olipa se muuten millainen hyvänsä, d'Artagnan", vastasi Atos menemättä
ansaan, jonka hänen ystävänsä gascognelainen oveluus viritti Atoksen
isälliselle hellyydelle Raoulia kohtaan, "sinä tunnet ainakin sydämesi
syvyydessä, että se ajatuskanta on oikea; mutta väärin teen
väitellessäni herrani kanssa. Olen vankisi, d'Artagnan, kohtele minua
sellaisena."
"Äh, hitto", sanoi d'Artagnan, "tiedät kyllä, että sinä et pitkäksi
aikaa jää vangikseni."
"Ei", huomautti Aramis, "sillä meitä kohdellaan arvattavasti kuten
niitä, jotka saatiin vangiksi Philliphaughin luona."
"Ja miten niille kävi?" kysyi d'Artagnan.
"Ka, puolet hirtettiin", vastasi Aramis, "ja toiset puolet ammuttiin."
"Vai niin!" sanoi d'Artagnan; "mutta minä takaan, että teitä ei hirtetä
eikä ammuta niin kauan kuin minulla on pisaraakaan verta suonissani.
_Sang-Diou_, tulkoothan! Sitäpaitsi, näetkö tuota ovea, Atos?"
"Entä sitten?"
"No, siitä marssitte te ulos milloin haluatte, sillä tästä hetkestä
lähtien sinä ja Aramis olette vapaita kuin ilman linnut."
"Tuosta tunnen sinut hyvin, kunnon d'Artagnan", vastasi Atos; "mutta
sinä et enää vallitse meitä: tuo ovi on vartioitu, d'Artagnan, senhän
tiedät."
"No niin, te hyökkäätte läpi", huomautti Portos. "Montako heitä onkaan?
Korkeintaan kymmenen miestä."
"Se ei merkitsisi mitään meille neljälle, mutta liikaa se on meille
kahdelle. Ei, kuulkaahan, täten hajaantuneina meidän täytyy joutua
hukkaan. Ajatelkaa, kuinka nurjaksi kohtalo on kääntynyt: Vendômoisin
tiellä sinä, d'Artagnan, niin urhea, ja sinä, Portos, niin järkkymätön
ja voimakas, jouduitte tappiolle; tänään olemme Aramis ja minä
sortuneet alakynteen, on tullut meidän vuoromme. Sellaista ei meille
milloinkaan tapahtunut ollessamme yhdessä kaikki neljä; kuolkaamme siis
kuten Winter kuoli, -- minä puolestani vakuutan, etten suostu
pakenemaan, jollemme lähde kokonaisena neljän kumppanuutena."
"Mahdotonta", virkahti d'Artagnan; "me olemme Mazarinin asioilla."
"Sen tiedän, enkä tahdokaan sen enempää suostutella teitä. Järkeilyni
ei ole ollenkaan tehonnut; perusteeni olivat epäilemättä huonoja, koska
ne eivät saaneet mitään vaikutusta niin rehellisiin mieliin kuin
teidän."
"Ja muuten, vaikka ne olisivatkin jotain tehonneetkin", huomautti
Aramis, "ei kuitenkaan sovi panna alttiiksi kahta niin oivallista
ystävää kuin d'Artagnan ja Portos ovat. Olkaa huoletta, veikkoset, me
tuotamme teille kunniaa kuollessamme. Minä puolestani tunnen itseni
ylpeäksi, saadessani käydä kohtaamaan luoteja tai silmukkaakin sinun
kanssasi, Atos, sillä sinä et ole minusta milloinkaan näyttänyt niin
suurelta kuin tänään."
D'Artagnan ei hiiskunut sanaakaan, mutta pureksittuaan rikki
kukkavanansa hän järsi kynsiään.
"Voitteko ajatella", aloitti hän viimein, "että teidät surmattaisiin?
Mitä hyötyä siitä olisi? Kuka haluaisi teidän kuolemaanne? Olettehan
muuten meidän vankejamme."
"Hupsu, kolminkertainen hupsu!" huudahti Aramis; "etkö siis tunne
Mordauntia? Kas, minä olen vaihtanut yhden ainoan katseen hänen
kanssaan ja nähnyt siitä silmäyksestä, että me olimme tuomittuja."
"Minua kaivelee totisesti, etten kuristanut häntä pyyntösi mukaan,
Aramis", pahoitteli Portos.
"Pyh, viisi minä Mordauntista!" huudahti d'Artagnan; "_cap de Diou_,
jos hän tunkeutuu liian likelle minua, niin rusennan hänet, sen itikan!
Älkää siis paetko, se on turhaa, sillä minä vannon, että te olette
täällä yhtä turvallisia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin sinä, Atos,
olit Férou-kadun varrella ja sinä, Aramis, Rue de Vaugirardin."
"Malttakaas", virkkoi Atos ojentaen kätensä toista ristikkoikkunaa
kohti niistä kahdesta, jotka päästivät valoa huoneeseen, "saatte
hetimiten tietää, mitä teidän on siitä seikasta ajateltava, sillä
tuolta hän tuleekin."
"Kuka?"
"Mordaunt."
Seuratessaan Atoksen käden suuntaa näki d'Artagnan ratsumiehen
lähenevän täyttä laukkaa.
Se oli tosiaan Mordaunt.
D'Artagnan syöksyi ulos.
Portos tahtoi saattaa häntä.
"Jää tänne", käski d'Artagnan, "äläkä tule ennen kuin kuulet minun
rummuttavan sormillani ovea."