Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä miehuuttansa
eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan
Sanaakaan vaihtamatta, taaksensa vilkaisematta, pikku joukko kiiti
siten eteenpäin vinhaa laukkaa, kahlasi pienen joen yli, jonka nimeä
kukaan ei tiennyt, ja jätti vasemmalleen kaupungin, jota Atos väitti
Durhamiksi.
Lopulta he näkivät metsikön, ja kannustivat hevosia viimeisen kerran,
ohjaten niitä sille suunnalle.
Kadottuaan lehvistön taakse, joka oli kyllin tiheä kätkeäkseen
heidät mahdollisten takaa-ajajien katseilta, he pysähtyivät heti
neuvottelemaan; hevoset jätettiin kahden lakeijan lepuutettaviksi,
riisumatta niiltä satulaa tai suitsia, ja Grimaud asetettiin
tähystäjäksi.
"Tule ensin syleiltäväkseni, veikkoseni", virkkoi Atos d'Artagnanille,
"sinä meidän pelastajamme, joka olet todellinen sankari meidän
joukossamme!"
"Atos on oikeassa, ja minä ihailen sinua", sanoi vuorostaan Aramis
sulkien hänet syliinsä; "mitä ei olisikaan voinut odottaa noin
älykkäältä päältä, erehtymättömältä silmältä, teräksiseltä käsivarrelta
ja voittamattomalta tarmolta!"
"Nyt se käy laatuun", vastasi gascognelainen, "otan vastaan omasta ja
Portoksen puolesta kaikkityyni, syleilyt ja kiitokset: meillä on hyvää
aikaa, antakaa tulla vain!"
D'Artagnanin muistuttamina, että he olivat kiitollisuudenvelassa
Portoksellekin, molemmat ystävykset puristivat tämänkin kättä.
"Nyt", sanoi Atos, "ei sovi enää vilistää umpimähkään ja kuten
päättömät, vaan on laadittava suunnitelma. Mitä teemme?"
"Mitäkö teemme, perhanassa! Sitäpä ei ole vaikea sanoa."
"Sano siis, d'Artagnan."
"Riennämme lähimpään satamapaikkaan, panemme yhteen kaikki pikku
varamme, vuokraamme aluksen ja purjehdimme Ranskaan. Minä ainakin panen
likoon viimeisen lanttinikin. Paras aarre on kuitenkin elämä, ja
myönnettävä on, että meidän elämämme nyt on hiuskarvan varassa."
"Mitä sinä siitä sanot, du Vallon?" kysyi Atos.
"Minä", vastasi Portos, "olen täydellisesti d'Artagnanin kannalla; tämä
Englanti on kehno maa."
"Olet siis päättänyt jättää sen?" tiedusti Atos d'Artagnanilta.
"_Sang-Diou_", vannoi d'Artagnan, "enpä näe, mikä minua pidättelisi!"
Atos ja Aramis vilkaisivat toisiinsa.
"Lähtekää siis, hyvät ystävät", virkkoi edellinen huokaisten.
"Mitä! Lähtekää?" toisti d'Artagnan. "Lähtekäämme, piti sanomasi!"
"Ei, veikkoseni", vastasi Atos; "meidän on erottava."
"Erottava!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä tästä odottamattomasta
tiedosta.
"Joutavia!" tokaisi Portos; "miksi eriäisimme, kun nyt olemme koolla?"
"Syystä että teidän tehtävänne on täytetty, joten te voitte ja teidän
tuleekin palata Ranskaan; mutta meidän on vielä kesken."
"Vielä keskenkö?" ihmetteli d'Artagnan.
"Niin, veikkonen", vastasi Atos säveästi, mutta lujasti. "Me tulimme
tänne puolustamaan Kaarlo-kuningasta; siitä tehtävästä suoriuduimme
huonosti, ja nyt on jäänyt osallemme pelastaa hänet."
"Pelastaa kuningas!" huudahti d'Artagnan silmäillen Aramista yhtä
suuresti ihmetellen kuin äsken Atosta.
Aramis vain nyökkäsi.
D'Artagnanin kasvoille tuli syvän säälin ilme; hän alkoi uskoa
puhuttelevansa kahta mielenvikaista.
"Sinä et voi puhua tosissasi, Atos", lausui d'Artagnan. "Kuningas on
kokonaisen armeijan keskellä, joka vie hänet Lontooseen. Sen armeijan
päällikkönä on muuan teurastaja tai teurastajan poika, mikä lieneekään,
-- eversti Harrison. Hänen majesteettinsa asetetaan heti Lontooseen
tultuansa tuomioistuimen tutkittavaksi, sen takaan teille; olen kuullut
Oliver Cromwellin virkkavan siitä seikasta moniaan sanan, jotta osaan
kyllä oivaltaa sen asian."
Atos ja Aramis vilkaisivat jälleen toisiinsa.
"Ja oikeudenkäynnin kerran alettua ei kestä pitkääkään aikaa, kun jo
tuomio pannaan täytäntöön", jatkoi d'Artagnan. "Herrat puritaanit ovat
totisesti rivakkaa väkeä puuhissaan."
"Ja mihin rangaistukseen luulet kuninkaan tulevan tuomituksi?" kysyi
Atos.
"Pelkään suuresti, että se vaatii häneltä hengen; he ovat tuottaneet
hänelle liian paljon pahaa, jotta hän voisi antaa heille anteeksi, ja
heillä ei senvuoksi ole muuta keinoa kuin surmata hänet. Etkö ole
kuullut, mitä herra Oliver Cromwell virkkoi, kun hänelle Pariisissa
käydessään näytettiin Vincennesin vankitornia, jossa herra de Vendôme
istui teljettynä?"
"Mitä hän sanoi?" kysyi Portos. "Ruhtinaihin ei sovi koskaan kajota,
paitsi päähän."
"Sen olen kyllä kuullut", sanoi Atos. "Ja sinä luulet, että hän ei pane
mietelmäänsä täytäntöön, kun hänellä nyt on kuningas hallussaan?"
"Päin vastoin, mutta sitä suurempi syy on meillä pysyä uhatun
majesteetin puolella."
"Atos, sinä olet menettämässä järkesi."
"En, veikkonen", vastasi aatelismies säveästi; "mutta Winter haki
meidät puhuteltavakseen Ranskassa ja vei meidät madame Henrietten luo.
Hänen majesteettinsa soi d'Herblaylle ja minulle sen kunnian, että
pyysi meitä auttamaan puolisoansa; me lupasimme, ja siihen lupaukseen
sisältyi kaikki. Voimamme, ymmärryksemme ja henkemmekin me siten
liitimme siihen sitoumukseen; meidän on pidettävä sanamme. Eikö se ole
sinunkin käsityksesi, d'Herblay?"
"On", vastasi Aramis, "me lupasimme ilman ehtoja."
"Ja meillä on toinenkin syy", pitkitti Atos. "Kuulkaahan, mitä sanon.
Ranskassa on tällä haavaa kaikki kurjaa ja surkeata. Meillä on
kymmenvuotias kuningas, joka ei vielä tiedä, mitä hän tahtoo; meillä on
kuningatar, jonka sokaisee myöhäinen intohimo; meillä on ministeri,
joka hoitelee Ranskaa kuin laajaa vuokratilaa, yrittäen vain pusertaa
maasta mahdollisimman paljon kultaa, italialaisella vehkeilyllä ja
kavaluudella; meillä on prinssejä ja ruhtinaita, jotka tekevät
omakohtaista ja itsekästä vastarintaa, mutta eivät saa muuta aikaan
kuin temmatuksi Mazarinin käsistä joitakuita kultaharkkoja, muutamia
mahdin murusia. Olen palvellut heitä, en suinkaan innostuksesta, --
Jumala tietää, että minä arvostelen heitä ansionsa mukaan ja että minä
en katso heitä suurenkaan arvoisiksi, -- vaan periaatteesta. Täällä on
toista; täällä kohtaan tielläni suuren, kuninkaallisen, eurooppalaisen
onnettomuuden, ja minä kiinnyn siihen. Jos meidän onnistuu pelastaa
kuningas, niin se on kaunista; jos kuolemme hänen tähtensä, niin se on
suurta."
"Tiedätte ennakolta, että siitä koituu tuhonne", sanoi d'Artagnan.
"Arvattavasti, ja ainoana surunamme on kuolla kaukana teistä."
"Mitä aiotte saada toimeen vieraassa, vihamielisessä maassa?"
"Nuorena matkustelin Englannissa; puhun englanninkieltä kuin
maassasyntynyt, ja Aramiillekaan ei se kieli ole tuntematon. Voi, jospa
vain saisimme teidätkin mukaamme, veikkoset! Me kaikki neljä ensi
kertaa kahteenkymmeneen vuoteen yhtyneinä emme ainoastaan pystyisi
pitämään puoliamme Englantia, vaan kaikkia kolmea kuningaskuntaa
vastaan!"
"Oletteko luvanneet tuolle kuningattarelle", kysyi d'Artagnan
kiivaasti, "vallata väkirynnäköllä Towerin, surmata satatuhatta
sotamiestä, voitollisesti vastustaa kokonaisen kansan tahtoa ja
sellaisen miehen kuin Cromwellin kunnianhimoa? Sinä et ole nähnyt sitä
miestä, Atos, etkä sinä, Aramis. Tietäkää, hän on nerokas mies, joka
johti mieleeni meidän kardinaalimme, sen toisen, suuren, ymmärrättehän.
Älkää siis liioitelko sitoumuksenne laajuutta. Taivaan tähden, hyvä
Atos, älä uhraudu suotta. Kun katselen sinua, luulen tosiaankin
näkeväni järkevän miehen, mutta kuunnellessani vastauksiasi tuntuu
minusta siltä kuin olisin tekemisissä kaistapään kanssa. Kuules,
Portos, tule sinä tuekseni. Mitä ajattelet tästä jutusta, sanohan
suoraan?"
"En mitään hyvää", vastasi Portos.
"Kuulehan", jatkoi d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että Atos ei
näkynyt kuuntelevan hänen sanojaan, vaan hänen rinnassaan puhuvaa
ääntä, "sinä et ole milloinkaan saanut haittaa neuvoistani. No niin,
usko minua nytkin, Atos, teidän toimenne on päättynyt, ylevästi
päättynyt; palatkaa meidän kanssamme Ranskaan."
"Hyvä ystävä", vakuutti Atos, "päätöksemme on peruuttamaton."
"Mutta teillä on siis joku muu vaikutin, jota me emme tunne?"
Atos hymyili.
D'Artagnan löi suuttuneesti rintaansa ja mutisi vakuuttavimpia
perusteita, mitä kykeni keksimään; mutta Atos vastasi niihin vain
tyynellä ja säveällä hymyllä ja Aramis päänsä liikkeillä.
"No niin", huudahti d'Artagnan viimein ähmissään, "no, koska niin
tahdotte, niin jättäkäämme siis luumme tähän viheliäiseen maahan, missä
kauniina säänä on sumu, sumuna sade, sateena vedenpaisumus, -- missä
aurinko muistuttaa kuuta ja kuu kermajuustoa! Eipä tosiaankaan ole
väliä, kuoleeko täällä vai muualla, kun kumminkin on kuoltava."
"Mutta ajattele kuitenkin, hyvä ystävä", huomautti Atos, "että se
kuolema on ennenaikainen."
"Pyh, hetkistä varemmin tai myöhemmin, siitäpä ei kannata pitää
suukopua."
"Jos mikään minua ihmetyttää", virkkoi Portos viisaasti, "niin se, että
sitä ei ole tapahtunut."
"Ka, kyllä se tulee, Portos, ole huoletta!" vastasi d'Artagnan. "Se on
siis selvillä", jatkoi gascognelainen, "ja jollei Portos pane
vastaan..."
"Minä teen kuten sinä tahdot", sanoi Portos. "Minusta muuten kuulosti
kovin kauniilta se, mitä kreivi de la Fère vastikään virkkoi."
"Mutta sinun tulevaisuutesi, d'Artagnan, ja sinun kunnianhimosi,
Portos?"
"Meidän tulevaisuutemme, kunnianhimomme!" vastasi d'Artagnan
kuumeellisen kaunopuheisesti; "tarvitseeko meidän ajatella sellaista,
kun pelastamme kuninkaan? Kuninkaan pelastuttua me keräämme koolle
hänen ystävänsä, annamme selkään puritaaneille, valloitamme takaisin
Englannin, samoamme hänen kanssaan Lontooseen, asetamme hänet jälleen
tukevasti valtaistuimelleen..."
"Ja hän tekee meistä silloin herttuoita ja päärejä", tokaisi Portos
säihkyvin silmin, vaikka hän katseli tätä tulevaisuutta mielikuvituksen
kuvastimesta.
"Tai unohtaa meidät", lisäsi d'Artagnan.
"Uh!" äännähti Portos.
"Lempo, sellaista on nähty ennenkin, veikkonen; minusta näyttää siltä,
että me entiseen aikaan teimme Itävallan Annalle palveluksen, joka
jokseenkin veti vertoja sille, minkä nyt aiomme tehdä Kaarlo I:lle,
mutta se ei estänyt kuningatarta unohtamasta meitä lähes
kahdeksikymmeneksi vuodeksi."
"Mutta oletko silti, d'Artagnan", virkkoi Atos, "pahoillasi siitä, että
teit hänelle sen palveluksen?"
"En, totisesti", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin tunnustan, että
usein huonolla tuulella ollessani olen saanut siitä muistosta
lohdutusta."
"Näet siis, d'Artagnan, että ruhtinaalliset henkilöt ovat monasti
kiittämättömiä, mutta Jumala ei koskaan."
"Kuulehan, Atos", sanoi d'Artagnan, "luulenpa, että jos kohtaisit maan
päällä vihtahousun, osaisit sinä sovittaa niin hyvin, että saisit hänet
vedetyksi kanssasi taivaaseen."
"Niinpä siis...?" virkkoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä. "Niinpä
siis on sovittu", vastasi d'Artagnan; "huomaan Englannin ihanaksi
maaksi ja jään tänne, mutta yhdellä ehdolla."
"Mikä se on?"
"Että minua ei pakoteta opettelemaan englanninkieltä."
"No niin", lausui Atos voitokkaasti, "nyt vannon, hyvä ystävä, kautta
sen Jumalan, joka kuulee meitä, kautta nimeni, jonka katson
tahrattomaksi, että minä uskon korkeamman voiman valvovan puolestamme
ja toivon koko kumppanuutemme näkevän jälleen Ranskan."
"Hyvin mahdollista", arveli d'Artagnan; "mutta minä tunnustan, että oma
vakaumukseni on päinvastainen."
"Kunnon d'Artagnan", tokaisi Aramis, "edustaa meidän keskuudessamme
parlamentin vastustusmiehiä, jotka aina sanovat _ei_ ja aina tekevät
_kyllä_."
"Niin, mutta pelastavatkin isänmaan", lisäsi Atos.
"No niin, kun nyt kaikki on selvillä", huomautti Portos hykertäen
kämmeniänsä, "jos ajattelisimme päivällistäkin! Muistelen elämämme
arveluttavimmissakin käänteissä aina syöneemme päivällistä."
"Ka, kannattaako puhuakaan aterioimisesta maassa, missä kaikkena
ruokana käytetään keitettyä lampaanlihaa ja juomana pelkkää olutta!
Miten hitossa saatoitkaan lähteä tämmöiseen maahan, Atos? Ai,
anteeksi", lisäsi d'Artagnan hymyillen, "minä unohdin, että sinä et
enää ole Atos. Mutta annahan silti kuulua päivällissuunnitelmasi,
Portos."
"Suunnitelmani!"
"Niin, eikö sinulle ole suunnitelmaa?"
"Ei, vaan nälkä, siinä kaikki."
"Hitto, jollei muusta ole kysymys, niin samaten on minunkin laitani;
mutta ruokahalu ei riitä, on saatava syötävää, ja ellemme käy
rouskuttelemaan ruohoa kuten hevosemme..."
"Voi", tokaisi Aramis, joka ei ollut niin kylmäkiskoinen maallisille
nautinnoille kuin Atos, "muistatteko, kuinka herkullisia ostereita me
söimme Parpaillot-ravintolassa?"
"Entä suolalampien lampaanreisiä?" lisäsi Portos huuliansa lipoen.
"Mutta", huomautti d'Artagnan, "eikö meillä ole täällä
Mousqueton-ystävämme, joka toimitti sinulle niin kylläiset oltavat
Chantillyssä, Portos?"
"Tosiaankin", vastasi Portos, "meillä on Mousqueton; mutta
intendentiksi tultuaan hän on käynyt kovin raskasliikkeiseksi.
Kutsukaamme hänet kuitenkin."
Ja varmistuttaakseen, että palvelija vastaisi auliisti, Portos huusi:
"Hei, Mouston?"
Mousqueton ilmestyi hyvin surkean näköisenä.
"Mikä teitä vaivaakaan, hyvä herra Mouston?" kysyi d'Artagnan;
"oletteko sairas?"
"Monsieur, minulla on hurja nälkä", vastasi Mousqueton.
"No niin, juuri sentähden me kutsuimme teidät tänne, hyvä herra
Mouston. Ettekö te voisi pyydystää meille juoksusilmukalla moniaita
tuollaisia muheita kaniineja ja joitakuita sulavia peltopyitä,
jollaisista te valmistitte viilokkeita ja muhennoksia hotelli ...
pentele, mikä hotelli se taas olikaan nimeltään?"
"Hotelli...", kertasi Portos; "pentele, en minäkään enää muista!"
"Eipä väliä, -- ja suopungilla muutamia pulloja sitä vanhaa burgundia,
joka niin väleen paransi herranne jännesvenähdyksen?"
"Voi, monsieur", huokasi Mousqueton, "minä pelkään, että tässä
kamalassa maassa on kovin niukalti sitä kaikkea, mitä minulta nyt
pyydätte, ja minä luulen, että meidän olisi parempi lähteä anomaan
vieraanvaraisuutta tuon pikku talon isännältä, joka pilkottaa tuolta
metsänreunasta."
"Mitä! Onko täällä talo lähistöllä?" kysyi d'Artagnan.
"On, monsieur", vastasi Mousqueton.
"No niin, lähtekäämme siis, kuten sanotte, hyvä ystävä, tarjoutumaan
päivälliselle sen talon isännän luokse. Mitä ajattelette siitä,
messieurs? Eikö herra Moustonin neuvo tunnu teistä peräti järkevältä?"
"Hm!" tuumi Aramis; "entä jos isäntä on puritaani?"
"Sen parempi, _mordioux_!" vastasi d'Artagnan; "jos hän on puritaani,
niin me ilmoitamme kuninkaan vangitsemisen, ja sen tiedon kunniaksi hän
antaa meille valkoiset kanansa."
"Mutta jos hän on kuninkaan miehiä?" sanoi Portos.
"Siinä tapauksessa otamme murheellisen katsannon ja kynimme hänen
mustat kanansa."
"Onnellinen sinä", virkkoi Atos ja hymyili vastoin tahtoansa
lannistumattoman gascognelaisen hyväntuulisuudelle; "sinä näet kaikki
valoisalta puolelta."
"Mitäs muutakaan?" arveli d'Artagnan; "olen seudulta, missä ei ole
pilven hattaraa taivaalla."
"Se ei ole tämän maan kaltainen", huomautti Portos ojentaen kätensä
tunnustelemaan, johtuiko hänen poskellaan tuntuva kylmän väre
tosiaankin sadepisarasta.
"Hei, sitä suurempi syy on meillä siis lähteä liikkeelle", sanoi
d'Artagnan. "Grimaud, hoi!"
Grimaud saapui esille.
"No, Grimaud, hyvä mies, oletko nähnyt mitään?" kysyi d'Artagnan.
"En mitään", vastasi Grimaud.
"Niitä epattoja!" virkkoi Portos; "he eivät ole edes ajaneet meitä
takaa. Olisimmepa me olleet heidän sijassaan!"
"He menettelevät kovin väärin", myönsi d'Artagnan; "olisin mielelläni
virkkanut pari sanaa Mordauntille tässä viehättävässä lehdossa.
Katsokaa, kuinka oivallinen paikka tuossa on miehen kunnolliseen
keikistämiseen!"
"Luulen tosiaankin, messieurs", huomautti Aramis, "että pojassa ei ole
samaa sisua kuin äidissä."
"Oh, maltahan vain, veikkonen", vastasi Atos; "vastahan siitä on tuskin
kahta tuntia, kun hänet jätimme. Hän ei vielä tiedä, mille taholle
olemme pyrkimässä; olopaikkamme on hänelle tuntematon. Vasta silloin
voimme sanoa, että hän jää äidistään alakynteen, jos jälleen eheinä
astumme Ranskan kamaralle, saamatta sitä ennen loppuamme aseesta tai
myrkystä."
"Syökäämme sillävälin päivällistä", virkahti Portos.
"Se kelpaa", yhtyi Atos, "sillä minulla on kova nälkä."
"Surma mustille kanoille!" toivotti Aramis.
Ja ystävykset lähtivät Mousquetonin saattamina taloa kohti; he olivat
jo melkein saaneet takaisin entisen huolettomuutensa, sillä nyt he
olivat kaikki neljä jälleen yhtyneitä ja yksituumaisia, kuten Atos oli
huomauttanut.